Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset

El Salvador on yksi maailman väkivaltaisimpia ja vaarallisimpia maita, eikä se ole läheskään kokonaan toipunut vuonna 1992 päättyneestä sisällissodasta. Sen 6,5 miljoonan hengen väestöstä noin 60 000 kuuluu rikollisjengeihin, jotka pitävät maata käytännössä hallussaan kiristämällä ja uhkaamalla yrityksiä ja yksittäisiä ihmisiä. Väkivalta on jokapäiväistä ja näkyvää, ja maasta pakenee jatkuvasti ihmisiä hakemaan turvapaikkaa ympärysvaltioista.

El Salvadorin perustuslaki ja oikeusjärjestelmä mahdollistavat tiukat tuomiot rikoksista, ja toisaalta tuomioissa on valtavasti vaihtelua ja mielivaltaisuutta. Maan aborttilainsäädäntö on maailman tiukimpia: abortti on kielletty kaikissa tilanteissa ja jopa keskenmenosta voi joutua vankilaan. Kohtukuolemat ja pienten vauvojen kuolemat tutkitaan tarkkaan ja äiti voi joutua syytteeseen ja tuomituksi harkitusta murhasta.

Vankilat pursuavat vankeja, ja elinolot niissä ovat ala-arvoiset. Pahamaineisin El Salvadorin naisvankiloista on Ilopango.

Journalisti Maija Salmi ja valokuvaaja Meeri Koutaniemi kävivät läpi pitkän ja uuvuttavan väännön El Salvadorin rikosseuraamusviraston kanssa ennen kuin pääsivät tekemään kirjaansa Ilopangon muurien sisään. Salmi haastatteli ja Koutaniemi kuvasi kymmeniä eri vankeja. Vankilan lisäksi he tapasivat entisiä vankeja, ennen kaikkea entisten vankien yhdistuksen AEIPESin ja sen johtajan Guillermo Garcian kautta ja avustuksella.

Vankeja ja entisiä vankeja yhdistää moni asia, vaikka he ovat tietenkin kaikki yksilöitä ja omien elämänkohtaloidensa kokijoita. Ensinnäkin lähes kaikki ovat alemman sosiaaliluokan kasvatteja, köyhistä, epävakaista ja osa myös väkivaltaisista oloista. Moni on tullut äidiksi teini-ikäisenä, harvalla on pysyvä puoliso. Moni on joutunut tekemisiin elsalvadorilaisten jengien kanssa joko haluamattaan tai tarkoituksella, yleensä poikaystävän ja puolison kautta – osa myös omasta valinnastaan.

Lisäksi pelottavan moni tuntuu olevan vankilassa sattuman seurauksena. On ollut huono tuuri: väärä paikka väärään aikaan väärässä seurassa. Osa vangeista on vankilassa, koska heidät on tuomittu väärin tai vajain perustein. Jotkut ovat syyttömiä.

Salmen ja Koutaniemen perusteellinen, silottelematon tyyli vavahduttaa mieltä. Mustavalkoisissa kuvissa on vahva kontrasti, ja niiden pääosaan nousevat vankilan naiset massan sijaan yksilöinä. Haavoittuvina, haavoitettuina, nujerrettuina, selviytyjinä. El Salvadorissa vankeusrangaistus on yleisyydestään huolimatta häpeä, ja yhteisöllisessä kulttuurissa se vaikuttaa tuomitun koko perheeseen ja lähipiiriin. Jotkut vangeista eivät ole tavanneet lapsiaan, vanhempiaan tai puolisoaan vuosikausiin, osa ei uskalla tai halua vapauduttuaan palata enää kotiin. Toisaalta on myös niitä, joiden omaiset käyvät kaikkina vierailupäivinä tuomassa vangeille hygieniatarvikkeita, ruokaa ja muuta välttämätöntä.

