Kurkistuksia Kaakkois-Aasiaan

Innostuin Kukko kainalossa -haasteen loppumetreillä poimimaan vielä joitakin puuttuvia maita kokoelmaan. Ei muuten mikään ihan yksinkertainen homma, sillä haasteen kattamalta alueelta ei ollut helppoa löytää luettavaa – ainakaan muiden kuin muunmaalaisten kirjoittamaa. Pienellä vaivannäöllä selviydyin kuitenkin vielä Burmaan/Myanmariin ja Itä-Timoriin.

Ruotsalaisen Per Ole Perssonin Jaco on erikoinen romaani vieraudesta, unen, harhan ja toden rajasta, uhasta ja pelosta. Nuori mies saapuu Itä-Timoriin juurettomana ja pelottomana. Hän ei oikein osaa sanoa, missä oma paikka maailmassa on, tuskin ainakaan "kotona", missä se sitten onkaan. Itä-Timor on outo, köyhä ja kiehuva. Väkivallan, köyhyyden ja näköalattomuuden uhka käy päälle heti lentokoneesta poistuessa.

Mies kohtaa paikallisen pariskunnan, nuoren miehen Eliasin ja tämän raskaana olevan puolison Miriamin. Kolmikko pakenee sisällissodan ja väkivallan varjoa Jaco-nimiselle saarelle, joka on paikallisten keskuudessa kiellettyä aluetta. Matka sinne koituu kohtalokkaaksi – tabua ei pitäisi kenenkään rikkoa.

Jaco on kuin ilkeämielinen houreuni, joka aiheuttaa vilunväristyksiä, harhakuvia ja kipua. Romaani on mitaltaan lyhyt, mutta tunnelmaltaan tiukka ja ahdistava. Vieraus, outous ja oman kontrollin ulkopuolelle joutuminen kuvaavat sitä kautta linjan. Mitenkään erityisen miellyttävää luettavaa Jaco ei ole, mutta se herättelee ärsykkeitä ja vaatii tarkkaavaisuutta loppuun saakka.

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä, joka on asunut useissa itselleen vieraissa maissa etenkin Aasiassa joko omien tai puolisonsa töiden vuoksi. Merkintöjä Burmasta on sarjakuvaromaani Delislen perheen ajasta Burmasta, jonne he päätyvät Guyn vaimon saatua komennuksen Lääkärit ilman rajoja -järjestöltä.

Guy on Burmassa koti-isänä perheen pienen pojan Louisin kanssa. Hän saa rauhassa tutustua erikoiseen, kontrolloituun ja omalakiseen maahan, jota sotilasjuntta pitää rautaisessa otteessaan, mutta jossa länsimaalaisilla ekspateilla on suhteellisen hyvät oltavat – mitä nyt maan pääkaupunki saatetaan yhtenä päivänä päättää muuttaa monen sadan kilometrin päähän, kaikkeen tarvitsee monta leimaa ja virkamiehen päätöstä ja media sensuroidaan surutta.

Delislen kirjassa ei kuitenkaan anneta surkeudelle valtaa, vaikka se kriittisenä pysyykin. Delisle osaa pitää käsissään huumorin, tarkat huomiot ja moni-ilmisen yhteiskunnan kontrollin alla. Hän myöntää oman vajavaisuutensa niin ulkomaalaisena kuin ylipäänsä ihmisenä, mutta on aina valmis tutustumaan uuteen ja ottamaan selvää.

Delislen perheen arjen lisäksi Merkintöjä Burmasta kertoo yhteiskunnallisista epäkohdista, historiasta ja tulevaisuuden varovaisista toiveista. Maan tilanne on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa paljon – Delislen perhe asui Burmassa vuosina 2005–2006 – ja esimerkiksi toisinajattelija Aung San Suu Kyin asema on nykyään aivan toinen. Sarjakuvassa hän on vielä tiukasti sotilasjuntan määräämässä kotiarestissa, mutta on sittemmin noussut ensimmäiseksi valtiokansleriksi ja ministeritehtäviin. Hän on saanut osakseen niin merkittäviä tunnustuksia ihmisoikeustyöstään kuin voimakasta kansainvälistä kritiikkiä oltuaan pitkään puuttumatta Burmassa tapahtuneeseen rohinghya-kansaan kohdistuneeseen etniseen puhdistukseen.

