Jonathan Franzen: Crossroads

 

Jonathan Franzenissa tai lähinnä hänen kirjallisessa tuotannossaan yhdistyy monta keskenään ristiriitaista elementtiä. Yhtäältä olen huumaantunut hänen runsaista ja monipolvisista romaaneistaan, esimerkiksi Vapaus ja Purity ovat ilahduttaneet minua lukijana suuresti. Olen lukenut romaaneja tyytyväisenä hyristen, laajojen ja yksityiskohtaisten tarinoiden syliin upoten. Olen pohtinut Franzenin luomia hahmoja ja heidän välisiään suhteita, ratkaisuja, joita henkilöt tarinoissa tekevät tai jättävät tekemättä, elämänkaarta ja sen hienovaraisia sivupolkuja ja -luisuja. 

Toisaalta Franzenilta lukemani esseet ovat isoilta osin olleet lähes yhdentekeviä. Joko niissä näkyy omaan makuuni liian voimakkaasti jo vanhentuneita näkökulmia tai elämäntapavalintoja tai sitten ne ovat olleet sanomaltaan minulle mitäänsanomattomia ja tuntuneet lähinnä etuoikeutetun valkoisen miehen ulinalta.

Mutta Jonathan Franzenin romaanit, niistä minä sytyn.

Usein Franzen paneutuu amerikkalaisen ydinperheen problematiikkaan. Hän käsittelee avioliittoa, lapsen ja vanhemman välistä suhdetta, sisarussuhteita. Aiheita, joista ei kai saada koskaan kyllikseen, ja joissa on vielä jokin kärki, kulma tai sivu huomaamatta ja auki repimättä. Franzenin romaaneissa on dialogia (ja sen puutetta), konflikteja, raskaita päätöksiä, tekemättä jääviä valintoja.

Tuorein romaani Crossroads on jykevä, yli 600-sivuinen kirja, jonka tarina kiertyy Hildebrandtin perheen ympärille 1970-luvun alun Chicagon seudulla. Perheen isä Russ on pappi, joka kuitenkin kyseenalaistaa, kritisoi ja uudistaa uskonnollista ja hengellistä ajatteluaan ja toimintaansa, ja kohdistaa kritiikkinsä myös ulkopuolelleen. Russ havahtuu oman kokemusmaailmansa pienuuteen huomatessaan, että avioliitto Marionin kanssa on väljähtänyt ja seurakunnan aktiivitoiminnassa mukana olevan nuoren ja vetävän lesken Francesin kanssa puolestaan kaikki tuntuu sujuvan – ei vähiten Russin oma seksuaalinen halu, joka tuntuu uinuneen tai tukahtuneen pitkäksi aikaa. Marion puolestaan kamppailee omien sisäisten demoniensa kanssa: hän on terävä ja älykäs, avioliittoon ja äitiyteen identiteettinsä kadottanut ja menneisyytensä mielenterveysongelmia puolisoltaan pitkään peitellyt nainen, joka kaipaa jotain sanomatonta: onko se hänen oma minuutensa, menneisyytensä, tulevaisuutensa, siitä on vaikea saada kiinni. Yhtä kaikki Marionin ja Russin välinen suhde on kriisissä, kuin myös kummankin oma henkilökohtainen elämä.

Hildebrandtien lapset räpiköivät hekin kohti kasvua ja maailman monimutkaisuutta kukin omalla tavallaan. Esikoinen Clem opiskelee yliopistossa, seurustelee – ja tajuaa yhtenä päivänä, kuinka epäoikeudenmukaisesti on saanut vapautuksen Vietnamin sodan kutsunnoista. Pasifistisen isänsä kaikkia periaatteita uhmaten Clem ilmoittautuu kutsuntalautakunnalle. Becky puolestaan elää lukiolaisen huippuvuosia sosiaalisesti korkeassa asemassa, omaa tulevaisuuttaan pohtien. Becky on muiden Hildebrandtin lapsien tapaan pidättäytynyt varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, mutta eräs pilvenhajuinen konsertti-ilta muuttaa kaiken. Perry taas on selvä nero, terävä ja kykenevä, osaava ja ymmärtävä. Hänen haasteekseen käy olla liian älykäs elämänsä ympyröihin – ja kiinnostus huumeisiin ja niiden myyntiin. Kuopus Judson jää romaanissa vaille omaa ääntä, hän on maininta sivulauseissa ja eräänlainen aave muiden suhteiden keskellä. Vielä liian nuori otettavaksi huomioon, vielä muiden perheenjäsentensä ongelmien ulkopuolella. Omaksi onnekseen, voisi sanoa.

