Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa

Professori Kirsi Vainio-Korhonen on lukemieni teosten perusteella erinomaisen hyvä historiantutkimuksen yleistajuistaja. Lemmen ilot ja sydämen salat – Suomalaisen rakkauden historiaa (WSOY 2015) on ihastuttavan ilahduttava kirja, kuten myös Ujostelemattomat – Kätilöiden, synnytysten ja arjen historiaa (WSOY 2012). Nyt Vainio-Korhonen on tutustunut turkulaisten tarkastusnaisten elämään ja maailmaan 1800-luvun alun Turussa.

Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa (SKS 2018) kertoo naisista, jotka elättivät itsensä ja mahdolliset lapsensa osin tai kokonaan seksityötä tekemällä. 1800-luvun alkupuolella avioliiton ulkopuoliset sukupuolisuhteet olivat sekä syntiä että rikollista toimintaa (etenkin jos seurauksena oli raskaaksi tuleminen), parittaminen ja bordellien pitäminen oli laitonta, mutta seksin myyminen sinänsä ei ollut erikseen kriminalisoitua ennen kuin vasta vuonna 1889.

Turun poliisikamarilla pidettiin vuosina 1838–1848 veneeristen tautien tarkastuskirjaa "kaupungin kevytmielisistä ja irstaista naisista". Sukupuolitaudit, etenkin kuppa, levisivät kaupunkilaisten ja venäläisen sotaväen joukossa, ja tähän uhkaan pyrittiin puuttumaan tekemällä säännöllisiä lääkärintarkastuksia niille naisille, joiden tiedettiin kuuluvan "moraalittomaksi tunnettuun naisväkeen".

Tähän "naisväkeen" päästään kirjan sivuilla tutustumaan tarkemmin sikäli kuin heitä on historiantutkimuksen keinoin voinut jäljittää. Vainio-Korhonen selvittää, millaisia ihmisiä he olivat, mitä tekivät ja miten elivät. Kyse on pitkälti tavallisista rahvaannaisista, omien yhteisöjensä jäsenistä, äideistä, kumppaneista, tyttäristä, kummeista, ystävistä. Harvalle heistä seksityö oli pääelinkeino, vaan pikemminkin kyse oli sivutoimesta. Toimeentulo oli hankittava sieltä mistä sen sai, ja monelle köyhälistön naiselle se tarkoitti useita erilaisia tulonlähteitä ja oman aikansa pätkätöitä. Yhteiskunta ei hyväksynyt toimetonta irtolaisuutta, vaan jokaisella oli oltava palveluspaikka ellei halunnut päätyä lähetetyksi kehruuhuoneeseen eli käytännössä vankilaan. Kirjan sivuilta paljastuukin melkoisia tarinoita naisista, jotka ovat onnistuneet hankkimaan itselleen kehruuhuonetuomion pelossa jos jonkinlaisia työpaikkoja ja isäntiä, ylipäänsä peitetarinoita ja keinoja selviytyä.

Osa tarkastusnaisista oli selvästi oman aikansa syrjäytyneitä tai syrjäytettyjä ihmisiä. Heillä ei ollut hankittuna edes välttämättömiä kansalaiskelpoisuuden mittareita eli ripillä käyntiä ja ehtoollista eli sitä kautta täysivaltaisuutta omaan elämäänsä. Muistakin kirkollisista toimituksista saatettiin luistaa: osa lapsen synnyttäneistä tarkastusnaisista ei esimerkiksi suostunut ottamaan vastaan papin tekemää kirkotusta, joka kuului ehdottomana osana synnyttäneiden naisten elämään 1800-luvun lopulle asti. Tätä Vainio-Korhonen pitää osoituksena äärimmäisestä syrjäytymisestä tai omasta halusta elää järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella.

Samalla suuri osa Turun tarkastusnaisista oli ihan tavallisia oman aikansa naisia. Köyhiä toki, mutta niin oli suurin osa suomalaisista yhtä kaikki. Osalla oli sisua niin paljon, että he eivät alistuneet tarkastuksiin ja kontrollointiin noin vain. Niin ikään moni päätyi seksityötä tehtyään naimisiin, äideiksi ja muihin töihin – tarkastusnaisen "leima" ei siis ollut ikuinen tai ainakaan se ei mitenkään yksioikoisesti tuhonnut kenenkään elämää, sikäli kuin muuten pysyi terveenä ja työkykyisenä. Muutenkn maksulliseen seksiin ja sukupuolimoraaliin alettiin suhtautua penseämmin ja tiukemmin vasta 1800-luvun loppupuolella, jolloin prostituutio-sanakin vasta tuli Suomeen.

Vainio-Korhosen aiemmista kirjoista tuttuun tapaan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa on kerronnaltaan selkeä, läpikotaisin inhimillinen teos. Kuvitus ja viitteet ovat kohdillaan ja kirja on esineenä kaunis ja ylväs. Näkökulma Suomen historiaan on utelias ja uutta avaava: syrjään jääneet nousevat esiin omana itsenään, omista lähtökohdistaan ja omilla ehdoillaan. Kirja on erinomaista luettavaa kelle tahansa Suomen ja Turun historiasta kiinnostuneelle ja kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää yhteiskunnan nurjempiakin ilmiöitä ja niiden monitahoisuutta.


Kirsi Vainio-Korhonen: Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa – Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa
Ulkoasu: Maria Mitrunen
SKS 2018
283 s.

Arvostelukappale.  

Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin

14-vuotias Pearl ei ole koskaan nukkunut sängyssä. Hänen makuuhuoneensa on nimittäin ruostuneen automaattivaihteisen Mercury Topazin takapenkillä floridalaisen talovaunualueen laidalla. Sinne hänen äitinsä Margot hänet toi paettuaan teiniäitinä lapsuudenkodistaan, eikä parivaljakko ole koskaan osannut kaivata muualle.

Pearlin ja Margotin elämä on vaatimatonta, hiljaista ja vailla mahdollisuutta nousuun. Margot käy töissä veteraanisairaalassa, Pearl käy koulua (joskin tekaistuin henkilötiedoin), sunnuntaisin käydään kirkossa. Siellä ylhäisen taustansa etäisesti muistava Margot voi muistella, kuinka pianoa soitetaan.

Yhteisöllisyys vaunualueella on voimakasta ja jokaisella on omat taistelunsa käytävänään. Aseet kuuluvat elämään, aina ja kaikkialla. Niitä kerätään kirkkoon, niitä on tyynyjen alla ja renkaiden takana, niillä ammutaan alligaattoreita. Lasten aarteet löytyvät kaatopaikalta ja tienvarresta, yksi naapureista rakentaa barbienukeista puutarhan.

Kaikki muuttuu, kun Eli astelee paikalle. Margot on myyty. Lopullisesti.

Jennifer Clementin Rakkaudesta aseisiin on karuakin karumpi ja kauneudessaan kipunoiva romaani nyky-Yhdysvalloista. Se näyttää, mitä elämä on esikaupunkiunelmien ja nousukkuuden takana, siellä, minne kaikki eivät halua edes katsoa. Sen maailma on samaan aikaan hyytävän hirveä ja eloisuudessaan rakastettava. Clement saa kerronnallaan lukijan uskomaan, että tämä tarina on kuultava, tämän äärelle on tultava.

Aseiden musertava läsnäolo ihmisen elämän kaikilla tasoilla on ilmiö, jota on vaikea Suomen näkökulmasta ymmärtää. "Yhdysvalloissa ihmiset uskovat, että aseet tuovat vapauden", Clement kertoi Kirjamessuilla. Kun saatavuus on helppo, kun kaikilla muillakin on, kun ei halua jäädä jalkoihin, kun pelko on suurin motivaattori, silloin vaihtoehdot on helppoa ohittaa – ehkei niitä edes ole.

Clementin teksti ja Terhi Kuusiston suomennos muodostavat tarinan, jota lukee kuin hypnotisoituna. Rajun ympäristön ja karujen tapahtumien vastapainona toimii pakotie, joka muodostuu musiikin, arkihavaintojen ja Pearlin lempeän lapsenuskon kautta. Rakkaudesta aseisiin on romaani, joka potkaisee ja osuu, koskettaa ja avartaa. Hieno kirja, jonka lukeminen antaa paljon.