Merkintöjä Burmasta on näennäisen yksinkertaisella tyylillä piirretty ja koostettu, mutta sitäkin huolellisemmin se paneutuu aiheeseensa ja imaisee lukijan mukanaan vieraaseen ympäristöön ja haasteita ja ristiriitoja täynnä olevaan elämään. Delislen kynänjälki miellyttää minua, ja hän hyödyntää albumin sivuja ja ruutuja sekä perspektiivejä, ihmishahmoja, ympäristöä ja toimintaa yksinkertaisin mutta toimivin elein.

Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta
Suomentaja: Saara Pääkkönen
WSOY 2008
263 s.
Chroniques Birmanes (2007)


Kirjastosta.


Toisaalla: Kujerruksia, Kirjanurkkaus, Kirjojen keskellä, Tarinoiden taikaa, Aamuvirkku yksisarvinen


Per Ole Persson: Jaco
Suomentaja: Sanna Manninen
WSOY 2013
147 s.
Jaco (2012)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Itä-Timor ja Myanmar), Sarjakuvahaaste, Kuukauden kieli -haaste (tammikuun kielenä oli ranska)

______________

Kukko kainalossa -haaste päättyy siis nyt. Vuosi on mennyt nopeasti, ja olen päässyt tutustumaan minulle vieraaseen osaan maailmaa, Kaakkois-Aasiaan. Aivan niin mittavasti en kirjoja tuolta seudulta lukenut kuin olin ehkä suuruudenhulluna ajatellut, mutta seitsemän sentään. Mitä pidemmälle Kirjallinen maailmanvalloitukseni etenee, sitä selvemmäksi käy, että niin sanotusti harvinaisemmista maista on todella vaikeaa löytää luettavaa.

Tässäkin haasteessa käytännössä kaikki lukemani kirjat ovat ulkopuolisen kirjoittamia. Lorina Mapa, Tash Aw ja Nam Le ovat alunperin Kaakkois-Aasiasta kotoisin, mutta muuttaneet sieltä Eurooppaan, Yhdysvaltoihin tai Kanadaan jo lapsina tai nuorina. Neljä lukemistani kirjoista on puolestaan täysin muualta tulleiden näkemyksiä Kaakkois-Aasiasta. Arvokkaita toki nekin.

Kukko kainalossa oli minulle mieluinen ja kiinnostava haaste. Kiitos sannabanana!

Luettuna: 7 kirjaa

Filippiinit
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me

Itä-Timor
Per Ole Persson: Jaco

Kambodža

Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo

Malesia
Tash Aw: Silkkimies

Myanmar
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta

Thaimaa
Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Vietnam
Nam Le: Merimatka

Sarjakuvamuistelmia kahdelta mantereelta

Sarjakuvien ja sarjakuvaromaanien kautta on mahdollista käsitellä näennäisen kepeästi aiheita, jotka jossain toisessa kirjallisuusmuodossa saattaisivat musertaa alleen. Alison Bechdelin Hautuukoti ja Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me tekevät juuri niin. Molemmat ovat sarjakuvaromaaneja tekijänsä elämän käännekohdasta: kun isä yllättäen kuolee, joutuu aikuinen tytär väistämättä pohtimaan, millainen suhde isään oli, mistä oma lapsuus ja nuoruus rakentuivat ja miten elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Alison Bechdel on palkittu yhdysvaltalainen sarjakuvataiteilija. Hautuukoti on ensimmäinen hänen tuotannostaan lukemani teos, muttei jää taatusti viimeiseksi. Pidin ennen kaikkea tarinan tiukasta sävystä ja Bechdelin tyylikkäästä piirrosjäljestä. Vihertävänharmaa värimaailma tuntuu raikkaalta ja rakentaa tarinalle muistoja vahvistavaa sävyä. Bechel käyttää hienoja perspektiivejä ja kuvakulmia, joita voi jäädä vain ihastelemaan.