Crossroads tiivistää tapahtumansa pitkälti joulunalukseen vuonna 1971, seuraavan kevään pääsiäiseen ja muutaman vuoden päähän. Se kuvaa vuorotellen kunkin Hildebrandtin näkökulmasta perheen keskinäistä dynamiikkaa ja kunkin sen jäsenen omaa kamppailua juuri siinä universumin ja ajan pisteessä, jossa kukin heistä parhaillaan on.

Paljon kiteytyy Russin seurakunnan suosittuun ja aktiiviseen nuorisoryhmään, Crossroadsiin. Kolme Hildebrandtin vanhinta lasta on jollain tapaa tekemisissä ryhmän kanssa ja Russ puolestaan seilaa jossain sen laitamilla koettaen ymmärtää ja hyväksyä asemansa ja tehtävänsä seurakunnan pappina, joka ei kuitenkaan aivan puhu nuorten kieltä. Russ ei ole vastuussa ryhmän ohjaamisesta mutta järjestää vuosittain ryhmälle työleirin arizonalaisessa navajoreservaatissa. Reservaatti on ollut vuosikaudet Russin oma merkittävä ”pyhiinvaelluskohde”, ja hänen on vaikea käsittää, että sielläkin elämä ja ihmiset ovat muuttuneet.

Franzenin romaanit ovat ristiriitaisia kokemuksia. Ne ovat massiivisia, sivupolkujaan ahnehtivia, keskipisteestään laajenevia ja siihen jälleen palaavia elämyksiä. Voi ajatella, että ne jauhavat turhaa, käyvät joskus tyhjää, jaarittelevat – mutta piru vie kuinka tarkkaan ne ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan kuvaavat. Franzenin lukeminen saa pohtimaan itseään kirjallisuuden kuluttajana ja harrastajana: aika ajoin huomaan ajattelevani, että kaipaan jotain uutta, vallankumouksellista, erilaista – ja silti yhä useammin (viime vuosina määrällisesti vähentyneen lukuaikani rippeissä roikkuen) rakastan lukea sirpinterävää analyysia juuri siitä, mitä itsekin elän. Perheestä ja ihmissuhteista, siitä niin syvän inhimillisestä, että kaikessa tavanomaisuudessa siitä loppuu joskus sanat kesken.


Jonathan Franzen: Crossroads
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2021
626 s.
Crossroads (2021)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Lukutuulia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 3. aavikolla tai autiomaassa.

Jonathan Franzen: Purity

Suosikkikirjailijan uusi teos on aina merkittävä juttu. Jonathan Franzen luikahti aikoinaan tietoisuuteeni Vapauden myötä, ja sen jälkeen olen vähitellen lukenut hänen tuotantoaan. Uusin suomennos, Purity, ilmestyi tänä syksynä. Sen 600 sivua tarjosivat taattua lukulaatua, lukemisen virtaa, ajatuksia ja nautintoa.

Kirjan nimi tulee sen päähenkilöltä: Purity "Pip" Tyler on vastikään yliopistosta valmistunut nuori nainen, opintoveloissa korviaan myöten ja töissä yrityksessä, jonka toimintaa ei täysin edes halua ymmärtää. Pip on älykäs mutta kovia kokenut. Hän asuu Kalifornian Oaklandissa kommuunissa erikoisten kämppisten kanssa ja pohtii, kuka hänen isänsä on. Sitä ei Pipin erikoinen äiti ole koskaan suostunut kertomaan.

Pip päätyy useiden sattumien summana Boliviaan osaksi lähes kulttimaista Sunlight-projektia, jota luotsaa sananvapauden ja verkkovuotojen airut ja sankari, saksalainen Andreas Wolf. Wolfilla on perässään puoli maailmaa ja harteillaan menneisyys DDR:ssä. Seikkailu saa sittemmin jatkoa Denverissä, jossa Pipistä tulee avustaja rautaisen toimittajan Tom Aberantin luotsaamaan Denver Independent -verkkolehteen.

Purity on aivan erinomainen romaani, jonka juoni on massiivinen, henkilögalleria kiehtova ja tematiikka koukuttava. Franzenin tarinankerronnan taito saa huokaamaan onnesta: hän punoo draamansa esiin vähä vähältä, yhä uusina spiraaleina, aina hieman lisää paljastaen, aina hieman lisää lukijaa härnäten.

