Kurittomia, jumalattaria, nykynaisia ja kaikenlaisia kauheita akkoja

 

Onpa sattunut niin, että olen elämässäni päätynyt useasti kaikenlaisen naisiin, naiseuteen ja naisen elämään liittyvän kansanperinteen ja kulttuurihistorian äärelle. Gradunikin olen tehnyt aiheesta, ja silloin vasta olinkin syvällä suomalaisessa synnytyskulttuurissa ja sen käsittelyssä. Eipä ole ihme, että palaan asiaan aina vain uudelleen. Nyt tein niin kahden samantyyppistä tematiikkaa käsittelevän, uuden kotimaisen tietokirjan kautta.

Kaisa Pulakan Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) pohjautuu Yle Radio 1:ssä julkaistuun Kauhee akka -radiosarjaan (joka on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa). Se nostaa esiin myyttisiä naishahmoja, jotka ovat tavalla tai toisella olleet ajalleen epätyypillisiä ja rikkoneet rajoja, ravistelleet käsityksiä ja määritelmiä, olleet antautumatta omaan asemaansa ja panneet vastaan vaikka väkivalloin. Yksiselitteisen hyvistä hahmoista ei ole kyse, vaan kompleksisista ja äkkivääristä, hankalista ja, no, ylipäänsä tavalla tai toisella kauheista.

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen elämälle ja kuolemalle keskeisiä teemoja, jotka ovat luonnollisesti kuuluneet jo vuosituhansia ihmislajin kertomusperinteeseen ja sitä kautta vetäneet rajoja oikeanlaiselle ja hyväksytylle käytökselle ja olemisen tavoille. Kaikki lähtee liikkeelle Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jolla oli mahdollisuus olla maailman ensimmäinen nainen, muttei halunnutkaan alistua miehelleen, vaan otti hatkat. Kohtaamme myös maailmoja luovia naisia kuten Ilmattaren (joka muuten ei pohjaudu suomalaiseen kansanrunouteen, vaan on Elias Lönnrotin omaa tuotantoa), kiinalaisen Nüwan, meksikolaisen Coatlicuen ja toki myös Äiti Maa Gaian.

Pandora päästi pahuuden maailmaan avaamalla rasian, jota ei pitänyt avata ja Pohjolan emäntä Louhi asetti anoppina vävykokelailleen melkoiset koitokset. Tuonelaa, Helvettiä, Helheimiä – sitä kuolemanjälkeistä tekojen punninnan paikkaa – vartioi usein naishahmo, skandinaavisessa mytologiassa Hel, hindulaisuudessa Kali, kalevalaisittain Tuonen Tytti. Äitiyteen liittyy niin paljon mytologiaa ja merkityksiä, ettei perässä voi edes pysyä, ja kuuluisista äideistä käsitellään Lemminkäisen äiti, Neitsyt Maria ja kreikkalainen Medeia, jonka äitiys ei mennyt oikein millään tavalla putkeen. Eikä sovi unohtaa naisen väkeä, vitun vihoja ja vulvan voimaa, mitä historia ilman sitä olisi edes.

Viimeisessä Muodonmuutoksia-otsikkoisessa luvussa keskiössä on sukupuolen moninaisuus, binäärisyydestä irti tempoilevat tavat olla ihminen, jumala(tar) tai mytologian hahmo.

Kurittomat on lukemisena sangen hulvaton teos. Se on kärkäs, jutusteleva, kantaaottava ja salavihkaisesti tietoa kasvattava kirja. Kirjan tiiviinä punaisena lankana on naisiin ja naiseuteen, ylipäänsä kaikkeen miehuudesta poikkeavaan, liittyvä kulttuuriperinne ja uskomusrakennelmat, joita toisinnetaan yhä. Pulakan käsittelyssä myytit ja perinteet saavat tiivistetyn muodon ja niiden yhteys nykypäivän (länsimaisen naisen) elämään käy selkeäksi. Mitä on olla nainen maailmassa, jossa yhä näkyvät tuhatvuotiset perinteet ajattelusta, jossa nainen on yksiselitteisesti jotain virheellistä, vajavaista ja epäilyttävää? Aika raskasta ja hanuristahan se on.

Pulakan kirja ei kuitenkaan lannista tai latista. Pikemminkin se saa ilkikurisella otteellaan näkemään hieman tarkemmin, kuinka monessa asiassa voisi olla syytä muuttaa asenteita, ennakko-oletuksia ja toimintamalleja. Puolisona, äitinä tai anoppina oleminen, ystävyys ja toveruus, oikeus koskemattomuuteen ja kehorauhaan – tietyllä tapaa itsestäänselvää, että tapoja elää on lukemattomia ja oikeus olla oma itsensä on selviö, mutta ehkei aiheesta edelleenkään silti liikaa jauheta. En uskalla väittää Pulakan tuovan keskusteluun sinänsä mitään vallankumouksellisia uusia näkökulmia, mutta esitystapa Kurittomissa on napakka ja selkeä.

Kaikin puolin yleistajuinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä, epäilemättä mielipiteitä herättelevä kokonaisuus, josta saa mahdollisesti myös pontta tutustua esiteltyihin teemoihin lisää syvemmin. Lähdekirjallisuus on asiaankuuluvasti mainittuna ja siten kirjan lukijoiden tavoitettavissa.

Niin ikään myyttisten naishahmojen matkassa kulkee Karolina Kouvola lähes taskukokoisessa teoksessaan Pohjolan jumalattaret (SKS 2021), jonka on veikeästi kuvittanut Apila Pepita. Kirja tuo lukijan saataville kepeän ja matalalla kynnyksellä luettavissa olevan katsauksen pohjoiseen kulttuuriperinteeseen.

Mukana on 30 tuttua ja tuntemattomampaa jumalatarta, haltijaa ja muuta myyttistä olentoa. Siinä mielessä kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki sen hahmot eivät ole varsinaisesti jumaluuksia. Samoja hahmoja kohdataan kuin Kurittomissakin, esimerkiksi Louhi ja Ilmatar sekä pohjoinen versio Neitsyt Mariasta, Marjatta.

Entuudestaan tuttuja olivat ainakin itsepäinen (ja -tuhoinen) Aino, veden emonen, ilkikurinen ja nopealiikkeinen Vellamo, eläimiä johdatteleva ja puiden kasvua auttava metsän emäntä Mielikki ja metsästäjiä viettelevä kaarnaselkäinen Metsänneito, jolle on tarjoiltu osa metsästyssaaliista.

Uusia tuttavuuksia oli lopulta yllättävän paljon. Esimerkiksi saunan piika Sanervatar, jolta pyydetään lämmin löyly ja parannus saunassa hoidettaville sairauksille. Kosmoksen keskustassa asuvat Luonnottaret puolestaan kehräävät elämän kudosta kultaisesta langasta ja tuntevat ihmisten kohtalot ennalta. Bytisbåne on pelottava mutta surumielinen hahmo, joka saattaa vaihtaa vastasyntyneen, vielä kastamattoman lapsen tilalle vaihdokkaan. Eri villieläimillä on myös omat haltijansa tai jumalattarensa, kuten karhulla Hongotar, peuralla Juonitar, saukoilla Hillervo, vesikoilla ja ahmoilla Tuheroinen, riistalinnuilla Holohonka, ketuilla Käreitär ja Lukutar ja susilla Marjatera ja Loveatar.

Kouvola on etsinyt kirjan hahmoista kansanperinnettä ja tutkinut heihin liittyvää kansanrunoutta. Kirjan lopussa on pidempi yleisteksti (naisen) elämästä "runolaulujen maassa", jossa kootaan esimerkiksi synnytykseen, loitsuihin ja tauteihin liittyvää tietoa. Luvut ovat lyhyitä, sillä osasta hahmoista ei ole tietoa kuin muutamien satunneisten runojen, loitsujen tai muiden kansanperinnefragmenttien verran. Mielellään heihin olisi syvemminkin tutustunut, ehkä mukana olisi voinut olla selkeämmin tietoa siitä, miltä alueilta mistäkin hahmosta on tietoa löydetty ja onko hahmoilla jotakin yhteyttä nykyaikaan. Toisaalta valittu esitysmuoto on hyvin tiivis ja selkeä ja tavoittanee siten helpommin laajempaa yleisöä. Itse voisin hyvin kuvitella pitäväni kirjaa töissä ja hyödyntäväni sitä historian, uskonno ja elämänkatsomustiedon opetuksessa. Koulukirjastoonkin sen voisi hyvin lisätä, vaikka (vaiko koska?) muutama villimpi naisen genitaaleihin liittyvä osuus kirjassa onkin.

Pirteää luettavaa, saa (jälleen) ihastelemaan monipuolista ja kattavaa kansanrunouden ja -perinteen kulttuuriamme täällä pohjoisessa.

Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja

Kansi ja kuvitus: Pauliina Mäkelä

Atena 2021

199 s.

Arvostelukappale.

Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret

Kansi ja kuvitus: Apila Pepita

SKS 2021

119 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla Kurittomista: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Kouvolan kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksin kohdan 4. Kirja, jonka kannet hymyilevät (sangen ilkikurisesti).

Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä

Kahvi. Rakas ystävä. Nautintoaine, aktiviteetti, puheenaihe. Keitetäänkö kahvit?

Opin juomaan kahvia parikymppisenä. Opiskelin yliopistossa historiaa ja kaikenlaista muuta mukavaa ja ajattelin, että opiskelijaelämään kuuluu kahvinjuonti. (Mielestäni siihen, etenkin humanistiopiskelijan elämään, kuului myös punaviini, jota niin ikään opettelin silloin juomaan.) Muutama harjoittelukupponen Tampereen yliopiston Alakuppilassa, jokunen Minervassa, mustana tietenkin, kun nyt kerran tosissaan aloitettiin. Siitä se lähti, hankin kotiin kunnollisen kahvinkeittimen, kahvikuppeja kyllä riitti jo.

Päiväni lähtevät käyntiin kahvilla. Kahvin loppuminen kesken kaiken on kauheaa. Intensiivisimpinä työjaksoina olen kiskonut kahvia sellaisia määriä, että silmissä vilisee ja vatsaa vääntää. Viime syksynä ollessani raskaana jouduin hetkellisesti lopettamaan kahvinjuonnin, sillä se aiheutti kummallisia sydämentykytyksiä. Oli hirveä ikävä kahvia ne muutamat kuukaudet! Mikä nautinto olikaan sitten palata kahvin pariin synnytyksen jälkeen. (Paitsi sairaalan kahvi oli kauheaa.)

Tietenkin minut oli peloteltu etukäteen siitä, etten vauvan kanssa ehdi sitten enää koskaan juoda kahviani kuumana. Paskat. Ehkä kolmesti kahvi on kylmennyt kuppiin jonkin akuutin hässäkän vuoksi, mutta muuten juon sen tietysti edelleen juuri sellaisena kuin haluan: tuoreena, kauramaidolla, pari kuppia kerrallaan. (Noin yleisesti nämä raskaus-, synnytys- ja vauvaelämäpelottelut huumorimielessä ovat kaiken kaikkiaan suunnilleen typerintä tuubaa, mitä tulevalle vanhemmalle voi suustaan suoltaa. Älä hölise niitä. Ne eivät edes ole hauskoja, vaikka sinä jostain syystä luulet niin. Mutta se on toisen tekstin aihe se.)