Hautuukoti on Bechdelin omaan elämään perustuva muistelmateos. Hän joutuu kohtaamaan isänsä yllättävän kuoleman varoittamatta ja valmistautumatta, vain vähän sen jälkeen kun on kertonut vanhemmilleen olevansa lesbo. Oma lapsuus ja nuoruus nousevat väistämättä mieleen, kun isän menetystä on käsiteltävä.

Tarinaan tuo särmää se, ettei Bechdelin perhe ole missään määrin tavanomainen. Vanhempien avioliiton taustat alkavat vähitellen aueta ja isän persoonasta aukaistaan yhä uusia kerroksia – eivätkä ne ole pelkästään positiivisia.

Hautuukodin henkilöhahmot ovat hivenen hyytäviä. Heidät on piirrettykin niin, ettei pelkkää pumpulia ole luvassa. Perheen sisäiset suhteet ovat osin jäiset, osin välinpitämättömät. Ja silti yhteys on mahdollista löytää.

Tarinassa on merkittäviä kirjallisuusviitteitä. Bechdeliä ja isää yhdistää kiinnostus kirjallisuuteen, ja mitä pidemmälle isän kuoleman ja kasvuvuosien käsittely etenee, sitä syvempiä kirjallisuusviittauksista tulee. Bechdel tuntee ymmärtävänsä isäänsä, ainakin osittain, mutta petollisesti liian myöhään.

Oman konfliktinsa tarinaan tuo isän kuolemaan liittyvä epävarmuus. Oliko kyse puhtaasta onnettomuudesta vai olisiko se voinut olla itsemurha? Sitä ei saada selville, ehkei aivan halutakaan saada.

Hautuukoti käsittelee perhesuhteiden ja menetyksen lisäksi paljon identiteettiä, sen muodostumista ja merkitystä. Bechdelin perhe pitää pikkukaupungissa hautaustoimistoa, mutta oikeasti perheenisä haluaisi olla jotain muuta. Hän rakastaa antiikkia, entisöintiä ja taidetta, ja perheen kotikin on monella tapaa kuin museo. Synkkä puoli on isän peitelty homoseksuaalisuus ja hänen suhteensa nuoriin miehiin, myös alaikäisiin poikiin, joista hän ei joudu vastuuseen.

Bechdelin perhetausta ei ole onnea täynnä, mutta siitä huolimatta Hautuukoti on muistelmateos, jossa on myös lämpöä – mustan huumorin kuorruttamana, mutta kuitenkin. Bechdel ei jää säälittelemään itseään, vaan hänen asenteensa on pikemminkin raa'an rehellinen. Oma aikuiselämä on väistämättä lapsuuden sävyttämä, mutta sen uhriksi ei pidä heittäytyä.

Lorina Mapan Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on Hautuukotia positiivisemman lapsuuden kuvaus. Mapan isä kuolee auto-onnettomuudessa ja Kanadassa vuosikaudet asuneen sarjakuvapiirtäjän on palattava kotiin Filippiineille surutyötä tekemään ja hautaamaan isä. Samalla tuntuvat hautautuvan vuosikaudet turvaa tuoneet muistot ja perhesuhteet.

Mapa kertoo rehdisti omasta menneisyydestään ja esimerkiksi kipuilustaan sukupuoleen liittyvissä oletuksissa ja asenteissa. Hän on aina ollut "poikatyttö", mitä ei Filippiineillä ollut helppoa niellä. Mapa on hyväosaisen, rikkaan perheen tytär, mikä teoksessa myös vahvasti näkyy. Kouluttautuneet ja korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa olevat vanhemmat pystyvät takaamaan perheelleen huomattavia etuja maassa, jossa yhteiskunnalliset epäkohdat ovat suuria.