Kuinka rakennelma pysyy koossa? Hyvinhän se. Henkilöt nousevat kukin keskeiseen rooliin, heidän taustojaan, ajatuksiaan ja tekojaan pohjustetaan ja perustellaan huolella. Tiet kulkevat toisiaan vastaan ja toistensa ohi, mutta merkitys kaikella – sivuseikoillakin – on, lopulta. Perhesuhteet ovat kipeitä, salaisuudet synkkiä, mutta mitään perusteetonta kuraa ja rapaa tämä kirja ei kaivele tai viskele. Pikemminkin lukija joutuu syvän inhimillisyyden äärelle: kuinka rasittavia, kammottavia ja typeriä me ihmiset osaammekaan olla? Ja silti elämme toistemme kanssa, rakastamme ja kiinnymme, annamme anteeksi.

Purityn toinen keskeinen teema on nykyhetken verkkomaailma. Tiedostelutaidot, salaisuudet ja niiden paljastaminen saavat miettimään lukiessa tietoturvaa ja sen kerrannaisvaikutuksia. Millaista elämämme on jatkuvan infovyöryn keskellä? Minne pääsee pakoon? Ei minnekään, vaiko sittenkin...

Franzenin kirjoissa, niin myös Purityssa, pidän eniten hänen taidostaan kirjoittaa tarinaa, ihan sellaistan vanhaa kunnon stooria käänteineen ja pysähdyksineen. Joku voi pitää tyyliä lavertelevana, mutta hei, tätä tekee myös John Irving – menestyksellä. Miten voi pienestä löytää suurta, kulman takaa aina uutta, vielä yhden tason ja uuden kuvakulman? Tämä mies voi!

Jonathan Franzen on koettava itse, ei tätä toisen kertomana voi käsittää. Kuusisataa sivua laatukirjallisuutta – kuka voisi panna pahakseen?


Jonathan Franzen: Purity
Suomentaja: Raimo Salminen
Kansi: Jonathan Pelham
Siltala 2015
600 s.
Purity (2015)

Oma ostos.

______

Toisaalla: Lumiomena, Veijo Hietala / Turun Sanomat

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana

Asetelma hetkeä ennen kuvassa olevan eläimen
aiheuttamaa väistämätöntä romahdusta.

Jonathan Franzen: Yksin ja kaukana
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2013
338 s.
Farther Away (2012)

Kirjastosta.


Jonathan Franzen on yksi suosikkikirjailijoistani. Luettuani toissakeväänä Vapauden moni kirjallinen asia mielessäni niksahti pois sijoiltaan (vaiko lopullisesti paikoilleen? Molempi parempi, luulen.) Viimekesäinen kokemukseni Alkuvoimien kanssa oli myös erinomainen. Franzen on siis minulle Niitä Suuria, siitäkin huolimatta, etten ole pitänyt kaikesta hänen kirjoittamastaan.

Nyt olin jälleen mökkitunnelmissa, ja ilmeisesti Jonathan seuraa minua sinne joka kesä. Minulla ei ole mitään sitä vastaan.

Yksin ja kaukana on määritelty esseekokoelmaksi, jonka tekstit (puheet, kirja-arvostelut ja esseet) ovat vuosilta 1998–2011. Aiheiden puolesta liikutaan niin teknologian kehityksessä ja vaikutuksessa ihmissuhteisiin, syyskuun 11. päivässä, Kiinan teollisuudessa, Välimeren lintujen salametsästyksessä sekä kirjallisuudessa. Syvällä, syvällä kirjallisuudessa. Nimiesseessä Franzen kuvaa matkaansa yksinäiselle Tyynenmeren saarelle käsittelemään olemista ja ystävänsä, kirjailija David Foster Wallacen itsemurhaa. Aiheita ja muotoja on paljon, mutta kokoelma tuntuu silti yhtenäiseltä. Franzenin tyyli on se kokoava voima.

Myönnän toki, että paikoin keskittymiseni herpaantui muistakin syistä kuin siksi, että sääsket purivat, aurinko paistoi torkuttavasti tai teki vain mieli jäädä kuuntelemaan järven liplatusta ja mäntyjen havinaa. Kirjallisuusesseissään Franzen käsittelee kirjoja ja kirjailijoita, jotka eivät pääpiirteissään ole minulle tuttuja. Aina en siis ollut aistit terävimmilläni. Vastaavasti Alice Munroa käsittelevä teksti Mistä tiedät niin varmasti, ettet itse ole se suurin paha? (2004) sai sydämeni sykkimään kovempaa. Munroa en vielä läpikotaisin tunne, mutta jo yksi kohtaaminen on nostanut hänet mielessäni korkealle. Oli siis mielenkiintoista lukea, mitä yksi suosikkikirjailijani kirjoittaa toisesta. (Hyvää.)

