Joyce Carol Oates: Putous

Ariah on nuori, vastavihitty morsian kesäkuussa 1950. Hän on hämmentynyt uudesta roolistaan, epävarmakin, katuuko jopa. Niin kauan sitä sai odottaa, avioliittoa, jo melkein vanhaksipiiaksi tuomittuna. Mutta nyt hän on naimisissa ja vieläpä pastorin kanssa.

Ariah on nuori leski kesäkuussa 1950. Vastavihitty puoliso Gilbert, vieläpä pastori, on heittäynyt parin häämatkalla Niagaran putouksiin, ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Niin siltavahti todistaa, ja niin todistaa viikon kuluttua löytyvä ruumis.

Ariah on Niagaran leskimorsian, shokissa ja suuren menetyksen kokenut. Hänet huomaa asianajaja Dirk Burnaby, joka on elänyt vapaata poikamiehen elämää, mutta ei voi enää olla ohittamatta häneen syvästi vaikuttavaa, säröissään vahvaa naista. Ariah ja Dirk rakastuvat ja menevät naimisiin, nopeammin kuin moni uskoisikaan tai voi hyväksyä tilanteen huomioon ottaen. He saavat yhdessä aikaan kodin ja perheen, kolme lasta Chandlerin, Royallin ja Julietin, jossain vaiheessa koirankin, välittämättä vähääkään siitä, miten heihin aluksi suhtauduttiin. Rakkaus voittaa kaiken.

Ariahin mieltä rakkaus ei lopulta kuitenkaan voita. Hän ei pääse yli kesän 1950 menetyksestään. Vaikka hän ei koskaan ehtinyt oppia rakastamaan Gilbertiä, hääyön häpeä ja sen jälkeinen musertava suru eivät irrota otettaan. Ariah on varma, että menettää vielä kaiken uudelleen, Dirkin ja lapsensa, että hänet hylätään ja jätetään, sysätään sivuun ja unohdetaan.

Pelko ja ahdistus kulkevatkin koko romaanin ajan sen punaisena lankana. Ariah on haastava, monimutkainen persoona. Hän ei ole miellyttävä, vaan etäinen, kolea ja epäluuloinen. Vaimona hän on rakastava -- kunnes ei sitten enää olekaan, kunnes pelko hylätyksi tulemisesta ryskyy kaiken yli. Äitinä hän on hellä -- kunnes ei sitten enää olekaan, kun epäluulo ja käsittelemättömät tunteet kalvavat suhdetta lapsiin. Muita rooleja Ariah ei varsinaisesti halua tai voi itselleen hankkia. Hän toimii pianonsoitonopettajana silloinkin, kun ei taloudellisesti tarvitsisi, mutta muuten hänen on vaikeaa asettaa itseään maailmaan, hyväksyä tai ymmärtää omaa paikkaansa siinä.

Putous on eheää, vahvaa ja vaikuttavaa kirjallisuutta. Oates on kertojana omaääninen ja vastaansanomaton, hänen tarinansa laajenee ja kerii itseensä yhä uusia kerroksia ja sävyjä. Putous vie todella syvälle ihmismieleen, ihmisen käyttäytymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Se tuo esiin surua, häpeää, ahdistusta ja voimattomuutta kuten myös rohkeutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Eri henkilöiden näkökulmat rikastuttavat tarinaa ja laajentavat sen merkitystä, vaikka Ariahiin kaikki lopulta kuitenkin aina kiinnittyy. Ariahin kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä, haluttomuuteen luottaa ja jatkaa eteenpäin.

Joyce Carol Oates on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani. Hän yllättää joka kerta, hänen kerrontaansa ei voi vain kyllästyä. Ehdotonta timanttia, aina lukemisen arvoista.


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2006
567 s.
The Falls (2004)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus

Joyce Carol Oatesilta lukemani romaanit Sisareni, rakkaani, Blondi ja Haudankaivajan tytär ovat olleet vahvoja ja vaikuttavia kirjoja. Kosto: rakkaustarina on myös tullut luettua, mutta siitä en ole kirjoittanut. Näiden kirjojen perusteella olen tehnyt sen päätelmän, että Oates on todellakin minun kirjailijani, hänen kynästään lähtee jotain sellaista, joka minun kuuluu lukea.

Oatesin (s. 1938) tuotanto on todella laaja, eikä sitä ole lähimainkaan kokonaan suomennettu. Joskus divariretkellä satuin bongaamaan hyllystä tutun kirjailijan mutta vieraan kirjannimen: Tavallinen rakkaus. Kapoinen olomuoto kiinnosti myös, olen tottunut Oatesin järkälemäiseen tyyliin. Kyse olikin novellikokoelmasta.