Jennifer Clement: Rakkaudesta aseisiin
Suomentaja: Terhi Kuusisto
Like 2018
279 s.
Gun Love (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuulevin lukublogi, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Yhdysvallat-lukuhaaste

Melba Escobar: Kauneussalonki

Karen Valdés tekee pitkiä päiviä bogotalaisen kauneussalongin kosmetologina. Hänen tavoitteensa on saada säästöön sen verran rahaa, että voisi hakea nelivuotiaan poikansa Emilion luokseen, lopultakin. Poika on Karenin äidin hoidossa Cartagenassa, ja ikävä on suuri. Kauneussalonki sijaitsee Bogotán paremmalla alueella ja sen asiakkaina ovat kaupungin kermaan kuuluvat naiset, kuka kainalokarvoineen, kuka selluliitteineen. Mikä tahansa hoito onnistuu, ja Karenista on tulossa hyvää vauhtia salongin paras kosmetologi.

Kunnes yksi hänen asiakkaistaan kuolee. Lukiotyttö Sabrina Guzmán menehtyy ja viralliseksi syyksi ilmoitetaan itsemurha lääkkeillä. Karen on ollut viimeinen, joka on nähnyt hänet elossa. Jokin ei kuitenkaan täsmää, ja Sabrinan vanhemmat alkavat selvittää tapausta yksityisetsivän avulla. Viralliselta syyttäjältä on turha hakea apua: toimisto pursuaa juttuja, eikä tiettyjä tapauksia tutkita tarkemmin.

Kaikkea tarkkailee psykoanalyytikko Claire Dalvard, niin ikään Karenin asiakas, joka itse nauttii sangen yltäkylläisestä elämästä, mutta joka haluaa ottaa sisukkaan Karenin siipiensä suojaan. Clairen lapsuudenystävä Lucía on vastikään eronnut miehestään Eduardo Ramellista, joka puolestaan on maankuulu self help -kirjailija. Paitsi että kaikki Eduardon kirjat on haamukirjoittanut Lucía. Jotain tekemistä Eduardollakin on Sabrinan hämärän kuoleman kanssa, bisnesmies Aníbal Diazgranadosista puhumattakaan.

Melba Escobarin Kauneussalonki yllätti. Odotin lukevani jotakin tavanomaisehkoa dekkaria, jossa amatöörit hoitavat poliisien työt kun nämä eivät itse kykene. Sen sijaan luinkin kurkkua kuristavan kuvauksen epätasa-arvoisen ja väkivaltaisen yhteiskunnan karuista puolista, naisiin kohdistuvasta törkeästä seksuaalisesta väkivallasta ja läpimädästä korruptiosta.

Kerronnassa on jotain, joka toi mieleeni Kate Atkinsonin dekkarit. Näkökulmat vaihtelevat ja kerronnan pyörteet kasvavat kasvamistaan. Välillä joutuu pysähtymään ja palaamaan takaisinkin, kun tapahtumat etenevät ja tuottavat takaumia. Kertojaääniä on useita, ja vaikka Claire ja Lucía saavat ainoina minäkertojan paikat, päähenkilö on ehdottomasti Karen kaikkine komplekseineen.

Henkilöt ovat moniulotteisia joskin jossain määrin etäisiä, ja heidän kauttaan Escobar kuvaa rikkinäisen yhteiskunnan toimintaa – vai pikemminkin räpiköintiä eteenpäin. Ainoastaan rahalla ja vallalla on väliä, ja jos niitä sattuu olemaan naisella, on osattava myös muuten pujotella koko ajan tiellä olevien esteiden välissä. Ilman rahaa ei ole päätäntävaltaa omasta elämästä tai sen rakenteista, sen saa Karenkin huomata menettäessään sinnikkäästi säästämänsä rahat. Omien valintojen merkitys on lopulta hyvin marginaalinen, kun rakenteelliset voimat asetetaan vastakkain.

Kauneussalonki etenee romaanina sujuvasti, sen maailmaan uppoaa ja sen antaa kiehtoa ja surettaa. Päällimmäinen tunne on epäusko ja epätoivo: onko todella niin, ettei yksilö voi vaikuttaa ympäristöönsä käytännössä mitenkään, onko todella alistuttava olemaan ikuisesti osa koneistoa, jota ei itsekään arvosta? Jatkuva väkivalta ja sen uhka, korruptio ja valtasuhteet, kunnioituksen ja oman tilan puute, pelko ja näköalattomuus ilmenevät romaanin sivuilla niin monella tavalla, että laskuissa menee sekaisin.

Melba Escobarin kuvaama Kolumbia on ristiriitojen ja kipeää tekevien osumien maa.


Melba Escobar: Kauneussalonki
Suomentaja: Taina Helkamo
Aula & Co 2018
262 s.
La Casa de la Belleza (2015)

Arvostelukappale.

________

Haasteet: Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 39. Kirja, jossa rikoksia ratkaisee joku muu kuin poliisi, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Pirkko Saisio: Betoniyö

Simo ja Ilkka ovat veljekset, joita yhdistää karu tausta yksinhuoltajaäidin vähävaraisessa ja alkoholinhuuruisessa kodissa. Simo on koulupudokas, joka ei oikein uskalla kertoa siitä kellekään ja Ilkka puolestaan on menossa vankilaan istumaan tuomiotaan pikkurötöksestä. Vielä on kuitenkin viikonloppu aikaa ennen sitä.

Veljekset viettävät painostavan kesäpäivän ja -yön Itä-Helsingin kaduilla, kuppiloissa ja laitureilla. Simon on vaikeaa sanoittaa mitään mielessään olevaa, hän on miellyttämisenhaluinen ja myötäilevä. Ilkalla on omat ajatussfäärinsä, joista pikkuveli ei aina ota selkoa, vaikka kuinka yrittää.

Jossain vaiheessa veljesten tiet eroavat, ja molemmilla on luvassa omanlaisensa kuoppien kiertely. Ilkka päätyy kohtaamaan tutun porukan, jossa vaikuttaisi olevan kuitenkin uudet säännöt. Simo jatkaa omaa yksinäistä vaellustaan ilman kiinnekohtia ja päätyy juttusille naapuruston erikoisena pidetyn miehen luokse. Molemmilla nuorilla miehillä on vastassa asioita, joita he mielummin olisivat olleet kokematta ja näkemättä – ja kyvyttömyys käsitellä yllättäviä tunteita ja tekoja.

Pirkko Saision tuotanto on minulle tutumpaa teatterin lavalta kuin romaaneista. Betoniyö on hänen 1980-luvun alussa julkaistu romaaninsa, tuotannon alkupäätä edustava aikalaiskuvaus, josta Pirjo Honkasalo on tehnyt myös elokuvan (jota en ole nähnyt). 1980-luvun alku tulee voimakkaasti esiin tekstissä ja tunnelmassa, Saisio tavoittelee ja tavoittaa ajankuvaa, juuri sitä hetkeä ja tuokiota, jossa hänen henkilönsä elävät.

Simo ja Ilkka eivät ole saaneet parhaita kortteja käteensä, mutta räpiköivät jollain tasolla ja selviytymiskeinoilla eteenpäin. Jos tekee nopean leikkauksen tähän hetkeen, lähes 40 vuoden päähän Betoniyön tapahtumista, on tylyä tajuta, kuinka paljon samantyyppistä syrjäytymistä ja syrjäyttämistä yhteiskunnassa edelleen on. Sijattomuus, merkityksettömyys ja tulevaisuuden näkymien puute ovat vastaansanomaton osa tarinan veljesten elämää, kuten ovat valitettavasti liian monelle 2010-luvun simolle ja ilkallekin.

Tarina muotoutuu pitkälti dialogin ympärille. Yleistunnelma kirjassa on apaattinen, jollain tapaa tuhnuinen. Painostava kesäpäivä hiostaa niin henkilöitä kuin lukijaakin, eikä mikään tunnu menevän parempaan suuntaan. Saisio tavoittaa pienillä eleillä maailman, jota läheskään kaikki eivät halua nähdä, eivät edes vilkaista. Mutta siellä se on, vahvasti olemassa, kaikkialla.


Pirkko Saisio: Betoniyö
Tammi 2011 (1. painos 1981)
171 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Matkalla tuntemattomaan

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 4. Kirja, josta on tehty elokuva.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Lucia Berlin (1936–2004) eli monipuolisen, osin rähjäisenkin elämän. Hän asui ja työskenteli erilaisissa hanttihommissa ympäri Yhdysvaltoja, näki elämän nurjan puolen ja myös eli itse sen, oli neljän lapsen yksinhuoltaja, alkoholisti, yliopisto-opettaja ja erinomainen novellikirjailija.

Kristiina Drewsin terävästi suomentama kokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co 2017) sisältää 25 Berlinin novellia. Tyyli on tyly ja kuitenkin pieni pilke silmäkulmassa näkyy aina. Berlin kirjoittaa pienen suuren elämän novelleja: niissä päähänpotkitut, hylätyt, karanneet, hukatut, yksinäiset ja köyhät nousevat esiin, puhuvat äänellään, jota ei aina jakseta kuunnella, jolle ei aina anneta sijaa.

