Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Xiomara Batista on newyorkilainen lukiolainen, jonka lahjakkuus on sanoissa ja ajatuksissa. Hänen vanhempansa ovat siirtolaisia Dominikaanisesta tasavallasta ja Xiomaran ja hänen kaksoisveljensä elämä on muotoutunut moninaisen identiteetin ympärille. Katolisella uskolla on vahva vaikutus perheeseen, siitä äiti pitää huolen. Xiomara pohtii, olisiko äidistä pitänyt tulla nunna, ja kärsiikö hän siksi "maallisesta" elämästä kaikkine puolineen niin paljon.

Xiomaran elämä on melko tarkkaan säänneltyä. Äiti tuntuu tietävän parhaiten, miten hänen tulisi elämänsä elää. Koulussa äidinkielenopettaja huomaa Xiomaran lahjakkuuden ja houkuttelee häntä mukaan koulun runoklubille ja sitä kautta lavarunouden maailmaan. Xiomaralle tilanne on vaikea, sillä vaikka hän ei muuta halua kuin kirjoittaa, velvollisuudentunto äidin vaatimuksia kohtaan on vielä vahva. Ylipäänsä itsenäistyminen ja oman elämän haltuunotto repii Xiomaraa paljon. Helppo tie oman elämänsä runoilijaksi ja määrittelijäksi ei ole.

Elizabeth Acevedon nuorille aikuisille suunnattu säeromaani Runoilija X on hienoa ja koskettavaa luettavaa. Xiomara on elävä, uskottava romaanihenkilö, johon lukija kiintyy ja jonka puolella haluaa olla. Xiomaran toiveet eivät ole kohtuuttomia, eivätkä hänen valintansa ja tekonsa saa edes toista kulmakarvaa kohoamaan: hän on teini, joka haluaa rakastaa, tulla hyväksytyksi ja ilmaista itseään. Kaikkeen siihen Xiomaran äidillä tuntuu olevan jotain pahaa sanottavaa.

Xiomaran äitisuhde jäi kaihertamaan mieltäni. Äidin tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä, että tytär itsenäistyy ja kasvaa naiseksi, eroon äidin ja uskonnon auktoriteetista ja vallasta. Se ei yksinkertaisesti käy, ja seuraukset ovatkin sen mukaiset. Uskonnolla voi olla hyvät puolensa ihmiselle, en kiellä sitä, mutta pahimmillaan uskonto on tukahduttavaa, kuristavaa ja autoritääristä vallankäyttöä ja alistamista. Xiomaran äiti ei pysty hyväksymään mitään muuta tulkintaa kuin omansa, ei mitään muuta uskoa.

Säeromaani ei ole tavanomaisin lukemani tekstimuoto, mutta tekee hyvää lukea sellaistakin, johon ei normaalisti tartu. Muoto sopii tähän tarinaan ja tarina muotoon. Xiomaran ajatukset, tunteet ja elämä tulevat liki ja pysyvät siinä. Kirja on käytännössä pakko ahmia lähes kerralla, niin vetävä se on. Suursuositukseni.


Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2019
368 s.
The Poet X (2018)

Kirjastosta.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Lukeva peikko, Kirjahilla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Tohtori David Livingstone lienee yksi maailmanhistorian kuuluisimmista tutkimusmatkailijoista, ainakin näin länsimaalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta. Hän syntyi Skotlannissa vuonna 1813 ja kuoli Sambiassa vuonna 1873. Livingstonen viimeisen tutkimusmatkan tarkoituksena oli löytää Niilin lähteille, mutta se päättyi hänen kuolemaansa.

Mutta ei tässä pitänyt Livingstonesta puhua, oikeastaan hän on tällä kertaa sivuseikka.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on ihastuttavan eloisa, herkullinen ja raadollinen kuvaus ajasta ja tapahtumista David Livingstonen kuoleman jälkeen. Livingstonen uskolliset palvelijat ja matkakumppanit päätyivät neuvottelujen jälkeen hautaamaan hänen sydämensä ja sisäelimensä kuolinpaikalle mutta kuljettamaan luut rannikolle ja siitä eteenpäin Isoon-Britanniaan saakka. Romaani kertoo pitkästä matkasta, jonka seurue teki Livingstonen maallisten jäänteiden kanssa.

Tarinan näkökulma on kaksijakoinen. Ääneen pääsevät Livingstonen rempseä kokki Halima ja hänen jälkeensä pappeudesta haaveileva käännynnäinen, orjuudesta kristittyyn lähetyskouluun pelastettu Jacob Wainwright. Henkilöhahmot eivät voisi olla erilaisempia. Siinä missä Halima on käytännöllinen, suurpiirteinen ja hätkähtämätön, Jacob pyrkii kaikessa ilmaisussaan huolehtimaan säädyllisyydestä, kristillisyydestä ja jälkeensä jättämistä merkityksistä. Halima kertoo tapahtumista niin kuin ne kokee, Jacob kirjaa niitä päiväkirjaansa tarkkaan sanojaan punniten, toiveenaan, että teksti julkaistaisiin joskus.

Gappahin romaani on yhtäältä kiehtova ja hyvin rakennettu historiallinen romaani, toisaalta kiinnostava kannanotto historiankirjoituksen muodostumiseen. Etenkin Jacobin suureelliset suunnitelmat ja jatkuva itsensä tarkkailu ja toiminnan tiedostaminen kuvaavat historiankirjoituksen monitulkintaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monet lähteet, joihin historiallinen tietomme ja ymmärryksemme perustuu, ovat hyvin itsetietoisia ja tarkoituksellisesti koostettuja, eivät mitään viattomia ja satunnaisia tietyistä historiallisista hetkistä säilyneitä "aarteita".

Pimeydestä loistaa valo saa lukijansa tuntemaan viidakon uhan, matkan raskauden ja seurueen turhautumisen. Sen mukana uppoaa vieraaseen maailmaan, jossa on kuitenkin paljon tuttua yleisinhimillistä: väsymystä, riitoja, ristiriitaisia pyrkimyksiä, pettymyksiä. Kaiken yllä on yhteinen päämäärä, tavoite jonka toteutuminen on kiinni monesta selkänahasta ja hiertyneestä jalkapohjasta.


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2019
377 s.
Out of Darkness, Shining Light (2019)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lumiomena, Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Donna mobilen kirjat, Kirjojen kuisketta

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Bekim on kosovolaisen maahanmuuttajaperheen poika, jonka aikuistuminen tuntuu kipeältä. Hän etsii itseään ja olemistaan yliopiston luennoilta, chateista ja rajuista irtosuhteista. Lopulta Bekim päättää ostaa itselleen boakäärmeen, vaikkei edes pidä käärmeistä. Vapaana asunnossa liikkuva matelija saa kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla Bekimin päähän ryhtiä. Toinen merkittävä kohtaaminen tapahtuu yökerhossa, kun Bekim tutustuu omapäiseen, tylyyn mutta todella kiehtovaan kissaan. Ennen kuin huomaakaan, Bekim huomaa elävänsä sekä kissan että käärmeen kanssa. Kaikkea muuta kuin hän joskus kuvitteli.

Bekimin äiti Emine on puolestaan tehnyt elämässään aina niin kuin kunnon kosovalaiselta albaanitytöltä odotetaan. Hän ei tavoitellut suuria, ei pyrkinyt eteenpäin eikä oikeastaan minnekään. Hän meni naimisiin ensimmäisen isänsä sopivaksi katsoman kosijan, komean Bajramin kanssa ja ajatteli tekevänsä siinä juuri niin kuin kuuluu. Mistä Emine olisi voinut tietää, että kotimaa ympärillä sortuu samaa tahtia kuin haaveet onnellisesta avioliitosta? Eminen ja Bajramin perhe muuttaa pois sodan jaloista kaukaiseen ja kylmään Suomeen, jossa maahanmuuttajien elämä ei ole herkkua. Vaikeinta sopeutuminen tuntuu olevan Bajramille, jonka ei ole aiemmin tarvinnut sopeutua mihinkään, sillä muut ovat tehneet hänen käskyjensä mukaan.

Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti ilmestymisvuonnaan 2014 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ja on kerännyt kuluneiden neljän vuoden aikana paljon lukijoita ja kehuvia kritiikkejä ja arvioita. Kirjan käännösoikeudet on myyty useisiin maihin ja käännöksiä on jo ilmestynyt kahdeksalla kielellä. Tarina on tulossa tänä syksynä Kansallisteatterin näyttämölle Johanna Freundlichin ohjauksena.

Suuri suomalainen menestystarina? Ehdottomasti. Taitava esikoisromaani? Kyllä.

Kissani Jugoslavia on villi, persoonallinen ja jäntevä romaani. Sen kertojaäänet ovat vahvoja: vuorotellen 2010-luvun nuori mies, joka etsii itseään itseään satuttaen, vuorotellen Titon Jugoslaviassa varttunut, perinteiden sitoma nuori nainen, josta kasvaa vuosien myötä itsensäkin vahvuudellaan yllättävä, sopeutumiskykyinen nainen.

Miljöön rakentamisessa Statovci on taitava. Helsinki kovana ja kylmänä, Kosovon maaseutu sellaisena kuin sitä aina on eletty. Perinteiden paino on tarinassa vahva, tukahduttavakin, ja sitä vastaan pyristely tuntuu lähtökohtaisesti mahdottomalta, mutta sinnikkyydellä selviytyy. Ulkopuolisuuden tunne välittyy vahvana etenkin Bekimistä, mutta myös Eminestä. Miten elää, jos ei ole missään kotonaan, jos ei missään tunne itseään tervetulleeksi ja rakastetuksi?

Romaanilla on suuret vahvuutensa, joita ei voi kiistää. Jokin piti minua silti etäällä Kissani Jugoslavian maailmasta, ei aivan antanut upota mukaansa. Kirja on kova ja karu, pohjavireeltään synkkä. Sen pinnan alla liikkuu paljon muutakin kuin kuristajakäärmeitä ja narsistisia kissoja, mutta ikään kuin se liike ei olisi ollut minua varten. Statovcin kirjoittaman tarinan ei toki tarvitsekaan olla minun, kaikkea muuta. Sillä on ehdoton oikeutensa olla sellainen kuin se on, ääni jollekin, jota en koskaan voi täysin ymmärtää.


Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Ulkoasu: ?
Otava 2014
286 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Luettua elämää, Kannesta kanteen, Reader, why did I marry him?, Kirja vieköön!, Kirjasähkökäyrä, Tuntematon lukija, Mitä luimme kerran

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle

Tatun ja Patun Suomi ynnä hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää blogini lukijoille! 

Tänään juhlitaan monin maljoin ja valonvälähdyksin 100-vuotiasta itsenäistä Suomea. Hienoa, kerta kaikkiaan. Onneksi saamme elää maassa, jossa tällainen juhlinta on mahdollista ja tapoja juhlan viettämiseen (tai viettämättömyyteen) lukemattomia. Vaikka olen itse jo valmis työntämään Suomi100-höösäyksen jonnekin, mistä sitä ei tarvitsisi enää uudelleen kaivaa esiin, annetaan nyt palaa päätyyn asti, kun kerran alettiin.

Tämän päivän ohjelmistoon kuuluu itselläni monenlaista perinteistä ja toisaalta juuri sitä, mitä haluaakin tehdä – mieluisassa seurassa totta kai. Toivottavasti teillä muillakin on samanlainen etuoikeus käsissänne.

Kirjojen osalta päätin tarttua hetken mielijohteesta Helmet-haasteen toiseksi viimeiseen jäljellä olevaan kohtaan "Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään". Tatu ja Patu ovat hahmoina minulle tuttuja, mutta yhtään näistä kirjoista en ole aiemmin lukenut – lukuun ottamatta yhtä lääkärikäynnistä kertovaa, jonka olen lukenut ystävien tytölle iltasaduksi useamman kerran. Sekin taitaa itse asiassa kertoa enemmän Veerasta.

Nyt oli aika lukea Tatua ja Patua ihan omaksi iloksi.

Tatun ja Patun Suomi on opaskirja tähän ihmeelliseen maahamme. Siinä esitellään Suomea, suomalaisia ihmisiä ja suomalaisia tapoja. Tatu ja Patu tulevat Outolasta, eivätkä siksi oikein tunne meille ehkä turhankin tuttuja juttuja. On aika päästää heidät tutustumaan.

Ensin Tatu ja Patu tutustuvat niksinurkassaan Suomen valmistamiseen (ainesosiksi tarvitaan ainakin kalliota, moreenia, hiekkaa, savea, suota, puita ja vesistöjä). Sen jälkeen on luontevaa jatkaa matkaa Suomen hurjaan luontoon, jonka kansallismaisemista etsitään metsoa, harmaahylkeitä, poroja, hirviä, laulujoutsenia, karhuja ja käkiä.

Ja tietenkin tehdään vaativa Tatupatu-testi, jonka kohteena on mikäpä muu kuin sauna.

Suomalaisten historiaa käydään läpi Matkalla menneisyyteen. Tyypilliseen tapaan Suomen historia alkaa vasta keskiajalta (tosin hieman aiemmin kirjassa kyllä mainitaan onneksi varhaisempi asutushistoria), mutta ehkäpä päälinjat ovatkin ne tärkeimmät asiat kirjan kohderyhmää ajatellen. Savupirttien ja piispa Henrikin kautta kuljetaan Turkuun, Venäjän vallan aikaan, itsenäistymiseen, sotavuosiin ja jälleenrakennukseen. Historiallinen katsaus päättyy 1980-lukuun, vaikka se aivan hyvin voisi jo kattaa 1990-luvun, miksei 2000-luvun alkuakin (kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 2007).

Kieliasioita käsitellään hauskalla mainoshenkisellä aukeamalla ja lisää Tatupatu-testejä kohdennetaan ruisleipään ja juhannukseen mökillä. Merkittävien suomalaisten joukkoon on sentään selviytynyt kaksi naista, Tove Jansson ja Tarja Halonen. Joulupukin tapaamme, kun Tatu päättää pyrkiä Joulupukuksi Joulupukin paikalle ison vaalikampanjan myötä.

Sympaattisin osio kertoo suomalaisista kodeista. Tatu ja Patu pääsevät kylään Venla Virtasen luokse, ja matkalla rappukäytävässä nähdään poikkileikkaus suomalaisen kerrostalon asukkaista erilaisine asumismuotoineen. Virtaset itsessään ovat myös oikein mukavia ja tarjoavat onneksi myös kauan kaivattua mustikkapiirakkaa.

Viimeisellä aukeamalla Tatu ja Patu harjoittelevat oppimaansa saunomista vielä sangen luovien ratkaisujen siivittämänä ja toteavat Suomen olevan hieno maa.

Tatua ja Patua luki näin aikuislukijan silminkin hyvin mielellään. Piirrosjälki on ihanan raikasta, yksityiskohtaista ja uteliaisuutta herättävää ja tarina itsessään toimiva ja konstailematon. Kirja tarjoaa luettavaa ja katseltavaa monenikäiselle lukijalle pikkujunnuista isompiin lukutoukkiin. Harva kirja lopulta niin laajalle yleisölle sopiikaan.

Ei ole ihme, että Tatut ja Patut ovat kirjastojen supersuosittua aineistoa ja ymmärtääkseni myös myyvät hyvin. Tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat kiitettyjä ja palkittuja lastenkirjailijoita eivätkä syyttä. Ymmärrän Tatun ja Patun viehätyksen – huippua hommaa!


Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun Suomi
Otava 2007
47 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut

Hämyinen metsä jossain Luoteis-Venäjällä. Ranskalaistaustainen retkikunta tiedemiehineen, metsästäjineen ja hyypiöineen. Löytö, jota kukaan ei arvannut. Eristys. Ihmisen ja eläimen sekoittuminen. Kielletty ja outo. Ihmisyys.

Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset on kiehtova, outo ja vaikuttava romaani. Sen taustana on Pekka Nikruksen 1990-luvulla tekemä valokuvasarja Les Enfants des Ombres, Varjojen lapset. Kuvat ovat mukana kirjassa, ja ne ovat yhtä aikaa pelottavia ja hienoja.

Iax Agolasky on nuorukainen, joka päätyy professori Moltiquen apulaiseksi tutkimusmatkalle tiettömien teiden taakse vuonna 1819. Moltique kokee tulleensa väärin kohdelluksi tiedemaailmassa, ja Agolasky on valmis auttamaan ihailemaansa tiedemiestä sen minkä voi. He löytävät merkkejä eristyksissä elävästä asutuksesta ja lopulta kohtaavat myös oudon metsäkansan jäsenet. He eivät kuitenkaan ole sitä, mitä tutkimusretkue odotti.

Paflagonian perilliset on päiväkirjaromaani, joka etenee tutkimusmatkan mukana. Kaikkea ei paljasteta – kaikki sivut päiväkirjasta eivät säilyneet – mutta aukot vain ruokkivat mielikuvitusta, saavat pohtimaan, mitä jää kertomatta. Kirjan kerronta on jälkiviisas, oma tutkimuksensa sekin, eräänlainen kommentaari.

Sammalkorpi yhdistelee tarinassaan onnistuneesti eri tyylilajeja ja tunnelmia. Paflagonian perilliset on yhtäältä perinteinen matkakertomus päiväkirjamuodossa, toisaalta se koettelee rohkeasti lukijan mielikuvituksen ja kestokyvyn rajoja. Varjojen lapset ovat jostain ihmisen ja eläimen väliltä, sekasikiöitä, hirviöitä vai kenties vain hieman erikoisempia henkilöitä. Heitä on joukko, mutta yhtenäinen massa he eivät ole, vaan yksilöitä tarinoineen ja taustoineen.

Historiallisena romaanina Paflagonian perilliset on ihastuttavan tiivis, selittelemätön. Joitakin yksityiskohtia selvitetään tarkemmin kommenttiosioissa, mutta Sammalkorpi jättää paljon lukijan varaan. Romaani on tällaisena "historiallisena dokumenttina" myös kannanotto historiankirjoituksen, päiväkirjojen ja tieteenteon maailmaan. Tieteen historia ei ole kaikilta osiltaan kunniakas, ei nytkään, kuten Agolaskyn päiväkirjan sivut paljastavat.

Se, minkä kirja tuo nähtäville ehkä selvemmin kuin mitään muuta, on ikivanha ymmärrys jostain pysyvästä ja ohittamattomasta: ihminen on pedoista suurin niin itselleen, lajikumppaneilleen kuin vieraalle, tuntemattomalle.


Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset – Iax Agolaskyn päiväkirjan säilyneet sivut
Ulkoasu ja kuvitus: Pekka Nikrus
Karisto 2016
137 s.

Arvostelukappale.

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla

Helmet-haasteen kohta "Olympialaisista kertova kirja" aiheutti päänvaivaa ensisilmäyksellä. Vaikka tykkäänkin katsoa yleisurheilua – etenkin olympialaisia – televisiosta, urheilusta lukeminen taas on hyvin kaukana epäkiinnostavien aiheiden listalla. Onneksi satuin joltain vinkkilistalta bongaamaan Enni Mustosen Metsäkukkia asvaltilla, jonka luvattiin vievän mukanaan Helsingin olympiakesään 1952.

Näin kävikin, mutta kirjan aikajänne on kokonaisuudessaan yhtä kesää pidempi. Kauppaneuvos Somerin tytär Eeva on päässyt ylioppilaaksi ja yliopisto-opinnot kutsuvat. Ennen sitä on kuitenkin luvassa pitkä kesä Helsingissä. Eevan ja saman kylän tytön, ompelijaksi kouluttautuneen ja syksyksi harjoittelupaikan hattuliikkeestä saaneen Koivikon Sirkan vuokranantaja, Eevan täti Kristiina, pestaa neitokaiset olympiastadionin kanttiiniin kesätöihin. Siellä itse kukin kohtaa monenlaisia kiinnostavia ihmisiä: Sirkka eloisan sähkö- ja sirkusmiehen Erkin ja Eeva taas Unkarin jalkapallojoukkueen huoltomiehen Istvánin.

Metsäkukkia asvaltilla seuraa Eevaa ja Sirkkaa olympiakesästä nelisen vuotta eteenpäin. Kuten arvata saattaa, nuorten naisten elämässä tapahtuu noina vuosina suuria asioita ja käänteitä. Surulta ja huolelta ei vältytä, mutta välkähtelee mukana elämäniloakin ja aikuistumisen tuomaa vastuuta. Maailmanhistorian suuret tapahtumat kulkevat kohinana taustalla, ei vähiten kirjan loppuhuipennuksena oleva Unkarin kansannousu vuonna 1956, johon Eeva ja István tempautuvat.