Tavallinen rakkaus on 12 novellin kokoelma. Novellit on valittu ja suomennettu neljästä vuosina 1966–1974 ilmestyneestä kokoelmasta. Aloittelin lukemista jo joulukuisella Novellimaratonillani, jolloin luin kolme ensimmäistä. Nyt paahdoin kokoelman loppuun.

Tai paahdoin ja paahdoin, pikemminkin nautiskelin, ahdistuin ja säännöstelin. On nimittäin selvää, että Oates on myös novellien kirjoittajana yhtä piikikäs ja viiltävä kuin romaaneissaan. Aivan yhtä suureen vimmaan kuin vaikkapa lähes 1000-sivuinen Blondi novellimitta ei häntä päästä, mutta tarinan kaaret on rakennettu huolella, jännite on käsinkosketeltava ja henkilöissä voimaa.

Eniten nautin – jos ja kun valita pitää – novelleista Minne menet, missä olet ollut? sekä Joen varrella. Molemmat kuvaavat nuoren naisen elämää ja valintoja, joita tekee silloin, kun ei vielä muusta tiedä. Valinnat johtavat seurauksiin, joita ei osaa kuvitellakaan ja jos aikaa voisi kääntää takaisin, sen varmasti tekisi. Minne menet, missä olet ollut? rakentaa jännitteensä hienovaraisesti ja huomaamatta, eikä novellin lopussa voi uskoa, minne ollaan alusta tultu. Nuori Connie on tottunut olemaan se kaunis tyttö, joka voi olla hieman ylimielinenkin, vaikka kaipaakin huomiota ja hellyyttä. Huomiota hän ainakin saa, enemmän kuin haluaisi. Joen varrella on samantyyppinen. Helen on karannut aviomiehen ja pienen lapsensa luota ihastuksen perässä, mutta palaakin kotiin. Isä hakee hänet bussiasemalta, mutta miehen, joka on tehnyt kaikkensa antaakseen perheelleen enemmän kuin on itse saanut, on vaikeaa ymmärtää tyttären valintoja.

Oates kirjoittaa pääosin naisista, naisen elämästä ja naisnäkökulmasta. Oatesin naiset eivät ole mitään yksioikoisia sankareita, vaan osin typeryyksiä tekeviä, vietävissä olevia, mustasukkaisia tai kateellisia. Novelleissa paljastuu luonteenpiirteiden laajuus ja ihmisten monimutkaisuus: tekojen ja sanojen tuomitseminen ei ole aivan yksinkertaista, ei välttämättä edes silloin, kun mukaan astuu väkivalta.

Monessa Tavallisen rakkauden novellissa koetaan jopa kuolemaan johtavaa väkivaltaa tai vahvasti sen uhkaa. Oates ei kuitenkaan kirjoita väkivallasta mässäillen, vaan pikemminkin todeten. Hän näyttää, kuinka voi käydä joko onnettomien sattumusten, mielenhäiriön tai vakaan harkinnan jälkeen.

Koen Joyce Carol Oatesin vahvana, kantaaottavana kirjailijana. Hän ei paasaa, vaan asettaa lukijan pohtimaan omaa suhtautumistaan ja mielipiteitään. Onko typeriä valintoja tehneellä ihmisellä mahdollisuus palata takaisin? Kerjääkö joku joskus verta nenästään? Miksi pysyä avioliitossa, jossa ei ole onnellinen eikä voi sellaiseksi tullakaan? Onko lapsi kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen?

Ottaen huomioon novellien kirjoitusajankohdan 1960–70-luvuilla niissä on vahvan feministinen ote. Oates kirjoittaa anteeksipyytelemättä kotirouvien ja pikkuvaimojen arjesta, osoittaa tyhjyyden, johon voi päätyä, kun ei itse osaa (tai halua!) vaatia enempää tai ympäröivät asenteet ja rakenteet eivät anna siihen mahdollisuutta. Kuten todettua, novellien henkilöt eivät kuitenkaan ole mitään kiiltokuvia tai jalustalle nostettuja, vaan kokonaisia ihmisiä heikkouksineen. Siksi Oatesia lukeekin mielellään, vaikkeivät tarinat ole läheskään sitä, mitä kutsuisin miellyttäväksi kirjallisuudeksi.