Lucia Berlinillä on persoonallinen, oma ääni, joka välittyy suomennoksen kautta erinomaisesti. Hän kirjoittaa havainnoiden, teräviä huomioita tehden, mutta kuitenkin aina yksilön, yleensä heikommassa asemassa olevan, näkökulmasta. Novelleissa paljastetaan paikkoja, toimintatapoja ja henkilöitä, jotka muuten jäävät vaille parrasvaloja. Niissä kuljetaan viinakaupoista pesuloihin, luostarikouluista aborttiklinikoille, eikä mikään inhimillisen kirjon sävy tunnu olevan Berlinille vieras. Tai ainakaan sellainen, mistä ei voisi kirjoittaa.

Novelli Tiikerinpuremia vie mukanaan nuoren naisen elämään ja valintoihin, joita on tehtävä. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo äiti, ja seuraava lapsi on ilmoittanut tulostaan. Nainen ei ole varma, onko hänestä saamaan toista lasta, ja lapsen isänkin innostus on vähän niin ja näin. Naisen serkku tietää keinon: salaisen aborttiklinikan Meksikon puolella. Nainen viettää siellä yön, jota ei unohda koskaan. Novellin tunnelma on huumaavan hieno, valintojen väistämättömyys ja se hetki, kun ihminen päättää lopultakin toimia niin kuin itse haluaa, eikä niin kuin muut kehottavat – se jysähtää.

Ensiapupolin päiväkirja, 1977 kertoo puolestaan nimensä mukaisesti arjesta sairaalaan päivystyksessä avustavaan henkilökuntaan kuuluvan kertojansa kautta. Mitä kaikkea polin kautta kulkeekaan, millaisia ihmisiä siellä käy, miten elämän hauraus ja ihmisten vahvuus näkyvät. Ja miten mustaa on hoitohenkilökunnan huumorin oltava, jotta jaksaa eteenpäin ilman täyttä kyynistymistä.

Kaikki karkaa käsistä on novelli, jossa krapulan kynsissä oleva perheenäiti käy läpi lähes ylivoimaisen odysseian saadakseen lisää viinaa. Novelli on hengästyttävän hiostuttava kuvaus alkoholismista ja keinoista, joihin sen vuoksi on valmis ryhtymään. Berlin kirjoittaa kuin riivattu, novellin rytmi ja tunnelma ovat ainutlaatuisia.

Niminovelli Siivoojan käsikirja ansaitsee Novellihaaste 2:n peukun teemastaan. Se kertoo yksityiskotien siivoojana toimivasta naisesta, joka on vastikään jäänyt leskeksi. Samalla kun hienostorouvien pölyt ja tahrat saavat kyytiä (tai ovat saavinaan), nainen itse käy läpi omaa menetystään. Novellin viimeinen lause kruunaa kaiken.





Voinee myöntää, että Lucia Berlin livahti suosikkinovellistieni listalle. Novellit eivät ole yksioikoisia, vaan ne jättävät myös paljon kysymyksiä, aukkoja ja tulkinnanvaraa. Osa niistä ärsytti olemalla niin anteeksipyytelemättömiä ja räkäisiä – ja sitäkin suuremmin ne minua lopulta ilahduttivat. Berlin pakottaa lukijansa elämän nurjalle puolelle ilman pienintäkään moralisointia. Hän vain näyttää asiat niin kuin ne ovat, elämän sellaisena kuin se miljoonille ihmisille on, vaikka moni siltä yrittää sulkea silmänsä.

Elämä ei todellakaan ole aina helppoa tai kaunista, mutta pienetkin välähdykset hyvää voivat antaa paljon. Ja yhtä nopeasti ne myös katoavat.


Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Aula & Co 2017
293 s.
A Manual for Cleaning Women: Selected Stories (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Lukuisa, Reader, why did I marry him?, Mitä luimme kerran, KosminenK, Kirjapolkuni, Kirjojen keskellä, Joonas Säntti / Kiiltomato

Haasteet: Novellihaaste 2

Asko Sahlberg: Amandan maailmat

Maailman mureneminen silmissä on traaginen hetki. Amanda on pitkän elämänsä aikana kokenut sen monesti, mutta pysytellyt maailmojensa laidalla, poissa keskipisteestä ja toiminnasta. Hän elää yksikseen lapsuudenkodissaan, pienessä mökissä, josta puuttuu sisävessa ja muut mukavuudet. Ilmankin pärjää, onhan perunamaa ja omenapuut, polttopuutakin. Vanhemmat ovat kuolleet vuosia sitten, eikä Amanda ole koskaan lähtenyt kotoa sen kauemmas. Hänelle ovat riittäneet ne muutamat kolhut, joita elämä on vastaan tuonut. Seurana on lähinnä naapurin leskimies Jansson, joka tulee säännöllisesti tyydyttämään tarpeitaan Amandan avustuksella.

Kun eräänä päivänä nuori turvapaikahakijapoika näpistää Amandan vasta nostamat käteiset, alkaa hänen maailmansa saada aivan uusia, ennen kokemattomia piirteitä. Ne valuvat sisään kuin vesiväri paperilla, ujuttautuvat nurkkiin ja päälle. Maailmalta ei voi piiloutua, jos maailma on vastassa omalla kuistilla. Sen Amanda tulee huomaamaan, ja ylittää aiemmat kokemuksensa vielä moneen kertaan.

Asko Sahlberg on yli kaksikymmentä vuotta Ruotsissa asunut suomalaiskirjailija, joka on lunastanut paikkansa suurimpina kotimaisina kirjailijasuosikkeinani. Hän kirjoittaa viiltävän hyvää tekstiä, tarinoita joissa on syvyyttä ja pintaa. Sahlberg hallitsee suvereenisti niin laajat historialliset eepokset kuin tiivistäkin tiiviimmät pienoisromaanit. Aihepiiri tuntuu syvimmillään olevan aina sama, se merkittävin: ihmisyys ja sen eri puolet.

Mitä on olla ihminen yhteiskunnassa, jossa yksilöltä odotetaan suurta vastuuta omasta itsestä ja kykyä selvitä viranomaisten, odotusten ja yhteisön paineiden kanssa? Mitä on olla silloin ihminen, joka ei halua eikä tarvitse muita, on tyytyväinen vähään ja haluaa vain olla rauhassa maailman melulta ja hälyltä? Amandan hahmossa tiivistyy jokin sellainen, jota emme halua nähdä ja tunnustaa: jos ei toimi oletettujen sääntöjen mukaan, jos ei halua kaikkea sitä mitä muutkin, on jotenkin epäilyttävä, erilainen, väärä.

Amanda on tottunut koko ikänsä olemaan laidalla, mutta kun pakolaiset saapuvat pikkukaupunkiin, on selvää, että hyljeksittyjä ovat muutkin kuin hän. Sahlberg kirjoittaa melankolisesti ja ymmärtäväisesti niistä, jotka hiipivät varjoissa ja jotka myös aktiivisesti siellä pidetään. Jokainen lause on mietitty, tarinan pienet ja suuret eleet koostavat kokonaisuudesta elävän ja koskettavan.

Näen mielessäni sateisen, syksyn alla jo hieman harmaantuneen maiseman, taittuneita oksia ja alastomat puut. Onko se kuva inhimillisyydestämme, onko se ainoa, mitä on jäljellä? Mitä sen jälkeen tulee, kun tämäkin pyyhitään pois. Tyhjyyskö?

Maailmat jatkavat murenemistaan, ihminen niiden mukana. Ja me annamme sen tapahtua.



Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
137 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Kirja hyllyssä, Järjellä ja tunteella

Haasteet: Muuttoliikkeessä (pakolaisuus)

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Olen käynyt Kööpenhaminassa kolme kertaa. Kahdesti täysin turistina, kerran kaupunkiin muuttaneen ystäväni luona enemmän paikallisessa hengessä. Kööpenhamina on mielestäni upea paikka: elävä, ystävällinen, kaunis, luokseen kutsuva.

Submarino kuvaa Kööpenhaminaa, joka on kaikkea muuta.

Se on tarina siitä nurjasta puolesta, elämästä, jolle ei edes anneta kunnon mahdollisuuksia. Se kertoo väkivallasta, rikoksista, huumeista, addiktiosta, virheistä ja peloista. Kirjan päähenkilöinä ovat veljekset, jotka joutuivat kasvamaan alkoholistiäidin kanssa ilman, että kukaan olisi koskaan kyennyt tai halunnut huolehtia heistä. Veljesten lapsuusmuistoja varjostaa pienimmän veljen kuolema, joka ei ollut heidän syytään ja kuitenkin oli.