Ilopangon olot ovat järkyttävät. Sellit ovat tupaten täynnä, ja suuri osa vangeista nukkuu lattialla. Ulkoilualueella ei välttämättä ole kunnollista suojaa porottavaa tropiikin aurinkoa vastaan, ja ruoka on pilaantunutta ja ala-arvoista. Hygieniasta voi huolehtia vain, jos ehtii jonon alkupäähän – kaikille ei riitä vettä peseytymiseen, eikä hygieniatarvikkeita saa muualta kuin omaisten toimituksista tai kovaan hintaan muilta ostamalla. Terveydenhuolto on olematonta.

Huumeet, väkivaltarikokset ja prostituutio ovat yleisiä teemoja, jotka pilkahtelevat Salmen haastatteluissa. Jengien kanssa kerran tekemisiin jouduttuaan on niiden vanki aina, sillä jengistä ei voi erota, ja jos joutuu vahingossa väärän jengin hallitsemalle alueelle, voi tulla ammutuksi.

Toisaalta vankila tarjoaa osalle naisista jotain, mihin heillä ei ole koskaan aiemmin ollut mahdollisuutta: siellä voi kouluttautua. Moni käy kesken jääneen peruskoulunsa loppuun, ja vankilassa on mahdollista opiskella erilaisia tutkintoja ja sertifikaatteja esimerkiksi terveydenhuoltoon liittyen. Avovankilan puolelle päässeet vangit pystyvät työskentelemään ja hankkimaan siten sillan vankeusrangaistuksen ja vapautumisen jälkeen koittavan elämän välille.

Kaikkein eniten järkytyin abortista, keskenmenosta, kohtukuolemasta tai lapsen kuolemaan johtaneesta synnytyksestä tuomittujen naisten kohtalosta. El Salvadorissa ei tosiaan ole minkäänlaista joustoa aborttiin liittyvissä kysymyksissä (joskin rahalla saa tietenkin lopulta mitä tahansa), ja jokainen keskenmeno ja kuollut vauva johtaa tarkkoihin lääketieteellisiin tutkimuksiin. Kotikonstein tehdyt abortit uhkaavat terveyttä, ja ottaen huomioon kuinka huonoissa oloissa suuri osa maan asukkaista elää, synnytysolosuhteet ovat haastavat, eikä lapsivuodekuolleisuus ole tietenkään lähelläkään länsimaisia standardeja. Lääkärin lausunto on painava ja voi johtaa pahimmillaan vauvansa synnytyksessä menettäneen äidin elinikäiseen vankeusrangaistukseen.

Maija Salmi ja Meeri Koutaniemi ovat tehneet suuren työn Ilopangon vankilan naisia valmistellessaan. Kirjana se on yllättävän helposti lähestyttävä ja sujuvaksi luettavaksi kirjoitettu, ja vaikka aihe kalvaa sydäntä, tämä kirja on helppo saada luettua. Se saa miettimään, mistä eriarvoisuus kumpuaa ja pohtimaan, kuinka maailmaa voi koskaan saada muutettua, jos se on jossain tällainen.

Sillä ei, tällaista ei saisi olla missään.


Maija Salmi & Meeri Koutaniemi: Ilopangon vankilan naiset
Like 2017
162 s.

Arvostelukappale.

_________

Aiheesta toisaalla: Maailman kuvalehti, Aamulehti, Kotiliesi,

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja. Kirjallinen maailmanvalloitus (El Salvador).

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä

Ylläolevassa kuvassa näkyy ehdottomasti arvokkain omaisuuteni, eikä se ole kirjastosta lainassa ollut Anu Partasen erinomainen tietoteos Pohjoinen teoria kaikesta. Sen sijaan Partasen kirjan lukeminen sai minut silittelemään aarrettani ja miettimään, kuinka voin omalta osaltani huolehtia siitä, että sen arvo vain nousee.