Joyce Carol Oates: Tavallinen rakkaus
Suomentaja: Jussi Nousiainen
Ulkoasu: Seppo Polameri
Otava 1982
250 s.
Novellit valittu kokoelmista Upon the Sweeping Flood (1966), The Wheel of Love (1970), Marriages and Infidelities (1972) ja The Goddess and Other Women (1974)

Omasta hyllystä.

______

Avaan tällä kirjalla omalta osaltani Sivutiellä-blogin Feministisen lukuhaasteen.
#novellihaasteeseen kirjaan 12 novellia lisää. Nyt luettuna on 131 novellia.
22. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta nappaan kohdan 30. Kirjan nimessä on tunne.

Joyce Carol Oates: Blondi

Joyce Carol Oatesin Blondi on huumaava lukukokemus koko 943 sivun mitallaan. Se on massiivinen, taiturimainen, väsyttävä, ahdistava, röyhkeä ja kumartelematon.

Blondi on fiktiivinen romaani, jonka päähenkilö on isättömänä ja mieleltään sairaalta äidiltä huostaanotettuna orpokodissa ja sijaisperheissä heittopussina kasvanut, nuorena avioitunut ja itse itsensä näyttelijäksi kouluttanut Norma Jeane Baker. Juuri se nainen, josta tuli 1900-luvun suurin seksisymboli, naiseuden 90-60-90-mitta ja lukemattomien unelmien kohde: Marilyn Monroe.

Oates alleviivaa ja tekee selväksi alusta alkaen, että ei kirjoita Marilyn Monroen elämäkertaa vaan fiktiota, joka noukkii elementtejä todellisuudesta, mutta panee myös rankasti omiaan: valikoi, valitsee, värittää, kuvittelee.

Vaikka kortit ovat selkeät ja avoimet, tarina imee niin voimakkaasti mukaansa, että lukiessa paikoin unohtaa pysyä tarkkana. Sain moneen kertaan havahduttaa itseäni lähes transsimaisesta lukutilasta ja muistuttaa yhä uudelleen lukevani romaania. Omien reaktioiden tarkkailu Blondia lukiessa oli kiintoisaa ja paljastavaa. Minusta löytyi tirkistelijä ja kauhistelija, moralistikin.

Romaanin Norma Jeane ei totisesti saa parhaita arpoja käteensä. Hän on rikkinäisen lapsuuden uhri koko ikänsä, etsii kauhuissaan ja yksinäisenä hyväksyntää ja kiintymystä niitä juurikaan saamatta. Oates on julma tarinankertoja, hän ei silottele eikä anna armoa. Norma Jeanen halu kutsua rakastettujaan Isukeiksi on ällöttävää ja kovin ymmärrettävää. Ikuinen kaipuu huolenpitoon saa helpotusta vain harvoin. Oates rakentaa päähenkilöstään aidon, elävän ja moniulotteisen naisen, jolla on naamio ja rooli tilanteeseen kuin tilanteeseen. Paitsi kun sitten lopulta ei olekaan.

Blondin kuva 1940–1960-lukujen Hollywoodista ja Yhdysvaltojen viihdemaailmasta on armoton. Norma Jeanella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin alistua Studion nukeksi. Hän on miehisen vallankäytön alainen silloinkin – ja ehkä juuri nimenomaan silloin – kun juuri hänen kasvonsa ja vartalonsa takovat yhtiölle rahaa yhä uusilla tavoilla. Ihmissuhteissaan hän sitä vasta onkin, lukuunottamatta avioliittoa Kirjailijan kanssa, jonka olisi suonut kestävän.

Oates rakentaa palapelinsä erilaisilla tyyleillä ja tekstilajeilla. Kertojaääniä on monta, ja kaikkien niiden katseen kohteena on Norma Jeane, Marilyn, Vaalea näyttelijätär. Kirja tuntuu mittaansa lyhyemmältä, sillä se on lopulta varsin nopea- ja helppolukuinen, vaikka jättääkin nahkean ja likaisen olon. Vaikka sivuja on lähes tuhat, en keksi, mistä tarinaa olisi voinut supistaa. Kaikki sen vaiheet ovat tarpeen, kaikilla on paikkansa ja merkityksensä.

Blondi on kirja, jota massiivisuudestaan huolimatta suosittelen. Se pakottaa tutkimaan omaa suhtautumistaan julkisuuteen ja viihdekoneistoon, sukupuolirooleihin, perhe- ja ihmissuhteiden muodostumiseen, itsetuntoon ja -tuntemukseen, valtaan ja vallankäyttöön. Suuria, merkityksellisiä teemoja – mutta niin on suuri ja merkityksellinen tämä kirjakin.