Nick on veljistä vanhempi ja vasta vapautunut vankilasta väkivaltarikostuomionsa suoritettuaan. Hän asuu asuntolassa, yrittää päästä yli vanhasta suhteestaan, elää kolikosta ja oluttölkistä toiseen. Nickin pikkuveli on huumekoukussa, mutta yrittää olla hyvä isä pienelle pojalleen. Hänen suurin pelkonsa on, että poika viedään pois. Pojan äiti on kuollut huumeisiin, ja isä ja poika ovat aivan kahdestaan. Päiväkodin hoitajille on esitettävä kaiken olevan hyvin ja elämän normaalia. Niinpä Nickin veljen on potkut saatuaan ryhdyttävä johonkin uuteen: diileriksi.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa henkilön päätä pidetään veden alla niin kauan, että hän on vähällä hukkua. Siltä Nickin ja hänen veljensäkin elämä vaikuttaa. Pelkältä kidutukselta, räpiköinniltä päivästä toiseen. Nickin elämää määrittävät viha ja selvittämättömät sotkut. Veli taas on heroiinin kiduttama ja orjuuttama. Bengtsson kirjoittaa huumeaddiktiosta niin elävästi, että se tekee kipeää.

En yleensä oikein syty huumekirjoille tai -elokuville. Olen ehkä pitkään ajatellut kokeneeni niitä tarpeeksi. Onko vielä uutta nähtävää, kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt fiktiivisesti läpi piikki käsivarressaan kuolevat, itseään seuraavan annoksen vuoksi myyvät, tärisevät ihmisrauniot? Tai rikolliset kuviot, joissa huumeet liikkuvat isommilta kihoilta pienemmille, velkataakkoja ja väkivaltaa kasvattaen?

Submarinoa ei oikein voi sanoa raikkaaksi kirjaksi, mutta jollain tapaa se kuitenkin on sitä. Bengtsson kirjoittaa henkilöihinsä elämää – ehkei sellaista elämää kuin keskiluokkainen ja keskimääräinen kansalainen haluaisi lukea, mutta elämää yhtä kaikki. Nick ja hänen veljensä ovat miehiä, joita oikeasti on. He elävät siellä, missä pystyvät ja tekevät sen, minkä voivat. He eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikkeivät myöskään pyri "parannukseen" tai muutokseen.

Submarino on yhtä aikaa raskasta ja laadukasta luettavaa. Se vie aiheineen syvälle, eikä se anna armoa tai tuo auringonvaloa lukijalle. Tarina on otettava vastaan sellaisena kuin se on: rumana, kolhuisena, ehdottoman aitona.


Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomentaja: Päivi Kivelä
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2015
447 s.
Submarino (2007)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakaruselli, Kirjasähkökäyrä

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon (Siluetti).

William Kennedy: Karhiainen

William Kennedy: Karhiainen
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Kannen kuva: George Boros
Otava 1984
250 s.
Ironweed (1983)

Divariostos.


Francis Phelan on sekatyömies, entinen baseball-lupaus ja perheenisä, nyttemmin vain pummi ja rapajuoppo. Hän palaa kotikonnuilleen Albanyyn oltuaan sieltä vuosikaudet muilla teillä ja joutuu väistämättä kohtaamaan menneisyyden haamut ja nykyhetken tuskaisan selviytymiskamppailun päivästä seuraavaan. Eletään vuotta 1938.

Francis jätti perheensä yli kaksikymmentä vuotta aiemmin aiheutettuaan tapaturmaisesti vastasyntyneen poikansa kuoleman. Poikavauva kummittelee Francisille edelleen, eikä hän usko muun perheen antaneen tekoa koskaan anteeksi. Muutenkin Francis kohtaa juovuspäissään ja välillä selvinpäinkin ollessaan näkyjä ja muistoja, joita ei mistään hinnasta haluaisi tavata. Paljon nähneen, tehneen ja kokeneen miehen elämä ei kuitenkaan anna armoa: pummillakin on oltava selkärankaa kohdata se, minkä on luullut jättäneensä taakseen ja se, jonka maailma hänen eteensä heittää.

William Kennedyn Karhiainen palkittiin Pulitzerilla vuonna 1984. Se on karu, rujo ja raju tarina niistä, joilla ei ole mitään hävittävää, mutta jotka eivät kuitenkaan ole heittäneet viimeistä toivoaan. Albanyn saastaiset kujat, juopporemmien hökkelit ja työmaiden muta tulevat kirjaa lukiessa tutuiksi ja eläviksi. Francis on pahaa tehnyt mies, jota ei kuitenkaan voi – edes juoppohulluuskohtauksista huolimatta – inhota. Hänessä on vielä palavaa elämänhalua, kuten kumppanissaan Helenissäkin omalla tavallaan on.

Francisin mielessä kuvitelmat, muistot ja todellisuus sekoittuvat paikoin hyvin sumuiseksi kokonaisuudeksi. Tätä ei lukijan kannata säikähtää, sillä kirjan kieleen, rytmiin ja maailmaan tottuu kyllä. Francis on lopulta varsin samaistuttava henkilö: hän voisi olla se sukulaismies tai naapuri, jolle elämä ei antanut parhaita kortteja, mutta josta ei silti lopulta ole pahaa sanottavaa.

Onkin helpottavaa, ettei Karhiainen ole rankasta aihepiiristään huolimatta masentava tai edes ahdistava kirja. Ei se toki mikään riemuparaatikaan ole, mutta pinnan alla kytee elämänhalua, toveruutta, pieniä ponnistuksia huomiseen – kaikkea sellaista, mikä tekee elämästä, huonostakin, inhimillistä ja totta. Francis ei totta vieköön ole saanut ihan ansionsa mukaan, missään mielessä, mutta silti hänelle toivoo hyvää. Onneksi toivon pilkahdusta kaikesta surusta ja vastoinkäymisistäkin huolimatta on.

Kai sitä aina on. Tai ainakin siihen uskominen voi auttaa jälleen yhden kylmän yön yli.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Alice Munro: Kerjäläistyttö
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013 (1. suomennos 1985)
259 s.
Who Do You Think You Are? (1977)

Kirjakauppaostos.


Rose syntyy ja kasvaa Hanrattyn pikkukaupungissa isän, äitipuolen Flon ja sisarusten kanssa. Perhe saa elantonsa pääasiassa sekatavarakaupan pyörityksestä, eikä vauraudesta voida kuin haaveilla. Rose pääsee kuitenkin kouluun, jossa oppii sekä kapuamaan sosiaalisten suhteiden tikkaita että ymmärtämään hieman paremmin sitä, miten maailma on järjestynyt. Samalla Rosessa on vimmattu palo: hän ei aio jäädä tähän eikä tyytyä vähempään vain siksi, että on köyhän perheen tytär.

Rose pääsee stipendiaatiksi yliopistoon, jossa kohtaa rikkaan perheen pojan Patrickin. Nuoret tutustuvat, alkavat seurustella ja päätyvät lopulta yhteen myös virallisesti. Perheonni ei kuitenkaan kestä, ja Rosella on edessään vielä monta aallonpohjaa, karvasta pettymystä ja luopumisen hetkeä – samalla kun hän luo itselleen uraa toimittajana, tv-tähtenä ja näyttelijänä. Lopulta kaikki tiet risteävät vielä kerran Hanrattyssa.

Luimme jälleen yhtä matkaa nooran kanssa Alice Munroa. Viimeksi luimme Sanansaattajan, ja nyt tartuimme ensimmäiseen Munro-suomennokseen, Kerjäläistyttöön.

Kerjäläistyttö eroaa Munron muusta tuotannosta siinä, että se on sirpalemainen romaani, ei novellikokoelma. Tarinat eivät toimi – eikä niitä ole tarkoitettukaan toimimaan – yksin, vaan kyse on kokonaisuudesta, johon tosin jää aukkoja ja tulkinnanvaraa. Rosen elämässä tehdään isojakin loikkauksia, eikä kaikkea selitetä puhki. Aina ei anneta edes vihjeitä.

Teemoiltaan kirja on lähellä sitä, mistä yleensä eniten nautin. Pitkän ja vaiheikkaan elämän kuvaus, ristiriitainen päähenkilö, käänteet, joista osan aavistaa ja osaa ei, ja jotka tekevät vaikutuksen samanaikaisella eleettömyydellään ja merkityksellisyydellään.