Suomi on muiden Pohjoismaiden ohella yksi maailman parhaista maista monilla mittareilla. Meillä on erinomainen koululaitos, turvallinen yhteiskunta, lähes paras lehdistönvapaus (kröhöm pääministerille meileineen), mahdollisuuksien tasa-arvo ainakin periaatteen tasolla, toimiva vankeinhoito ja niin edelleen. Yhdysvaltoihin maahanmuuttanut Anu Partanen on journalisti, joka on päättänyt uppoutua pohjoismaisen yhteiskuntarakenteen salaisuuksiin huolella ja hartaudella verraten sitä Yhdysvaltoihin.

Partanen on asunut jo vuosikaudet Atlantin toisella puolella, ja kirjoittaa kirjassaan sekä omien kokemustensa että haastattelujen ja tekemänsä tutkimustyön perusteella elämästä, mahdollisuuksista ja valinnanvapaudesta siellä. Hyytävää luettavaa, totean. Vaikka Yhdysvaltoja pidetään vapauden paratiisina ja äärettömien mahdollisuuksien aarreaittana, arki on monelle perheelle ja yksilölle täynnä ylitsepääsemättömiä haasteita ja jatkuvaa taloudellista epävarmuutta. Kun yhteiskunnan varaan ei voi laskea juuri mitään, perheiden on varauduttava kaikkiin elämän käänteisiin itse. On maksettava itse äitiyslomat, lasten koulutus esiopetuksesta yliopistoon ja avustettava aikuisiakin lapsia. Kun itse vanhenee, on tukeuduttava omiin lapsiin – joilla samaan aikaan on jo omakin perheensä elätettävänään. Työelämä vaatii äärimmäiset panostukset ja sitoutumisen, jonka vastineeksi saattaa toki saada erinomaista palkkaa, mutta eniten toivotaan työnantajan tarjoamaa sairausvakuutusta. Jos sairastuu, on vain toivottava, että monikymmensivuisten vakuutusehtojen viidakosta löytyy korvausperuste juuri itseä koskettavalle operaatiolle, hoidolle tai lääkitykselle. Jos se vakuutus siis ylipäänsä on.

Partasen mukaan Pohjoismaissa luotetaan Yhdysvaltoja huomattavasti enemmän yksilöön, niin nurinkuriselta kuin se saattaakin kuulostaa. Täällä halutaan olla tilanteessa, jossa ihmiset eivät ole ainoastaan sitovissa ja velvoittavissa verkostoissa keskenään, vaan voivat luottaa siihen, että yhteiskunta kannattelee ja tukee tietyissä elämänvaiheissa ja tilanteissa. Näin niin sanottu pohjoinen rakkauden teoria toimii: ihminen on vapaa elämään omien läheistensä kanssa ilman, että joutuu olemaan täydellisessä vastuussa sekä heistä että itsestään kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa.

Kirja on kirjoitettu alunperin englanniksi pohjoisamerikkalaiselle yleisölle, ja ymmärtääkseni se on jonkin verran herättänytkin keskustelua. Tästä lähtökohdasta johtuen osa kirjan sisällöstä – suomalaisen vanhempainvapaa-, päivähoito- ja koulutusjärjestelmän selittäminen esimerkiksi – on selvästi nimenomaan suunnattu yhdysvaltalaisille, mutta hyvää tekee suomalaisillekin kerrata mielessään, kuinka hienosta järjestelmästä saamma nauttia. Partasella on jo sen verran pitkä etäisyys Suomessa asumiseen, että vaatimattomuus on karissut kehuista. Tietenkään suomalainenkaan elämänjärjestys ei ole täydellinen, mutta vaikka Partanen ei sen kolhuja ja virheitä korosta, hänen suomansa kehut eivät ole turhia.

On tosiaan paikallaan havahtua miettimään, kuinka paljoon hyvään on oikeutettu omistamalla Suomen passin tai asumalla vakituisesti täällä. Itse olen asunut vain hetken väliaikaisesti muualla, enkä ehtinyt silloin vielä alkaa kaipaamaan kotimaata etuineen, mutta jos nyt lähtisin, ikävä voisi tulla nopeasti. Kuten todettua, Suomikaan ei ole täydellinen maa, mutta sangen hyvällä tolalla asiat ovat – ainakin toistaiseksi.