Duran Duran, Imelda Marcos, and Me on muistelmateos erään naisen matkasta omaksi itsekseen, mutta lisäksi se on Filippiinien yhteiskunnan historiaa avaava kirja. Yksinvaltiaaksi julistautunut presidentti Ferdinand Marcos ja hänen vaimonsa Imelda Marcos, 1980-luvun poliittinen kuohunta ja lopulta Marcosien syrjäyttäminen vuoden 1986 vaaleissa käsitellään Mapan ruuduissa tietopohjaisesti mutta niin, että kokemusten vaikutus yksilö- ja perhetasolle välittyy.

Mapa on asunut vuosikaudet Pohjois-Amerikan mantereella, mutta sarjakuvamuistelmat sijoittuvat pääosin ja vahvasti nimenomaan lapsuuden ja nuoruuden maisemiin Aasiaan. Mapan perheen korkea asema yhteiskunnassa näkyy monella tapaa: käydään yksityiskouluja, on varaa teknologiaan ja länsimaiseen viihteeseen, köyhät maatyöläiset ovat suvun omistamien tilusten luonnollinen resurssi, elämässä muutenkin on helpotuksia, joihin läheskään kaikki filippiiniläiset eivät voi edes kuvitella pääsevänsä kiinni.

Toisaalta koetaan turtumusta ja voimattomuutta maan korruptoituneen hallinnon takia, joudutaan kohtaamaan kolhuja, riitoja ja erimielisyyksiä. Nuoruus ei ole helppoa aikaa missään päin maailmaa, mutta ainakin Lorina Mapalla on mahdollisuus muuhunkin kuin raatamiseen.

Mapan piirrosjälki on selkeää ja hän hyödyntää sivujen pinta-alaa monipuolisesti erikokoisilla ruuduilla, ihmisjoukkojen kuvauksilla ja yksityiskohdilla. Aikatasot nykyhetkessä ja menneisyydessä limittyvät luontevasti, ja viimeisten sivujen tunnekuohu päättää albumin koskettavasti.

Sarjakuva on luonteva esitystapa perhe-elämän muistoille, lapsuuden ja nuoruuden kuvauksille ja toisaalta myös poliittisen historian käsittelylle. Sekä Bechdel että Mapa vievät lukijan mukanaan omiin muistoihinsa, syvälle perheiden salaisuuksiin ja yksityisiin hetkiin ja asioihin. Kumpikin teos on vahva sarjakuvaromaani, joiden lukeminen on ilo.

Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni
Suomentaja: Taina Aarne
Like 2009
238 s.
Fun Home: A Family Tragicomic (2006)

Kirjastosta.


Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me. A Graphic Memoir
Conundrum Press 2017
131 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kummallakin teoksella osallistun Naisen tie -haasteeseen ja Sarjakuvahaasteeseen. Bechdelin kirjalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteen kohdan 16. Kirjassa luetaan kirjaa ja Yhdysvallat-lukuhaasteessa sijoitan sen kategoriaan Pikkukaupunkiin sijoittuva kirja. Mapan kirjalla nappaan Helmet-haasteen kohdan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin sekä johdattelen Kukko kainalossa -haasteen ja Maailmanvalloituksen Filippiineille.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka yhdistää teemansa – surun, menetyksen, vanhemmuuden, sairauden – ylväänä kaikuvaksi kokonaisuudeksi. Markkulan kieli on eloisaa ja tunnelmaltaan vahvaa, sen sävyt eivät karkaa tai haalistu.