Kerjäläistyttö ei kuitenkaan onnistunut kaappaamaan minua mukaansa ja puolelleen. Intensiteetti kärsii paikoin, välillä tarina tuntui jopa junnaavan paikoillaan. Rose ei ole yksiselitteisen miellyttävä tai samaistuttava henkilö. Hän tuntuu vetävän roolia tilanteessa kuin tilanteessa, painivan menneisyytensä ja otsassaan olevan leiman kanssa ja yrittävän aina hieman pidemmälle, vaikkei varsinaisesti pyrkyri olekaan.

Eniten pidin kirjan alkupuolesta, Rosen lapsuudesta ja nuoruudesta sekä yliopistoajasta. Kasvaminen pikkukaupungissa, jossa jako hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, köyhään ja rikkaaseen on selkeä kuin kaupungin läpi virtaava joki, kuvataan raadollisesti, muttei synkästi. Munron kynä ja katse on näissä osioissa terävä. Yliopistoon päästyään Rose on vielä täynnä tavoitteita ja monin tavoin keskenkasvuinen, vimmaassaan ihastuttava – vaikka samaan aikaan arvaa, että seikkailunhaluinen into vielä karisee ja päätepysäkki on porvarisrouvana esikaupungissa.

Avioituminen Patrickin kanssa, tytär Anna, myöhempi ero ja vaihtuvat rakastajat eivät niinkään enää innostaneet. Omien juurien ja taustan sekä samalla omista valinnoista seuranneen nykyhetken hyväksyminen ja ymmärtäminen yleensä kiehtoo, mutta Rosen tapauksessa mielenkiintoni lopahti. Hän vain antaa asioiden tapahtua, vaipuu paikoin itsesääliin sitä kovasti peitellen ja kärsii suuresti vaikeudesta hyväksyä itsensä ja taustansa.

Äitipuoli Flo pysyy mukana elämässä, kaukaisena mutta sitäkin sitkeämpänä. Lapsena Rose sai tottua remmiin ja henkiseen nöyryytykseen, mutta katkeruus ei estä huolehtimasta Flolle ajan koittaessa kunnalliskotipaikkaa. Flon mieleen ei pureuduta erityisen syvälle, mutta hänestä paljastuu kiehtova nainen: köyhyydessä elänyt, kaikkensa antanut ja paljon nähnyt ihminen, josta ei tehdä martyyria tai sankaria.

Joudun toteamaan, että tämä neljäs Munrolta lukemani kirja on toistaiseksi ainoa pettymys. Ei missään nimessä kelvoton tai ansioton, mutta verrattuna lukemiini novellikokoelmiin hyvin kaukana siitä teräväreunaisesta timantista, jota Munron novellikirjoittaminen ovat. Seuraavaksi onkin hyvä palata niiden äärelle, herkistää aistit jälleen äärimmilleen ja odottaa, mitä taituruutta saa vielä kohdata.

Afrikan tähti: Michael K:n elämä

J. M. Coetzee: Michael K:n elämä
Suomentaja: Seppo Loponen
Otava 2003
187 s.
Life & Times of Michael K (1983)

Kirjastosta.


Michael K on köyhiin oloihin syntynyt mies, joka ei ehkä saanut synnyinlahjanaan terävimpiä aivoja, mutta sitäkin suuremman sitkeyden hän sai. Michael K työskentelee Kapkaupungin puisto-osastolla ja haluaisi elämän olevan rauhallista. Sotatila ja elämänsä muiden piikana raataneen äidin sairastuminen saavat asiat pois raiteiltaan. Michael K lähtee kuljettamaan äitiään maaseudulle, pois kaupungista ja väistämättömästä kurjuudesta.

Sairaus nitistää äidin matkan aikana, ja pojan on selvittävä eteenpäin yksin ja omin voimin. Periksiantamattoman luonteensa ansiosta hän selviytyy alkeellisissa oloissa hylätyllä maatilalla, onnistuu jopa aloittamaan pienimuotoisen omavaraistalouden ja haluaa vain tyyntä ja rauhaa. Ympärillä luhistuva yhteiskunta ei kuitenkaan jätä vähään tyytyvää miestä rauhaan, vaan Michel K päätyy työleirille, jonka lääkärin näkökulmasta loppuosa tarinaa kerrotaan. Mikä on lopulta yksilön paikka ja arvo?

J. M. Coetzee on epämääräisesti tuttu kirjailija, sillä lienen joskus useampia vuosia sitten lukenut jonkin hänen kirjansa (millään en kyllä muista, minkä). Osasin odottaa rankkaa luettavaa Michael K:n elämään tarttuessani. Teos on luettavana yllättävän raskas, vieläkin raskaampi kuin luulin. Tyyli on jotenkin hyvin monotoninen, ja tarina etenee kuin höyryjuna – muttei silti ole erityisen vetävä.

Kirja ei ole pitkä, mutta alle 200 sivuun saa kulumaan runsaasti aikaa ja vaivaa. Miljöö, jonka Coetzee rakentaa, on kiehtova ja ahdistava, ja maailma, jossa kirjassa eletään, on pitkälti vailla toivoa. Vain ajoittain, etenkin silloin, kun Michael K kylvää kurpitsansiemenet ja saa hetken aikaa olla rauhassa, lukijakin rauhoittuu.

Sotatila ja kansalaisten kontrollointi tuntuu tukahduttavalta ja osin absurdilta, vaikka täysin reaalimaailmassa eletään. Toivottomuus ja ymmärrys siitä, että oma elämä ja sen hallinta on muualla kuin omissa käsissä, jää kalvamaan. Michael K:ta voisi sanoa ressukaksi, mutta sitä hän ei pohjimmiltaan ole. Kenties hän on hieman yksinkertainen, mutta toisaalta kirja antaa ymmärtää, että kontrolloidussa maailmassa yksilön ominaisuuksilla ei ole mitään väliä. Kun olemme tai kun meistä koetetaan tehdä vain ratasjärjestelmien osia, yksilö menettää merkityksensä itsessään arvokkaana. Vain kokonaisuudella on väliä, ja jos se saadaan aikaan pakottamalla, ei osien tarkkaan hiontaan ole tarvetta.

En nauttinut tämän kirjan lukemisesta, mutta se kalvoi mieltäni keskeneräisenä yöpöydän reunalla. Mikään makupala tämä ei ole, mutta uteliaisuuteni se herätti: lienee syytä tutustua muuhunkin Coetzeen tuotantoon – nyt ainakin muistan, mitä olen jo lukenut.

___

Myös Luru on lukenut Michael K:n elämän.

Osallistun kirjalla Afrikan tähti -haasteeseen sekä etenen Maailmanvalloituksessani Etelä-Afrikkaan.

Ihmissyöjän ystävyys

Marjo Niemi: Ihmissyöjän ystävyys
Kansi: Jussi Kaakinen
Teos 2012
402 s.

Kirjastosta.


Uutta romaaniaan kirjoittava kirjailija kohtaa jotain, mihin ei olisi halunnut törmätä: ystävän itsemurhan. Sonja on tappanut itsensä, eikä kukaan tiedä syytä siihen. Kirjailija alkaa vimmaisena raapia kasaan Suurromaaniksi nimittämäänsä teosta ja käy samalla läpi omaa ja Sonjan kanssa yhteistä menneisyyttään, elämää nykyhetkessä ja omaa pahaa oloaan. Tarinan sisällä toinen tarina on osa kirjailijan romaania, joka kertoo Lapinlahden sulkeutuvan mielisairaalan viimeisestä potilaasta ja tätä hoitavasta psykiatrista. Naispotilas on löydetty rannalta ja hän on hukannut itsensä ja menneisyytensä. Niin ovat tosin kaikki muutkin kirjan henkilöt, tavalla tai toisella.

Marjo Niemen Ihmissyöjän ystävyys kiinnitti huomioni kiinnostavalla markkinointitekstillään ja kun siitä alkoi tipahdella blogitekstejä (esimerkiksi Katri, Minna, Lukuneuvoja ja Arja ovat kirjoittaneet tästä kehuvia ja punnittuja arvioita), hoputin mielessäni kirjaston varausjonoa lyhenemään nopeammin.

Tällä kertaa kyllä petyin. Harkitsin kirjan lopettamista kesken, mutta päätin sitten kuitenkin puskea loppuun saakka. Tiukkaa teki.

Sinänsä Ihmissyöjän ystävyydessä ei ole mitään vikaa. Niemen kieli houkuttelee mukaansa ja etenkin päähenkilön mielenmaisema, raivo, viha ja suru sekä muut äärimmäiset tunteet, on taidokkaasti rakennettu ja kuvattu. Ongelmaksi muodostui se, etten yksinkertaisesti löytänyt syytä, miksi minun olisi pitänyt haluta ymmärtää tätä kirjaa ja sen kertomaa tarinaa.