Partanen on tehnyt työnsä laadukkaasti. Pohjoinen teoria kaikesta on kirja, jonka haluaisin iskeä kaikkien suomalaisten poliittisten päättäjien luettavaksi. Vastaansanomattomalla tavalla se todistaa, että suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on puutteistaan huolimatta paras mahdollinen vaihtoehto, jonka erinomaisten rakenteiden heikentämisessä ja alasajamisessa ei yksinkertaisesti ole mitään järkeä.


Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta – Parempaa elämää etsimässä
Suomentajat: Sami Heino ja Anu Partanen
Ulkoasu: ?
Tammi 2017
362 s.
The Nordic Theory of Everything: In Search of a Better Life (2016)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: INAhdus

Haasteet: 57. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Muuttoliikkeessä

Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille

Mietitkö koskaan mielessäsi suljettujen, hylättyjen tai raunioituneiden rakennusten ja paikkojen ohi kulkiessasi, millaista elämää niissä on joskus ollut? Minä mietin melkein aina. Parhaimmillaan kuvittelen kokonaisia tarinoita suljettujen tai rikottujen ikkunoiden taakse, mietin, kuka missäkin on kävellyt ja miksi ovista, lastauslaitureilta tai luukuista on kuljettu. Hiljenneet kylätiet, autioituneet asuintalot ja romahtamispisteessä olevat aitat ja riihet surettavat ja kiehtovat, loputtomasti.

Toimittaja Johanna Vehkoo on tehnyt lähes maailmanympärimatkan tutustuessaan erilaisiin aavekaupunkeihin, paikkoihin, jotka ovat menettäneet alkuperäisen tarkoituksensa, on se sitten asumista, viihdettä tai teollisuutta. Reportaasikirja Autiopaikoilla – Tutkimusmatkoja tulevaisuuden raunioille avaa katseen niin kainuulaiseen entiseen kaivoskaupunkiin Otanmäkeen, japanilaiseen keskeneräiseksi jääneeseen hotelliin, kalifornialaiseen kultakuumekaupunkiin, neuvostoliittolaiseen aikakapseliin Huippuvuorille kuin lähes autioituneeseen 1990-luvun virtuaalimaailmaankin.

Urbaani löytöretkeily, hylättyjen paikkojen himo, raunioporno. Kuvien kattama maailma ja paikat, joissa käyminen on itsessään ansio. Kaikkeen tähän Autiopaikoilla vie, tutustuttaa ja samalla ravistelee ja kritisoi. Olisiko minusta urbex-harrastajaksi? Ehkä, miksipä ei, ainakin jos saa pysytellä maan pinnalla. Vuosia sitten olimme partioretkellä jossain keskisessä Virossa, ja muistan aina autiotalon, jota vaelluksellamme tutkailimme. Lattia oli peittynyt tavaraan, roskaan ja ryönään, siellä täällä pilkotti kirjeitä ja valokuvia. Meinasin poimia jotakin mukaani – matkamuistoksi – mutta ystäväni kielsi koskemasta mihinkään. Hänestä meillä ei ollut siihen oikeutta, ja sittemmin olen ollut samaa mieltä.

Kaikki kirjassa esitellyt kaupungit ja paikat kutkuttavat mielikuvitusta tavalla tai toisella. Itse kiinnostuin eniten Kaliforniassa olevasta Bodie-nimisestä kultakuumeen jälkeensä jättämästä, sittemmin turistikohteeksi muodostuneesta villin lännen kaupungista, jota innokkaat oppaat kesä toisensa jälkeen esittelevät. Bodie pyritään pitämään pysähtyneen rappion tilassa ilman varsinaisia korjauksia mutta niin, etteivät rakennukset rapistu enempää. Samassa luvussa Vehkoo pohtii, millaiset jäljet tämänhetkisestä rakentamisesta aikanaan jää: millaisia kolhoja seikkailukohteita avokonttorit ja start up -toimistot aikanaan tuovat – sillä väistämättä koittaa aika, jolloin niitä ei enää nykyisessä merkityksessään tarvita.