Vaikka kaikki aihepiirit kokoelman teksteissä eivät herättäneet kummoisia tuntemuksia, luin kaiken kiinnostuneena. Franzen panee itsensä peliin, hän sanoo asiat suoraan ja nostaa esimerkkejä omasta elämästään. Hän ei pelkää esittää mielipidettään tai ennakkoluulojaan, muttei myöskään jää niiden vangiksi. Yksitotista paasausta ei yleensä juuri huvita lukea, mutta siitä ei tässä kirjassa ole kyse, vaikka voimakkaita kommentteja esitetään.

Tuntui hieman tirkistelyltä lukea Franzenin näkemystä ystävänsä syvästä masennuksesta ja itsemurhasta. Toisaalta hän on sen vapaaehtoisesti kirjoittanut auki ja esille, eikä David Foster Wallacen käsittely tunnu raflaavan aiheen ja traagisen taiteilijakohtalon ryvettämiseltä, vaan ystävän näkökulmalta läheisen ihmisen pieleen menneeseen elämään. Kieltämättä alkoi tehdä mieli lukea myös Wallacen teoksia, minkä ehkä jossain vaiheessa teenkin.

Jaksan hämmästellä, kuinka paljon annan anteeksi suosikeilleni. Jos tämän kirjan olisi kirjoittanut joku minulle tuntematon ja merkityksetön kaveri, olisin luultavasti hyytynyt ensimmäisten pitkien lintubongauskuvausten ja henkilökohtaisen historian (avioliittotraumat, voi ei!) aukirepimisen kohdalla. Koska kyse on Jonathan Franzenista, halusin tietää, mitä hänellä on sanottavanaan. Ja paljonhan sitä on, mutta hiotussa muodossa. Se on taito se. Minun ja Jonathanin yhteinen matka jatkukoon.

Jonathan Franzen: Alkuvoimat

Jonathan Franzen: Alkuvoimat
Suomentaja: Raimo Salminen
WSOY 2004
484 s.
Strong Motion (1992)

Kirjastosta.


Louis Holland on alipalkattu bostonilainen radiotyöläinen, jonka äiti perii maanjäristyksessä kuolleelta äitipuoleltaan 22 miljoonan dollarin omaisuuden. Rahat ovat kiinni Sweeting-Aldren-nimisessä kemianalan suuryrityksessä, jonka kunniakkaan ja nousujohteisen imagon taakse kätkeytyy vähemmän siloisia salaisuuksia. Kun Yhdysvaltojen itärannikolla alkaa vaikeasti selitettävien maanjäristysten sarja, Louisin ja harvardilaisen seismologin Renée Seitchekin polut risteävät. Kuvio laajenee kattamaan myös kiihkeästi abortteja vastustavan uskonnollisen liikkeen toiminnan, joka vaikuttaa osaltaan kaikkiin. Järisevä maa sekoittaa pakkaa kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja paljastaa paljon sellaista, mitä kukaan ei olisi halunnut nähdä.

Jonathan Franzenin Alkuvoimat osui silmiin jälleen kerran kirjastossa houkuttelevasti esiin nostettuna. Nyt, kun olin tapani mukaan hautonut lainaa kotonani kuukausitolkulla, sain lopultakin avattua kirjan kannet. Rakastuin Franzeniin luettuani Vapauden, ja päätin, että tulen vielä lukemaan kaiken, mitä hän on kirjoittanut. Jatkoin seikkailujani Epämukavuusalueen kanssa, joka osoittautui pettymykseksi. Mutta nyt, kun palasin takaisin perusasioiden äärelle (=ihan tavalliseen proosaan), kuvio asettui kohdilleen.

Alkuvoimat on aivan mainio kirja. Franzen kuljettaa lukijaa kuin pässiä narussa ja osoittaa, miten monikerroksinen maailma on jopa silloin, kun sitä luulee tarkastelevansa hyvin rajatusta ja selitettävissä olevasta näkökulmasta. Alkuvoimat on vetävä tarina, jossa on liuta epätäydellisyydessään mielenkiintoisia ja ajoittain typeryydessään niin pirun uskottavia henkilöitä. Perhesuhteet ovat vaikeita ja vinksallaan, parisuhteet samoin. Ihailen tapaa, jolla Franzen raaputtaa yhdysvaltalaisen keskiluokkaisen unelman pintaa ja osoittaa, kuinka vääristyneitä rakenteita se pitääkään sisällään. Esimerkiksi Hollandin perheellä pitäisi kaiken olla noin periaatteessa kunnossa, sillä vanhemmilla, Melaniella ja Bobilla, on turvatut akateemiset työpaikat ja jotakuinkin järkeä päässään, ja lapset, Louis ja Eileen, räpiköivät kohti aikuisuutta niin kuin parhaaksi näkevät, kaidalla tiellä kaikin puolin kulkien. Ja silti pinta hämää.