Jollain tasolla kiinnostuin päähenkilöstä ja hänen menneisyydestään. Hän on elänyt surkean lapsuuden, josta Sonja perheineen on hänet sattuman oikusta nostanut. Kirjailija kokee menneisyydestä sekä syyllisyyttä että katkeruutta: oliko hän vain hupaisa kuriositeetti, kantakaupungin ylhäisön hyväntekeväisyyden kohteena oleva kiintiököyhä? Vai oliko hänellä sittenkin jokin muu merkitys, ihan vain omana itsenään? Sitä hänen on surussaan vaikea selvittää. Samalla maailmanhistorialliset vääryydet, joita kirjailija luettelee ulkomuistista, pulppuavat esiin voimalla ja laajentavat perspektiiviä kauas yksilön yli ja ohi.

Ihmissyöjän ystävyys on päälle puskeva ja aggressiivinen kirja. Se huutaa ja häiriköi, hieroo epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vasten lukijan naamaa, eikä todellakaan tee sitä hienovaraisesti tai armeliaasti. Pikemminkin syyllisyyttä kaikesta kaadetaan lukijan niskaan ja harteille, vaaditaan ottamaan jokin kanta ja asema suhteessa Euroopan historiaan ja kauhuihin.

Tämä on se ongelma. Tässä kirjassa on aivan liikaa kaikkea, aivan liian monta linjaa, jota seurata. Minua alkoi nopeasti väsyttää ja tympäistä. Myönnän, että Niemi tekee tarinansa taitavasti, ja hyökkäysasetelma on suunniteltu ja hiottu, mutta minua se ei vakuuttanut. Minua se ahdisti.

Loppujen lopuksi en oikeasti tiedä, mistä tämä kirja edes kertoo. Mitä se olisi halunnut minulle sanoa? Ja sekös minua ärsyttää.

___

Haasteet: Lukemattomat kirjailijat.

Kirjallisuuden äidit: Lumen syli

Satu Grönroos: Lumen syli
Atena 2012
311 s.

Kirjastosta.


Helmi aloittaa koulun joskus 1960-luvun lopulla Jyväskylässä. Hän osaa jo sujuvasti lukea, ja parhaan ystävän Mirjamin kanssa riittää puuhaa. Helmin perhe ei ole ihan niin kuin kaikki muut. On äiti Elsa, joka hameen- ja takinhelmat lepattaen tuntuu olevan kuin lentoon lähdössä aina silloin, kun ei istu pankkineitinä tai siivoa iltaisin kauppaa. Lisäksi Helmillä on isoveljinä kaksospojat Tommi ja Timo. Isää ei ole, he ovat kaikki joulupukin tuomia. Eräänä päivänä perheeseen liittyy isoveli Pena, joka kyllä jaksaa kuunnella Helmin juttuja, mutta tulee myös korkanneeksi olutpullon jos toisenkin.

Helmin opettaja Kaarina aloittaa ensimmäistä syksyään vastavalmistuneena kansakoulunopettajana. Hänellä on ahkera mies Antero, kaunis koti ja intoa työhön vaikka muille jakaa. Kaarina haluaa olla koulun paras opettaja. Myöhässä olevat kuukautiset eivät ilahduta nuorta vaimoa, sillä ihan näin ei asiaa oltu suunniteltu. Voiko tämä oikeasti seurata yhden pillerin unohtamisesta?

Iloisesti alkaneen syksyn katkaisee Mirjamin kuolema auto-onnettomuudessa heti toisena koulupäivänä.  Tapahtuma järkyttää kaikkia, mutta kukaan ei osaa tai halua puhua siitä. Kaarinasta tulee se opettaja, jonka luokalta kuoli oppilas ja Helmi menettää parhaan (ja ainoan) ystävänsä. Surun ja menetyksen määrä on hurja, eikä se tunnu loppuvan. Seitsemänvuotiaan tytön maailmassa kuoleman käsittely vain on hieman toisenlaista kuin aikuisilla, sillä edelleen Mirjami ilmestyy aidantolpalle ja tytöt voivat lähteä yhdessä hiihtämään.

Talvi käy kuitenkin kylmäksi, eikä kukaan oikein huomaa Helmiä ja hänen puuhiaan. Kukaan ei kysy, mitä hän on tehnyt tai ajatellut, eikä kukaan tiedä Otuksesta, joka Helmiä pelottaa.

Lumen syli on ollut minulla lainassa aivan luvattoman kauan. Nappasin sen jo alkukeväästä mukaani yliopiston opiskelijakirjastosta, ja koska kirjastojen kesäinen muutto Kaisa-taloon pidensi laina-aikoja mukavasti, kirja on nököttänyt lainapinossani jo yli puoli vuotta. Hieman pelkäsin tarttua tähän, sillä noin yleisesti en pidä lapsikertojista, joten uskoin ärsyyntyväni Helmiinkin.

En ärsyyntynyt. Lumen syli on ehjä ja vahva tarina, jota kannattavat vuoroin Helmin ja vuoroin Kaarinan kerrontajaksot. Helmi on ehkä hivenen turhan kypsän kuuloinen joissakin osioissa, mutta en silti häiriintynyt – uskoin häneen loppuun saakka. Kaarina taas olisi saanut saada enemmänkin huomiota, kiinnostuin hänestä henkilönä todella paljon. Ehkä siksi, että olen aika samanlaisessa elämäntilanteessa monin tavoin (tosin en ole kasaamassa vauvansänkyä makuuhuoneeseen!), ja jotenkin tuntuu, että aika harvoin luen kirjan henkilöistä, jotka todella tuntuvat samanlaisuudessaan läheisiltä.

Vallitseva lukuolo oli suru ja kurkussa kasvava pala. Ahmaisin tämän lähes kokonaan eilen, luin pitkälle yöhön (oikeasti) kipeästä kurkusta huolimatta, ja viimeisen sivun jälkeen oli pakko huokaista syvään. Helmin mielenliikkeet tavallisen kiltistä ekaluokkalaisesta surun ja hylätyksi tulemisen tunteiden valtaamaksi, selvästi oireilevaksi tytöksi on kuvattu hienovaraisesti ja vaikuttavasti. Miksi kukaan ei huomaa mitään? Miksi kukaan ei todella kuuntele Helmiä, katso häntä ja puutu hänen elämäänsä? Miksi kukaan ei välitä?

Elsa on täysin välinpitämätön äiti, neljästä lapsestaan huolimatta aivan epäkypsä vanhemmaksi, Kaarina taas ei halua olla liian virkaintoinen, vaikka Helmistä välittääkin – eikä kai opettaja voi koko valveillaoloaikaansa käyttää oppilaidensa murheiden käsittelyyn, kun omiakin on riittämiin. En kuitenkaan osaa inhota Elsaa, vaikka hän ravistelua olisikin tarvinnut, vaan enemmän hän silti säälittää. Kuinka kujalla voikaan olla? Toki ajatuksista suuren siivun vie huomiseen päivään selviäminen ja pennien repiminen kasaan vaikeimman kautta, mutta silti.

Kirja on melkein täydellinen, mutta vain melkein. Viimeisillä sivuilla langat kiskotaan sen verran vauhdilla kireiksi, että oma tunnelmani pääsi rikkoutumaan. En pitänyt kaikista kirjailijan ratkaisuista, sillä niitä ei riittävästi pohjustettu. Kokonaisuus olisi toiminut ilmankin, ja tämän lukijan henkilökohtainen lukukokemus olisi ollut täydellinen. Nyt se väistämättä hieman lässähti, valitettavasti. Mutta onneksi tarina on muuten niin vahva, että lopun säröt eivät sitä pilaa.

Lumen sylissä hienointa ovat sen monet tasot. Kirja kertoo raameissaan natisevista perheistä, syrjäytymisestä aikana, jolloin termiä ei vielä ole käytetty, muuttuvasta yhteiskunnasta ja naisen paikasta siinä sekä ennen kaikkea lapsen maailmasta, jossa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta säilyy tietty lapsenusko ja viattomuus. Ajankuvasta en osaa omasta kokemuksesta sanoa, mutta muiden mietteiden mukaan se on aito ja minä uskon heitä.

Tästä kirjasta riittäisi kirjoitettavaa vaikka kuinka, mutta jääköön osa ajatuksista vain oman pääni sisään. Lumen sylin luettuani mietin taas hieman tarkemmin, miten itse käsitän välittämisen ja miten voin sitä omassa elämässäni toteuttaa. Voinko olla jollekulle tarvitsevalle se oikea ihmissyli?