Tänään on kulunut 90 vuotta Norma Jeane Bakerin syntymästä. Hän kuoli 5.8.1962 Los Angelesissa vain 36-vuotiaana lääkkeiden yliannostukseen. Marilyn Monroena hän on yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista elokuvatähdistä.


Joyce Carol Oates: Blondi
Suomentaja: Kristiina Drews
Otava 2012 (1. painos 2001)
943 s.
Blonde (2000)

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Lukuisa, Täällä toisen tähden alla, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Tea with Anna Karenina, Järjellä ja tunteella, Nannan kirjakimara, Hurja Hassu Lukija, Kirjojen parissa 

Helmet-haasteesta nappaan luontevasti kohdan 22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe. Seitsemännen taiteen tarinat -haaste etenee myös pitkästä aikaa.

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär

Joyce Carol Oates: Haudankaivajan tytär
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Kansi: Ralph Del Pozzo
Otava 2010
678 s.
The Gravedigger's Daughter (2007)

Kirjakauppaostos.


Rebecca Schwart syntyy toisen maailmansodan alla New Yorkin satamassa, pakolaislaivan saastassa, saksalaisen pakolaisperheen kolmanneksi lapseksi. Schwartit ovat paenneet natsien vainoja ja asettuvat Yhdysvaltoihin monien muiden kaltaistensa tavoin. Perheen isä Jacob ei kuitenkaan kykene sopeutumaan, ja vaikka hän tekee kaikkensa, jotta sekä hän itse että koko perhe saisivat karistettua menneen elämän niskastaan, se ei onnistu. Uusi maa, uusi kieli, uusi kulttuuri – kaikki se on liikaa vihaa tihkuvalla katkeruudella höystetyssä elämässä.

Rebecca päätyy rikkonaisen lapsuuden jälkeen työskentelemään hanttihommissa ja ollessaan hotellin siivoojana hän tapaa hurmaavan Niles Tignorin, joka vie nuoren naisen sydämen ja siveyden. Epäsuhtainen pari alkaa elää avioliittoaan, ensin kiertolaisina Nilesin liikkuvan työn vuoksi, lopulta syrjäisessä maatalossa. Rebecan suurin toive, lapsi, syntyy lopulta. Hän on poika, Niley, jota Rebecca palvoo sydämestään.

Olosuhteet pakottavat Rebecan lopulta jälleen tien päälle ja lopulta vaihtamaan identiteettiä kokonaan – jälleen kerran. Kuinka sopeutua yhteiskuntaan, johon on kasvanut suhtautumaan varauksella, vierautta kokien? Kuinka kiintyä ihmisiin, jotka haluavat hyvää sen jälkeen, kun on elänyt niiden kanssa, jotka haluavat satuttaa? Rebecan tie maailmansodan jälkeisessä Amerikassa on kuopilla täytetty.

Olen hengästynyt ja hämmentynyt. Parin viikon matka Joyce Carol Oatesin voimakkaan kerronnan mukana päättyi viime yönä. Haudankaivajan tytär on ollut lukusuunnitelmissani kauan, ja etenkin hyytävän upean Sisareni, rakkaani lukemisen jälkeen se huusi päästä luettavaksi. Joyce Carol Oatesissa on vain se vika, että hän on kirjailijana yksinkertaisesti viiltävän nerokas. Ja raskas. Kauhistuttavan raskas.

Raskaus ei tule tekstistä tai tarinasta sinänsä. Oatesin kynä liitää ja leijuu, pyörii ja viekoittelee, hämää ja hidastaa. Tarina, juoni, jonka hän kokoaa, on runsas ja houkutteleva, upea. Kokonaisuus on se, joka tekee lukemisesta kaikkea muuta kuin yhdentekevää tai puhdasta viihtymistä. Oatesin käsittelemät teemat ovat suuria, satuttavia ja niin tosia, että ne tuntuvat syvällä. Siksi lukeminen on minulle raskasta.

Haudankaivajan tytär kertoo monista asioista. Se on ensinnäkin siirtolaisperheen tarina. Siirtolaisten, joiden uusi elämä ei ota sujuakseen, ja joka lopulta hajoaa tuhkaksi tuuleen. Schwartin perhe kohtaa maailman, joka ei halua tuhota heitä – miten virkistävää natsivainon jälkeen! – mutta sen jäsenet eivät silti onnistu aloittamaan uudelleen elämäänsä. Katkeruus, viha, itsetunnon tuho, sopeutumattomuus, ennakkoluulot. Kaikki nämä yhdessä ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen ovat yksinkertaisesti liikaa.