Renée nousi suosikikseni. Hän on kolmekymppinen tieteelliselle uralle lähtenyt nainen, joka joutuu jatkuvasti kamppailemaan menestyksensä eteen miesvaltaisella alalla. Hän kärsii osaltaan kiltin tytön syndroomasta ja kun se alkaa olla liian raskas rooli kantaa, Renée joutuu huomaamaan, ettei moni muukaan rooli ole sen kevyempi. Pystyin hyvin samaistumaan Renéen hahmoon, sillä hänessä on paljon tuttua. Valitako ura vai parisuhde ja perhe (jota kukaan ei edes ole tarjoamassa)? Miksi pitäisi valita, miksi naisen pitää valita? Miten selättää yksinäisyys, mistä saada potkua elämään? Ärsyttäväkin hän on, toki, mutta emmekö me kaikki ole sitä aika ajoin?

Ihailen Alkuvoimien monipuolisuutta. Siinä on mukana niin ympäristönäkökulmaa, yritysmaailman terävää kritiikkiä, perhesuhteiden sekasotkuisuutta, ihmisten henkilökohtaista irrationaalisuutta että suuria yhteiskunnallisia linjoja, joista aborttikysymys ja sukupuolten (epä)tasa-arvo nousee kenties keskeisimmäksi. Minusta kirja on yksinkertaisesti aito.

Mukana oli myös melkoinen kasa knoppitietoa maanjäristyksistä, maankuoren liikkeistä ja kemianteollisuudesta, mutta siinähän se meni alas, kaiken muun ohessa, ihan hyvin ja nikottelematta. Kyllä minä vaan niin kovasti tästä herra Franzenista pidän, ei sille mitään mahda. Hän on tarinankertoja, kannanottaja ja ravistelija. Ehkä vähän myös viisastelija, mutta olkoon. Nautinnollisia lukukokemuksia ja yllättäviä, herääviä ajatuksia hän silti tarjoaa.

So American: Dirty Realism.

Hämmentävä Epämukavuusalue

Jonathan Franzen: Epämukavuusalue. Henkilökohtainen historia.

Suom. Tero Valkonen

Siltala 2012

245 s.

The Discomfort Zone (2006)

Kirjastosta.

Ei varmaan ole viime aikoina jäänyt epäselväksi, että pidin Jonathan Franzenin Vapaudesta melko paljon? Kyse on kerta kaikkiaan yhdestä parhaasta koskaan lukemastani kirjasta. Sellaisista lukukokemuksista seuraa usein se, että on yksinkertaisesti pakko lukea moiseen kykenevän kirjailijan muukin tuotanto. Kirjaston Bestseller-hyllyn antimeen oli siis varsin helppoa tarttua.

Epämukavuusalue on Franzenin omaelämäkerrallinen esseekokoelma. Mukana on kuusi tekstiä, joissa kirjailija tekee tiliä elämänsä ja sen ihmisten kanssa. Liikkeelle lähdetään vastikään kuolleen äidin talon tyhjentämisestä, ja äidin kuolema myös päättää kirjan. Siinä välissä ehditään tonkia vajaat 50 vuotta Franzenin elämää.

Pidän kirjailijoita usein erittäin mielenkiintoisina henkilöinä. Tykkään käydä katsomassa ja kuuntelemassa, kun he kertovat teoksistaan ja kirjoittamisesta, tykkään omistuskirjoituksista ja nimmareista kirjojen etulehdillä. Naistenlehtien henkilöhaastattelut herättävät kiinnostukseni lähinnä silloin, kun niissä pääsevät ääneen kirjailijat. Viimeksi tänään selailin salilla jotain vanhaa Kodin Kuvalehteä, jossa oli Tuomas Kyrön haastattelu. Alkulämmittely sujui heti mutkattomammin. Olen siis sekä tekstin että tarinan ohella kiinnostunut myös ihmisistä niiden takana. 

Tämä perusinnokkuuteni oli pitkälti ainoa syy, miksi jaksoin lukea Epämukavuusalueen loppuun asti.

Anteeksi, Jonathan, mutta... Ei. 