Nyt istun maanantaiaamuna kotosalla. Vauva nukkuu. Käden ulottuvilla on kuppi kahvia (tummapaahtoista). Yhden join jo. Koetan kasailla ajatuksiani muutamia viikkoja sitten lukemastani kirjasta, joka liittyy, no, kahviin.

Paula Hotti on kahvin ystävä. Hän on myös ja ennen kaikkea kahviloiden ystävä. Mustia syntejä - Kahvilaesseitä (Avain 2020) on Hottin miniesseekokoelma, jonka tekstit vievät mukanaan kahvin ja kahviloiden historiaan, kahvilakulttuuriin ja erilaisiin eurooppalaisiin kahviloihin Oxfordista Wieniin ja Dubliniin sekä Pariisin kautta Helsinkiin, Kuopioon ja Berliiniin.

Hotti on tutustunut kahviloihin tarkkaan ja huolella. Vuosien aikana tehty autenttinen tutkimustyö on vaatinut kahvikupillisen toisensa perään, tuoreen kahvin tuoksua päivästä toiseen (mikä kohtalo!), kahvilatyöntekijöiden tippausta ja ohikulkijoiden tarkkailua pitkään. Kahvi ja kahvilat ovat vahvasti eurooppalaista kulttuurihistoriaa, vaikka kahvi itsessään on tietenkin tullut kauemmilta mailta.

Kahviloitakin on niin erilaisia: levottomia ohikulkupaikkoja, äänekkäitä kantakuppiloita, fiinejä salonkeja, hämäriä loukkoja. Suomessa kaikille tutut torikahvilat ovat ilahduttavaa kulttuuria nekin (vaikka rehellisesti sanoen itse en yleensä kyllä pidä niiden tarjoamasta kahvista, joka on usein vaaleaa ja kitkerää). Kahviloihin pesiytyvät ihmiset edustavat montaa eri lajia, eivätkä kaikki viihdy kahviloissa ollenkaan - ei tarvitsekaan.

Mustia syntejä on helpostilähestyttävä pieni kirja, jonka lukeminen ilahduttaa kahvin ystävää. Tekstit ovat kompakteja, ne yhdistelevät yleistä ja yksityistä, sisältävät runsaan määrän knoppitietoa ja sitaatteja kahvista ja kahviloista. On historiaa, kuuluisuuksia, henkilökohtaisia kokemuksia, matkantekoa, tuttua ja vierasta, filosofiaa, nähtyä ja koettua. Vaikka Hotti käsittelee aiheita laajalla spektrillä, tuntuma jää paikoin hivenen pintaraapaisuksi. Ehkä vaikkapa populaarikulttuurista olisi voinut ammentaa vielä enemmän tai yhdistää tekstejä laajemmiksi kokonaisuuksiksi. Osa teksteistä tuntuu vain pieniltä pistäytymisiltä nimettömissä kulmakuppiloissa (mitä ne ehkä tarkoituksella ovatkin), jotka ovat ohi jo ennen alkamistaan. Aihepiiristä - kahvista ja kahviloista - olisin nimittäin erittäin mielelläni lukenut vieläkin laajempia tekstejä.

Toisaalta Mustia syntejä on muodossaan myös herkullinen. Se tarjoaa rentoa ja houkuttelevaa luettavaa pieniinkin tuokioihin, sellaisiin hetkiin, kun ei voi pitkäksi aikaa paneutua mihinkään ja jäädä lorvimaan kolmannen tai neljännen santsikupillisen äärelle. Kirja vie mukanaan matkoille, joita ei juuri nyt voi tai kannata itse tehdä, mutta jotka tarjoavat kuitenkin paljon, myös toisen silmien kautta tarkasteltuna. Jos ei muuta, niin ainakin hyvän kupin kahvia.


Paula Hotti: Mustia syntejä - Kahvilaesseitä
Avain 2020
139 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa ollaan saarella.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

"Seuraa polkua joka eteesi avautuu. Jätä paluulippu käyttämättä."

Voi Mia Kankimäki, minkä taas teit.

Tutkit, ajattelit, kirjoitit ja hurmasit. Jalat alta, järjen päästä ja niin edelleen. Viimeksi näin kävi vajaat kolme vuotta sitten, kun annoin ennakkoluuloilleni periksi ja luin Kankimäen esikoisteoksen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Tällä kertaa ei siis tarvinnut olla ennakkoluuloinen, vaan tarttua suoraan ja rivakasti toimeen.

Naiset, joita ajatellaan öisin ovat sellaisia henkilöitä, joiden elämässä ja valinnoissa on ollut jotain, mihin jälkikäteen elävä voi tarttua ja josta voi ammentaa itselleen voimaa, rohkeutta tai ihan vain kiinnostuksen kohteita ja alustavia ideoita. Kankimäen teoksessa tutustutaan niin Afrikan savanneihin, viidakoihin ja höyrylaivoihin, maailmanympärimatkoihin, syrjäkyliin, renessanssin Italiaan ja 1900-luvun nälkätaiteilijana elämiseen.

Kolme suurempaa kokonaisuutta muodostuvat Karen Blixenin Afrikasta, 1800-luvun naistutkimusmatkailijoista ja naistaiteilijoista. Kaiken taustalla on Kankimäen oma kertojanääni, joka pohtii elämänvalintoja, taakkoja ja paineita, joita 2010-luvun länsimaisella naisella on, tekipä elämässä miten tahansa.

"Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan, ja nauraa koko matkan."

Muutamasta kirjan naisesta olin aiemmin kuullut (Karen Blixenstä ja Yayoi Kusamasta), mutta suurin osa heistä oli uusia, kiehtovia tuttavuuksia. Etenkin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa eläneet ja matkustaneet tutkimusmatkailijat saivat minut ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Millaisissa ristiriitaisissa ja vaativissa olosuhteissa nuo naiset – Ida Pfeiffer, Isabella Bird, Mary Kingsley, Alexandra David-Néel, Nellie Bly – elivät jo kotonaan Euroopassa: ylemmyydentuntoisen, tiukkaa moraalia ja säädyllisyyttä vaativan miesten hallitseman yhteiskunnan kuristuksessa.

Ja kuinka he silti, lopulta, ottivat ja lähtivät, korsetteineen, nahkasalkkuineen, myssyineen ja hansikkaineen, menivät ja ostivat laivaliput maailman toiselle laidalle tai minne nyt sattui huvittamaan, tekemään sitä, mitä nyt sattui huvittamaan: ratsastamaan housut jalassa, melomaan trooppisille joille, kirjoittamaan, tutkimaan.

"Tee sinä mitä haluat. Minä maalaan."

Tai ne taiteilijat, jotka eivät suostuneet alistumaan heille varattuun lokeroon

Sofonisba Anguissola (n. 1532–1625), Espanjan hovimaalariksi päätynyt aatelisnainen. Lavinia Fontana (1552–1614), ammattitaiteilija, uratykki ja suurperheen äiti. Artemisia Gentileschi (1593–n. 1654), taiteilija, joka raiskattiin nuorena, mutta joka ponnisteli itselleen uuden maineen, elämän ja uran jättäen raiskaajansa varjoonsa kuin mitättömän madon.

Ja Yayoi Kusama (s. 1929), japanilainen maailmanmaineeseen ponnistanut avantgardetaiteilija, jonka villit työt hurmasivat suomalaisetkin jokin aika sitten. Ja joka on koko ikänsä raivannut tietään mielenterveyden vaikeuksien, perhetaustansa ja aluksi myös suurien taloudellisten haasteiden läpi.

Naiset joita ajattelen öisin on kirja, jonka lukeminen on valtava ilon, itseluottamuksen ja ihastelun herättäjä. On vaikeaa kuvailla, mistä kokonaisuus muodostuu: se on niin monen tekijän summa. Ensinnäkin on Kankimäen loistava idea ja toteutus sekä houkuttava ja koukuttava kerronta, toisekseen oman ja yksityisen yhdistäminen yleisesti ymmärrettävään tavalla, joka herättää ihailua ja kunnioitusta. Ja tietenkin, siellä kaiken taustalla, ovat ne upeat, joskus eläneet naiset, jotka ovat eläneet anteeksipyytelemättä elämänsä tismalleen haluamallaan tavalla ja joita nyt vuosisatoja myöhemmin voi vain tyynesti nyökäten kunnioittaa ja kiittää.

En ole self help -kirjallisuuden ystävä, mutta Naiset joita ajattelen öisin kolisi ja osui myös oman hyvinvointini näkökulmasta. Se porasi paikan sisälleni ja sai minut ajattelemaan, millaista oma elämäni on ja millaiseksi sen haluan tehdä. Aiemmin on tuntunut, ettei ole pokkaa korostaa liikaa omia hyviä valintojaan ja tyytyväisyyttä suuntaan, johon on menossa. Kankimäen kirjan luettuani totean vain, että paskat, todellakin voin ja saan sanoa: hitto vie, että olen ollut rohkea jo nyt – ja aion olla jatkossakin. Seikkailu on vasta alussa!

"Yönaisten neuvoja:
Jos haluat tehdä jotain, tee se.
Tartu mahdollisuuksiin. Seuraa intohimoasi, vaikka se tarkoittaisi vuoden projektin venymistä neljäksitoista. Vain lopputulos merkitsee, ja matka.
Jos haluat valaistua, muuta luolaan.
Etene intuitiolla. Pärjää vähällä. Naamioidu, jos täytyy.
Jos välillä on vähän rankkaa tai kylmä tai nälkä, kestät sen kyllä.
Älä märehdi, mene.
"Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuin sitten, kun toiminnan hetki on käsillä." (Alexandra Lhasaan johtavalla tullisillalla.)"


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
Ulkoasu: Stephen Mackey / Piia Aho
Otava 2018
447 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Lukuisa, Kirjaluotsi, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja vieköön!, Kirjanurkkaus, Kirjakko ruispellossa

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a book that helps you to understand yourself

Juha Hurme: Niemi

Viime vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinto herätti keskustelua ja pohdintaa kirjallisuuden lajityypeistä ja kaunokirjallisuuden rajoista. Diktaattori Elisabeth Rehn kertoi palkintojenjakotilaisuudessa marraskuussa valinnan olleen hänelle itsestäänselvä. Juha Hurmeen Niemi on massiivinen suomalaisen kulttuurihistorian seikkailueepos, ja mikäpä olisikaan ollut sen sopivampi valinta Suomen 100-vuotisjuhlavuoden voittajaksi. (Tähän vain pieni sarkasminhippunen. Itse kyllästyin Suomi 100 -teemaan läpeensä jo vuonna 2016.)

Niemi kattaa kevyesti erään pohjoisen maapläntin historian alkuräjähdyksestä vuoteen 1809, jolloin yhteiselo Ruotsin kanssa päättyi. Sen ilkikurinen kertojaääni kuuluu ehkä kirjailijalle itselleen tai jollekulle muulle, kuka tietää. Kirjan seitsemäntoista lukua kertovat Suomenniemestä, sen ihmisistä, hallitsijoista, historiasta, kansanperinteestä, uskonnosta, runoudesta, onnenhetkistä ja onnettomuuksista. Unohtamatta kontakteja niemen ulkopuolelle – niitä on aina riittänyt!