Päähenkilö on Alina, nainen josta tuli raudanluja malariatutkija, mutta puoliso ja äiti vain hetkeksi. Hän kohtaa yliopistolla Astridin, ja vaikka rakkaus on vahva, ihmeisiin se ei riitä. Niinpä Alinan on luovuttava toivosta tulla raskaaksi ja synnyttää lapsi, sillä hänen kehonsa ei siihen taivu. Astridin keho toimii tehtävässä kuten kuuluu, ja niin pieni Sella syntyy kauan kaivattuna ja odotettuna. Astridin tapaturmainen kuolema sysää perheen pois radaltaan, ja Sellan huoltajuuden saavat Astridin vanhemmat. Alinan on tyydyttävä rooliin Sellan "kummitätinä", vaikka mieli ja sydän ovat säpäleinä.

Kymmenen vuotta myöhemmin Alina on kansainvälisessä malariakonferenssissa esittelemässä tuoreinta tutkimustaan, kun pitkän uran Thaimaan malariaklinikoilla tehnyt saksalainen lääkäri Lotte kuulee esitelmän ja kutsuu Alinan työskentelemään Thaimaahan. Koska Sellakin on kesän muualla, Alina suostuu. Pohjois-Thaimaan viidakko, malariaklinikan hektinen elämä ja yksinkertaiseksi muodostuva arki antavat tilaa ajatuksille ja oman elämän summaamiselle.

Markkula kirjoittaa melankolista, koskettavaa tarinaa. Alinan kokemat menetykset tuntuvat kohtuuttomilta, mutta edes katkeruutta aiheuttavasta huoltajuuskiistasta, joka tosin ei edes kiistaksi asti juridisesti ehdi, Markkula ei kirjoita kitkerää sappea. Pikemminkin tarinan kaarteet saavat ymmärtämään, kuinka tärkeä asia oikeus perheensisäiseen adoptioon on ja kuinka olennaista, että sen pystyy tekemään mahdollisimman matalalla kynnyksellä.

Thaimaa herää tarinassa eloon äänineen, väreineen, eläimineen. En ole koskaan käynyt Aasiassa, mutta Markkulan kerronta vei minut mukanaan kauas itään, sinne missä elämä vilistää varpaista puiden latvoihin saakka. Samalla maailman tappavimpiin tauteihin kuuluva malaria tulee liki. Markkula kirjoittaa sairaudesta elävästi – ja kuolettavasti. Alinan ja Loten tekemä työ konkretisoituu sairasvuoteiden äärellä, hyttysverkkojen välissä, koeputkissa ja mikroskoopeissa.

Kaksi ihmistä minuutissa on romaani, joka koskettaa. Se ammentaa suurista, globaaleista aiheista, mutta tulee samalla liki henkilökohtaisin, yksilön ainutlaatuisen elämän säikein. Maailmojen laidat ovat joskus lähempänä kuin uskoisikaan.


Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2016
388 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Mitä luimme kerran, Lumiomena, Pieni kirjasto, Kirja hyllyssä, Kulttuuri kukoistaa, KosminenK, Hannan kirjokansi 


Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Thaimaa). Kirjastohaasteen kohta 25. Kirja, jossa on eläimiä.

Kukko kainalossa kahteen uuteen maahan

Sannabananan mainio Kukko kainalossa -haaste on pyörinyt tammikuun lopulta asti, mutta aika kankeasti olen päässyt sen kyytiin. Toukokuussa luettavakseni päätyi kuitenkin jopa kaksi Kaakkois-Aasiaan sijoittuvaa romaania, jes!

Tash Aw on malesialaissyntyinen, sittemmin brittiläistynyt kirjailija, jonka esikoisteos Silkkimies on ollut kansainvälinen menestys ja palkittu ilmestyttyään vuonna 2005 Whitbread-palkinnolla.

Silkkimies kertoo köyhistä oloista ponnistaneen Johnny Limin tarinan kolmesta eri näkökulmasta. Kertojina ovat Johnnyn poika Jasper, vaimo Snow ja ystävä Peter. Oliko Johnny häikäilemätön lurjus, avuton puoliso vai luotettu ystävä? Kaikkea sitä? Vai jotain ihan muuta?