En kiellä, etteikö Franzenin tarinaa olisi sinänsä ollut ihan miellyttävää lukea. Hänen kirjoitustyylinsä uppoaa minuun kyllä, tapansa käyttää sanoja ja tehdä niistä ketjuja on taidokas. Mutta en yksinkertaisesti voinut sietää sivukaupalla jatkuvaa selitystä siitä, miten monin eri tavoin nörttipoikien jengi keksi jäyniä koulunsa rehtorille (katso kuvat!) tai miten epävarma teini-Jonathan ei osannut oikein lähestyä tyttöjä tai miten katkera hän oli, kun äiti ei antanut käyttää koulussa farkkuja. Keskeinen sijainti -niminen teksti/luku/essee meinasi tehdä minut hulluksi, mutta hammasta purren ponnistin senkin loppuun.

En tiedä, mikä meni lukukokemuksessani tuon turhauttavan teinipoikapelleilyn ohella pieleen. Keskittymisvaikeudet? Liian pitkät luvut? Muut luvut eivät olleet yhtä tympeitä kuin mainittu, vaan itse asiassa imaisivat minut paikoin varsin vauhdikkaasti mukaansa, etenkin kirjan loppupuolella. Nuori aikuinen Jonathan kiinnosti minua teinipoikaa enemmän. Johtuneeko se samasta elämänvaiheesta? Ehkä.

Teksteissä parasta on Franzenin taito rakentaa aasinsiltoja ja yhteyksiä päältäpäin katsoen täysin eri todellisuuden tasoilla olevien asioiden välille ja pitää muodostelmansa koossa. Lintubongaus ja tuhoutuva avioliitto saadaan ongelmitta liittymään toisiinsa, siinä ei ole hätää. Samoin Tenavat-sarjakuva ja lapsuuden loppuminen. Hienoja tekstejä ne, Kaksi ponia ja Lintupulmani. Ne jättivät sen verran hyvän maun, että kokonaisarvioni kirjasta on plussan puolella.

Ehkä tällainen kirja olisi vaatinut hieman hitaampaa ja keskittyneempää tahtia. Minä vain olen huono hidastamaan lukiessani, silla haluan ahmia, kääntää sivuja, selvittää, mistä on kyse. Ihailen kyllä Franzenin rehellisyyttä (oletan hänen kertovan asioistaan suhteellisen totuudenmukaisesti, toki kirjailijan vapautta käyttäen), sillä liian kiillotettua pintaa en voi sietää. Franzenin perhe esitellään juuri niin epätäydellisenä kuin se varmasti on oikeasti ollutkin: isä, joka ei koskaan kerro vitsejä, äiti, jonka kaikki hankinnat liittyvät talon jälleenmyyntiarvoon, huomattavasti Jonathania vanhemmat isoveljet, jotka heiluttavat uhkaavasti vanhempiensa mukavuusaluetta valinnoillaan ja perheen kuopus, Charles M. Schulzin sarjakuvia, kepposia ja kirkon Veljeskuntaa rakastava kundi, josta sitten kuitenkin tuli kirjailija.

Ja näkyyhän tästäkin Amerikka, jälleen juuri siitä suunnasta, josta itse rakastan sitä tarkkailla. 

Jotain kovin häiritsevää Epämukavuusalueessa siis oli, mutta syytän osaksi ihan vain itseäni ja liian lyhyitä lukupätkiä esimerkiksi ratikassa. Tämä olisi vaatinut toista tunnelmaa, ja onneksi siihen lopulta ajoittain pääsinkin. Ja ehkä, ehkä olisin arvostanut hieman tiiviimpää ilmaisua siinä vaiheessa, kun ne tuskallisen pitkät (varhais)teinivuodet puuhineen eivät tuntuneet koskaan päättyvän. 

Seuraavaksi tutkailen Franzenilta taas ihan rehellistä proosaa, ettei tulee turhaa sanomista.

***

So American: Modern Men Writers

Suuri Vapaus

Jonathan Franzen: Vapaus
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2011
634 s.
Freedom (2010)

Omasta hyllystä.


Tuntuukohan mikään kirja tämän jälkeen enää miltään? (Yksi Hunter S. Thompson jo kokeiltu ja vastaus on: ei.)

Olen lukenut Vapauden. Luin sitä kuusi päivää (en yhtään yötä, käyn kuitenkin päivätöissä, hah) ja nautin joka hetkestä. Varoituksen sanana: tästä eteenpäin ei ole luvassa kriittisiä äänenpainoja (koskien kirjaa). Ne eivät pääse tähän todellisuuden, joka rakentui minun ja lukukokemukseni ympärille. Jos tätä on liian vaikea kestää, vain anni.M saa jatkaa lukemista.