Hurme revittelee anteeksipyytelemättömällä ja viihdyttävällä tyylillä. Tekstistä nousevat esiin niin tutummat kuin hieman vieraammatkin historian käänteet. Suomalaisen kansanrunouden ja kotimaisen kirjallisuuden kunniaa Hurme korostaa huomattavasti, eikä niissä toki mitään hävettävää ja vaiettavaa olekaan. Runsaat lainaukset ja sitaatit tuovat puheena olevat aiheet vahvasti esiin ja lukija voi itsekin tehdä tulkintojaan.

Niemessä äänen saavat nekin, joille sitä ei niin sanotussa virallisessa historiankirjoituksessa niin hevin ole annettu. Toisaalta voi miettiä, mitkä ovat syyt, joiden perusteella kyseisen aseman saa. Mikä on se suurempi merkitys surkealla turkulaisella kanttorilla tai satunnaisella talonpojalla? Yksilönä tietenkin mittaamaton, mutta millaisia päätelmiä tapausesimerkkien pohjalta voidaan tehdä historian kulusta? Hurme toki osaa perustella tarinalliset valintansa tai vähintäänkin uuvuttaa lukijan yhä tihenevillä kierroksilla ja eräänlaisella kirjallisella pölinällä, mutta paikoin teksti etenee levottomasti ja edelliset käänteet takinliepeistään lähes huomaamatta karistaen.

Koska olen historia pääaineenani valmistunut ja historianopettajaksi jotensakin identifioituva, minun pitäisi varmaankin olla tällaisesta historia-aiheisesta teoksesta aivan pähkinöinä. Näin ei kuitenkaan ole. Aloitin Niemen lukemisen ensimmäisen kerran jo viime syksynä, mutta hyydyin lähes saman tien. Uusi yritys alkoi alkuvuodesta, ja vähitellen pääsin noin puoliväliin. Sitten kirja makasi kuukausikaupalla koskemattomana yöpöydällä.

Vaikea sanoa, mistä nihkeys johtuu. Aihepiiri kyllä kiinnostaa, etenkin mitä lähemmäs se 1800-lukua ja hidasta modernisaatiota tulee. Mutta silti: ei. Hurmeen kiistämättä persoonallinen ja ansiokas tyyli ei vain kolahtanut minuun, se pikemminkin uuvutti ja hyydytti. Paikoin tuntui kuin olisin siinä perinteikkäässä tervassa kahlannut.

Sinänsähän lukija ei ole mitään velkaa kirjalle, eikä konfliktia luetun kanssa pitäisi joutua selittelemään. Niemen kohdalla vain tuntuu lähes rikolliselta tai ainakin totaalisen moukalta todeta, etten päässyt sen kanssa samalle aaltopituudelle kuin ajoittain. Toisaalta onneksi kirjastakin on luettavissa, että melkoisia metsäläisiä me niemeläiset olemme, joten ehkä vain noudatan esiäitieni linjaa epäluulossani.

Kaikkea outoa sitä sentään tarvitse ymmärtää, hyvänen aika. Savupirtin räppänät kiinni vain ja takaisin omiin aatoksiin.


Juha Hurme: Niemi
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2017
448 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla paljon, esimerkiksi Kirjaluotsi, Tekstiluola, Kosminen K

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 27. Finlandia-palkittu kirja.

Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli

Minna Eväsojan Shoshin – Aloittelijan mieli on ihastuttava ja kaunis kirja Japanista ja japanilaisista ajatuksista. Eväsoja on Japanin asiantuntija, tutkija ja dosentti, ja asunut yhteensä viisi vuotta tuossa kiehtovassa maassa, jonka kulttuuria tuore teos avaa kiinnostavasta näkökulmasta.

Kirja koostuu lyhyistä, noin kahden sivun mittaisista luvuista, jotka on kuvitettu Ateneumin taidemuseon japanilaisten puupiirrosten kokoelman kauniilla kuvilla. Kirja on kokonaisuutena esteettinen, esineenä hurmaava ja sisällöltään rauhoittava.

Tekstit käsittelevät elämänfilosofiaa, teetä, puutarhanhoitoa, ihmissuhteita, oppimista ja taidetta. Muun muassa. Eväsoja on ammentanut hyvin tuntemastaan kulttuurista esiin yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, jotka rauhoittavat lukijan mielen, ihastuttavat ja paikoin kummeksuttavatkin.

Opetusalan ihmisenä painoin mieleeni kirjan avaavan kappaleen sisältöä aloittelijan mielestä. Teemestari Shukō (1423–1502) kirjoittaa shoshinista ja tämän sisällön Eväsoja on ottanut heti kirjan alkuun:

"Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä. Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan. - - Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa." (s. 11)

Ajatuksiin on helppo yhtyä näin 2010-luvun länsimaisestakin näkökulmasta, sillä perustusten on oltava kunnossa aihealueesta riippumatta, jotta niiden päälle voi rakentaa muutakin kuin tuulen keikuttaman majapahasen.

Tietynlainen levottomuus vaivaa itseäni yhä useammin. Keskittymisen taitoihin joutuu paneutumaan huolellisemmin kuin ennen, jatkuvat keskeytykset kiusaavat ja häiriötekijät saavat turhan paljon tilaa. Eväsojan kirjan lukeminen tuntui fyysisesti levolliselta ja rauhoittavalta. Lyhyisiin lukuihin oli helppoa keskittyä, vieras mutta silti tutun kuuloinen maailma antoi upota itseensä. Eväsojan kirjoitustyyli on kepeä mutta asiantunteva, riveillä pomppii tietynlaista lempeää huumoriakin, ennakkoluuloton katse läpäisee koko kirjan.

Ihastelen kirjan antamaa kuvaa japanilaisesta elämänasenteesta. Ainakin klassisten ajattelijoiden kautta se ilmenee seesteisenä, virtaavana, pehmeänä mutta tarkkana. Kaikella on merkityksensä, vertauskuvia ja symboleja on kaikkialla. On tunnettava juurensa, jotta voi kurkottaa kauemmas ja kunnioitettava jo opittua ja luotua tehdäkseen uutta.

Shoshin – Ajattelijan mieli on teos, jota mielelläni suosittelen. Se vie matkalle uuteen ja kiehtovaan, tarjoaa näköalapaikan vieraaseen kulttuuriin ja samalla mahdollisuuden tarkastella omia ajatuksia ja asenteita kuin vaivihkaa. Kirjan luettuaan on aivan toisessa mielentilassa kuin ennen sitä.


Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
196 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjahilla, Kirjahavahduksia, Sateenkaarenmaalari  

Haasteet: Tietokirjahaaste, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 31. Kirja, josta mielesi tai kehosi oppii uusia asentoja.

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909

Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 on ihastuttava historiallinen kaupunkikuvaus, sukellus yli vuosisadan takaiseen taidemaailmaan, rakkaustarina ja jännityskertomus. Kaikki tämä reilussa sadassa sivussa ja osittain ilman tekstiä – vahvaa sarjakuvakerrontaa parhaimmillaan.

Prologissa tuntematon nainen on helsinkiläisessä taidekaupassa ihastelemassa 1900-luvun alun maalausta, ja taidekauppias alkaa kertoa asiakkaalle Juho Risukosken maalaaman taulun tarinaa, jolloin Mäkelä kuljettaa lukijan yli sadan vuoden takaiseen Helsinkiin.

Sofia Jossaliani työskentelee vastentahtoisesti viinaanmenevän taidemaalari Risukosken mallina ja hänen veljensä Alexander hoitelee omia bisneksiään kaupungin kerman kanssa, johon kuuluu esimerkiksi taidekokoelmaansa jatkuvasti täydentävä pohatta Victor Sjöstrand. Emil Forström joutuu puolestaan hyvästelemään rakastettunsa Signe Appelgrenin, joka on lähdössä Pietariin taideoppiin ja katkaisee sen vuoksi suhteen Emilin kanssa.

Kun Sofi kohtaa eräänä aamuna Kauppatorilla suuren järkytyksen ja pyörtyy, paikalla sattumalta ollut Emil tarjoutuu herrasmiehenä hänen avukseen ja saattaa neidon Risukosken ateljeehen.  

Yksi asia johtaa toiseen ja ihminen kaipaa toisen luo – Sofi järkytyksensä jälkimainingeissa, Emil juuri Signestään luopuneena.

Mutta seuraavana aamuna todellisuuden kylmä koura koskettaa ja asiat saavat uusia kierroksia.

Ihastuin Mäkelän tyyliin heti tarinan alussa ja tuntemukseni vain vahvistui, mitä pidemmälle se eteni. Ensinnäkin hänen piirrosjälkensä on upean dramaattista ja ilmeikästä: kaupunkikuva on monipuolinen ja elävä, henkilöhahmoissa säröä, perspektiivit ja yksityiskohdat mallikkaita.

Varmasti yksi suurimpia syitä, miksi Emilistä ja Sofista niin suuresti pidin, on sen vaikuttava Helsinki-elementti. Mäkelä on käyttänyt mallinaan useita Signe Branderin legendaarisia Helsinki-valokuvia, joten ajankuva on ehtaa tavaraa ja hivelee silmää. Helsinki on rakas kotikaupunkini, ja vaikka nautin luonnollisesti erityisen paljon sen nykypäivästä, kaupungin historia kiehtoo minua paljon, enkä luultavasti kyllästy sen tutkailuun koskaan.

Tarinan hengessä voisi kulkea vaikka kävelykierroksen, sillä siinä kuvatut paikat ovat tietenkin edelleen olemassa, vaikka katujen nimet ovatkin osin vaihtuneet ja uusia rakennuksia ilmestynyt sadassa vuodessa monille kulmille.

Kirjan lopussa on mittava tekstiosio, jossa Mäkelä avaa mallina käyttämiään kuvia ja kertoo paikoista lisätietoa.

Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 on monipuolinen ja vaikuttava sarjakuvaromaani. Siinä on tilaa niin intohimolle, petokselle kuin rikoksellekin, ja se on eheä kokonaisuus, joka tuntuu sopivan vuosisadan alun henkeen oivallisesti.

Taidemaailman karumpi puoli – mallien heikko asema, taiteilijan umpikuja, taidekeräilyn lieveilmiöt – nousee tarinan keskiöön. Vaikka arvotaide tuntuu olevan oikealla paikallaan juuri taidemuseoiden ja kansallisgallerioiden seinillä, tarinat taideteosten takana voivat olla täynnä surua, menetyksiä, virheitä ja ahneuden aiheuttamaa kärsimystä.

Monia aukeamia ja yksittäisiä ruutuja voisi jäädä ihastelemaan pitkäksi aikaa, niin elävästi Mäkelä on tarinan piirtänyt. Pinnat, varjot, valot ja rajaukset ovat toimivia, niiden kontrasti on vahva ja tyylikeinot taitavia.

Suosittelen tätä hienoa sarjakuvaromaania aikamatkaksi 1900-luvun alkuun, kurkistukseksi taiteeseen sekä hieman erilaiseksi kaupunkilomaksi historialliseen Helsinkiin.

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909

Arktinen Banaani 2005

111 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Satun luetut, Anun ihmeelliset matkat, Tahaton lueskelija

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 15. Kotimaakuntaasi sijoittuva kirja, Sarjakuvahaaste, Taiteilijaromaanihaaste.

Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa

Kuten on tullut todettua, Kirsi Kunnas on minulle oikeastaan vasta näin aikuisena löydetty aarre. Toki hänen lastenrunonsa ovat kuuluneet lapsuuteeni kuten lähes kaikilla suomalaisilla, mutta tarkemmin olen perehtynyt Kunnakseen vasta myöhemmin. Aina olen häntä kuitenkin ihaillut pitkän uran ja uskomattoman taitavan kynänkäytön vuoksi. Ja myös siksi, että rakastan Eppu Normaalia, enkä voi olla antamatta mielessäni osittaista kunniaa Martti Syrjän sanataidoista hänen nauttimalleen äidinmaidolle.

Kirsi Kunnaksen elämäkerran, professori emerita Leena Kirstinän kirjoittaman Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa (WSOY 2014) ostin itselleni jo yli kolme vuotta sitten kirjamessuilta, jolloin Kunnas esiintyi siellä niin kuin vain 90-vuotias kirjallisuuden grand old lady voi. Aikansa se otti, että kirjan sain aloitettua, mutta nyt, kun Kunnas on juhlinut jo 93-vuotispäiväänsäkin, on elämäntarinakin luettu.

Kunnas syntyi vuonna 1924 helsinkiläisen taiteilijaperheen esikoistyttäreksi. Hänen vanhempansa olivat kuvataiteilijat Wäinö ja Sylvi Kunnas, keskeisiä jäseniä Tulenkantajissa. Wäinö-isä kuoli vain vähän yli kolmekymppisenä Kirsin ollessa vasta nelivuotias. Sylvi avioitui sen jälkeen taidekriitikko Einari Vehmaksen kanssa. Elämäkerta painottaa Kunnaksen kotitaustan merkitystä: vaikka kotona ei oltu leveän leivän äärellä, ja toimeentulo oli paikoin hyvin niukkaa, omaan tekemiseen ja uuden luomiseen kannustettiin ja uskottiin aina.

Kunnas kärsi nuoresta pitäen hengityselinten terveysvaivoista, kuten tuberkuloosista, keuhkopussintulehduksesta ja keuhkokuumeesta, jotka johtivat useampaan toipumisjaksoon eri parantoloissa. Vaikka sairastaminen oli ikävää ja jätti varmasti jälkensä, se myös mahdollisti luovan työskentelyn ja kirjoittamisen. Sairaalajaksojen elämä näkyy Kunnaksen runoissa, joissa on paljon luontoon, kasvuun ja kuolemaankin liittyvää tematiikkaa. Ensimmäisen kokoelmansa Villiomenapuu hän julkaisi vuonna 1947.

Kirsi Kunnaksesta piti ensin tulla kuvataiteilija vanhempiensa tapaan, mutta hän lopetti opinnot Taideakatemiassa terveydentilansa vuoksi. Myöhemmin hän opiskeli humanistisia tieteitä Helsingin yliopistossa, mutta työelämä ja oma kirjoittaminen veivät mukanaan, eikä valmiita papereita koskaan tullut. Kunnas työskenteli kustannusalalla muun muassa markkinointitehtävissä.

Rakkaus kuljetti Stadin friidun Pirkanmaalle, kun puoliso Jaakko Syrjä löytyi Tampereelta ystävien kautta. Syrjät asuivat niin Tampereella kuin myöhemmin Ylöjärvellä Jaakon sukutilalla. Tamperetta Kunnas ei olekaan sen jälkeen hylännyt, vaan asuu siellä edelleen, joskin suuren osan työelämäänsä hän teki liikkuvaa työtä monella eri paikkakunnalla.

Kirsi Kunnaksen ansioluetteloon kuuluu paitsi suomalaisen modernistisen runouden ja lastenlyriikan tukipylvääksi kasvaminen, myös kritiikkien, aapisten, oppimateriaalien ja käännöstöiden valtaisa määrä. Hän on myös tehnyt psalmien suomennoksia raamatun uuteen painokseen, osallistunut kaupunkiympäristön suojeluun, toiminut Suomen PEN:in puheenjohtajana ja opettanut luovaa kirjoittamista. Hänet on palkittu moninkertaisesti ja useaan otteeseen merkittävillä kirjallisuuspalkinnoilla.

Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa on siinä mielessä vaativaa luettavaa, että se on elämäkerrallisuuden ohella kirjallisuusanalyysia. Kirstinä toimi Jyväskylän yliopistossa kirjallisuustieteen professorina ennen eläkkeelle jäämistään, ja se myös näkyy tekstissä. Elämäkerta voisi keskittyä Kunnaksen monivivahteiseen elämänpolkuun, mutta hänen runoutensa analysoiminen tuo siihen vahvemman lisäkerroksen. Uskon tosin, että Kunnaksen aikuisille kirjoitettua lyriikkaa lukematon lukija saattaa turhautua kirjan äärellä, sen verran syvällisesti se Kunnaksen runoja analysoi. Toisaalta analyysia ei ole välttämätöntä lukea kokonaan, vaan elämäkerrasta saanee paljon irti myös keskittymällä nimenomaan biografisiin osioihin.

Jykevä, myönteinen ja laaja elämäkerta yhden Suomen kirjallisuushistorian merkittävimmän tekijän urasta ja elämästä.


Leena Kirstinä: Kirsi Kunnas – Sateessa ja tuulessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
WSOY 2014
475 s.

Omasta hyllystä.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Sinisen linnan kirjasto, Kirjojen keskellä, Kirjojen kamari, Kirjasähkökäyrä, P. S. Rakastan kirjoja, Kirjapolkuni, Hemulin kirjahylly


Haasteet: Naisen tie -haaste, Helmet-haasteen kohta 20. Taiteilijaelämäkerta

Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta

Tommi Uschanovin tekstit ovat minulle mieluisaa luettavaa, vaikka ne käsittelisivät hissimusiikkia, Tekniikan Maailmaa tai ihmisiä, joista en ole koskaan kuullutkaan. Hänen älykäs, virtaviivainen ja sisältörikas esseistiikkansa on ilahduttavaa luettavaa tällaisina aikoina, jolloin tunnutaan vannovan vauhdin, provosoinnin ja yksinkertaistamisen nimiin.

Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta sisältää yhdeksän esseetä. Ne on jaoteltu kolmen alaotsikon alle, jotka ovat "Historiasta", "Enimmäkseen musiikista" ja "Enimmäkseen muusta". Aihepiirit kulkevat menneisyyden kokemisesta kaunomusiikkiin, klassisen musiikin elämyksistä koko elämästään taidetta tehneeseen Erkki Kureniemeen ja Tekniikan Maailman lukemiseen.

Heti aloitusesseessä päästään asiaan, joka kiehtoo minua jatkuvasti: kuinka menneisyyden voi tavoittaa vai voiko sitä? Millaisia merkityksiä tietyt paikat ja hetket saavat yksilön elämänhistoriassa ja kuinka merkityksettömiä ne kaikille muille voivat olla? Ja kääntäen: onko "maailmanhistoriallisesti" merkittävä paikka jonkinlainen pyhiinvaelluskohde, paikka, jossa oleminen on arvokasta, koska siten liittyy osaksi historian ketjua ilman, että tarvitsee nähdä muuta vaivaa kuin olla siellä, missä joku muukin – merkittävämpi? – joskus oli?

Samassa esseessä, jonka otsikkona on siis Kuinka tavoittaa menneisyys?, Uschanov pohtii hetkien tallentamista. Vanhat valokuvat, jotka päätyvät geneerisiksi kuvituskuviksi tekijänoikeuksien rauettua ovat ehkä niitä käyttäville sellaisenaan yhdentekeviä, ne vain tuovat "ajankuvaa" esimerkiksi interiööriin tai historiikkiin. Mutta entä ihmiset, jotka kuvissa ovat? Menettävätkö he oikeutensa omaan historiaansa, tallennettuihin elämänhetkiinsä?

En ole erityisen paneutunut musiikki-ihminen, mutta siitä huolimatta luin ilolla kokoelman musiikkiaiheiset esseet. Etenkin kirjan nimiessee Sininen tango sai miettimään, kuinka välinpitämättömästi suhtaudun musiikkiin, jolla on kuitenkin merkittävä roolinsa populaarimusiikin historiassa ja kulttuurihistoriallisesti. Sinisen tangon valokeilassa on yhdysvaltalainen säveltäjä ja orkesterinjohtaja Leroy Anderson (1908–1975), jonka ura oli pitkä ja ansiokas, mutta jonka nimeä harva tietää. Anderson sävelsi niin sanottua kaunomusiikkia ("light music"), joka ammentaa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun salonkimusiikista: siis suuren orkesterin esitettäväksi sävellettyä musiikkia, jossa ei ole lauluosuuksia. Uschanov saa lukijan innostumaan kaunomusiikista (no, ehkä pikemminkin sen kehityshistoriasta), vaikka sitä ei edelleenkään tee edes mieli kuunnella. Ansiokasta ajatusten herättelyä, sanoisin.

Niin ikään musiikkiaiheisessa esseessä Suhteeni klassiseen musiikkiin Uschanov argumentoi klassisen musiikin "harrastamisen" puolesta ilman pakkoa kokea sitä konsertissa. Klassinen musiikki on itselleni jollain tapaa mörkö: en tunne alaa juuri lainkaan, joskin se kiinnostaa minua. Olen käynyt kerran Helsingin Musiikkitalossa kuuntelemassa sinfoniaorkesteria, mutta olin silloin niin flunssainen, että keskityin lähinnä olemaan niistämättä liian kovaäänisesti. Wienin filharmonikkojen uuden vuoden konsertin olen katsonut ja kuunnellut monena vuonna ja jollain oudolla tavalla tahtoisin joskus nähdä sen paikan päällä – vaikken ymmärrä sävyistä hölkäsen pöläystä. Uschanovin essee kaivelee oivaltavasti klassiseen musiikkiin liittyviä stereotypioita, esimerkiksi ajatusta siitä, kuinka erilaiset tulkinnat nykyisin pyrkisivät tekemään kunniaa alkuperäisteokselle, vaikka esimerkiksi Mozartin teoksia esitettiin alunperin kovaääniselle, omiaan puuhailevalle ja kiivaasti reagoivalle yleisölle – kuten ajan tapana oli.

Näin nämä asiat koetaan kertoo puolestaan tarinallisuuden voimasta. Mikä saa tietynlaiset kokemukset ja tarinat nousemaan tietyssä yhteisössä tai tietyn yleisön käsissä niin vakaaseen asemaan, ettei alkuperäisellä tapahtumalla ole enää väliä? Essee nostaa esimerkiksi yhdysvaltalaisen kirurgin Charles Drewn tapaturmaisen kuoleman keväällä 1950: edelleen kiertävän legendan mukaan verenluovutusta ja luovutetun veren säilyvyyttä menestyksekkäästi tutkinut tohtori kuoli auto-onnettomuuden seurauksena, koska häntä ei tummaihoisena otettu sisään sairaalaan, joka oli tarkoitettu valkoisille. Vaikka vastaava rotusryrjintään perustuva sairaalahierarkia oli etelävaltioissa elettyä todellisuutta, ja vaikka se todistetusti johti kyllä muiden mustien turhiin kuolemiin, Drewn kohtaloksi se ei kuitenkaan koitunut, vaan hän kuoli vakaviin vammoihinsa lähimmän sairaalan ensiapuun kolmen (valkoisen) lääkärin käsiin. Tarina hänen rotusyrjinnästä seuranneesta kuolemastaan jäi kuitenkin elämään vankkana. Kuten Uschanov kirjoittaa:

"...jonkin kirjaimellisesti paikkansapitämättömän uskomuksen kokeminen todeksi voi olla moraalisesti todempaa kuin kirjaimellinen totuus kyseisestä asiasta. Tällöin myös kyseisen kokemuksen kritisoiminen tuntuu jollakin tavoin moraalisesti väärältä".