Pohdiskeltu on muuallakin: Kirjojen keskellä, Booking it some more, Sinisen linnan kirjasto, Kujerruksia, Järjellä ja tunteella, Leena Lumi, Lumiomena, Kirsin kirjanurkka, Kirjantila, Kirjakirppu ja Kirjoista.

Osallistun kirjalla Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteeseen sekä Sonjan lukuhetkien Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Koillismaan kamaralla eli kuinka luin ensimmäinen Päätaloni

Kalle Päätalo: Koillismaa
Gummerus 2009 (1. painos 1960)
584 s.

Kirjastosta.


Nyt se on luettu. Melkein kahden kuukauden tahkoaminen on tuottanut hedelmää ja vajaat 600-sivuinen Koillismaa on lopussa. Luku-urakka oli eräänlainen haaste, sillä meillä on muutaman toverin kanssa Tätä kirjaa tuskin muuten lukisin -teemainen lukupiiri, jonka kesäkirjaksi valikoitui Kalle Päätalon viisiosaisen Koillismaa-sarjan avausosa.

Kirjan päähenkilö on nuori poika, Kalle Sammalsuo, vasta isättömäksi jääneen perheen esikoinen, joka koettaa parhaansa mukaan pitää perheensä pinnalla 1930-luvun vaikeina vuosina. Äiti-Maija on toimelias ihminen hänkin, mutta muut lapset ovat vielä varsin nuoria, joten työtä on paiskittava. Kalle on lukutoukka, joka haalii käsiinsä mitä tahansa luettavaksi kelpaavaa, hieman ujo ja itsestään epävarma, mutta ehdottoman hyväsydäminen.

Muitakin selkosen ihmisiä kirjan tarina kuljettaa. On Sammalsuon perheen naapurit, Olkivaaralaiset, Mari ja Nestori lapsineen, joista keskeisimpinä kaksi vanhinta: kapinahenkinen Toivo ja pirskahtelevan lempeä Elma. Vertailukohtana näille köyhyysrajalla kipuileville perheille on kunnan suurin talo, jossa asuu Iivari Sääskilampi perheineen. Sieltä Kaukon ja Maijan on silloin tällöin käytävä pyytämässä kunnan piikkiin lappua jauhosäkkiä varten, eikä nöyryytys pienene koskaan. Lisäksi tavataan Tampereen poika, salaperäinen Kosti Mäkinen, joka ilmestyy kylille eräänä pakkasyönä ja jää seudulle paiskimaan töitä menneisyydestään juurikaan pukahtamatta. Ja on monia, monia muita.

En oikein tiennyt, mitä odottaa, kun Päätaloon tartuin. Tiesin sen, että hän oli tuottelias ja kansan rakastama kirjailija, joka käytti paljon omaelämäkerrallisia aineksia teoksissaan, jotka ovat keskimääräistä suuremman tiilen kokoisia. Ja joita on paljon. Mutta siinäpä se. Aika puhtaalta pöydältä lähdettiin.

En rakastunut, en edes etäisesti ihastunut. Lukeminen oli paikoin aika tuskaisaa, eikä tehnyt mieli avata kirjaa merkin kohdalta, mutta sitten kun pääsin keskittymään, saatoin uppoutua Koillismaahan niin, että sivut vain kääntyivät toistensa perään. Teksti on sujuvaa ja soljuvaa, joskin paksuimmalla selkosen murteella puhutut osiot hypin aika ronskisti yli vain silmäillen. Tarina kulkee monen eri näkökulman kautta: kuvataan milloin kutakin selkosen ihmistä ja perhettä, ja pääasiallisesti pidin tästä ratkaisusta. Se ei silti täysin estänyt ajoittaista tylsistymistä.

Kuvailu on laveaa ja yksityiskohdilla merkitystä, mikä paikoin rasitti. Teki mieli hoputtaa – mene jo asiaan! Mutta ei kai saisi olla niin jyrkkä. Päätalolla on oma tyylinsä ja tapansa kertoa tarinaa, ja mitä ilmeisimmin se uppoaa suureen osaan lukijoista kuin häkä. (Toisaalta minulla on lukijana omat vaatimukseni, jotka kaiketi saa esittää myös klassikkoasemassa olevalle kirjailijalle.)

Keskeisen roolin Koillismaassa saa uskonto, ja nimenomaan lestadiolaisuus. Kuvataan hurmoksellisia seuroja, joissa syntiset puhdistuvat taakastaan, mutta kuvataan myös uskonkriisejä ja Jumala-suhteen pohdiskelua. Päätalo osoittaa myös uskonnon verhoon puetun kaksinaismoralismin hyvin selkeästi. Kuinka ollaan toisaalta niin nöyrää uskovaista ja tuomitaan muita, ja samalla tehdään tietoisesti syntiä ja annetaan piut paut lähimmäisenrakkaudelle. Päätalo on heikomman puolella, ja hän rapsuttaa onnistuneesti pintakiillon pois niiden päältä, jotka siitä koettavat hengenhädässä pitää kiinni, mutta hieman liian osoittelevana ja valmiiksipedattuna hänen tyyliään silti pidän. Jotain voisi lukijallekin jättää itse hoksattavaksi ja mietittäväksi.

Suurimman pääosan saa lopulta kuitenkin itse Koillismaa: jylhä luonto, valloittamaton erämaa, jonka armoilla ihminen väistämättä on – ja jonka edessä kaikki ovat yhtä pieniä. Hellällä tarkkuudella ja huolellisuudella Päätalo kuvaa kansanperinnettä, uskomuksia ja tapoja, jotka selkosen ihmisille ovat osa arkista elämää, mutta joita nykylukija saa ihmetellä, ihastella ja pohdiskella. Lisäksi minulle sattui kirjastossa käteen tämä uusi, kuvitettu laitos, jossa on mukana kolme mahtavista, pääasiassa Museoviraston valokuvista koottua kuvaliitettä. Ihmiskuvauskaan ei pöllömpää ole, niin moneen rooliin Päätalo pystyy itsensä asettamaan. Koillismaan ihmisissä on iloa, surua, hyvyyttä, pahuutta, kapinahenkeä, alistuvaisuutta, uutta ja vanhaa.

Kaikesta tästä kiehtovasta tematiikasta pidän paljon, mutta Päätalon kohdalla tarinan imu ei riitä vangitsemaan huomiotani niin, että jaksaisin lukea sitä autuaana näin tolkuttoman pitkään. Jaarittelua on liikaa, sivujuonteita, yksityiskohtia ja paikallaan polkemista on liikaa. En kuitenkaan ihmettele, miksi Päätaloa rakastetaan. Hän tuo kuvaamansa ihmiset lähelle, tekee heistä inhimillisiä ja uskottavia, eikä pöyhkeile sen enempää tiedoillaan kuin asenteillaankaan. Päätalon tarinoiden ääreen on helppo tulla ja asettua kodiksi. Minä vain kaipaan lopulta lukemiltani tarinoilta sittenkin jotain muuta.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset mieskirjailijat ennen 2000-lukua. (Epäilemättä Päätalo on myös ja ennen kaikkea klassikko, mutta koska minulla on edellämainittu kategoria vielä haasteessa korkkaamatta, saanen olla oma diktaattorini.)

Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Suomentaja: Kersti Juva
WSOY 1986
360 s.
The Color Purple (1982)

Kirjastosta.


Et sitte kerro kellekään paitti Jumalalle. Äitis kuolis jos kuulis.

Celie on musta nainen maailmansotien välisen ajan Georgiassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei hän ole mitään. Celie naitetaan nuorena itseään huomattavasti vanhemmalle Isännälle piiaksi ja lastenkaitsijaksi. Mihinkään muuhun hänestä ei isänsä mukaan olekaan: onhan hän pilalla, käytetty, synnytettyään kaksi aviotonta lasta. Isälleen.

Elämä ei näissä lähtökohdissa ole ruusuista, pikemminkin se on joka ikisen päivän aamusta iltaan kestävää rämpimistä. Ainoa ihminen, johon Celiellä on hyvä suhde, on hänen siskonsa Nettie, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä ja karkaa toivotonta tilannetta maailmalle. Vuosiin Celie ei saa tietää, onko Nettie edes elossa.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, jonka alkupuolella Celie osoittaa kirjeensä Jumalalle, mutta myöhemmin vastaanottajaksi vaihtuu Nettie. Celie kuvaa arkipäiviään koruttomalla, epätäydellisellä kielellään, ja saa kerrottua huomaamattaan paljon enemmän kuin luulee edes osaavansa kertoa. Kokonaisuus on vahva, ravisuttava ja koskettava.