Mikä ihme se on, joka vetää kohti Yhdysvaltoja? Vaikka vasta lauantaina sai taas Hesaristakin lukea, kuinka tennesseeläisessä pikkukaupungissa lauottiin ajattomia viisauksia siitä, kuinka en ole koskaan aiemmin tavannut ketään eurooppalaista (ja soitettiin siitä hyvästä pomolle) tai Eurooppa on iso valtio, eikö olekin? (Tähän voisi tietysti joku foliohattunsa liian kireälle nyörittänyt huutaa, että eiks se muka oo sitä?!). Vaikka on republikaanit (ja varmaan osa demokraateistakin, en minä sitä), hullut abortinvastustajat, fundamentalistikristityt, itselleen ja muille vaarallinen white trash, omahyväinen keskiluokka. Aihe pyöri mielessä, kun joitain viikkoja sitten satuin kuntosalilla puhistessani katsomaan MTV:n 16 and pregnant -ohjelmaa (kukaan ei varmaan usko, jos sanon, että katson käytännössä telkkaria pelkästään salilla ollessani?), jossa niin tuleva teiniäiti kuin tämän oma (ex-teini)äiti olivat niin kujalla kuin kujalla voi olla ja minua oksetti se sosiaaliporno, jota en vain voinut olla katsomatta loppuun. Vaikka minua on varsin nuoresta pitäen koetettu suodattaa kohti maailmaa, jossa ihan kaikki ihailtava/matkittava/uskottava/rakastettava ei tulisi Amerikan Yhdysvalloista. Vaikka.

Vapaudessa on kyse paljosta. On avioliitto. On ihmiskohtaloita. On sukusaagaakin (joskaan ei aivan siinä mittakaavassa, jossa yleensä haluan sukusaagani nauttia). On politiikkaa alkaen 1970-luvusta päättyen meidän päiviimme. On rahaa, sen himoa, sen puutetta, sen menettämisen pelkoa, suhdanteiden vaihtelua. Tulehtuneita perhesuhteita, kummallisia ihmisiä, itsekkyyttä, vihaa. Toisaalta on myös kiintymystä ja rakkautta, halua olla hyvä, halua miellyttää ja tukea.

Mikä valtava maa! Miten monimutkaiset järjestelmät! Miten valtavat erot! En vähättele Suomessa vallitsevia kammottavia ja koko ajan kasvavia eroja yhteiskuntaluokkien välillä (enkä halua vähätellä niiden olemassaoloa, niin kuin joskus tuntuisi olevan pakollista tehdä, jotta olisi jotenkin poliittisesti korrekti (mitä en muutenkaan pyri läheskään aina olemaan)), mutta Yhdysvallat on jotain aivan muuta. Siellä painitaan niin eri sarjassa. Jos Patty pääsi rankatuksi yliopistokoriksen toiseksi kovimpaan sarjaan, Suomi on jossain hyvin kaukana puulaakiliigassa. Vielä. Toisinaan tulee miettineeksi, onko tältä tieltä enää paluuta? Onko Suomi todella sellainen pikku-Amerikka, joksi se on nimetty jo aikaa sitten? Vai olisiko meillä vielä mahdollisuus olla paljon muutakin?

Patty on siis entinen jo-melkein-huipputason koripalloilija, josta tuli kotirouva ja ennen kaikkea hyvä äiti. Walter on feministi-lakimies, joka pyöräilee töihin ja haluaa pelastaa maailmaa, edes vähän, ja joka päätyy töihin säätiöön, joka yhtäältä suojelee latvuskerttuleita ja toisaalta harrastaa vuorien ja ympäristön tuhoamista avolouhinnan suosiollisella avustuksella. Berglundien lapset ovat luku sinänsä: Jessica hyväkäytöksinen mutta silti melkein koko ajan vihainen nuori kustannustoimittaja, Joey pirskahtelevan yliopistoajan läpikäynyt ja vanhempiaan vastustaakseen republikaanisen katsannon valinnut rahanahne nuorimies, jota naapurintyttö Connie rakastaa, kun ei muutakaan voi. Richard on Walterin paras ystävä, rock-muusikoksi päätynyt renttu, jolle naiset ovat vain objekteja mutta kiintymys parhaaseen ystävään pysyvää laatua. Lalitha taas on Walterin avustajaksi palkattu nuori, näppärä ja aikaansaava nainen, jolla on vähintään yhtä suuri palo saada maailman liikakansoitus kuriin kuin Walterillakin. Ja on muitakin.