En ole aiemmin lukenut Kirsti Mannisen a.k.a. Enni Mustosen kirjoja, vaikka hän toki on kirjailijana minulle tuttu. Metsäkukkia asvaltilla osui käteen mökkilukemiseksi, ja se olikin siinä tehtävässä oikein erinomainen. Ahmaisin kirjan järven rannalla istuskellen, sivut kääntyivät haipakkaan tahtiin ja tunsin itseni hyvinkin viihdytetyksi.

Tyyli ei ole ylenpalttisen viihteellinen, vaan huolellinen ja mietitty, joskin helpostilähestyttävä ja sujuvasti rullaava. Henkilöhahmoja on paljon, ja tämä kirja onkin jatkoa kolmelle aiemmalle Koskivuori-sarjan romaanille. Ehkä luen ne vielä joskus, kuka tietää. Onneksi kirjan alkulehdillä on henkilöluettelo, sillä olen viime aikoina todennut tarvitsevani sellaista yhä useammin. Huono keskittymiskyky vai mikä, en tiedä.

Aivan täysin en hurahtanut Mustostyyliin. Juonenkäänteissä on tietynlaista helppoa arvattavuutta ja hahmoissa stereotypioita – vaikka kertojan näkökulmia vaihdellaankin. Lisäksi kirjan viimeinen käänne on epäuskottavuudessaan sellaista luokkaa, että meinasin heittää pettymyksessäni kirjalla ohilentänyttä lokkia. Hieman asiaa pureskeltuani päätin antaa sen kirjailijalle anteeksi (enkä sitäpaitsi muutenkaan halua vahingoittaa lintuja), olkoon Metsäkukkien tarina sitten juuri tällainen. Tosin seurauksena tästä hyytymisestä jäin miettimään, onko Mustosella muutenkin tapana tehdä näin epäuskottavia juonikuvioita tarinoidensa päätteeksi tai sidosteeksi. Jos on, en ole ollenkaan varma siitä, kiinnostaako hänen tuotantonsa minua sen enempää.

Metsäkukkia asvaltilla tarjosi joka tapauksessa aivan oivallista ja viihdyttävää luettavaa, ja olenpa nyt ainakin tutustunut yhteen Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista.


Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
Ulkoasu: ?
Otava 2001
315 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjan pauloissa

Helmet-haasteen kohta 31. Olympialaisista kertova kirja. 

Sirpa Pietilä: Ilmajuuria

Sirpa Pietilä on maailmanmatkaaja ja ekspatriaatti, joka on asunut eri maissa Aasiassa ja Afrikassa kymmenisen vuotta. Ilmajuuria on hänen kokemuksiinsa perustuva matkakertomus ja opaskirja, jonka sivuilla pääsee tutustumaan niin ulkomaille lähtemiseen, vieraissa maissa asumiseen ja toisaalta myös suomalaisuuteen.

Kirja on helposti lähestyttävä ja tyyliltään jutusteleva. Pietilä avaa omia kokemuksiaan ja ymmärryksen hetkiään rehellisesti ja silottelematta. Kyytiä saavat ennakkoluulot, roolit, jäykät rakenteet kuin erilaiset oletukset vaikkapa ulkomaille muuttamisen vaikeudesta.

Vaikka Pietilä pöllyttää aihettaan rivakasti, hän tekee sen tyylikkäästi eikä pyri kiillottamaan kilpiä tai vakuuttelemaan lukijaa valintojensa oikeellisuudesta. Toki Pietilä kirjoittaa mielipiteensä perustellen, mutta koska hänen oma asenteensa on "antaa kaikkien kukkien kukkia" -henkinen, eivät omat puolustuspiikkini nousseet lainkaan pystyyn, niin kuin niille joskus tuppaa käymään, jos omat valintani joutuvat suurennuslasin alle tai vertailtaviksi.

Ilmajuuria kertoo kaupungeista, joissa Pietilä on asunut ja ihmisistä, joita hän on komennuksillaan tavannut. Eniten käsitellään Kambodzhan pääkaupunkia Phnom Penhiä, Sansibarin pääkaupunkia Stone Townia ja Laosin pääkaupunkia Vientianea. Lyhyt pyrähdys tehdään myös Mongoliaan ja Ulan Batoriin. Kolmesta ensinmainitusta Pietilällä on eniten kokemuksia ja niissä hän on myös asunut huomattavasti pidempään kuin Ulan Batorissa. Jäin miettimään, olisiko Ulan Batorin voinut jättää tästä kirjasta kokonaan pois, sillä se tuntuu kovin irtonaiselta ja lähinnä pintaraapaisulta muihin, syvempää ja pidempää kokemusta tarjonneisiin kaupunkeihin verrattuna.

Missään Pietilän esittelemistä kaupungeista tai maista en ole itse koskaan vieraillut, joten innolla luin kokemuksia niiden kaduilta ja kujilta, toreilta ja ravintoloista. Takakireähkönä sääntöorientoitujana nieleskelin joidenkin Pietilän kokemusten äärellä: huonokuntoisten asuntojen huoneissa sähkömiestä odotellessa, keittiön lattialla vilistäviä rottia väistellessä, kartattomassa Stone Townissa, jonka keskustaan ei taksikaan voi ajaa, vähintäänkin erikoisia ruoka-annoksia pöytään kannettaessa. Kehitysmaahan muuttaminen on jotain aivan muuta kuin matkustelu eurooppalaisissa pääkaupungeissa – mikä ei toki mikään yllätys tai shokkitieto ole.

Ilmajuuria käsittelee eksoottisten ympäristöjen lisäksi muun muassa kehitysyhteistyön kommervenkkejä, suomalaisen yhteiskunnan absurdeja sääntöjä ulkomailla asuvia kansalaisia koskien sekä naisen asemaa eri maissa ja kulttuureissa. Pietilä on itse ollut ulkomailla mukana ennen kaikkea puolison roolissa. Jätettyään varsin hyvän työpaikkansa Suomessa miehensä ulkomaankomennuksen vuoksi hän on saanut ihmettelyjä osakseen. Kieltämättä tuntuu itsestäkin vaikealta kuvitella heittäytyvänsä niin sanotusti tyhjän päälle, ja siksi ihailenkin avoimuutta, jolla Pietilä omista kokemuksistaan ja valinnoistaan kirjoittaa.

Ilmajuuria tarjosi kiinnostavan katsauksen itselleni uusiin maihin ja kulttuureihin ja toisaalta elämäntapaan, joka on minulle vieras vaan ei ajatuksena aivan mahdoton. Kirjaa lukiessa matkakuume nousee (niistä rotista huolimatta) ja huomaamatta tulee pohtineeksi valintoja, rohkeuden eri puolia ja maailman monimutkaisuutta.


Sirpa Pietilä: Ilmajuuria
Ulkoasu: Leena Seppänen
Maininki kustannus 2016
172 s.

Arvostelukappale.

Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani

Taidan olla hieman hullaantunut Japaniin. Tai ainakin kokemuksiin Japanista. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tämän vuoden ehdottomia lukuhelmiä, silmiä ja sydäntä avartava ihana kirja.

Nyt tartuin uuden uutukaiseen, niin ikään Japani-kokemuksista ammentavaan teokseen. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja avaa kirjassaan Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani tuon salaperäisen maan arvoituksia, tapoja ja kummallisuuksia siinä missä tavallista arkea ja elämääkin. Eväsoja on itse asunut vuosia Japanissa, opiskellut siellä niin teetaidetta kuin tehnyt väitöskirjaa ja tullut hyvinkin tutuksi Itä-Aasian kanssa – mikäli tuohon erikoiseen maahan voi koskaan ulkopuolinen kunnolla tutustua.

Muukalainen, gaijin, on nimittäin rooli, joka lankeaa käytännössä kaikille ulkopuolisille, vaikka puhuisikin samaa kieltä, opiskelisi kunnianarvoisen Sensein johdolla ja tuntisi maan kulttuurin erityispiirteitä tarkemmin kuin paikallisetkaan. Eväsoja kuvaa kirjassaan tunneskaalaa, jonka pitkä kokemus vieraassa maassa tuottaa, niin rakas, kiinnostava ja lopulta tuttu kuin se olisikaan.

Melkein geisha koostuu vajaasta viidestäkymmenestä luvusta, jotka ovat pääosin muutaman sivun mittaisia kurkistuksia Japaniin. Tyyli on tuttavallinen ja jutusteleva, eikä Eväsoja pyri tieteelliseen tai taiteelliseen ilmaisuun, pikemminkin kyse on päiväkirjamerkinnöistä, muistilapuista ja anekdooteista. Kokemuksellisuus on vahva, ja kirjasta välittyy se, kuinka merkityksellistä Japanissa asuminen ja maahan ja sen ihmisiin tutustuminen on kirjoittajalle ollut.

Itse en ole koskaan (vielä) käynyt Japanissa, joten omia kokemuksia ei ole, mutta Melkein geisha toimi lukiessa erinomaisena väylänä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Eväsoja on rehellinen ja kaunistelematon, muttei kuitenkaan missään määrin mässäile tai etsi shokkiefektejä. Pikemminkin hänen otteensa on rauhallinen ja lempeä, vaikka kritiikkiäkään ei säästellä. Esimerkiksi häpeän kulttuuri, sairaustamiseen liittyvät tabut, naapurien kyttääminen, monimutkaiset käytöskoodistot ja sukupuolten välinen valta-asetelma työ- ja perhe-elämässä tulevat monelta kantilta pohdituiksi.

Vastapainona lukija saa nauttia rauhallisista teeseremonioista, kirsikankukkien puhkeamisesta, luonnon jylhyydestä, meditatiivisista hetkistä, ihmisten – vieraidenkin – ystävällisyydestä ja uuden oppimisesta.

Vaikka jo esipuheessa tehdään peli selväksi ja todetaan, että kirja on kokoelma kokemuksia, ei tietokirja tai muutenkaan selkeäpiirteisen kronologinen teos, olisin kaivannut jonkinlaista temaattista tai ajallista yhtenäisyyttä. Jokainen luku on oma maailmansa ja hetkensä, mutta ajasta, paikasta ja aiheesta toiseen hypitään ilman muuta punaista lankaa kuin itse Japani. Luinkin kirjaa pienissä pätkissä, sillä sen eräänlainen epätasaisuus ei napannut mukaansa pitkäaikaiseen lukuvirtaan. Toisaalta näin kirjasta riitti luettavaa pidemmäksi aikaa, ja sain tehdä matkaa kiehtovassa Japanissa pidempään.