Luin Sapphiren Preciousin muutama viikko sitten. Siinä Häivähdys purppuraa on keskeisessä roolissa, sillä kirjaa luetaan ja siitä saadaan voimaa ja uusia näkökulmia elämään, jolla nyt vertaillessani on huomattavia yhtymäkohtia esikuvansa kanssa. Mustan, päähänpotkitun naisen kasvutarina ja omanarvontunnon löytyminen ympäristön lannistamisesta huolimatta, rasismin arkipäiväisyys, sanalla sanoen kieroutuneet perhesuhteet ja uudistusmielisten, itsenäisten naisten esimerkki muodostuvat keskeisimmiksi tekijöiksi molemmissa kirjoissa.

En yhtään ihmettele, miksi Häivähdys purppuraa on jo klassikko.

Sitä ihmettelen, kuinka olen jälleen onnistunut pimittämään itseltäni tällaisen helmen.

Puhekielinen teksti oli tällä kertaa helpompi niellä, koska olin tosiaan juuri lukenut Preciousin. Kieli on melkein oma henkilönsä tarinassa, niin paljon sen avulla kerrotaan. Celie on rehellinen itselleen ja Jumalalle, hän ei kaunistele muttei myöskään väritä elämäänsä – se on jo sellaisenaan riittävä. Yhteiskunta ympärillä tekee Georgian mustien elämästä jo puitteillaan tarpeeksi hankalaa, mutta kun soppaan heitetään vielä sukupuolten eriarvoinen asema ja pinttynyt perheväkivalta, ei voi kuin puistaa päätään ja nieleskellä.

Häivähdys purppuraa on kuitenkin voimakkaasti kasvutarina, eikä se ole läpeensä epätoivoinen. Celie kokee ensinnäkin uskonnollisen heräämisen siinä mielessä, että hän lakkaa uskomasta Jumalaan sellaisena, kuin tätä on hänelle koko ikänsä tuputettu: valkoisena, miehisenä, vieraana. Toisekseen hänen lähipiirissään on naisia ja miehiä, jotka antavat pirullisille "perinteille" (kuten vaimon kurittamiselle selkäsaunalla) kyytiä, eivätkä suostu alistumaan muihinkaan ylhäältäpäin asetettuihin rajoihin, elleivät niitä itse hyväksy.

Mielenkiintoinen juonne on myös seksuaalisuus, jonka Celie lopulta saa osaksi omaa elämäänsä ja identiteettiään. Seksuaalisesta väkivallasta kärsineestä naisesta kasvaa itsensä, kehonsa ja tuntemuksensa tunteva ja hyväksyvä. Tämä kuvataan kirjassa niin luonnollisesti, etten voi kuin ihailla Walkerin hienovaraista taitoa punoa tarinaa.

Tästä kirjasta saa paljon irti, ja sitä voi lukea monella tavalla. Minä luin sen ihaillen ja syvästi kunnioittaen. Kaikesta voi selvitä, kunhan arvostaa itseään tarpeeksi. Melko hyvä sanoma kirjalle, sanoisin.

Muita kirjoituksia: Sanna, ee, Kirjakirppu, Ahmu, Merenhuiske.

So American: Black America
Pulitzerit

Rumat kapinalliset: Precious – harlemilaistytön tarina

Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina
Suomentaja: Kristiina Drews
Like 2010
174 s.
Toinen, korjattu laitos. Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Art Housen kustantamana nimellä Ponnista! vuonna 1998.
Push! (1996)

Kirjastosta.


Maikka käski kirjottaan fantasian meistä itsestämme. Siitä millasia me oltas jos elämä olis täydellistä. Yhden jutun mä voin sanoo saman tien: mulla olis vaalee iho, niin että kundit kohtelis mua hyvin ja tykkäis musta. Vaaleus on vielä tärkeempää ku laihuus; monilla vaaleilla kimmoilla on kundikaverit, vaik ne olis isoja ja läskejä. Kundit antaa paljon anteeksi jos ne vaan saa olla valkosen tai melkeen valkosen tytön kanssa, etenki sellaset kundit joilla on musta naama ja paksut huulet ja nenä, ne KUOLAA vaaleitten kimmojen perään. Mun ensimmäinen haave on siis tulla vaaleeks. Toinen on saada pitkä tukka. Sellanen tuuhee ja heiluva, niinku sillon ku mä otan pidennykset. Mut se olis mun omaa tukkaa, ja pysyis. (s. 115)

Precious Jones on kuudentoista ja raskaana isälleen - jo toista kertaa. Hän elää reilusti ylipainoisen ja väkivaltaisen äitinsä kanssa levottomassa Harlemissa sossun ruokakuponkien varassa. Precious ei ole oppinut koulussa lukemaan eikä kirjoittamaan kunnolla, ja hän saa sieltä lähtöpassit raskauden paljastuttua. Preciousin 12-vuotiaana saama esikoinen Mongo, jolla on daunin sidrooma, asuu isoäidin luona.

Kun Precious päätyy opettajansa patistamana yläasteen vaihtoehtoiseen koulutusohjelmaan / Opetamme toisiamme -ryhmään, alkavat maailma ja sen kirjoitetut muodot avautua uudella tavalla. Haparoiden mutta päättäväisesti Precious opettelee lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänestä paljastuu luova nuori nainen. Pilalle potkitun elämänsä hän saa myös vähitellen koottua kasaan ensikodissa ja terapiaryhmissä, joista vähäisimmäksi ei jää valmistava koululuokka muine teinityttöineen. Precious ei ole ainoa, jota elämä ja läheiset ovat kohdelleet kaltoin.

Precious - harlemilaistytön tarina on kirja, jota saa lukea veren ja oksennuksen maku suussa. Kirjailija Sapphire on luonut elävän päähenkilön tarinaan, joka on totta vaikka missä. Hän antaa Preciousille aidon äänen ja lukijalle kovaotteisen tyrkkäyksen selkään: mene ja katso, miltä maailma voi näyttää.

Aina ei olisi tehnyt mieli katsoa, ei todellakaan. Perverssi isä, joka raiskaa tytärtään pienestä pitäen, yhtä perverssi äiti, joka pahoinpitelee tytärtään niin kovaa kuin käsistä ja jaloista lähtee, sosiaalitoimisto ja koulu, joilla ei ole hajuakaan, mitä on meneillään - eikä pienintäkään kiinnostusta selvittää asioiden oikeaa laitaa.

Toisena linjana kulkevat tahot, jotka kaikesta huolimatta ja juuri siksi välittävät kaltoinkohdellusta tytöstä: on vaihtoehtoinen koulu ja sen opettaja Blue Rain sekä muut luokan tytöt, on ensikoti ja terapeutit, ja on pieni ja ihmeen kaupalla terveenä syntyvä Abdul, johon Precious kiintyy voimakkaammin kuin olisi arvannutkaan. Voimakas kasvu- ja selviytymistarinahan tämä kirja ilman muuta on, mutta se on myös suoraa huutoa niiden puolesta, jotka eivät itse jaksa suutaan avata.

Rotukysymys ja syrjintä saavat myös olennaisen roolin. Sapphire osoittaa taitonsa monipuolisena ja kaikkea muuta kuin yksinkertaistavana kertojana, kun hän nostaa esiin mustien oikeudet ja toisaalta seksuaaliset vähemmistöt, sillä vähemmistö ei ole sen helpommin määriteltävissä kuin enemmistökään. Eikä ihmisen suhtautuminen toisiin perustu pelkästään tämän omaan väestöpoliittiseen taustaan. Kaikkea muuta.

Kieli on hurjaa ja luulen, että sitä joko vihaa tai siitä hurmioituu. Minä kuulun muutaman ensimmäisen sivun nikottelusta huolimatta ehdottomasti jälkimmäisiin. En usko, että tätä tarinaa olisi voitu mitenkään muuten kertoa.

Precious oli luettava yhteen putkeen, eikä ollut mitään syytä jäädä maistelemaan ainoatakaan yksityiskohtaa yhtään hitaammin tai tarkemmin. Tämä kirja ei anna armoa, vaan vetäisee silmälaput lukijan silmiltä saman tien pois: tarjolla on reilut 170 sivua niin rumaa tykitystä, että pahaa tekee. Uskallan kuitenkin sanoa, että juuri tällainen tämän kirjan kuuluu ollakin. Se on napakka, aggressiivinen ja anteeksipyytelemätön, eikä anna lukijalleen mahdollisuutta hidastaa.

Sannakin on lukenut Preciousin, samoin ANNI.

Precious on luettu osana Rumat Kapinalliset -haastetta. Lisäksi se sopii So Americaniin, osioon Black America.