Tapahtuma-aika ja miljöö ovat 1900-luvun alkupuolen Malesia, joka noin lähtökohtaisesti on minulle aivan tuntematon seutu. Tarina imaisi mukaansa ja annoin sen viedä. Ensimmäinen osio on Jasperin kertoma, katkerahko tilitys isänsä elämästä tämän hautajaisissa. Köyhästä kiertolaisesta kangaskauppiaan kisälliksi, kommunistiksi ja sittemmin silkkitehtaan johtajaksi noussut Johnny ei poikansa silmissä ole maan matosta kummempi, vaan surkea isä ja mies. Asenteesta huolimatta Johnnyn elämä aukeaa lukijalle vähitellen, ja monia kiinnostavia puolia paljastuu niin miehestä itsestään kuin ympäristöstä, jossa hän on pitkän elämänsä elänyt.

Kirjan toinen osio koostuu Johnnyn vaimon Snown päiväkirjamerkinnöistä syksyltä 1941, jolloin Johnny ja Snow ovat vastanainut pariskunta. He lähtevät eräänlaiselle häämatkalle muutaman tuttavansa kanssa, ja matkasta tulee melkoisen mystinen seikkailu. Snown merkinnät kertovat karusti avioliiton lähes varmasta epäonnistumisesta ja toisaalta tunteiden monikasvoisuudesta. Traagisuutta lisää lukijan tieto siitä, että jo seuraavana syksynä Snow on kuollut lapsivuoteeseen. Osiossa on jotain Lost-sarjan henkistä, sillä retkikunta päätyy salaperäiselle saarelle, jossa tapahtuu kummallisia asioita.

Viimeisenä Johnnysta kertoo hänen brittiystävänsä Peter, joka on jo vanha mies katolisessa vanhainkodissa, mutta muistaa terävästi 1940-luvun tapahtumat. Jälleen lukija joutuu vastaanottamaan uuden näkökulman ja kuvan Johnnysta. Aw rakentaa tarinankulun kiehtovan mystiseksi ja arvoitukselliseksi, eikä tarjoile suoria vastauksia lukijan helpotukseksi. Omaa päätä pitää hieman raapia, jotta on edes jonkinlaisessa ymmärryksessä siitä, mitä on tapahtunut.

Silkkimies ei ole aivan kepoisinta kesäluettavaa, mutta se on oivallinen romaani, jossa hyödynnetään hienosti usean näkökulman kerrontaa ja vähittäistä kokonaisuuden muodostumista. Sangen eksoottinen miljöö tarjoaa oman ilonsa, kun tropiikkiin tottumaton lukija kohtaa sadekauden mutavellin, moskiittoverkot ja runsaan kasviston.


Tash Aw: Silkkimies
Suomentaja: Irmeli Ruuska
Ulkoasu: Elina Warsta
WSOY 2006
329 s.
The Harmony Silk Factory (2005)

Kirjastosta.

Toisaalla: Luetut 2006–2011

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Malesia), 69. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Terhi Rannela on yksi kotimaisista kirjailijasuosikeistani, mutta jostain syystä hänen vuonna 2013 ilmestynyt romaaninsa Punaisten kyynelten talo on jäänyt toistaiseksi lukematta. Vaan nyt korjasin tämän epäkohdan.

Punaisten kyynelten talo on väkivaltaista ja karua luettavaa. Se kuvaa punakhmerien aikaista kansalaisiin kohdistunutta vainoa ja kidutusta 1970-luvun Kambodzassa sekä tuon järkyttävän ajan perintöä uuden vuosituhannen alussa.

Kirjan alkuosa sijoittuu Tuol Slengin vankilaan, jossa entisen ministerin vaimo Chey Chan on vangittuna syytettynä maanpetoksesta ja Angkar-puolueen pettämisestä. Tarvitaan monia öitä kylmässä sellissä, lukemattomia kidutuksia ja vaatimuksia, ennen kuin Chey Chan murtuu. Myös Chey Chanin puoliso on vankina jossain toisaalla samassa talossa. Pieni poikavauva on yksi syy, miksi Chey Chan jaksaa kamppailla niinkin pitkään. Perheen muut lapset on siirretty pakkotyöhön maaseudulle.

Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin Chey Chanin tytär Vanna elää vaimon ja perheenäidin arkea, mutta on osin kadonneiden muistojensa vanki, sillä hän ei tiedä, mitä vanhemmille ja pienelle veljelle todella tapahtui. Vannan puoliso kärsii niin ikään punakhmerien ajan varjoista, etenkin öisin, kun painajaiset eivät jätä häntä rauhaan. Miten sovittaa sovittamaton ja selvittää salattu? Voiko antaa anteeksi, miten saada mielenrauha?

Punaisten kyynelten talo on raaka kirja, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla olemaan mässäilemättä väkivallalla, vaikka suuresti sen ympärille rakentuukin. Se on vaikuttava, huolellisen tausta- ja tutkimustyön tulos ja romaani, joka paljastaa asioita, joita ei ehkä haluaisi tietää. Siksi ne pitääkin tietää, uskaltaa lukea ja katsoa, vaikka fiktion kautta.

Vaikka tarinana vaikuttava onkin, kirjan henkilöt jäivät minulle etäisiksi. He ovat kuin näyttämöllä, etäällä ja tavoittamattomissa, vaikka etenkin Chey Chanin raastava tuska on kouriintuntuvaa. Kauheudestaan huolimatta pidin enemmän kirjan alkuosasta, sillä Vannan osuus 2000-luvulla ei ollut lainkaan niin tiivis ja hiottu, vaan hieman hapuileva ja moneen suuntaan kurottava.

Yhtä kaikki Punaisten kyynelten talo on kirja, joka kannattaa lukea. Ihan vain siksi, jotta ymmärtäisi taas hieman enemmän maailmaa ja näkisi tarkemmin, myös lähelle.


Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Ulkoasu: Tuija Kuusela
Karisto 2013
257 s., e-kirja

Kirjastosta.

Toisaalla: Luettua elämää, Lumiomena, P. S. Rakastan kirjoja, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kukko kainalossa ja Maailmanvalloitus (Kambodza), 65. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa

Novelleja mereltä ja meren ääreltä

Minulla on kompleksinen suhde mereen. Olen asunut nyt kuusi vuotta meren rannassa, käynyt saaristolaivurikurssin, pikkuisen veneillytkin. Kuitenkin pääasiallinen asenteeni merta kohtaan on pelokas ja kunnioittava. Tuntuu, että en pääse sinuiksi sen kanssa, vaikka se minua kiehtookin, vaan annan mielummin pelon voittaa ja pysyn lopulta kuivalla maalla.

Luettavakseni osui lähes peräkanaa kaksi vahvasti mereen liittyvää novellikokoelmaa, Nam Len Merimatka (Like 2009) ja Sari Vuoriston Säätiedotus merenkulkijoille (Gummerus 2007). Näin talvipäivinä, jolloin mahdollisuutta veneilyyn ei ole (vaikka uskallusta olisikin, jos olisi), kirjalliset merimatkat tuntuvat kiehtovilta ja avartavilta.

Nam Le on vietnamilaistaustainen, sittemmin australialaistunut ja osin myös yhdysvaltalaistunut kirjailija. Hänen kokoelmansa Merimatka sisältää seitsemän novellia, joita yhdistävä tekijä on jonkinlainen globaali sijattomuus. Novellit sijoittuvat hyvin eri puolille maailmaa ja hyvin erilaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin, mutta silti niissä on jotain vahvasti yhdistävää.