Lukemisen parhaita puolia noin yleisesti on se, että saa kokemuksia asioista, jotka ovat itselle vieraita tai kaukaisia. Melkein geisha tuo vieraan lähemmäs ja antaa katsoa jotain sellaista, mistä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan.


Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani
Ulkoasu:
Gummerus 2016
239 s., e-kirja

Arvostelukappale

_______

Toisaalla: Kirjakirppu, Kirja vieköön!

Kurjen siivellä -haaste saa yhden lisäpisteen Japanista.

Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain

Yritän hitaasti ja epävarmasti ylläpitää jonkinlaista oman kirjahyllyn perkausta (lähinnä jotta sinne mahtuisi uusia kirjoja, hmm), joten luettavaksi päätynee nyt lähiaikoina kirjoja, joita olen sinne joskus jostain roudannut. Tämän Alaa Al-Aswanin Chicagolaisittain ostin muistaakseni pari vuotta sitten kirja-alesta, ja siellä se on nököttänyt vuoroaan odottamassa siitä asti.

Nyt, kun kirja on luettu, on selvää, ettei se tule jäämään hyllyyni, vaan jatkaa matkaansa jonnekin eteenpäin. Tähän on useampikin syy.

Yleensä pidän paljon siirtolaisuustematiikasta ja etenkin silloin, kun siirtolaisuus kohdistuu Yhdysvaltoihin. Usein tästä aiheesta saa meheviä sukupolvi- ja perhetarinoita, joissa ensimmäinen polvi kipuilee koti-ikävässä mutta painaa silti menemään, seuraavaa elää kahden kulttuurin ristipaineessa ehkä hieman enemmän uuteen kotimaahan kallellaan ja kolmas on jo käytännössä "uuden" kotimaan (eli oman synnyin- ja isänmaansa) täysiverisiä kansalaisia, jotka ehkä ihmettelevät vanhempiensa ja isovanhempiensa nostalgiaa.

Chicagolaisittain ei ole yhden perheen tai suvun saaga, vaan usean (aivan liian monen, toim. huom.) henkilön verkostomainen kertomus. Kirjan hahmoja yhdistää egyptiläinen tausta ja yliopiston histologian laitos, mutta muuten he ovat kukin omassa tuulessaan tempoilevia ruohonkorsia. Henkilöitä on oikeasti niin monta, että jouduin kirjan loppuun asti tarkistamaan takaliepeen listasta, kuka kukin on. Joko se kertoo lukijan heikosta keskittymiskyvystä tai siitä, että tarinassa on yksinkertaisesti liikaa juonteita ja kohtaloita, joita seurata.

Kiinnostavaa on kirjan poliittisuus. Se kritisoi voimakkaasti Egyptiä ja sen korruptoitunutta hallintoa ja kansaa alistavaa politiikkaa. Kirjassa on henkilöitä niin hännystelijöistä kapinallisiin ja kätyreistä karkureihin, mutta missään määrin ei jää epäselväksi, kuka on hyvä ja kuka ei. Huolimatta kotimaan ongelmista ja kipukohdista moni kaipaa sinne edelleen, jopa vuosikymmenten jälkeen, ja vaikka olisi suurin elkein selkänsä menneelle kertaalleen kääntänyt. Osalla koti-ikävä on tuoreempaa, mutta tohtoriopinnot tai puolison aiheuttama käytännön pakkojärjestely Yhdysvalloissa pitävät sen aisoissa.

Tietenkin mukana on myös rakkautta, himoa, katkeruutta ja pieleen meneviä ihmissuhteita. Kattaus on varsin monipuolinen: on monikulttuurisia ja -arvoisia pariskuntia, uusperheitä, järjestettyjä avioliittoja ja oman perheen perinteitä vastaan rikkovia liberaaleja ihmissuhteita. Yhtäältä rakennelma on onnistunut ja korostaa moni-ilmeisyyttä, toisaalta sen monipuolisuus on jopa alleviivaavaa. Ikään kuin lukijalle pyrittäisiin Erittäin Painokkaasti Korostamaan, kuinka pitää muistaa, etteivät kaikki yhden kansan tai uskonnon edustajat ole suinkaan samanlaisia keskenään. (Toisaalta ehkä siitä on syytäkin muistuttaa. Aika, jota elämme, on paikoin niin absurdin typerä, ettei mitään voi kohta enää pitää itsestäänselvänä.)

Chicagolaisittain on paikoin osuva ja mietityttävä romaani, mutta kokonaisuutena se on liian moneen suuntaan tempoileva ja liian moneen pöytään huuteleva. Kirjasta on vaikeaa saada otetta, kun joka luvussa näkökulma vaihtuu ja eri teemat nousevat vuorotellen esiin ehtimättä kunnolla syventyä. Karsitumpana se olisi ollut terävämpi ja vaikuttavampi. Nyt siitä jää laimea maku ja hiljalleen haipuva ajatus kirjasta, joka olisi voinut sykäyttää, vaan eipä tuntunut lopulta muuten kuin helpotuksena viimeisen sivun jälkeen.


Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain
Suomentaja: Sampsa Peltonen
Ulkoasu: Mika Tuominen
WSOY 2011
385 s.
شيكاجو‎ (2007)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi, Hurja Hassu Lukija

Nappaan kirjalla Helmet-haasteesta kohdan 4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja ja etenen Maailmanvalloituksessani Egyptiin.

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Pari vuotta sitten sain vierailla Reeta Paakkisen kanssa Kotona Istanbulissa. Kun tämän toimittaja-kirjailijan uusi teos Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella ilmestyi, se päätyi ilman muuta luettavien pinoon. 400 sivun mitta sai hieman nieleskelemään, mutta se selätettiin nopeasti.

Paakkinen on asunut vuosia Turkissa ja Kyproksella ja tuntee maat jo lähes kuin omat taskunsa, mikä myös näkyy kirjassa. Aihepiirit liikkuvat osmanihoveista lähihistoriaan, Kyproksen kriisistä Syyrian sisällissodan pakolaisiin, mielenosoituksista mediaan, ympärileikkauksista plastiikkakirurgiaan, äitimyytistä perheväkivaltaan. Painava ja kevyt vuorottelevat, jutustelevasta tyylistä siirrytään vaivatta tutkivaan journalismiin.

Jo kaksi vuotta sitten Paakkisen edellistä kirjaa lukiessani mietin, että olisi kiehtovaa vierailla Istanbulissa. Tunne ei ainakaan heikentynyt nyt, kun sain palata kirjoittajan eläväisen kerronnan siivillä tuohon historialtaan ylettömän runsaaseen kaupunkiin. Muuallakin Turkissa kirjassa kyllä vieraillaan, ja kirjan lopussa oleva kartta on suureksi hyödyksi eri paikkoihin tutustuttaessa.

Vaikka kirjan alaotsikkona on elämää Turkissa ja Kyproksella, jää Kypros selvästi Turkin jalkoihin. Se saa olla eräänlainen sivupolku, pikkusisarus. Kokemusta Paakkisella sieltäkin on, mutta kirjasta on aistittavissa, kuinka suuri Turkin merkitys hänelle on – muu jää varjoon, mutta antaa jäädä!

Kuun ja tähden mailla saa lukijan miettimään omia ennakkoluulojaan ja -asenteitaan. Itse voin myöntää, että Turkki herättää minussa varsin ristiriitaisia tuntemuksia. En ole siellä koskaan käynyt, mutta juuri niinhän ennakkoluulot toimivat... Paakkinen on molemmilla kirjoillaan saanut minut vakuuttuneksi siitä, että Turkkiin on syytä tutustua avoimin mielin: maa on suuri, sen kansa monikasvoinen, elämä kaupungissa aivan toista kuin maalla, valtauskonnosta on monta tulkintaa ja kulttuuri sekoitus uutta ja vanhaa.

Kirjasta huomaa, että sen kirjoittajalla on jo pitkä kokemus vierailla mailla asumisesta ja elämisestä. Alkuinnostus ja -ihastus ovat jo aikaa sitten rapisseet realismin tieltä, mutta edelleen identiteetti on maahanmuuttajan ja monen kulttuurin välissä eläjän – uteliaan sopeutujan.

Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella tarjoaa kiehtovan nojatuolimatkan itäiselle Välimerelle, Euroopan ja Aasian rajalle, kulttuuriin, jota voi yrittää ymmärtää, mutta joka ehkä lopulta on kuitenkin ennen kaikkea kokemista ja elämistä, jotain, mitä ei turhaan kannata yrittää selittää.


Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella
Ulkoasu: Satu Kontinen
Atena 2015
419 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kirjavinkit, Assyriologin lifestyle-blogi, Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Idän pikajuna -lukuhaasteessa puksutan tällä kirjalla päätepysäkille Istanbuliin.

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Tarulla on tehtävä: hän aikoo saada aikaiseksi täydellisen perinteikkään sianpaistin puolisonsa perheen saapuessa pariskunnan luokse pyhäinpäivän aterialle. Suomalainen miniä ei välttämättä ole tullut otetuksi vastaan Itävallassa aivan nikottelematta, joten Tarulla on tarve osoittaa, että on paikkansa ansainnut. Ja hän on valmis valtaviin ponnistuksiin siinä onnistuakseen.

Täydellinen paisti on yhdenpäivänromaani, joka kulkee Tarun tajunnanvirtana aamusta iltaan. Alkuun lukija olettaa olevansa tekemisissä vain hieman tavallista hermostuneemman ja pikkutarkemman naisihmisen kanssa, joka vain nyt on vähän paineessa miehen sukulaisten vuoksi, mutta mitä pidemmälle päivä kuluu, sen selvemmäksi käy, kuinka epäluotettava kertoja Taru onkaan.

Asiat ja tarinan mutkat paljastuvat vähitellen, ja osa keskeisistäkin rakennuspalikoista mainitaan kuin ohimennen. Lukiessa on syytä soluttautua kirjan rytmin vietäväksi, antaa sen kuljettaa mukanaan, jolloin tarina avautuu kuin huomaamatta.

Taru on kiinnostava ja rasittava kirjan henkilö. Hän kouhottaa suuna päänä, mutta hyvin pian pinta alkaa rakoilla ja säröinen nainen tulee esiin. Hyvin hataralla pohjalla Tarun koossa pysyminen on, mutta aika ajoin voi sentään lukittautua yläkertaan tupakalle tai kellariin syömään säilykkeitä.