Rebecan osalta tarina jatkuu nuoren naisen selviytymiskamppailuna yhteiskunnassa, jossa hän on altavastaajana. Hän päätyy yhteen miehen kanssa, joka on peto hymynsä takana, jonka rautainen nyrkki kurittaa ja jonka häilyvä mieli ja terävä kieli iskevät suoraan heikoimpiin kohtiin. Väkivallan kuvaukset Haudankaivajan tyttäressä ovat kuvottavan aidon tuntuisia, ja onneksi, onneksi niitä ei lopulta ole enempää.

Lisäksi kirja kertoo äidinrakkaudesta, lahjakkuudesta, luottamuksen rakentamisesta ja ihmiselämän kokonaisuudesta. On myös onnea, rakkautta, kiintymystä ja menestystä. Puhdasta synkkyyttä voi ihmisen elämässä olla – mutta onneksi vain hetkittäin. Jokin toinen polku voi aina viedä sieltä pois.

Joyce Carol Oates ei päästä lukijaa helpolla. Hän ei tarjoile kaikkea valmiina, eikä hän pyydä anteeksi sitä, mitä kirjoittaa. Se on joko otettava tai jätettävä, jossittelemaan on turha jäädä. Ihailen tämän naisen vahvaa ääntä, kantaaottavuutta ja kunnianhimoa. Vaatii pokkaa huutaa vielä silloin, kun muut käskevät olemaan hiljaa.

Kolmen luetun teoksen perusteella – tämän, Sisareni, rakkaani ja Kosto: rakkaustarinan – myönnän: tämä nainen on nero. Hän tietää, mitä tekee – ja hän tekee sen.

___

Haudankaivajan tytärtä on luettu paljon. Suosittelen tekemään saman. Muutamia muiden ajatuksia mainitakseni: Jaana häikäistyi, Katja ei voinut tämän jälkeen hetkeen lukea mitään muuta, Leena löysi Suuren Kertojan.

Kirja edistää TBR-listaani jälleen yhdellä ruksilla.

Sisareni, rakkaani

Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2012
727 s.
My sister, my love (2008)

Saatu lahjaksi.


Kuusivuotiaasta Bliss Rampikesta piti tulla kaikkien aikojen luistelutähti. Hänen uransa alkoi jo neljävuotiaana virtuoosimaisella pikkulasten luistelukilpailujen voitolla, ja se oli suorassa nousukiidossa – ei vähiten Blissin äidin, Betseyn, kunnianhimoisen uurastuksen vuoksi. Kaikki näytti hyvältä ja lupaavalta, menestys ja kuuluisuus alkoi jo koputtaa olkapäätä, kun jokin meni vikaan. Vain vähän ennen seitsenvuotispäiväänsä Bliss löytyi murhattuna newjerseyläisen kotinsa kellarista, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville, vaikka tunnustuksia kuultiin.

Tarinaa kertoo kymmenen vuotta myöhemmin Blissin "eloonjäänyt" isoveli, kymmenet diagnoosit, lääkereseptit, hoitolaitokset ja -osastot kiertänyt Skyler. Hän haluaa vähintään alitajuntansa (sen S. Freudin mukaan määritellysti) tasolla tulla sinuiksi menneisyyden kanssa, ehkä tunnustaakin jotain. Skylerin elämä tuntuu menneen lapsuudesta, oikeastaan jo Blissin syntymästä alkaen vain yhteen suuntaan: alas. Jo pienenä poikana hän jäi sisarensa varjoon, vanhempiensa huomion reunamille, pelkäksi elämän alaviitteeksi. Vakava vammautuminen voimisteluharjoituksissa – joihin perheen isä Bix, entinen yliopistotason jalkapalloilija, poikansa pakottaa – tuhoaa Skylerin mahdollisuudet urheilu-uraan ja siten mitä ilmeisimmin myös menestykseen. Se myös vie pojan vähitellen kohti särkylääkekierrettä, johon lisätään vielä varsinainen cocktail erilaisia mielen sairauksien ja syndroomien diagnooseja lääkityksineen, jolloin lopputuloksena on sekava, mielensä hämärtänyt nuori mies, jonka elämää sisaren julkisuus ja myöhemmin lööppikuolema sekoittaa entisestään.