Cartagena vie Kolumbiaan, katujengin elämään. Nuori poika on päässyt rikollispomon alaiseksi, palkkatappajaksi, mutta huomaa joutuneensa hankalaan paikkaan, kun seuraavan salamurhan uhri on hänen parannuksen tehnyt ystävänsä. Cartagenassa uhka on läsnä, toivottomuus selkeää, mutta tunnelma ei painosta, vaan tuikkii pientä toivoa lopulta kuitenkin. Halflead Bay kuvaa puolestaan pienen australialaiskylän kuolinkamppailua siinä missä erään perheen edessä olevaa luopumisen tuskaa. Tuppukylän ilmapiiri on ahdistava, mutta aina voi silti lähteä kalastamaan aallonmurtajille.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat Hiroshima ja Merimatka. Hiroshimassa kuvataan lapsen näkökulman kautta toisen maailmansodan viimeisiä hetkiä Japanissa. Novelli on rytmiltään kiivas, kieleltään hieno ja sisällöltään vaikuttava. Merimatka puolestaan kuvaa Vietnamista pakolaisia salakuljettavan kalastusaluksen tuskaisia päiviä merellä. Tunnelma on hyytävä, varpaat kipristyvät ja syke nousee.

Nam Le kirjoittaa oivaltavia novelleja, joissa näkökulmat ja kertojat vaihtelevat tyylillä. Maailma aukeaa, ja samalla ymmärrys sen valtavasta laajuudesta.

Sari Vuoristo on puolestaan suomalainen kirjailija, jonka kokoelma Säätiedotus merenkulkijoille oli ensikosketukseni hänen tuotantoonsa. Kokoelman kymmenen novellia käsittelevät kaikki tavalla tai toisella merta ja ihmissuhteita. On eroja, avioliittoja, kuolemaa, isätön lapsi, lapsia ja vanhempia.

Vuoristo kirjoittaa tyynellä tavalla, hosumatta mutta samalla myöskään jankuttamatta. Novelleissa on selkeä ydin, jonka ympärille luotu miljöö ja tapahtumat vahvistavat. Kokoelman avaa novelli Sumu, jossa käänteen keikautus on oivallinen, koskettava. Tarinaltaan se kertoo saaristoon vaimoksi lähteneestä naisesta, joka samaan aikaan kaipaa mennyttä minäänsä, muttei kuitenkaan vaihtaisi nykyisyyttään pois. Silta puolestaan kertoo vesikammosta kärsivästä nuorukaisesta, joka on lapsena tapahtuneen avantoonputoamisen jälkeen joutunut yhä kummallisempiin ja vaikeampiin tilanteisiin vesikauhunsa vuoksi.

Tyhjyys kosketti minua kokoelman novelleista eniten. Siinä nainen on lähtenyt isänsä kuoleman jälkeen tekemään surutyötä seilaamalla Grönlannin hyisillä vesillä valaita odottavan turistilaivan mukana. Novellin tunnelma on herkkä ja vähitellen voimistuva. Hieno kokonaisuus. Helmi on meren työtä saa puolestaan hienoin novellin nimi -kunniamaininnan. Nainen on tullut hatarassa suhteessa raskaaksi, eikä lapsen isä ole halunnut jäädä kuvioihin. Perhe-elämän muotoutuminen on oma haasteensa, eikä kaipaus tunnu hellittävän.

Sari Vuoriston novelleissa on haikeutta, joka ei ylly melankoliaksi. Ne esittelevät siivuja elämästä, joka voisi olla juuri minun, muttei kuitenkaan ole. Meri on suuri ja voimakas, se kiehtoo ja mahdollistaa. Ja aina sille jää toiseksi, lopulta.


Nam Le: Merimatka
Suomentaja: Jonna Joskitt
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2009
273 s.
The Boat: Stories (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Marie Kajava / Maailman kuvalehti
Haasteet: Pääsen avaamaan Kukko kainalossa -lukuhaasteen tällä kirjalla, ja sijoitan sen kirjailijan perhetaustan perusteella Vietnamiin. Lisäksi kerään 7 novellia Novellihaasteeseen ja yhden uuden kirjan Muuttoliikkeessä-haasteeseen. 35. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.



Sari Vuoristo: Säätiedotus merenkulkijoille
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
231 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly, Amman lukuhetki, Lurun luvut
Haasteet: 10 novellia Novellihaasteeseen, 40. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.