Tarun mies, jota hän kutsuu simppelisti Itävaltalaiseksi, on myös melkoinen tapaus, joskin hänen kuvauksensa on toki vain Tarun paljastusten varassa. Tarua selvästi vanhempi, yhtäältä herrasmies, toisaalta hieman lapsellinen kaupungistunut maalainen, kiinnostunut musiikista ja sen toistovälineistä, ei ota perhepäivällisiä niin vakavasti, ehkä jo hieman väsynyt Tarun väkkäröintiin, vaikka tukena pysyykin. Kuvaus päivästä voisi Itävaltalaisen silmin olla jotain ihan muuta kuin Täydellinen paisti antaa ymmärtää...

Taskinen voitti minut puolelleen paistillaan. Luin kirjaa lähes hengästyneenä, aina valmiina uusiin käänteisiin ja silti niistä yllättyen. Kertojaratkaisu on mahtava, Taru jää totisesti mieleen. Hieman salaperäisempi on naapuri Frau Berger, jolta Taru on vuosien aikana saanut paljon vastauksia aina vain absurdimmaksi käyviin kysymyksiinsä. Myös paistin kanssa rouva auttaa. Tavallaan.

Täydellinen paisti on erinomainen kirja, joka kertoo paljon muustakin kuin suoraan riveillään antaa olettaa. Se on ilahduttava, kiehtova, mukaansatempaava ja ahdistavakin. Taskinen sai minusta kertaheitolla itselleen fanin, ja luen ehdottomasti kaiken, mitä hän on kirjoittanut ja tulee vielä kirjoittamaan.


Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2011
307 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjasfääri, Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Ilselä, Kaiken voi lukea!, Kujerruksia, Café pour les idiots, Kulttuuri kukoistaa, Booking it some more, Leena Lumi, Kirjamuistikirja        

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan, ei.

Ostin Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät, sillä se kiinnosti, uskoin pitäväni siitä ja se oli sitä paitsi tarjouksessa. Kyllä kannatti.

Kirjassa on oikeastaan käytännössä kaikki kohdallaan. Siinä liikutaan akateemisessa maailmassa, pohditaan perhesuhteita, avioliittoa ja vanhemmuutta, kurkistetaan syrjäytymisen, turhautumisen ja heräämisen taakse, pohditaan moraalisia dilemmoja ja kuvataan tarkalla katseella aikaa, jota elämme.

Yhdysvaltalainen Joe ja suomalainen Alina tapaavat tiedekonfrenssissa Italiassa ja rakastuvat päätä pahkaa. Niin saa jäädä Joen kihlattu ja niin saa jäädä Alinan alhainen itsetunto. Homma tosin etenee hieman liian vauhdilla, sillä hyvin nopeasti lapsi ilmoittaakin jo tulostaan ja vastarakastuneiden on tehtävä suuria päätöksiä. He asettuvat Helsinkiin, Joe saa töitä yliopistolta ja Alina jää kotiin pienen Samuelin kanssa. Pian arki kuitenkin näyttää realiteettinsa ja edessä on väistämätön avioero.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on neurotieteen professorina Yhdysvalloissa ja hänellä on uusi perhe, kaksi tytärtä ja vaimo. Samaan aikaan Suomessa Alina on myös mennyt uudelleen naimisiin ja saanut kaksi poikaa. Samuel on kasvanut aikuiseksi ja löytänyt oman tiensä: eläinten oikeuksien puolustamisen. Yhteyttä ei ole pidetty juurikaan, ja se tuntuu omanlaisenaan pistelynä jokaisen elämässä.

Kun Joe alkaa saada uhkauksia työhönsä liittyen, herää kysymys, onko niiden takana joku, joka on lähempänä kuin arvaisikaan...

Valtosen tiiliskivi on muhkea, yli 550-sivuinen. Mielestäni sitä voi hyvin mielin sanoa suurteokseksi, niin monta teemaa se sisältää ja niin suuren tarinan kaaren se rakentaa. Se kertoo todella tarkkasilmäisesti nykyajasta ja ehkä siitäkin, mitä on vasta tulossa. Joen vanhempi tytär päätyy eräänlaiseksi mainosmannekiiniksi, jonka koko elämä on sopimuksen tehneen yrityksen hallussa ja muokattavissa. Valtonen on vienyt älypuhelimet, interaktiivisuuden ja sosiaalisen median seuraavalle askelmalle: on iAm, laite, joka lukee ihmisen ajatukset häntä nopeammin ja tuo saataville kaiken sen, mitä käyttäjä ei ole vielä edes ehtinyt tajuta tarvitsevansa.

He eivät tiedä mitä tekevät on antoisa romaani, jos antaa sen viedä ja hyppää mukaan. Vaikka siinä on paikoin jopa jännärin piirteitä, mitenkään vauhdikkaasti se ei etene. Lukijalla on oltava kärsivällisyyttä ja aikaa, sillä Valtonen rakentaa tarinaansa kaikessa rauhassa.

Itse kyllä suorastaan ahmin tätä teosta. Se houkutti mukaansa. Elin maailmassa, jonka Valtonen on kirjoittanut ja koin kaiken läheltä. Tarina on sekä viiltävän terävä että surumielinen, siinä on omanlaistaan hellyyttä ja itseironiaa.

Kaiken kaikkiaan He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jolle on annettava aikaa. Se on kirjoitettu huolella ja se antaa paljon. Ennen kaikkea se saa lukijansa katsomaan ympäröivää maailmaa jälleen uusin silmin. Voiko hyvältä romaanilta muuta pyytää? Minusta ei.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
559 s.

Oma ostos.

Mohammed, suomalainen

Esa Salminen & Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen
Kansi: Evan Sharboneau / Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2012
243 s.

Kierrätyskirja.


Mohammed, Lool ja Zabra ovat kukin tulleet Suomeen omia reittejään ja omista syistään. He asuvat vastaanottokeskuksessa Rovaniemellä, koettavat päästä kiinni arkielämän syrjään, tekevät pääosin kuten käsketään (tai hienovaraisesti ohjataan) ja ihmettelevät kylmää ja pimeää maata, sen tapoja, byrokratiaa ja lakeja. Kullakin on taustallaan erilainen menneisyys ja yhteiskunnallinen asema, mutta nyt he kaikki kuluttavat vastaanottokeskuksen karheita lakanoita, elelevät taskurahalla ja käyvät koulua.

Mohammed kokee roolinsa raskaana: hän on tullut maahan väärällä henkilöllisyydellä ja joutuu esittämään nuorempaa kuin on. Peruskoulun penkin sijaan häntä kiinnostaisi hauskanpito, ja hän joutuukin törmäyskurssille vastaanottokeskuksen henkilökunnan kanssa ottaessaan omia vapauksiaan. Lool sen sijaan potee jatkuvaa huonoa omatuntoa, suorastaan riutuu syyllisyydessään, kun ei voi saada perhettään perässään Suomeen. Pienistä pennosistaan hän kasaa rahaa lähetettäväksi kotiin. Zabra on joutunut jättämään pienet lapsensa pakolaisleirille ja hänen tiensä pohjoiseen on ollut pitkä ja raskas. Tilanne ei näytä hyvältä.

Mohammed, suomalainen kuvaa vastaanottokeskuksen elämää ja pakolaisina maahan tulleiden kolmen ihmisen elämää ja pyrkimystä sopeutua. Lavalla pyörähtävät myös muutamat suomalaiset, vastaanottokeskuksen työntekijät, sosiaalityöntekijät ja muutoin päähenkilöiden elämään linkittyvät. Ihmissuhteita syntyy ja rapistuu, kulttuurieroja havaitaan, tulevaisuutta suunnitellaan.

Sain kirjan viime vuonna Mari a:lta (kiitos!) ja nyt se tuli lopulta luettua. Tai oikeastaan lukaistua. Kirja ei vaadi juurikaan keskittymistä, muttei toisaalta anna oikein mitään, mihin tarttua. Tarina on tasapaksu ja kulkee alusta loppuun vailla sen kummempia mutkia, kukkuloita tai laaksoja. Se vain alkaa, kestää ja loppuu.

En innostunut tässä kirjassa käytännössä mistään. Henkilöt ovat karikatyyrimaisia ja dialogi vaivaannuttavan teennäistä. Ainoa hiukan syvempi kaveri on kirjan nimeen saakka nostettu Mohammed, joka on astetta kompeksisempi. Lool on pelkkä rassukka ja Zabra sulkeutunut uhri. Suomalaisista henkilöistä ei tarvitse edes puhua. Pelkkää paperia.

Kirja on kautta linjan alleviivaava ja aukiselittävä. Mitään ei jätetä lukijan pohdittavaksi, vaan kaikkiin esiin nouseviin teemoihin tartutaan paksulla yliviivaustussilla. Teksti on täynnä suoria ja epäsuoria kysymyksiä, ja ongelmatilanteita ja henkilöiden hämmennystä korostetaan (retoristen) kysymysten tulvalla. Jotenkin todella rasittavaa.

Mitenkään ruusuista kuvaa maahanmuutosta kirja ei tarjoa. Vastaanottokeskukset eivät tosiaan ole hotelleja, mutta epävarmuudesta, lähes kotiorjuudesta, kadulta, sodasta ja pakolaisleireiltä tulleille niissä on paljon hyvää, vaikka asukkaiden vapauksia rajoitetaan runsaasti. Mohammed, suomalaisen ansio on, että se pyrkii kertomaan maahanmuuton ja pakolaisuuden monikasvoisuudesta. Ihmiset tulevat erilaisista lähtökohdista, eivätkä he ole massaa, vaikka siltä voi joskus vaikuttaa. Yksilöitä ovat pakolaisetkin, eikä kaikkien ohjaaminen samalla tavalla tuota välttämättä lainkaan hedelmää.

Kirja on kokonaisuutena hieman tympäisevä. Henkilöhahmot ovat kuin paperinukkeja, eivätkä juonenkäänteet jaksa juuri kiinnostaa. Ehkä tällekin kirjalle on yleisönsä, joka sen lukemisesta nauttii, mutta minä en kuulu siihen. Tulipa kuitenkin luettua.

___

Lue myös Mari a:n ajatuksia.

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa

Reeta Paakkinen: Kotona Istanbulissa – Tositarinoita Turkista
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti
Otava 2013
288 s.