Belgialainen kylä Doel kouraisee mieltä tragediallaan: alueelle juurtuneet asukkaat saivat lähtöpassit Antwerpenin sataman tieltä, mutta ovat sinnitelleet ja kapinoineet väistämättömästi ylitseen pauhuavaa hyökyaaltoa vastaan pitkän aikaa. Doelista on tullut epäpaikka, alue, jolla kodin turva, koskemattomuus ja päätäntävalta omasta tilasta ovat lakanneet pakotettuina olemasta.

Detroit taas on kaupunki, joka on kokenut konkurssin, massiivisen hylkäämisen, rappion ja lopulta pilkahduksen jälleenrakennuksesta ja uudesta alusta. Finanssikriisi potki entistä autoteollisuuskaupunkia kovaa viime vuosikymmeneltä alkaen, ja siihen on kohdistunut niin väestö-, raha- kuin hyvinvointikato. Siinä missä jättikiinteistöt rapistuvat käyttöä vailla, pilvenpiirtäjiä kaupataan (turhaan) alehinnoin kuin tarjouseineksiä ikään ja kaupunginosien välille on rakentunut lähes ylittämättömiä railoja, Detroit on myös synnyttänyt uusia urbaanin elämisen muotoja kuten kaupunkipuutarhoja ja -viljelyä, yhteisöllistä asumista ja elävää kansalaisaktivismia.

Autiopaikoilla on kirja, joka saa pohtimaan elämäntapaamme ja rakennettua maailmaa, jossa sitä toteutamme. Onko täyteen pakattu kaupunki järkevä tai toimivin muoto elää? Mitä tehdä paikoille, joiden käyttötarkoitus on tyystin kadonnut, mutta joihin on kiinnytty – kuten ihmisellä nyt tapana on asuinpaikkaansa kiintyä? Minne mennä ja mitä tehdä, kun puskutraktori vie kodin tai globaali markkinatalous toimeentulon?

Kirjaa lukee kuin seikkailuromaania tai ahmittavaa proosateosta, se on houkutteleva, sujuva ja mukaansatempaava. En muista, milloin viimeksi olisin tempautunut näin lujaa journalismin vietäväksi, lukemaan yhä uusia sivuja, kokemuksia ja oivalluksia. Vehkoon tyyli koukuttaa lukijan ilman pienintäkään klikkijournalismin häivettä. Tekstin äärellä hyrisee onnellisena, kulkee mukana hylätyillä kaduilla ja rakennuksissa, näkee paikat mielessään (ja Kimmo Hokkasen upeissa kuvissa), pohtii omaa suhdettaan tilaan ja paikkaan.

En voi kuin suositella: niin seikkailijoille kuin nojatuolimatkalaisillekin, sillä kaikkien meidän on opittava elämään maailmassa, jota ei voi rakentaa tulevaisuutta varten valmiiksi.


Johanna Vehkoo: Autiopaikoilla
Kuvat: Kimmo Hokkanen & Susanna Frohman
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Teos 2016
214 s.

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?
Vehkoon ja Hokkasen Autiopaikoilla-blogi.

Jonathan Franzen: Purity

Suosikkikirjailijan uusi teos on aina merkittävä juttu. Jonathan Franzen luikahti aikoinaan tietoisuuteeni Vapauden myötä, ja sen jälkeen olen vähitellen lukenut hänen tuotantoaan. Uusin suomennos, Purity, ilmestyi tänä syksynä. Sen 600 sivua tarjosivat taattua lukulaatua, lukemisen virtaa, ajatuksia ja nautintoa.

Kirjan nimi tulee sen päähenkilöltä: Purity "Pip" Tyler on vastikään yliopistosta valmistunut nuori nainen, opintoveloissa korviaan myöten ja töissä yrityksessä, jonka toimintaa ei täysin edes halua ymmärtää. Pip on älykäs mutta kovia kokenut. Hän asuu Kalifornian Oaklandissa kommuunissa erikoisten kämppisten kanssa ja pohtii, kuka hänen isänsä on. Sitä ei Pipin erikoinen äiti ole koskaan suostunut kertomaan.