Uschanovin esseissä on tyyntä rauhallisuutta, ne ovat mietittyjä, punnittuja ja huolella työstettyjä. Vaikka aihepiirit eivät koskettaisi itseä, Uschanovilla on taito saada lukija koukkuun: tekstin haluaa lukea loppuun, sen ajatuksia ja argumentteja jää miettimään, ja erikoisetkin aihepiirit herättävät varovaisen kiinnostuksen. Jos nyt eivät suoraan kyseiseen aiheeseen, vähintäänkin yleisen kiinnostuksen ottaa selvää jälleen uusista asioista ja ihmetellä maailman ja täällä elävien ihmisten paikoin perin eriskummallisia ja silti niin inhimillisiä edesottamuksia ja luomuksia.


Tommi Uschanov: Sininen tango – esseitä populaarikulttuurista ja historiasta
Ulkoasu: Taru Staudinger
Teos 2017
166 s.

Arvostelukappale.

Tatun ja Patun Suomi ynnä hyvää itsenäisyyspäivää!

Hyvää itsenäisyyspäivää blogini lukijoille! 

Tänään juhlitaan monin maljoin ja valonvälähdyksin 100-vuotiasta itsenäistä Suomea. Hienoa, kerta kaikkiaan. Onneksi saamme elää maassa, jossa tällainen juhlinta on mahdollista ja tapoja juhlan viettämiseen (tai viettämättömyyteen) lukemattomia. Vaikka olen itse jo valmis työntämään Suomi100-höösäyksen jonnekin, mistä sitä ei tarvitsisi enää uudelleen kaivaa esiin, annetaan nyt palaa päätyyn asti, kun kerran alettiin.

Tämän päivän ohjelmistoon kuuluu itselläni monenlaista perinteistä ja toisaalta juuri sitä, mitä haluaakin tehdä – mieluisassa seurassa totta kai. Toivottavasti teillä muillakin on samanlainen etuoikeus käsissänne.

Kirjojen osalta päätin tarttua hetken mielijohteesta Helmet-haasteen toiseksi viimeiseen jäljellä olevaan kohtaan "Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään". Tatu ja Patu ovat hahmoina minulle tuttuja, mutta yhtään näistä kirjoista en ole aiemmin lukenut – lukuun ottamatta yhtä lääkärikäynnistä kertovaa, jonka olen lukenut ystävien tytölle iltasaduksi useamman kerran. Sekin taitaa itse asiassa kertoa enemmän Veerasta.

Nyt oli aika lukea Tatua ja Patua ihan omaksi iloksi.

Tatun ja Patun Suomi on opaskirja tähän ihmeelliseen maahamme. Siinä esitellään Suomea, suomalaisia ihmisiä ja suomalaisia tapoja. Tatu ja Patu tulevat Outolasta, eivätkä siksi oikein tunne meille ehkä turhankin tuttuja juttuja. On aika päästää heidät tutustumaan.

Ensin Tatu ja Patu tutustuvat niksinurkassaan Suomen valmistamiseen (ainesosiksi tarvitaan ainakin kalliota, moreenia, hiekkaa, savea, suota, puita ja vesistöjä). Sen jälkeen on luontevaa jatkaa matkaa Suomen hurjaan luontoon, jonka kansallismaisemista etsitään metsoa, harmaahylkeitä, poroja, hirviä, laulujoutsenia, karhuja ja käkiä.

Ja tietenkin tehdään vaativa Tatupatu-testi, jonka kohteena on mikäpä muu kuin sauna.

Suomalaisten historiaa käydään läpi Matkalla menneisyyteen. Tyypilliseen tapaan Suomen historia alkaa vasta keskiajalta (tosin hieman aiemmin kirjassa kyllä mainitaan onneksi varhaisempi asutushistoria), mutta ehkäpä päälinjat ovatkin ne tärkeimmät asiat kirjan kohderyhmää ajatellen. Savupirttien ja piispa Henrikin kautta kuljetaan Turkuun, Venäjän vallan aikaan, itsenäistymiseen, sotavuosiin ja jälleenrakennukseen. Historiallinen katsaus päättyy 1980-lukuun, vaikka se aivan hyvin voisi jo kattaa 1990-luvun, miksei 2000-luvun alkuakin (kirjan ensimmäinen painos on vuodelta 2007).

Kieliasioita käsitellään hauskalla mainoshenkisellä aukeamalla ja lisää Tatupatu-testejä kohdennetaan ruisleipään ja juhannukseen mökillä. Merkittävien suomalaisten joukkoon on sentään selviytynyt kaksi naista, Tove Jansson ja Tarja Halonen. Joulupukin tapaamme, kun Tatu päättää pyrkiä Joulupukuksi Joulupukin paikalle ison vaalikampanjan myötä.

Sympaattisin osio kertoo suomalaisista kodeista. Tatu ja Patu pääsevät kylään Venla Virtasen luokse, ja matkalla rappukäytävässä nähdään poikkileikkaus suomalaisen kerrostalon asukkaista erilaisine asumismuotoineen. Virtaset itsessään ovat myös oikein mukavia ja tarjoavat onneksi myös kauan kaivattua mustikkapiirakkaa.

Viimeisellä aukeamalla Tatu ja Patu harjoittelevat oppimaansa saunomista vielä sangen luovien ratkaisujen siivittämänä ja toteavat Suomen olevan hieno maa.

Tatua ja Patua luki näin aikuislukijan silminkin hyvin mielellään. Piirrosjälki on ihanan raikasta, yksityiskohtaista ja uteliaisuutta herättävää ja tarina itsessään toimiva ja konstailematon. Kirja tarjoaa luettavaa ja katseltavaa monenikäiselle lukijalle pikkujunnuista isompiin lukutoukkiin. Harva kirja lopulta niin laajalle yleisölle sopiikaan.

Ei ole ihme, että Tatut ja Patut ovat kirjastojen supersuosittua aineistoa ja ymmärtääkseni myös myyvät hyvin. Tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat kiitettyjä ja palkittuja lastenkirjailijoita eivätkä syyttä. Ymmärrän Tatun ja Patun viehätyksen – huippua hommaa!


Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun Suomi
Otava 2007
47 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirja, jonka lukemista olet suunnitellut pidempään.

Saara Henriksson: Syyskuun jumalat

Onko hän tosiaan noussut monta päivää, koko tämän ajan, neljä kerrosta asuntoonsa?

Paul ottaa tukea seinästä. Hän on hajamielinen ja tietää sen. Mutta silti. Aivan varmasti kerroksia on yksi enemmän kuin eilen. Hän vie ostokset keittiöön, laskeutuu uudestaan alas ja nousee kerrokset. Laskee noustessaan. Pohjakerros. Sen jälkeen M-kerros, mitä se sitten tarkoittaakaan, ehkä välikerrosta. Puolikerros, félemelet. Ensimmäinen asuinkerros. Jyrkät portaat, käännös. Hän jää seisomaan paikoilleen tasanteelle, jossa edelleen lukee II emelet, toinen kerros.

Epäluuloisena hän kurkistaa uudelleen sisäpihan kuiluun. Kerroksia on sisäpihalta katsottuna yksi enemmän kuin kadulta. Miten se on mahdollista, onko kyseessä hahmotushäiriö, tai optinen harha? (s. 21)


Kun olin lukenut Saara Henrikssonin romaanin Syyskuun jumalat lähes kalkkiviivoille saakka, ymmärsin, että tässä romaanissa on niin paljon, että se taipuisi erinomaisen hyvin toiselle lukukierrokselle vaikka saman tien. Henrikssonin tyylikäs, viileä kerronta vie oman ymmärryksen muistoista ja historiasta sellaiseen spiraaliin, että omia ajatuksiaan saa kasailla lukemisen jälkeen melko tovin.

Yhdysvaltalainen taidehistorioitsija Paul Herzog muuttaa Budapestiin yliopiston vierailevaksi luennoitsijaksi. Hänellä on siteensä Unkariin: isoäiti muutti sieltä pienenä tyttönä Yhdysvaltoihin siirtolaiseksi. Oman elämänsä Paul on saanut pisteeseen, jossa turhia siteitä ei ole: avioero on voimassa ja aikuiseksi kasvanut tytär opiskelee jo. Paul on ostanut asuntoonsa remonttipalvelun, mutta kaikki tuntuu seisovan eikä mikään etene. Ovet tuntuvat vaihtavan paikkaa, naapurista kuuluu ääniä vaikkei siellä pitäisi edes olla asukkaita eikä talon kerrosten lukumäärästä pääse millään varmuuteen.

Kaiken lisäksi kaupunki on outo. Katujen nimet vaihtuvat, seiniä katoaa ja ilmestyy, reitit muuttuvat. Paul kohtaa ihmisiä, jotka ovat yhtä aikaa tuttuja ja vieraita: tänään kollegoja, seuraavana päivänä uusia tuttavuuksia. On kuin kaikki ympärillä muuttaisi paikkaansa, kun selkänsä kääntää, pienin elein, lähes huomaamatta ja kuitenkin peruuttamattomasti.

Naapurin iäkäs mies Ishmael Gábor tutustuttaa Paulin erikoiseen boheemiryhmään, Syyskuun jumaliin. Nämä yksinäiset sielut, taiteilijat, ajattelijat, vaeltajat raottavat Budapestin ja sen historian – tai historioiden – verhoa Paulille. Mitä kaikkea muistetaan ja miksi? Ja mikä jää hämärään, pyyhitään pois, unohdetaan?

Syyskuun jumalat on hienoa, mielikuvituksellista proosaa. Henrikssonin tarina vie mukanaan huomaamatta, se kuljettaa Budapestiin, raunioihin, syrjäkujille – ja samalla marssitaan paraatikatuja, katsotaan maamerkkejä, nähdään sivusta ja syvemmälle. Paul on päähenkilönä kiehtova, hän panee pitkään vastaan ympärillään oleville outouksille, koettaa pelastaa itsensä arkijärjellä, logiikalla, betonoiduilla opeilla. Mutta kun maailma ja historia ympärillä sekoittuu paletissa ja menettää ääriviivansa, on annettava periksi ja sukellettava mukana.

Tarinan tempo on houkutteleva: se aukeaa hitaasti, mutta kun vyöry alkaa, sitä vastaan ei voi enää taistella. Viehätyin valtavasti päällekäisten historioiden, kokemusten ja muistojen todellisuudesta, sillä pienten valintojen, tekojen ja sattumusten merkitys on ihmisen elämässä (ja tarinoissa!) niin viehättävä ja pelottava. Tässä hetkessä on näin, mutta kaikki voisi olla toisinkin, jos...