Arvostelukappale.


Ihmeellinen Istanbul, kahteen maanosaan levittäytyvä suurkaupunki, miljoonien ihmisten koti, tavoite ja sekasotku, historian hivelemä, tulevaisuuden turvaama, maanjäristysten keikuttama. Kotona Istanbulissa on lyhyiden tekstien kokoelma, jutustelevaan sävyyn kirjoitettu matka- ja maahanmuuttokertomus, joka käsittelee niin historiaa, arkea, politiikkaa kuin ennakkoluuloja ja niiden murtamista.

Reeta Paakkinen on toimittaja, joka muutti 1990-luvun lopulla Istanbuliin ja menetti sydämensä. Kaupunki ja kulttuuri veivät hänet mukanaan ja näyttivät niin monet kasvot, että laskuissa meni nopeasti sekaisin. Ennakkoluulot saivat kyytiä, kun suomalaisnainen tajusi, että Istanbul on aivan omanlaisensa maailma, "mystinen, dynaaminen, yhteisöllinen ja kansainvälinen, mutta samaan hengenvetoon myös vahvasti turkkilainen kaupunki". Kaikki nämä puolet välittyvät lukijalle myös kirjan sivuilta.

Kotona Istanbulissa väläyttelee esiin turistibasaarit (ja ennakkoluulojaan vasiten vahvistamaan matkustaneet turistit!), Taksim-aukion ja torit, Kemal Atatürkin perinnön, kaiken nähneet taksikuskit, naapurisovun ja -kyttäämisen eri puolet, turkkilaisen perhedynamiikan ja parinetsinnän, miesten ja naisten roolit, vastuut ja velvollisuudet, ruoan ja juoman, modernin ja vanhan. Kevyiden kappaleiden välissä on painavammalla asialla ladattuja lukuja muun muassa Kreikan ja Turkin monimutkaisista suhteista ja Kyproksen kriisistä. Henkilökohtainenkaan ei unohdu, sillä Paakinen kertoo avoimesti omasta elämästään ja kokemuksistaan. Ote on subjektiivinen mutta avomielinen, yksityisessään yleinen ja kiinnostava.

Kirja on kepeää ja nopeaa luettavaa, houkuttelevasti kirjoitettu ja ajatuksia herättävä. Paikoin jutusteleva tyyli alkaa hieman tympiä, mutta koska mukana on myös varsin kantaaottavia ja tarkan jänteviä osiota, tunnelma jää vahvasti positiivisen puolelle. Jonkinmoisen hienosäädön ja loppuhionnan kirja olisi kaivannut, sillä paikoin lauseet ovat hieman kömpelöitä, esitetyt ajatukset jäsentymättömiä ja toistoa havaittavissa. Mutta nämä seikat eivät missään määrin laske kirjan arvoa ja kiinnostavuutta.

Itse en tunne Turkkia lainkaan. Minulla on muutama turkkilainen kaveri, mutta heidän kotimaansa on minulle hyvin vieras. Etenkin tämän vuoden tapahtumat Turkissa ovat kuitenkin panneet miettimään, josko olisi syytä päivittää tietoja tuosta suuresta ja monikasvoisesta maasta. Kotona Istanbulissa oli hyvä lähtölaukaus.

Ja melkoinen matkakuumehan tässä heräsi. Kenties – jos on onni myötä – löydän itseni Istanbulin kujilta nopeammin kuin arvaankaan...

___

Kirjallisessa Istanbulissa on vieraillut myös Elegia.

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Matkat).

Kigalin (veriset) sunnuntait

Gil Courtemanche: Kigalin sunnuntait
Suomentaja: Einari Aaltonen
Kansi: ?
Like 2003
223 s.
Un dimanche à la piscine à Kigali (2000)

Kirjastosta.


Kanadalainen toimittaja Bernard Valcourt on päätynyt monien vaiheiden jälkeen Ruandaan perustamaan tv-kanavaa. Hän on osa Kigalin länsimaisten asukkaiden yhteisöä, joka pääasiassa kuluttaa aikaansa hotelli Mille-Collinesin uima-altaalla. Siellä ovat sulassa sovussa diplomaatit, avustusjärjestöjen työntekijät, toimittajat ja prostituoidut.

Kun Bernard tapaa nuoren hutunaisen Gentillen, se on menoa. Monin tavoin epäsuhtainen pari rakastuu, ja samalla kun heidän suhteensa kasvaa ja kehittyy, yhteiskunta heidän ympärillään kuohuu ja valmistautuu veriseen ja käsittämättömään konfliktiin hutu- ja tutsiväestön kesken. Bernard ja Gentille elävät sekä yhdessä että omien yhteisöjensä osana: jossain välimaastossa, kiihkoilua välttäen ja ihmetellen. Moni kuitenkin aistii vaaran ja eri tavoin sekoittuneet yhteisöt alkavat muodostaa sisälleen rajoja – varmuuden vuoksi.

Kigalin sunnuntait on jälleen osoitus kirjasta, jonka pituus ei päätä huimaa, mutta raskaus ahdistaa ja hidastaa lukemista. Tarina alkaa varsin viattomasti uima-altaan ympäriltä, ja vaikka prostituutio ja räjähdysmäisesti leviävä HIV ovat osa sitä alusta alkaen, kirjailija pääsee yllättämään. Juuri kun uskoo, ettei pahempaa voi enää tulla, sitä tulee.

Kirja ei ole mikään mässäilyteos, vaikka siinä on peittelemätöntä väkivaltaa. Pikemminkin se on melankolinen ja surumielinen ja pyrkii nostamaan verhon lukijan silmien edestä. Se tarjoilee inhimillisen kriisin ja ihmisyyden vähittäisen kuoleman varsin eleettömästi, vastuun lukijalle itselleen jättäen. Ruandan kansanmurha hivuttautuu lukijan tajuntaan kuin huomaamatta, ja leppoisat päivät uima-altaalla ja Kigalin kaduilla muuttuvat kuin varkain väkivaltaisiksi raiskauksiksi, järjettömäksi verilöylyksi ja kadunkulmiin kootuiksi ruumiskasoiksi.

Samalla kun hätä kasvaa ja paniikki kuristaa kurkkua, Bernardin ja Gentillen rakkaustarina versoo ja kasvaa. He elävät suhteensa eräänlaisella pikakelauksella, sillä rakastuminen on nopeaa ja siitä edetään vauhdilla eteenpäin. Molemmat tietävät kuolevaisuutensa ja ajan rajallisuuden, mutta se ei vähennä tunteen paloa vaan pikemminkin vahvistaa sitä. Paikoin pidin rakkaustarinan osuutta hivenen epäuskottavana, mutta jälkeenpäin, kokonaisuutta tarkastellessani totesin sen olleen hyvä juuri niin. Rakkauden, inhimillisyyden ja arkisuuden kontrasti järjettömään väkivaltaan on selkeä ja puhutteleva monella tapaa. Kaikki ihmisyys ei koskaan katoa, edes pahimmissa kriiseissä.

Kigalin sunnuntait on ahdistava mutta silmiä avaava lukukokemus. Se kertoo kauhuista, joista on vasta vähän aikaa, ja jotka jatkuvat liian monessa paikassa edelleen. Hyvää mieltä tästä kirjasta on turha hakea, mutta ajattelemisen aiheita se tarjoaa senkin edestä.

___

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen (Ruanda).

Aino Kallas: Marokon lumoissa

Aino Kallas: Marokon lumoissa
Otava 1931
173 s.

Kirjastosta.


Aino Kallaksen (1878–1956) Marokon lumoissa on matkakirja, mielikuvakirja ja haavekirja. Siinä Kallas tarjoaa lukijalle pieniä kirjeitä Marokosta, ja niissä kirjeissä on laajalti Marokkoa.

Kirja on julkaistu vuonna 1931, joten Kallaksen matkat sijoittuvat 1920–30-lukujen vaihteeseen. Hän ihmettelee avoimesti islamilaista yhteiskuntaa, kauniita, historiaa pullollaan olevia rakennuksia, äänekkäitä toreja, pieniä sivukujia. Kallas on siitä onnekas matkaaja, että hänellä on etuoikeus päästä myös paikallisten ihmisten koteihin, sinne, joka on paikalliselle naiselle linnoitus, vankila ja turvapaikka yhtaikaa. Lalla Mulatin henkeäsalpaavan runsaat pidot jäävät Kallaksen mieleen pitkäksi aikaa.

Edes Marokossa elämä ei kuitenkaan ole täydellistä. Orjuus on paperilla lopetettu jo muutama vuosikymmen sitten, mutta käytännössä Kallaksen kohtaamissa perheissä käytetään edelleen orjatyövoimaa taloudenhoidossa, ja kaikki tietävät, mistä orjia voi hankkia nyt, niin kuin vuosisatoja aiemminkin.

Kulmia saa kohotella myös kuvaukselle Marrakechin juutalaiskaupunginosasta, mellahista, jota Kallas pitää Danten Löyhkien Helvetin maanpäällisenä vastineena. Sujuvasti esitetyt näkemykset rodun erikoistunnuksista, verisekoituksesta ynnä muusta muistuttavat osuvasti ajasta, jolloin Kallas on matkaansa tehnyt ja kirjaansa kirjoittanut. Sama näkyy kirjassa kautta linjan: ihmeellinen on eksoottisten rotujen elämä, jota pohjoiseurooppalainen tarkastelee kuin mikroskoopissa olevaa vierasta elämänmuotoa. Hieman huvittuneena, hieman kauhuissaan, aina uteliaana.

Marokon lumoissa on tunnelmaltaan nimensä mukainen. Vaikka paljon outoa ja ihmeellistä kohdataan, päällimmäiseksi tunteeksi jää lumoutuminen. En tiedä, kuinka aitoina kokemuksina alunperinkin julkaistuksi tarkoitettuja matkakertomuksia voi koskaan pitää, mutta toisaalta on kiinnostavaa pohtia, miksi mikäkin asia on kirjaan tuotu ja mistä käsittelytavat kumpuavat. Rikasta ajankuvaahan tämä on, mutta ehkä lopulta ennen kaikkea kirjoittajastaan kertovaa ajankuvaa kuin niinkään marokkolaista 1930-lukua.

Ehkä minäkin vielä joskus matkustan Marokkoon, ja teen huomioitani Aino Kallaksen jalanjäljissä. Ja paljastan jotain 2000-luvun ajankuvasta. Ken tietää.