Pip päätyy useiden sattumien summana Boliviaan osaksi lähes kulttimaista Sunlight-projektia, jota luotsaa sananvapauden ja verkkovuotojen airut ja sankari, saksalainen Andreas Wolf. Wolfilla on perässään puoli maailmaa ja harteillaan menneisyys DDR:ssä. Seikkailu saa sittemmin jatkoa Denverissä, jossa Pipistä tulee avustaja rautaisen toimittajan Tom Aberantin luotsaamaan Denver Independent -verkkolehteen.

Purity on aivan erinomainen romaani, jonka juoni on massiivinen, henkilögalleria kiehtova ja tematiikka koukuttava. Franzenin tarinankerronnan taito saa huokaamaan onnesta: hän punoo draamansa esiin vähä vähältä, yhä uusina spiraaleina, aina hieman lisää paljastaen, aina hieman lisää lukijaa härnäten.

Kuinka rakennelma pysyy koossa? Hyvinhän se. Henkilöt nousevat kukin keskeiseen rooliin, heidän taustojaan, ajatuksiaan ja tekojaan pohjustetaan ja perustellaan huolella. Tiet kulkevat toisiaan vastaan ja toistensa ohi, mutta merkitys kaikella – sivuseikoillakin – on, lopulta. Perhesuhteet ovat kipeitä, salaisuudet synkkiä, mutta mitään perusteetonta kuraa ja rapaa tämä kirja ei kaivele tai viskele. Pikemminkin lukija joutuu syvän inhimillisyyden äärelle: kuinka rasittavia, kammottavia ja typeriä me ihmiset osaammekaan olla? Ja silti elämme toistemme kanssa, rakastamme ja kiinnymme, annamme anteeksi.

Purityn toinen keskeinen teema on nykyhetken verkkomaailma. Tiedostelutaidot, salaisuudet ja niiden paljastaminen saavat miettimään lukiessa tietoturvaa ja sen kerrannaisvaikutuksia. Millaista elämämme on jatkuvan infovyöryn keskellä? Minne pääsee pakoon? Ei minnekään, vaiko sittenkin...

Franzenin kirjoissa, niin myös Purityssa, pidän eniten hänen taidostaan kirjoittaa tarinaa, ihan sellaistan vanhaa kunnon stooria käänteineen ja pysähdyksineen. Joku voi pitää tyyliä lavertelevana, mutta hei, tätä tekee myös John Irving – menestyksellä. Miten voi pienestä löytää suurta, kulman takaa aina uutta, vielä yhden tason ja uuden kuvakulman? Tämä mies voi!

Jonathan Franzen on koettava itse, ei tätä toisen kertomana voi käsittää. Kuusisataa sivua laatukirjallisuutta – kuka voisi panna pahakseen?


Jonathan Franzen: Purity
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: Jonathan Pelham
Siltala 2015
600 s.
Purity (2015)

Oma ostos.

______

Toisaalla: Lumiomena, Veijo Hietala / Turun Sanomat

Vaadin laatua!

Journalismin kriisi? Eikö se ole jo vanha juttu, tiedetty vaikka kuinka kauan? 

Ehkä, tai ehkei sittenkään. Ainakaan valtamedian toimenpiteet eivät puhu sen puolesta, että niissä olisi herätty 2010-luvulle ja nykyajan vaatimaan toimintakulttuuriin. Sanomalehdet yrittävät edelleen olla nopean tiedonvälityksen kanavia, vaikka on selvää, että tämän päivän lehti kertoo eilisen uutiset, jotka on luettu jo. Mediatalot tekevät nettisivuista painettujen lehtien kopioita, vaikka nettiympäristö mahdollistaisi lähes äärettömän määrän muita toteutustapoja. Ja niin edelleen.