Ja mikä muistaminen on oikeaa? Millaista historiaa kirjoitetaan ja koetaan? Nyt koettu voi seuraavassa hetkessä olla jo muuttanut muotoaan. Jokainen kokee tapahtumat, keskustelut, tunteet omalla tavallaan, eikä kenenkään tulkinta ole ainoa oikea. Syyskuun jumalia lukiessa alkaa väistämättä pohtia, mitkä omista muistoista ovat totta ja millä tavalla.

Ja mikä tekee elämästäni todellisuudesta juuri sellaisen kuin se on.


Saara Henriksson: Syyskuun jumalat
Ulkoasu: Ninni Kairisalo
Into 2017
297 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Sanoja, sanoja

Jarkko Tontti: Vuosikirja

Viime viikolla vietimme Eino Leinon ja runon ja suven päivää Runokävelyllä Helsingin keskustassa. Tapahtuma oli antoisa ja hyväntuulinen, lue vaikka Tuijatan, Hyönteisdokumentin tai Kirja vieköön! -blogin raportti siitä. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Vaikka minua jännittää esiintyminen (kyllä, myös opettajiakin jännittää toisinaan), olin päättänyt lukea muutaman runon ääneen tapahtumassa. Valikoin luettavakseni suussasoljuvaa Riikka Palanderia ja mieltäni kutkuttavaa Jarkko Tonttia, jonka kokoelma Vuosikirja ihastutti.


Ja aamulla sängyssä päätän
             kirjoittaa
vuosista ja kuolemista


             kesä taipuu jo


Tontti on minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Voin sanoa, että ei ole enää, eikä tule olemaan. Vakuutuin, pidin, uteliaisuuteni heräsi.

Vuosikirja on selkeä kokonaisuus: se kertoo ihmisten tarinaa vuosisatojen takaa tähän päivään. Sota, väkivalta, kuolema – ja aina myös jokin hyvä, jossakin. Siitä elämä ja maailma muodostuu, ja historiakin.

Taisin lukea kokoelman lähes yhteen putkeen. Siinä on tietynlainen juoni, jota voi seurata, mutta samalla jokainen runo ja runoelma on tietenkin oma kokonaisuutensa ja yksityiskohtansa. Juonen muodostaa ajattoman ja iättömän Jacasserin seuraaminen: hän kohtaa maailmanhistorian käännekohtia, aina uudessa ajassa ja paikassa. Näissä runoissa on tietynlainen kansanrunouden ja nuotiotarinoiden perinne, ja samalla ne imitoivat ja kritisoivat historiankirjoituksen historiaa: kuinka kunnian saa vain asein, kuinka muu jää jalkoihin.

Vuosikirja kulkee runojensa kautta historian lehdiltä tähän päivään. Menneen ihmisen sielua voi tutkailla yleisinhimillisestä näkökulmasta, siihen kaunokirjallisuus antaa välineet. Toisaalta Tontin kokoelmassa myös nykypäivä saa oman areenansa, ja etenkin kirjan viides osio Unet merestä on omistettu Itämerelle tai ainakin jollekin sen kaltaiselle, herkälle ja vaarassa olevalle.


Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää
katso tahmeaa rantaa
kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa
katso putken jättämää vanaa. - -


Minulla on jokin heikkous kaupunkeja ja merta kohtaan, ja nyt hieman runoja luettuani huomaan sykkiväni myös niistä kertoville runoille. Ympärillä oleva, periaatteessa eloton ja kuitenkin kaikkea muuta, kiehtoo ja houkuttelee lukemaan, näkemään, pureskelemaan. Minusta kaupunki (ja meri!) ovat itsessään jo runoja, kutkuttavia ja koko ajan muuttuvia.

Tontti yhdistää Vuosikirjassa menneen ja nykyisen, unohtuneen ja piilotetun. Kokoelma on monipuolinen, tarkkakatseinen, sillä on oma elämänsä.


Ja tällaistakin täällä sattuu:
Portaikko yllättää kuin postinkantaja
oven taakse tulee lempeä neito
karhea ruttana
         palelee
myy varastettuja lusikoita
tarjoaa venäjäksi tyttärensä
         muovikruunua.
Ei osteta mitään, sanon.
Osoitan sormella: kerjääminen kielletty,
        omistaminen sallittu.


Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja
Otava 2006
126 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Niina Holm / Kiiltomato

Haasteet: 84. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste

Kansallistaiteilija toisin silmin

Albert Edelfeltin (1854–1905) maalaukset, kuten Pariisin Luxembourgin puistossa, Lapsen ruumissaatto, Leikkiviä poikia rannalla ja Kristus ja Mataleena, ovat tuttuja kaikille suomalaisille vähintään alitajuisina muistoina koulukirjoista, mutta monelle myös Ateneumin ja muiden taidemuseoiden seiniltä ja erilaisista kansallisromanttisista kuvastoista. Kuinka moni kuitenkaan tietää juuri mitään kansallistaiteilijasta itsestään? Hänen elämästään ja ajatuksistaan, työstä taiteen takana, ihmissuhteista, toiveista?

Venla Hiidensalon Sinun tähtesi kertoo yhden kuvitteellisen version Edelfeltistä. Albertin elämä pikkupojasta kuolemaan saa oman kaarensa, jonka sidosteeksi punotaan hänen pikkusisarensa Berta, vaimonsa Ellan, yhden kesän hairahdus, piika Ansa ja avioton, Albertille tuntemattomaksi jäänyt poika Aarne. Kaiken yllä on Albertin kokema ahdistus ja epäonnistumisen pelko: hän haluaa tulla suureksi taiteilijaksi – ja tuleekin – mutta omalla hinnallaan, joka on muuta kuin häneltä vaaditaan.

Sinun tähtesi rakentaa tarinansa vähitellen, hitaasti ajassa ja elämässä edeten. Alku tuntuu haahuilulta, nuori Albert etsii itseään ja tapaansa ilmaista mielessään olevat kuvat, mutta vähitellen taiteilija kasvaa kohti kukoistustaan ainakin ulkoisen menestyksen mukaan mitaten. Henkilökohtaisen elämän kolhut ja kuopat koettelevat, eikä Albert tunnu olevan koskaan valmis ottamaan niitä vastaan. Toisaalta myös usko itseen ja lahjakkuuteen on koetuksella, vaikka työ puhuu puolestaan.

Hiidensalon tulkinta kansallistaiteilijasta on rohkea, sillä siitä puuttuu kiille ja kimallus, poukkoilu ja kumartelu. Albert Edelfelt on vahvasta taiteellisesta ilmaisustaan huolimatta ihmissuhteissa heikko ja epävarma, tyytymätön ja melankolinen. Romaanin näkökulmat jaetaan Albertin, Bertan, Ansan ja Aarnen kesken, ja jokainen niistä tuo uuden sävyn ja varjostuksen tarinaan kertoen samalla omaansakin.

Albert joutuu isänsä kuoleman jälkeen vastuuseen perheensä elättämisestä, mutta äiti pitää hänen uraansa aina ensisijaisena. Niinpä nuori mies lähtee Belgian kautta Pariisiin oppimaan yhä enemmän, vaikka samaan aikaan äiti ja sisaret joutuvat säännöstelemään öljylamppujensa käyttöä ja taloustarvikkeita pärjätäkseen koleassa Helsingissä. Pariisissa Albert kohtaa taidemaailman lainalaisuuksia: on opittava myymään työtään, vastattava ostajien haluun, löydettävä oikeat hetket ja miljööt. Malliensa kautta hän tutustuu elämän lihalliseen puoleen ja se luo oman hehkunsa koko hänen loppuelämälleen. Albert ei koskaan tunnu pääsevän himonsa yli, hän haluaa rakastaa ja haluta, se on hänen inspiraationsa lähde.

Sovinnainen järkiavioliitto seurapiirikaunotar Ellanin kanssa muodostuu Albertin elämän kenties raskaimmaksi taakaksi. Mies ja vaimo eivät osaa lähestyä toisiaan, eivät alkuun eivätkä koskaan sen jälkeenkään. Ainokaiseksi jäävä Erik-poika on hento ja heikko, mutta mieleltään terävä – ja joutuu aina vain kaipaamaan joko henkisesti tai fyysisesti poissaolevaa isäänsä.

Taustalla elää salaisuus, jota Albert ei saa koskaan tietää. Hänellä on poika Aarne, jota ei koskaan tule tuntemaan. Yhtenä Haikon kesänä Albert käyttää mallinaan kartanon piikaa Ansaa, ja Pariisista oppimiensa tapojen mukaan ottaa tämän itselleen kaikin tavoin. Siinä missä piikatyttö unohtuu Albertilta pian uusien kasvojen myötä, Ansa puolestaan saa kantaa kesän seuraukset mukanaan, vaikka vaikeneekin visusti lapsensa isästä. Tosin Ansakin säilyy osana Albertin uraa, sillä hän toimii mallina suurteokselle Kristus ja Mataleena.

Edelfeltin ikääntyminen ja kunnon rapistuminen tulee liki. Hän ei voi hyväksyä maallisen vaelluksen väistämättömiä vaiheita, ei suostua vanhenemaan. Ja niin kuitenkin käy, että kansallistaiteilijankin aika lopulta koittaa. Perintö jää, kaikin tavoin.

Kirjan viimeinen siipale kuvaa Aarnea aikuisena. Isättömänä kasvanut poika päätyy perheenisäksi ja taitavaksi maalariksi: hänen kädenjälkeään tilataan yhä uusien, nopeasti Helsinkiin nousevien kivitalojen rappukäytäviin ja huoneistoihin. Maailmansota jylisee taustalla, ja kun Suomi itsenäistyy ja punaisten ja valkoisten aseet nostetaan esiin, Aarenkin joutuu osaksi verisiä tapahtumia – myös painamaan liipasinta. Onko tämä se Suomi, jota fennomaanit rakensivat? Onko tämä se maa, jonka kulttuuriperinnöstä Albert ammensi taideteostensa ideoita? Hapuileva toivo jää kirjan viimeiseksi henkäykseksi.

Sinun tähtesi on suuri ja runsas romaani, jossa on niin tarkkoja yksityiskohtia kuin suuria linjoja. Sen alkupuoli tuntui tahmealta, jotenkin hitaalta, mutta kun kerronnan tempoon tottui, se vei mennessään. Uppouduin Albertin tarinaan juhannuksena: rauhassa mökkisaaressani, luonnon keskellä. Miljöö oli täydellinen, samoin rauhallinen lukuajankohta. Albertin elämä, synkkyys, toisiaan täydentävät näkökulmat ja äärimmäisen kiehtova ajankuva tekivät lukuelämyksestä mieleenpainuvan ja vahvan.

"Aika ja elämä. Siinä olivat aiheet, joita hän olisi tahtonut maalata. Kummastakaan ei saanut otetta vaikka miten yritti."

Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Otava 2017
480 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Kulttuuri kukoistaa, Tekstiluola, Kirjan pauloissa, Kirja vieköön!, Kirjakaapin kummitus, Tuntematon lukija

Haasteet: 80. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 9. Toisen taideteoksen inspiroima kirja, 1918-haaste pääsee tämän myötä alkamaan omalta osaltani.

Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa

Kirjan kansi on yksi kauneimpia koskaan näkemiäni.
Maalaus on Hung Liun Chinese Profile III.