___

Haasteet: Afrikan tähti ja Maailmanvalloitus (Marokko).

Elina Hirvonen: Afrikasta

Elina Hirvonen: Afrikasta – Muistiinpanoja vuosilta 2007–2009
Kansi: Jarkko Virtanen
Avain 2010
207 s.

Kirjastosta.


Afrikka on kummallinen paikka. Mikä muu maanosa herättää yhtä hihhuloivaa ihastusta, yhtä silmitöntä inhoa? Samalla Afrikkaan kilahtaneita ja Afrikkaa vihaavia länsimaalaisia yhdistää yksi asia: Molempien Afrikka on myytti, josta ei tarvitse nähdä kuin se, mikä sopii omiin ennakkoluuloihin. Ja molempien Afrikka on, hyvässä ja pahassa, jotain perustavalla tavalla erilaista kuin oma elinympäristö. (s. 137)

Kirjailija ja dokumentaristi Elina Hirvonen muutti miehensä kanssa Sambiaan vuonna 2007. Hän kirjoitti afrikkalaisesta elämästään Vihreä Lanka -lehteen ja sen nettisivuille kolumneja, jotka on koottu yksiin kansiin tähän teokseen. Kirja etenee parin sivun mittaisten tekstinpätkien mukana vuoteen 2009 ja Hirvosen ja hänen miehensä kotimatkaan – joka tehtiin autolla halki Afrikan.

Kolumneissa tarkastellaan sambialaista elämää länsimaisen naisen ja taiteilijan silmin. Myös muita maita kierrellään parin vuoden kuluessa, ja kolumneja lukemalla saakin mielenkiintoisen katsauksen tuon suuren ja monin tavoin vieraan maanosan elämään ja arkitodellisuuteen. Paikoin otetaan rivakasti kantaa maailmanpoliittisiin kysymyksiin, paikoin kuvataan lähipiirin elämäntapahtumia ja henkilökohtaisia kokemuksia. Mukana on myös jonkin verran mustavalkoisia valokuvia.

Afrikasta on mukavaa luettavaa. Koska tekstit ovat kolumneja, ne ovat tiiviitä ja huolellisesti ilmaistuja. Samoihin aiheisiin ei jäädä junnaamaan, vaan viikko toisensa jälkeen aihepiirit sekä laajenevat että syvenevät. Kirjan ajanjaksolle osuu isoja asioita, muun muassa Barack Obaman nousu presidentiksi, ja siinäkin mielessä se on kiehtovaa ja autenttisen tuntuista ajankuvaa.

Hirvonen kritisoi painavasti ja kiittää, kun on sen aika. Hän osoittaa kehitysavun ongelmakohtia, paljastaa voimattomuutensa syvälle pesiytyneen korruption ja epäluotettavuuden edessä, kuvaa koruttomasti kadunkulmissa liimaa imppaavia katulapsia ja byrokratian hampaissa jauhautuvia hyvää tarkoittavia projekteja, kuten HIV:iä kantavien lasten orpokoteja, jotka eivät meinaa selviytyä maassa, jossa asiat eivät vain yksinkertaisesti tapahdu.

Samalla Hirvonen antaa lukijan kurkistaa sambialaiseen elämäänsä. Ihmisiin ja ystäviin, arkeen, elokuvantekoon, länsimaisen ihmisen väistämättömään vierauteen Afrikan edessä.

Minä en ole koskaan käynyt Afrikassa. Se ei ole erityisen aktiivisena matkakohteena mielessä tulevaisuudessakaan. Afrikka, koko tuo suuri manner, on minulle vieras. Minulla on ystäviä, jotka ovat tehneet tuttavuutta Afrikan kanssa, vaikuttuneet ja kauhistuneet, ihastuneet ja kritisoineet. Heidän tarinansa ovat mielettömiä kuunnella. Itse olen ehkä liian arka lähtemään. Minusta Afrikka on ihan oikeasti pelottava. Vieras.

Siksikin Afrikan tähti -lukuhaaste on tehnyt hyvää. Koska olen nössöhkö ihminen, jo kirjat vaikuttavat minuun syvästi. Muiden kokemukset tuntuvat aidoilta, ja jollain tasolla koen voivani samaistua niihin, vaikken itse kaikkea ahnehtisi kokemaan. Elina Hirvosen mukana Afrikassa oli ihanaa olla. Hän kirjoittaa aidosti ja kiinnostavasti, terävästi ja selkein sanoin. Koska kyse on kolumnikokoelmasta, kirja ei suoranaisesti herättänyt ahmimishimoa, mutta pikku palasina luettuna se toimi erinomaisesti.

En tyrmää ajatusta siitä, että joskus lähtisin Afrikkaan. Minne siellä, sitä en tiedä. Kilimanjarolle? Beniniin? Kenties. Ehkä Sambiaankin, joka tuntuu tämän kirjan lukemisen jälkeen vähän vähemmän vieraalta kuin ennen sitä.

Siksi kirjallisuus onkin niin ihanaa. Ja varmasti se Afrikkakin on.

___

Osallistun kirjalla haasteisiin Kansankynttiläin kokoontumisajot (VII Matkat) sekä Afrikan tähti (Itä-Afrikka/Sambia). Lisäksi valloitan maailmanvalloituksessani Sambian.

Lukudiplomi X: Kirahvin kyyneleet

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet – Mma Ramotswe tutkii
Suomentaja: Jaakko Kankaanpää
Otava 2004
300 s.
Tears of the Giraffe (2000)

Kirjastosta.


Precious Ramotswe, Botswanan ensimmäinen ja ainoa naisetsivä, on hiljalleen vakiinnuttanut asemansa arkisten mysteerien ja perhesalaisuuksien ratkojana. Omassa elämässäänkin hänellä riittää yllätyksiä, sillä tuore kihlaus sympaattisen automekaanikon J. L. B. Matekonin kanssa herättää ympäristössä sekä vilpittömiä onnentoivotuksia että katkeruutta.

Mma Ramotswen on pohdittava monia keskeisiä seikkoja muuttuvassa elämäntilanteessaan ja samalla työrintamalla. On päätettävä, mihin taloon pariskunta asettautuu asumaan, on pidettävä nokkela sihteeri Mma Makutsi tyytyväisenä ja ahkerana ja on tietenkin ratkottava asiakkaiden arvoituksia. Vastaan tulee muun muassa epäily erään avioliiton ulkopuolisesta suhteesta, joka osoittautuu luulta monimutkaisemmaksi, sekä surumielinen kadonneen yhdysvaltalaisnuorukaisen tapaus. Helläsydäminen sulhanen aiheuttaa omalla toiminnallaan Mma Ramotswelle omanlaisiaan haasteita, kun tämä ei voi kieltäytyä kahden orpolapsen adoptoinnista.

Kirahvin kyyneleet on toinen osa Mma Ramotswe tutkii -sarjasta, johon ihastuin totaalisesti luettuani ensimmäisen osan maaliskuussa matkalla Wienistä kotiin. Kun huomasin, että sarja käy osaltani viimeisiään vievän Lukudiplomi-haasteen Jännitystä-osioon, kakkososan nappaaminen kirjastosta ei vaatinut minkäänlaista harkintaa.

Minut aloitusosassa mukaansa temmannut tyyli pitää kakkososassakin pintansa. Sydämellinen ja terävä Mma Ramotswe hurmaa edelleen, ja sekä hän että muut pysyvät sivuhenkilöt alkavat saada hieman lisää sävyjä. Tällä kertaa ei liikuta aivan niin paljon menneisyydessä ja taustoissa kuin avausosassa, eli eteenpäin päästään. Jonkin verran vakavammalle asteelle tässä kenties päädytään, ja kirjailija panee henkilöidensä suuhun jopa kantaaottavia ajatuksia. Paasaamista ei kuitenkaan edes lähennellä, vaan lukeminen on edelleen mukavaa ja leppoisaa, muttei lainkaan tyhjänpäiväistä.

Tällainen rauhallinen rytmi, kotoisat huolet ja pienet terävät piikit muodostavat mainion kokonaisuuden, jonka parissa viihdyn erinomaisesti, epäilemättä myös jatkossa. Joskus on täydellisen ihastuttavaa upota vetävään kirjaan, jota ei tarvitse ottaa liian vakavasti, mutta joka tarjoaa hyvän ja ennen kaikkea viihdyttävän lukukokemuksen, jonka parista on melkein surku palata todellisuuteen.


Lukudiplomi-haaste, suoritus X
Jännitystä

Tehtävä 3. Laadi etsintäkuulutusilmoitus lukukirjasi rikollisesta.

WANTED

Löydettävä pian! Pidätettävä tavattaessa!

Kunnioitetun, koko Gaboronen tunteman ja Botswanan parhaan automekaanikon J. L. B. Matekonin

kotiapulainen

Florence

epäiltynä salakähmäisistä suunnitelmista isäntänsä avioliiton turmelemiseksi.

Tuntomerkit: 

- 35-vuotias

- isokokoinen ja lihaksikas

- käyttää sinistä työtakkia ja leninkiä

- paha suustaan

- laiska

Kaikki havainnot pyydetään ilmoittamaan suoraan poliisille tai Naisten Etsivätoimisto nro 1:n toimitusjohtajalle Mma Ramotswelle. 

___

Kirahvin kyyneleitä ovat tutkailleet myös Sanna / Luettua ja Villasukka kirjahyllyssä.

Täten kuittaan Hyönteisdokumentti-blogin Lukudiplomi-haasteen suoritetuksi! Jee!

Lisäksi nappaan yhden pisteen ja samalla smaragdin Afrikan tähti -haasteessa.

Afrikan tähti: Kigalin kakkukauppa

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Suomentaja: Annukka Kolehmainen
Kansi: Borner Petra
Tammi 2009
278 s.
Baking Cakes in Kigali (2009)

Kirjastosta.


Angel on tansanialainen maahanmuuttaja Ruandassa, miehensä Piuksen työn perässä muuttamaan tottunut ja yllättäen viiden lapsenlapsensa huoltajaksi joutunut kakkuleipuri, joka tekee koko Kigalin parhaat kakut – aina asiantuntemuksella ja luovuudella, ammattimaisesti. Hän pyörittää pientä, joskin aktiivista bisnestä ja samalla, kun kakkutilauslomakkeet täyttyvät, asiakkaiden huolet ja murheet saattavat ratketa kuin huomaamatta.