Toimittaja Johanna Vehkoo kirjoittaa kirjassaan Painokoneet seis! Kertomuksia uuden journalismin ajasta (Teos, 2011) kantaaottavasti ja kiinnostavasti siitä, mitä journalismi nykyaikana on – ja mitä sen pitäisi olla. Kirja on julkaistu kolme vuotta sitten, ja moni asia lienee muuttunut sen jälkeen, mutta vanhentuneena en sitä pitäisi. Koko ajan on syytä pohtia, millaista tietoa ja tulkintaa maailmasta haluamme lukea, millaisena se meille tarjoillaan ja millaisella vastuulla ja taidolla sitä tehdään.

Journalismin koottuihin kriiseihin kuuluvat esimerkiksi eksistentiaalinen kriisi ja sosio-ekonominen kriisi. Eksistentiaalisella kriisillä Vehkoo viittaa lehdistön muuttuneeseen rooliin. Tiedonvälitys on nopeampaa kuin koskaan ennen ja kuka tahansa voi julkaista mitä tahansa milloin tahansa. Toimittajat ovat korvattavissa. Määrällä ei voi kilpailla, on kilpailtava laadulla – ja tässä on monilla tahoilla vielä petrattavaa. Sosio-ekonominen kriisi taas näkyy lehtien mainostulojen romahtamisena ja toimitusten supistamisena. Vähemmällä yritetään tehdä enemmän ja tehokkaammin, siinä välttämättä onnistumatta.

Lisäksi journalismin kriisiin vaikuttaa voimakkaasti pelko uuden edessä. Maksumuurit, sanomalehtien lukijakunnan vanheneminen, nettisivustojen vanhanaikaisuus ja ”Katso kuvat!” -roska eivät ainakaan paranna tilannetta.

Vehkoon oma toimintasuunnitelma uuden journalismin vahvistamiseksi sisältää periaatteita, jotka kuulostavat kaltaiseni mediankäyttäjän korvaan erinomaisilta. Faktat on tarkistettava, journalismin on oltava läpinäkyvää, maailmassa tarjolla olevaa dataa on hyödynnettävä ennakkoluulottomasti, yhteiskunnalliset epäkohdat on paljastettava, on kirjoitettava hyvin, on osattava ja uskallettava erikoistua, on hyödynnettävä joukkoistamista ja kansalaisia ja ennen kaikkea: on tehtävä laatua. Huolellista, pohjustettua, professionaalista ja luotettavaa laatua.

Kun olemme määritelleet, mitä journalismi on, voimme kysyä, mitä on uusi journalismi. Uusi journalismi syntyy, kun vanhan journalismin parhaat ja kestävimmät periaatteet yhdistetään uutta luovaan ajatteluun ja teknologiaan. Uusi journalismi on eettistä, reilua ja läpinäkyvää. Se on fiksua, perusteellista ja hyvin kirjoitettua. Sen toiminta on avointa ja se kutsuu kansalaiset mukaan.

Se on yksinkertaisesti parempaa. (Painokoneet seis!, s. 223)

Sellaista minä haluan lukea.

Ja olenkin jo toki saanut, monesti ja monesta eri lähteestä, mutta enemmänkin kelpaisi käsiinsä saada.

Yksi väylä, jonka kautta hitaan kotimaisen laatujournalismin äärelle pääsee, on Long Play. Long Play julkaisee tutkivaa journalismia, reportaaseja, esseitä ja henkilökuvia digitaalisessa muodossa. Uusia juttuja, singlejä, julkaistaan vuodessa kaksitoista. Palveluun voi tehdä vuositilauksen tai ostaa singlejä kappaleittain. Osa singleistä on myös lainattavissa esimerkiksi HelMetin e-kirjastosta.

En ollut aiemmin tutustunut Long Playn sisältöön nettisivujen selailua kummemmin. Kun minulle tarjottiin mahdollisuutta arvostelukappaleeseen tai itse asiassa kahteen, tartuin tilaisuuteen liikoja arkailematta.

Se johti muutamaankin asiaan.