Betsey Rampike keskittyy kiipimään elämässään ylemmille oksille, sinne, minne hänellä ei ennen ilmiömäistä tytärtään tuntunut olevan mitään asiaa. Tyttären lahjojen kautta hän voi toteuttaa omia, olosuhteiden pakosta kuolleita haaveitaan, eikä mikään, mikään saa olla enää niiden tiellä. Niin lähellä hän jo on suurimpien unelmiensa kiinnisaamista. Bix Rampike on nousujohteisella uralla eettisesti kestämättömässä geeniteknologia-alan yrityksessä, ja käärii rahaa minkä kerkiää. Työ on tärkeintä, joka miehen elämässä voi olla – satunnaisten toisten naisten ohella – joten perheelle ei valitettavasti aina ole niin paljon aikaa, kuin isi ihan tosissaan haluaisi olevan. Samalla kun oma asema yrityksessä kohoaa kuin taikaiskusta, voi ohimennen haastaa erinäisiä tahoja oikeuteen ja sopia korvaussummista kiusallisen julkisuuden välttämiseksi kulissien takana. Vaikka Skyler-pojasta ei koskaan tule Bixin toivomaa urheilijanuorukaista, hänestä on hyötyä, kun haastehimoa kutkuttaa: käräjille kutsutaan vuosien kuluessa niin valmentajia, opettajia, terapeutteja kuin oikeastaan keitä tahansa Rampiken perheen elämässä tavalla tai toisella käyneitä.

Kaiken taustalla on sairas perhe sairaine kuvioineen sairaassa yhteisössä, ylemmän keskiluokan esikaupunkihelvetissä, jossa aitoa on vain antiikki. Kukaan Rampikeista ei ole taakastaan vapaa, ja toisille se konkretisoituu selvemmin ja nopeammin kuin toisille.

Olen lukenut aivan hengästyttävän hyvän kirjan tämän uuden vuoden aluksi. Melkein kaksi viikkoa siihen meni, mutta tänään aamulla suljin Sisareni, rakkaani kannet ja huokasin syvään.

Osasin odottaa hyvää, mutta sain vielä parempaa. Joyce Carol Oatesin teos on kokonaisvaltainen, massiivinen, viiltävä ja ahdistava. Samalla se on taiturimainen, koukuttava ja lukijan itsetietoisuutta korostava: se saa lukijan kiinni rysän päältä, tirkistelemässä sitä samaa sontaa, jota eri mediat suoltavat vuorokauden ympäri. Se sekä ivaa että jäljittelee niitä lööppihelvettejä, joissa elämme pakottamalla katsomaan kirkuvien otsikoiden, salamavalojen ja tv-kameroiden taakse ja miettimään, mikä on julkisuuden hinta.

Oates ei jätä juuri mitään arvailujen varaan, vaan Sisareni, rakkaani repii auki sellaisiakin mätähaavoja, jotka ehkä haluttaisiin pitää salassa tai ainakin poissa puheista. Tarina pohjautuu todellisuuteen, lapsimissi JonBenét Ramsayn selvittämättömään murhaan vuonna 1996. Monilta muiltakin osin se on totta monin paikoin joka päivä. Minuun koski eniten lukea koko ajan kiihtyvästä diagnosoinnin ja lääkinnän kierteestä, johon kirjan kuvaaman ylemmän keskiluokan lapset ajetaan pienestä pitäen. Ajatus siitä, että lähes kaikelle käytökselle on olemassa diagnoosinumero ja reseptilääke, on niin kieroutunut, ettei tiedä, miten reagoida. Mutta sitähän se alkaa olla, väistämättä. Jos surukin on sairaus, mikseivät muutkin tunteet olisi?

Sisareni, rakkaani käy päälle ensimmäisistä sivuista alkaen ja pitää otteessaan loppuun saakka. Se on toki kirjana paksu, mutta minun lukukokemukseni intensiteetti ei himmennyt hetkeksikään. Nautin, vaikka aiheet tarinassa ovat rankkoja. Nautin, koska Sisareni, rakkaani on upeaa tarinankerrontaa, se rakentaa kokonaisen, ehjän ja täyteläisen maailman, saa uskomaan kuvaamaansa todellisuuteen, joka tosin on kauhea, mutta sitäkin koskettavampi. Nautin, koska tajusin lukevani laadukasta kirjallisuutta, joka jättää minuun näkyvän jäljen.

Tätä kultakimpaletta on luettu monissa blogeissa, ja lähes poikkeuksetta siitä on myös vaikututtu. Liityn joukkoon. Upea, upea kirja. Täysi kymppi ja toinen päälle.