Angelin olohuoneessa on aina mahdollisuus istahtaa alas höyryävän maitoteen ääreen. Naapurusto ja ystäväpiiri eivät myöskään pysyttele etäällä, sillä Angelilla on tapana selvittää sotkut ja mutkat hienotunteisesti ja tehokkaasti.

Pelkkää linnunlaulua ei elämä Kigalissa kuitenkaan ole. Angel ja Pius ovat menettäneet molemmat lapsensa ja joutuneet tekemään paljon myönnytyksiä ja kompromisseja. Tapaamiensa ihmisten kautta Angel pääsee tarkkailemaan niin länsimaalaisten diplomaattien ja vapaaehtoistyöntekijöiden elämää kuin tavallisten ruandalaisten arkipäiväistä selviytymistä sodasta ja humanitäärisestä kriisistä hiljalleen toipuvassa maassa.

Gaile Parkinin Kigalin kakkukauppa kiinnitti huomioni räiskyvän ihanalla kannellaan ja kun takakansi lupasi hyväntuulista romaania, olin valmis testaamaan.

En pettynyt. En odottanut timanttista kirjallista taidonnäytettä, vaan mukaansatempaavaa lukupalaa, ja sitä sain. Angel on aivan hurmaava rouva, viisas ja elämänmyönteinen, hienotunteinen ja inhimillinen, eikä hänessä itsessään ole mitään ärsyttäviä piirteitä. Yleensä tällainen säröttömyys häiritsee, mutta nyt se tuntui juuri sopivalta vastapainolta vakaville aiheille. Kirjan muu henkilökaarti on sopivan vaihtelevaa ja kiinnostavaa, monikasvoista ja uteliaisuutta herättävää. Parkin marssittaa esiin mukavan kokoelman länsimaita ja Afrikkaa, naisia ja miehiä, perinnettä ja uusia tuulia. Missään vaiheessa kirjan kuviot tai ratkaisut eivät vaikuta teennäisiltä, vaan harkitusti toisiinsa liitetyiltä.

Kigalin kakkukauppa käsittelee sekä suuria ja raskaita että pieniä ja kevyitä asioita ja ilmiöitä. On ihmissuhdesoppaa, arkisia askareita, lastenkasvatusta, naimisiinmenoa, kulttuurien kohtaamista ja perhesuhteita, mutta samalla on prostituutiota, HIV:tä, sodan varjoja, epätasa-arvoa, vankeutta ja väkivaltaa. Jotenkin ihmeellisesti Parkin onnistuu solmimaan aineksista lukijaystävällisen ja hyvää mieltä tuottavan lukukokemuksen. Kenties himpun verran liikaa innostutaan saarnaamaan ja alleviivaamaan, mutta toisaalta se lienee joskus jopa paikallaan.

Ainoastaan Jumala-jutut saivat minut hieman kohottelemaan kulmakarvojani, sillä niitä on ympätty mukaan himppasen liikaa minun makuuni. Tosin ehkä uskonnollisuuden korostamisella halutaan tuoda esiin ruandalaisen kulttuurin moninaisuutta – muitakin uskontoja sivutaan kristinuskon ohella – mutta itse en lämpiä ylettömistä "Herran haltuun!" -perusteluista sen enempää kirjoissa kuin oikeassakaan elämässä.

Jos on tarvetta mukavalle välipalalle, herkullisille (kirjallisille) kakuille, miellyttäville henkilöille ja kaiken kaikkiaan harmittomalle kokonaisuudelle, Kigalin kakkukauppa lienee hyvä vaihtoehto. Jatko-osakin tälle on juuri ilmestymäisillään, ellei ole ilmestynyt jo. Itse aion laajentaa hyvän mielen Afrikka-kirjojen kokemuksiani seuraavaksi Mma Ramotswen tutkimuksiin.

___

Norkku ei löytänyt aivan sitä lämmintä leppoisuutta, jota etsi, muttei myöskään pettynyt, kirsimaria koki kirjan vaikeista aiheista kertovaksi mutta silti onnelliseksi, Sanna tykästyi kirjan käsittelemiin kiehtoviin aiheisiin ja sydämelliseen Angeliin, peikkoneito piti synkän ja valoisan vaihtelusta.

Haasteet: Maailmanvalloitus ja Afrikan tähti (Ruanda).

Lukudiplomi VI: Kodittomien kaupunki

Annika Luther: Kodittomien kaupunki
Suomentaja: Asko Sahlberg
Kansi: Otto Donner
Teos & Söderströms 2011
238 s.
De hemlösas stad (2011)

Kirjastosta.


15-vuotias Lilja elää vuoden 2050 Jyväskylässä, Suomen uudessa pääkaupungissa. Ilmaston lämpeneminen on sulattanut napajäätiköitä ja nostanut merenpintaa kymmenellä metrillä. Helsinki ja monet muut alueet Suomessa ja maailmalla ovat jääneet veden alle. Liljaa kyllästyttää jatkuvat kytättävänä oleminen: hänen vanhempansa huolehtivat hänestä aivan liikaa ja samalla kasvoton yhteiskunnan järjestelmä vahtii kaikkia kantasuomalaisia vuorokauden ympäri – heidän omaksi parhaakseen, totta kai. Kaupungin muureja ei voi ylittää, tai ainakaan takaisin ei voi palata.

Kun Liljalle selviää, että hänen Helsinkiin viisitoista vuotta aiemmin evakuointia vastustaen jäänyt tätinsä onkin oikeasti hänen biologinen äitinsä, ja kun vanhemmat eivät suostu asiasta puhumaan, hän päättää karata. Ukkosmyrsky antaa tilaisuuden paeta valvovien silmien alta ja Lilja aloittaa pitkän matkan kohti synnyinkaupunkiaan Helsinkiä. Moni asia on kuitenkin toisin kuin teinityttö on luullut.

Matkalla Lilja kohtaa sattumalta intialaisveljekset Samratin ja Samarjitin ja pääsee valheen turvin heidän alukselleen ja sen kyydissä Helsinkiin. Levänviljelijöinä ja innovatiivisina öljyntuottajina toimivan suurperheen pojat ottavat Liljan mukanaan kotiinsa ja niin Lilja pääsee tutustumaan sekä intialaissiirtolaisten elämään että erittäin paljon muuttuneeseen kaupunkiin, jota kutsutaan Halsingihksi. Hän ystävystyy perheen tyttären Manjun kanssa ja pääsee hämmästelemään itselleen vierasta elämäntapaa, mutta matkan tarkoitus – äidin löytäminen – ei olekaan niin helppoa, ja koti-ikäväkin alkaa vaivata... Valitettavasti Liljan on opittava, että maailma ei pyöri hänen ja hänen oikkujensa ympärillä.

Odotin Kodittomien kaupungin lukemista kauan. Innostuin kirjasta jo joskus toissavuonna, mutta se ei koskaan suostunut olemaan kirjaston hyllyssä samaan aikaan kun minä sitä selailin. Nyt, kun kirjan lopultakin sain käsiini, aloin saman tien ahmia sitä. Ja mikä pettymys se olikaan!

Tällä kertaa ongelma ei ollut siinä, etten olisi tiedostanut lukevani nuortenkirjaa. Ei, sen pidin kyllä tiukasti mielessäni. Ongelma on siinä, että Kodittomien kaupunki on tylsä kirja. Dystooppinen tunnelma jää kaiken sen tahmaisen tarinankuljetuksen jalkoihin aivan täysin, ja se ainoastaan pilkahtelee paikoin esiin. Lilja on rasittava päähenkilö (huoh, nuortenkirja, joo-o), joka sitä paitsi käyttää tolkuttoman paljon aikaa itsensä kanssa keskustelemiseen. Sekin on tönkköä, kai nyt päänsisäiset ajatukset voisi sujuvamminkin esittää? Lisäksi kirjassa, etenkin noissa Liljan itsensä kanssa käymissä keskusteluissa, käytetään aivan liikaa huutomerkkejä!! !!! Rasittavaa!!!

Osittain veden alle jäänyt Helsinki on herkullinen. Hajut, maut ja värit ovat voimakkaita, ihmisten määrä ja kaupungin kuhina katoilla ja mutaisilla kujilla kuvataan kiehtovasti. Mutta se ei ihan riitä, kun seikkailua varten kaivataan kuitenkin myös kunnon tarinaa. Harmi, etten sitä saanut.

Ihan kiinnostavia teemoja Luther kyllä nostaa esiin. Toki selkeimmin muuttuvan ilmaston ja ympäristön, mutta myös siirtolaisuuden ja sen aiheuttamat hiertymät. Kodittomien kaupungissa Halsingihin uudet asukkaat suhtautuvat ennakkoluuloisesti sekä juoppoina kuvattuihin alkuperäisasukkaisiin että toisiinsa. Kaupunkia kansoittaa niin intialaisten kuin kiinalaisten yhdyskunta, joilla on jonkin verran kähinää keskenään. Alkuperäisasukkaat taas eivät armoa saa, he ovat samoja alan miehiä kuin tämän päivän puistoissa ja asematunneleissa. Tästä voi hyvinkin saada jotain ajateltavaa.

Mutta ei, kirja ei vienyt minua mukanaan. Sen lukeminen tuntui paikoin pakkotankkaamiselta ja mietin taas kerran, miksi en antanut vain olla. Ehkä se, että tosiaan odotin kirjan lukemista pitkään, piti kirjan sitkeästi laukussani. Tosin kirjan loppuratkaisu ja sitä edeltäneet tapahtumat toivat lähinnä vinon hymyn kasvoilleni. Lällyä, niin lällyä. Mutta ehkä niin on hyvä. Kaikki ei aina tuhoudu.


Lukudiplomi-haaste, suoritus VI
Tulevaisuuden taruja


Tehtävä 2. Piirrä teoksen tapahtumien aikajana.

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

___

Luettu on muuallakin: Nafisan rasittui myös päähenkilöstä mutta vakuuttui maahanmuuttajien kuvauksesta, marjis piti kirjan asenteesta eikä häiriintynyt hitaasta luettavuudesta, Velma luki kirjan alkukielellä ja piti sitä kiinnostavana, Liina piti kirjan kuvaamaa maailmaa raikkaana ja uskottavana, joskin päähenkilöä pöljänä, Rouva Huu piti tarinaa vahvana ja latautuneena.

Osallistun kirjalla Lukudiplomi-haasteeseen (Tulevaisuuden taruja).