Ensinnäkin luin artikkelit innolla, kun ne käsiini sain. En osannut tehdä valintaa sinkkujen välillä, joten päätoimittaja Vehkoo teki sen puolestani. Sain luettavaksi Tommi Uschanovin Yhdysvaltojen politiikkaa ja sen muutosta käsittelevän Tämä on Amerikka -artikkelin sekä Anu Silfverbergin ja Hanna Nikkasen kiehtovan neurobiologi James H. Fallenista ja tämän psykopatiaa koskevista havainnoista kertovan henkilökuvan Pimeyden ydin.

Molemmat ovat aivan erinomaisia.

Uschanov kirjoittaa selkeästi ja perustellen, taustat, syyt ja seuraukset avaten, kuinka Yhdysvaltojen politiikka ja kansalaisten suhtautuminen siihen on muuttunut 1960-luvulta nykypäivään. Hän selvittää, kuinka hyvinvointivaltion tavoittelusta tuli lähes mahdotonta, ja kuinka puolueiden kannatus on muuttunut etenkin Etelävaltioissa. Artikkeli on todella mielenkiintoinen, ja se avaa monia uusia kysymyksiä ja pohdinnan aiheita. Luulen, että se teki hyvää omille ennakkoluuloilleni, joita poden Yhdysvaltoja kohtaan. Tuo suuri maa on totta tosiaan huomattavasti monimutkaisempi ja monitulkintaisempi kuin yleistetyn pohjoiseurooppalaisen näkökulman kautta koskaan voi huomata.

Silfverbergin ja Nikkasen artikkeli Fallenista on rakenteeltaan Uschanovin tekstiä helpommin sulatettava. Toimittajat matkustivat Osloon tapaamaan James Fallenia, joka on tutkinut psykopaatteja ja tehnyt melkoisen löydön: hänen oma aivokuvansa vastaa tyypillisen psykopaatin vastaavaa. Miten tämä näkyy Fallenissa ja hänen elämässään? Mistä pahuus muodostuu ja miksi? Teksti koukuttaa ja se tekee mieli ahmia yhdeltä istumalta. Aihepiiri on samaan aikaan populaaristi kiinnostava ja tärkeä, sillä tällaiset aiheet kantavat usein mukanaan ymmärtämätöntä kuohuntaa ja vääriä käsityksiä. Niitä Silfverberg ja Nikkanen lähtevät ansiokkaasti avaamaan.

Toinen asia, johon saamani Long Play -tarjous johti, oli Vehkoon kirjan lukeminen ja aihepiiristä kiinnostuminen yleisemminkin. Olen aika kaikkiruokainen median kuluttaja, minulle kelpaavat pikku-uutiset siinä missä laajemmatkin tekstit. Olen toki seurannut journalismin kriisiä aktiivisesti, mutta koska oma leipätyöni on muualla (joskin amatööripohjalta on tullut jonkin verran lehti- ja mediajuttuja tehtyä), en tietenkään koe sitä niin henkilökohtaisesti kuin ammattitoimittajat. 

Nyt tunnen jossain määrin ryhdistäytyneeni. Katse on tarkentunut, linkkejä tulee klikkailtua enemmän, Twitter on ahkerassa käytössä ja polkuni on muutenkin kulkenut uusille, kiinnostaville nettisivuille, punnitun tiedon ääreen.

Uskallan sanoa tehneeni jonkinmoisen periaatepäätöksen.

Tästä eteenpäin haluan journalismiltani ensisijaisesti laatua. Siinä kaikki.

_____

Johanna Vehkoo: Painokoneet seis – Kertomuksia uuden journalismin ajasta
Ulkoasu: Ville Tiihonen / Jenni Saari
Teos 2011
231 s.

Kirjastosta.

Tommi Uschanov: Tämä on Amerikka 
Long Play -single nro 11, 12/2013

Anu Silfverberg & Hanna Nikkanen: Pimeyden ydin
Long Play -single nro 8, 10/2013

Arvostelukappaleet.