Kiina on pysynyt minulle pitkälti vieraana maana, vaikka aina aika ajoin olen tilaisuuden tullen tutustunut sen kulttuuriin esimerkiksi museonäyttelyissä. Muutama vuosi sitten Tampereen Vapriikissa oli esillä upea Kiina-näyttely terrakottasotilaineen, mutta mitään suurempaa ja yhtenäisempää kokonaiskäsitystä minulla ei tuosta valtavasta maasta ole.

En voinut vastustaa kiusausta tarttua Art Housen alkuvuodesta julkaisemaan artikkelikokoelmaan Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja politiikassa. Luettavaa ja pureskeltavaa riitti moneksi viikoksi, sillä kyse on tutkimukseen pohjautuvasta tiedekirjasta asianmukaisine viitteineen ja viitekehyksineen. Ei siis mitään iltapalahotkaistavaa, sen tulin huomanneeksi.

Kirjan nimi tulee Maon lausahduksesta, jonka mukaan naiset kannattelevat puolta taivaasta. Joiltain osin voi ajatella, että enemmänkin. Naisen asema Kiinassa on kinkkinen aihepiiri, vaikka siihen liittyen on solmittu monenlaisia sopimuksia ja tehty periaatepäätöksiä. Nyky-Kiinassa nainen vastaa pitkälti niin omasta perheestään kuin perheen isovanhemmista – ja samalla monet ovat täysipainoisesti mukana työelämässä. Tarkkaan säädellyssä yhteiskunnassa on toimittava oikeiden pelimerkkien mukaan, ja siihen Kiinan naiset kasvavat pienestä pitäen.

Kiinan massiivinen historia kattaa yhtäältä keisarivaltaa, monipuolista kaupankäyntiä, sotia, kommunismia, yhden lapsen politiikkaa ja räjähdysmäistä teollistumista, toisaalta vuosisataisen taideperinteen, kapinallisuutta, nykytaidetta ja vähemmistöjä. Tässä kaikessa ovat naiset mukana tavalla tai toisella, tietenkin.

Siinä missä keisariajan Kiinassa naisilla ei ollut pääsyä virkamiestehtäviin (eikä monille muillekaan yhteiskunnan osa-alueille), Maon kommunistisessa Kiinassa heidän tuli ottaa osaa yhteiskunnan pyörittämiseen aivan kuten miestenkin. Sukupuolta, ja nimenomaan naissukupuolta, pyrittiin häivyttämään ja saamaan aikaan kommunistista ihanneihmistä, rattaan osasta. Tämä näkyi niin maan politiikassa, naisyhdistysten toiminnassa kuin propagandassakin.

Takakansi on yhtä kaunis kuin etukansikin.
Hung Liu: Chinese Profile II

Kirjan kirjoittajat ovat tutkijoita kulttuurin, politiikan, kasvatuksen, taiteen ja uskonnon alalta Suomesta ja maailmalta. Käsillä on siis hurjan laaja asiantuntemus ja aiheiden kirjo. Kokonaisuus on kuitenkin hallittu ja artikkelit huolellisesti rajattu ja työstetty. Osa niistä on suomennettuja, eikä Pirkko Hautamäen suomennoksissa ole moitteen sijaa.

Eniten sain irti artikkeleista, joissa käsitellään naisten roolia 1900-luvun Kiinassa, työntekoa, perhepolitiikkaa ja vaikuttamismahdollisuuksia. Sen sijaan haastavampaa luettavaa olivat kirjallisuustieteestä ja taiteentutkimuksesta ammentavat tekstit, sillä minun on usein hankalaa osata suhtautua toisesta teoksesta kirjoitettuun tieteelliseen tekstiin, mikäli en ole itse alkuperäiseen tutustunut. Joka tapauksessa näistäkin artikkeleista sai kiinnostaviä näkökulmia ja tietoja – ja halun päästä näkemään kiinalaista nykytaidetta. (Ai Wei-Wein näyttelyn näin kyllä taannoin HAM:issa, mutta lisää, lisää!)

Yksi yhä vain selkäpiitäni karmiva seikka, joka myös tässä teoksessa nousee esiin, on naisten jalkojen sitomisen perinne. Viimeinen sidotuille jaloille kenkiä valmistanut tehdas suljettiin vasta vuonna 1999, käsittämätöntä! Luin teininä Jung Changin Villijoutsenet, joka oli ensimmäinen kosketukseni Kiinaan, ja siitä alkaen olen kammonnut jalkojen sitomista ja muuta väkivaltaista perinteisiin vetoavaa kehon muokkaamista. Onneksi tapa on siis saatu kitkettyä, voinemme toivoa, ettei se koskaan palaa.

Enemmän kuin puoli taivasta on erinomainen tietopaketti Kiinasta. Kuten mainittua, kyse on tieteellisten artikkelien kokoelmasta, eli aivan populaareinta mahdollista luettavaa kirja ei tarjoa, mutta jos ei pelkää haastaa itseään, lukeminen palkitsee varmasti. Paljon olisi ollut muistiin kirjoitettavaa, niin monipuolisesti teos laaja ja moni-ilmeistä aihepiiriään tarkastelee.


Tiina Airaksinen, Elina Sinkkonen & Minna Valjakka (toim.): Enemmän kuin puoli taivasta – Kiinalainen nainen historiassa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa
Kannen maalaus: Hung Liu
Ulkoasu: Satu Kontinen / Samppa Ranta
Art House 2016
486 s.

Arvostelukappale.

________

Kurjen siivellä -haaste: Kiina.

Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina

"Tulipa nälkä", pohdiskelin lukiessani Jaakko Hämeen-Anttilan ja Venla Rossin viime vuonna julkaistua tietokirjaa Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina. Kirja imaisi mukaansa heti alkusanoista, ja sen ahmaisi menemään kuin vettä vain. Tai pikemminkin kuin jotain ihanaa mausteista ruokaa, täyteläistä juustoa, hieman kuplivaa olutta, huolella mietittyä ateriaa...

Nälästä nautintoihin on yleistajuinen ja erinomaisen hyvä tietokirja. Se on yhtäältä kulttuurihistoriallinen kattaus ihmislajin mitä moninaisimmista ruoanvalmistus- ja ruokailutavoista, toisaalta peilipinta nykyihmiselle ruokablogeineen, food porneineen ja tv-kokkeineen. Jokainen löytää siitä jotain uutta ja jotain tuttua.

Kirjoittajien ekspertiisi näkyy kirjan luvuissa ja teemoissa. Jaakko Hämeen-Anttila on toiminut pitkään Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professorina, Venla Rossi taas on kirjallisuustiedettä opiskellut toimittaja ja ruokabloggaaja.

Ihmisyhteisön kehitykseen samoilevasta laumasta järjestäytyneeksi sivilisaatioksi vaikutti monta tekijää, mutta yksi niistä on selvästi ihmisen suhtautuminen ruokaansa. Eläimet laiduntavat tai saalistavat, joskus varastoivatkin ruokaa, mutta vain ihminen viljelee ja valmistaa ruokansa, tekee siitä ateriakokonaisuuksia ja jalostaa ruoan makua mausteilla tai erilaisten ruokien yhdistelemisellä sekä kiinnittää erityistä huomiota tilanteisiin, joissa hän syö. Ruoasta on vuosituhansien varrella tullut paljon enemmän kuin ravintoa. (s. 21–22) 

Nälästä nautintoihin puikkelehtii onnistuneesti historian ja nykypäivän väliä, ja kirjan teemat kutkuttavat uteliaisuutta (ja vatsaa). Kirjassa pohditaan niin metsästäjä-keräilijöiden ruokavaliota kuin nykykirjallisuuden esiin nostamia syömishäiriöteemoja. Ulkonasyömisen ja fine diningin historiaa valotetaan (ravintoloissa käytiin jo antiikin Kreikassa ja Roomassa, paperiset ruokalistat olivat käytössä 1000-luvun Kiinassa Song-dynastian aikana, nykyaikainen länsimainen ravintolakulttuuri sai alkunsa Ranskasta vallankumouksen jälkeen), kuten myös erinäisten kovasti tuttujen ruokien ja nautintoaineiden historiaa (ketsupin alkuperä on kiinalaisessa mädästä kalasta tehdyssä kastikkeessa, tee, kahvi ja suklaa ovat tuttuja tuotteita löytöretkiltä ja siirtomaa-ajoilta).

Kokonaisuus kirjassa on laaja mutta hallittu. Aihepiiri on toki niin herkullinen, että sen ympärillä voi tasapainotella lähes millä tahansa näkökulmalla, mutta lukijalle jää kirjasta hyvä mieli ja innokas olo. Ruoka totta vieköön yhdistää – ja erottaa – muttei ainakaan jätä ketään kylmäksi. Nälästä nautintoihin saa miettimään omaa suhdettaan ruokaan ja ruokailuun liittyviin tapoihin ja kulttuurieroihin sekä -yhtäläisyyksiin. Ilahdun aina kun ymmärrän, kuinka suurta yhteenkuuluvuutta voin tuntea fyysisesti tai ajallisesti kaukana oleviin ihmisiin omaan elämääni ja kokemusmaailmaani kuuluvien asioiden ja tapojen kautta.

Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina sopii erinomaisen hyvin luettavaksi kenelle tahansa, joka on joskus syönyt jotain, valmistanut ruokaa tai ollut jollain tapaa kiinnostunut jostakin syötävästä tai juotavasta.


Jaakko Hämeen-Anttila & Venla Rossi: Nälästä nautintoihin – Ruoan tarina
Ulkoasu: Päivi Puustinen
Otava 2015
220 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Lukupino, Silja Ylitalo / Maailman kuvalehti

Helmet-lukuhaasteesta kohta 1. Ruuasta kertova kirja.

Édith Piaf – Hymni rakkaudelle

Tänään on tullut kuluneeksi tasan sata vuotta Édith Piafin (1915–1963) syntymästä. Piaf, syntyjään Édith Gassion, oli ja on maineeltaan edelleen Ranskan suurimpia musiikkitaivaan tähtiä, katuojasta ponnistanut laulajaihme, diiva ja taiteilija, säteilevä esiintyjä ja legenda. Jean-Dominique Brierren kirjoittama elämäkerta Édith Piaf – Hymni rakkaudelle on tiivis kurkistus Piafin elämään monine käänteineen ja ennen kaikkea hänen musiikkiinsa.

Piafin lapsuus ei ollut pumpulia. Hän jäi jatkuvasti tien päällä olleen sirkustaiteilija-isänsä kasvatettavaksi, kun äiti katosi kuvioista ja kasvoi osin isoäitinsä hoteissa bordellissa. Koulua hän tuskin näkikään, ja jo teini-iässä alkoi leivän tienaaminen katulaulajana.

Kadulta Piaf löydettiinkin, ainakin tarinan mukaan. Hän oli työskennellyt usean vuoden ajan yhdessä ystävänsä Simone Berteautin eli Momonen kanssa, ehtinyt vuonna 1933 19-vuotiaana saada tyttärenkin, Marcellen, joka kuoli aivokalvontulehdukseen kaksivuotiaana ja nähdä nuoreksi naiseksi huomattavan paljon elämää, kun sattumalta paikalle sattunut Gerny's-nimisen kabareen johtaja Louis Leplée kutsui hänet koe-esiintymiseen. Brierre tosin kirjoittaa, että totuus Édith Piafin "löytämisestä" voi olla paljon arkipäiväisempikin, luultavasti tuttavan tuttavan kautta kuultu suositus tai vastaavaa.

Piafin ura lähti varsin nopeasti nousukiitoon ja hänestä tuli suosittu esiintyjä Ranskassa. Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen suosio jatkoi nousuaan ja Piaf kiersi Yhdysvaltoja ja Etelä-Amerikkaa käytännössä vailla lomia ja lepoa. Yhtä lailla vauhdikasta oli hänen rakkauselämänsä: kaksi avioliittoa ja lukemattomia muita rakkaussuhteita. Piafin elämän rakkaus taisi olla nyrkkeilijä Marcel Cerdan, joka kuoli lento-onnettomuudessa vuonna 1949, mutta ainakin elämäkerta osoittaa, ettei rakkauden määrä ollut Piafin elämässä missään määrin rajattua. Päin vastoin: hän suorastaan ahnehti sitä ja tarvitsi vahvoja tunteita voidakseen työskennellä.

Kirja on kiinnostavaa luettavaa, sillä se kuvaa ennen kaikkea laulaja Piafia. Yksityiselämän tapahtumat kulkevat kronologiassa rinnalla, mutta Brierren huomion keskipisteessä on musiikki ja sen ympärille rakentunut merkittävä ura. Eri esiintymispaikat, kiertueet, uudet laulut ja musiikintekokumppanit vilahtelevat tekstissä. Mukana on myös varsin paljon sitaatteja Piafin kappaleista, ranskaksi ja suomeksi.

Hymni rakkaudelle ei peittele Piafin ristiriitaista ja raisua elämää. Pikemminkin raa'at faktat alkoholi- ja morfiiniriippuvuudesta, jatkuvasta työnteosta ja lopulta pakon edessä tapahtuvasta romahduksesta ja väistämättömästä kuolemasta tulevat esiin osana tapahtumien kulkuna, jonkinlaisena luonnon lakina. Brierre ei arvostele, hän toteaa, kuten elämäkerran henkeen kuuluu.

Édith Piaf on kiehtova historiallinen henkilö, nainen joka teki mitä halusi ja pani kampoihin silloin kun piti. Hän tiesi arvonsa ja paikkansa eikä peitellyt menestystään. Rakkauselämä oli myrskyisää alusta loppuun, eikä Piaf vaikuta olleen erityisen tasapainoinen sen enempää tunne-elämältään kuin käytökseltään. Taiteilija isolla T:llä vai rasittava diiva? Kuka tietää.

Brierren kirja on helppolukuinen ja nopeasti etenevä. Se jyskyttää eteenpäin jäämättä junnaamaan tai tekemättä juurikaan kronologian rikkovia hyppäyksiä. Toisaalta siinä on hieman kiireen makua, eräänlaista hosumista. Jää epäselväksi, mikä kirjan pohjimmainen fokus on: yksityiselämän tapahtumat lähinnä listataan uran sivujuonteina, mutta samalla uraa tai musiikkia ei analysoida kovin syvällisesti. Tiettyjen kappaleiden syntyä ja niiden esittämiseen liittyviä maneereja ja yksityiskohtia käydään tosin kiinnostavasti läpi.

Piaf on edelleen arvoitus ja legenda kirjan lukemisen jälkeenkin, hänen äänensä ei juuri kuulu, eikä hänen persoonansa avaudu lukijalle merkittävästi. Paikoin tyyli on jossain määrin töksähtelevää, ikään kuin elämäntarinan mukaan heittäytymistä pyrittäisiin välttelemään. En tiedä, onko kyse osin siitä, että Brierre liittyy teoksellaan jo suurehkoon Piafia käsittelevän kirjallisuuden joukkoon. Kaikkea ei ole syytä alkaa kaivelemaan samanaikaisesti – niin paljon on kirjoitettu jo.

Yhtä kaikki Édith Piafin railakas elämä ja taianomainen musiikki tuikkivat kirjan sivuilla. Pariisin varpunen lauloi itsensä historiaan, ja teki sen omin avuin, raa'alla työllä, onnella ja määrätietoisuudella.

Joyeux anniversaire Madame Piaf!


Jean-Dominique Brierre: Édith Piaf – Hymni rakkaudelle
Suomentaja: Nana Sironen
Ulkoasu: Ville Laihonen
Art House 2016
276 s.
Édith Piaf: Sans amour on n'est rien du tout (2013)

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Mari Koppinen / Helsingin Sanomat

Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015

Tommi Uschanovin kirja Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 on mainiota luettavaa monestakin syystä. Sen aihepiiri on ensinnäkin todella kiehtova ja ajankohtaisen tuntuinen: Miksi emme enää ole optimisteja? Miksi emme usko omiin kykyihimme parantaa yhteiskuntaa ja maailmaa? Miksi 1960-luvulla uskottiin vielä vahvasti kehitykseen ja eteenpäin menemiseen, mutta enää ei? Mitä länsimaiselle omakuvalle viimeisen 50 vuoden aikana on tapahtunut?

Toisekseen kirja on äärimmäisen hyvin kirjoitettu, ja etenkin loppukappaleesta tekee mieli alleviivata noin joka toinen virke niiden älykkyyden ja tarkkanäköisyyden vuoksi.

Toisen maailmansodan jälkeen uskottiin edistykseen. Sodan vaikutukset olivat massiiviset, ja kun rauha vihdoin tuli, asioiden muuttuminen kaikin tavoin normaaliksi tuntui laajalti jollain tapaa uudelta ja ihmeelliseltä. Sodan päättyminen sinänsä, fyysisen uhkan, turvattomuuden ja pelon poistuminen teki ihmiset onnellisiksi ja optimistisiksi. Poliittinen osallistuminen aktivoitui, ja naisten äänioikeus levisi Euroopan maissa laajemmalle (viimeisimpänä Sveitsiin vuonna 1971). Syntyi kulutusyhteiskunta, jossa kehittyvä elektroniikka ja muuttuvat elinkeinot mullistivat elämää. Muutos koettiin kaikin tavoin mahdolliseksi – ja tervetulleeksi.

1970-luvulla ilmapiiri ja yhteiskunta alkoi muuttua jälleen. Talouskasvu katkesi, työttömyys ja inflaatio kasvoivat. Vietnamin sota, ympäristöongelmat ja luonnovarojen rajallisuus heittivät oman varjonsa optimismin ylle. Yhteiskunnallinen keskustelu sai eri maissa yhä synkempiä sävyjä, ja esimerkiksi Isossa-Britanniassa pelättiin äärivasemmistolaista diktatuuria ja puolen vaihtoa kylmässä sodassa. Tämän toteutumisen nähtiin olevan koko ajan lähempänä, vaikka maa oli Naton aktiivisimpia jäseniä ja siellä sijaitsi huomattava määrä kansallista ja kansainvälistä omaisuutta ja yritystoimintaa.

Kirja nostaa esiin kiinnostavaa ajattelua 1970-luvulta. Sosiologi Fred Hirsch (1931–78) esitti, että

Talous tuottaa kahdenlaisia hyödykkeitä: materiaalisia ja positionaalisia. Materiaaliset hyödykkeet ovat sellaisia, joita voidaan tuottaa periaatteessa rajattomasti. Se, että joku tietty ihminen kuluttaa niitä, ei itsessään rajoita kenenkään muun mahdollisuuksia nauttia niistä. Positionaalisten hyödykkeiden tapauksessa asia on toisin. Ne ovat haluttuja juuri siksi, että niitä on rajallinen määrä ja tulee aina olemaankin. (s. 60)

Positionaalisia hyödykkeitä ovat siis Uschanovin esimerkein suomalaiset järvenrantatontit tai elinsiirtoihin sopivat elimet – niitä on minkään teknologian mahdotonta tuottaa rajattomasti, vaan niiden jaosta päätetään väistämättä jonkinlaisella poliittisella mekanismilla. Toisaalta myös materiaaliset hyödykkeet voivat yleistyessään ja yhteiskuntaa hyödyttäessäänkin menettää viehätyksensä, jos niitä tuotetaan liikaa. Uschanov nostaa tästä esimerkiksi koulutustason yleisen nousun Suomessa.

Yksi kirjan luvuista käsittelee Yhdysvaltojen poliittista ja yhteiskunnallista muutosta viidenkymmenen viime vuoden aikana. Luku pohjautuu Uschanovin Long Play -artikkeliin Tämä on Amerikka (Long Play -single nro 11, 12/2013), jota sivuan tässä tekstissä. Se on silmiäavaava ja ennakkoluuloja murtava: Yhdysvallat ei totisesti ole aivan sitä, miltä näyttää. (Suosittelen tähän väliin sekä mainittua artikkelia että edelleen puheilla olevaa kirjaa.)

Uschanov pohtii loppuluvussa kirjan teemaa monipuolisesti ja kiehtovasti. Eikö kulttuurin saavutuksiin kohdistuva pessimismi, joka väittää jossain menneisyydessä olleen kultakauden, johon nykyaikaa voi vaivoin edes rinnastaa, ole jollain tapaa hieman huvittavaa? Ainakin nostalgisointi on osattu jo vuosisatoja: ainahan ennen oli paremmin. Samaan aikaan unohdetaan, kuinka tietyt asiat ovat huomattavan paljon paremmin kuin ennen. Lapsikuolleisuus, eliniänodote ja henkirikosten määrä ovat vain osa ilmiöistä, joissa muutos parempaan on ollut merkittävä. Elämämme on monella tavalla äärimmäisen hyvää, sitä ei pitäisi unohtaa.

Luin teoksen loppuun jo pari viikkoa sitten, juuri Pariisin terrori-iskujen aikaan. En kiistä, etteikö elämässämme ajassa olisi piirteitä, joista on syytä olla vakavasti huolissaan. Lintukotoa ei ole (mutta eipä ollut ennenkään!), mutta on omalla vastuullamme tehdä jotakin, uskoa johonkin, saada aikaan muutos. Uschanovin kirja tuo levollisella, fiksulla ja perustellulla tavalla uskoa maailmaan: se on kiihkoton, painava ja avarakatseinen kirja, jota suositan mitä lämpimimmin luettavaksi niin lääkkeeksi maailmantuskaan kuin innoittajaksi kohti optimismia.


Sekä pessimismi että optimismi voivat sekä aktivoida että passivoida. Pessimismi passivoi, jos uskotaan, ettei huonoon suuntaan menemiselle ole tehtävissä mitään. Jos taas uskotaan, että sille on tehtävissä edes jotain, se aktivoi. Sama koskee peilikuvamaisesti optimismia. Jos asioiden uskotaan paranevan omalla painollaan, se passivoi. Mutta jos uskotaan, että niitä on mahdollista aktiivisesti parantaa, se aktivoi.

Eräs 1960-luvun optimismin muoto, joka on sittemmin kadonnut käytännössä jäljettömiin, on ajatuskuvio, jonka mukaan paitsi voimme ratkaista kaikki ongelmat, meillä on juuri siksi suunnattoman suuri vastuu siitä, että myös ratkaisemme ne. (s. 155)



Tommi Uschanov: Hätä on tarpeen – Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2015
192 s.

Arvostelukappale.