Voin sanoa olevani usein varsin kriittinen henkilöhahmojen suhteen. Haluan tuntea heidät ihollani, ymmärtää heitä, uskoa heihin. Plussaa saa, jos onnistuu olemaan samaistuttava. Joku, jonka kanssa tunnen hengenheimolaisuutta syystä tai toisesta, tai joku, joka on vaan omalla tavallaan oikea. Monet kirjojen henkilöt ovat ihan kivoja. Sellaisia, jotka sopivat paikkaansa, mutteivät jää sen kummemmin mieleen. Vapaudessa keskeisimmät henkilöt olivat minulle jotain muuta. Patty tukahtuneisuudessaan ja aikaansaamattomuudessaan. Walter maailmanparannuksessaan. Jessica ärtyisyydessään. Joey ärsyttävyydessään ja uskomattomassa itsekeskeisyydessään. Connie riippuvaisuudessaan. Olen nähnyt heidät. He olivat minulle lukiessa oikeita.

Kirjan tarinan tiivistäminen järkevästi ei minulta luonnistu. Kyse on ihmisistä, jotka muodostavat yhdessä perheen ja muita ihmissuhteita, jotka he sitten hitaasti mutta varmasti vähitellen näivettävät hengiltä: osin tahallaan, osin ajattelemattomuuttaan. Toisaalta on myös suhteiden kehittymistä ja kasvua, vahvistumista ja muutosta parempaan.

Asuin yhden syksyn Yhdysvalloissa. Olin au pairina kalifornialaisessa perheessä. Lähdin reissuun takki auki, ylioppilaskevään jälkeen, kun minulla ei ollut mitään suunnitelmia elämälle tai millekään. (Paitsi että olin aika ihastunut yhteen ihmiseen, josta sittemmin tuli se henkilö, jonka kanssa puolitan vuokrani Katajanokalla. Mutta silloin ei tainnut kumpikaan olla ihan valmis yhtään mihinkään.) Joten oli ihan helppoa lähteä, muuttaa pois jo puolitoista vuotta asutetusta ekasta omasta kämpästä, viedä tavaraa äidin nurkkiin odottamaan ja ostaa lentoliput Los Angelesiin. Isäntäperheeni oli mukava ja viihdyin heidän luonaan hyvin. Lapset olivat kivoja, kuskasin heitä kouluun ja jalkapalloharkkoihin, putsasin kylpyhuoneita, pesin valtavan terassin ikkunoita, joista näkyi auringonlaskun suuntaan, ja viikonloppuisin reissasin pitkin eteläistä Kaliforniaa netistä löytämäni toisen suomalaisen au pairin kanssa. Los Angeles, Hollywood, Venice Beach, San Diego. Se ei varmaan maantieteellisesti ole paljon, mutta minulle se oli valtava siivu maapalloa. Ja on edelleen.

En tiedä, olisiko Vapaus iskenyt minuun näin kovaa, ellen olisi itse asunut joskus Yhdysvalloissa ja kokenut edes hippusta sen elämänmenosta itse. En todellakaan väitä olevani asiantuntija, mutta sen verran rohkenen röyhistää rintaani, että kokeiltu on. Enemmänkin olisi takana, elleivät isäntäperheeni vanhemmat olisi päättäneet lopulta erota ja sanoa minulle, ettei minun ole järkevää jäädä enää kevääksi. En pannut vastaan, vaan lähdin kotiin. Sitä ennen olin jo ehtinyt suunnitella, kuinka olisin keväällä tehnyt inter"railin" Amerikassa Greyhoundia käyttäen – olin jo suunnitellut yli puolet reitistä – ja nähnyt suuria unia Amerikan valloituksesta. No, yksi avioliitto mureni silmieni edessä, kuten murenee Vapaudessakin. En vain pitänyt silmiäni silloin niin auki kuin nyt ehkä osaisin. (Mutta voimmeko aina syyttää menneisyyden itseämme jostain, minkä ymmärrämme vasta nyt? Tuskin. Sitä paitsi se asia ei kuulunut minulle silloin, kuten ei nytkään, pätkääkään.)

Vapaudessa on paljon politiikkaa. Suoraan sanottua ja rivien välistä kaivettavaa. Se ei haitannut minua. Joskus ärsyynnyn liiallisesta osoittelusta niin paljon, että alan inhota sen lähdettä enemmän kuin olisi ehkä tarpeen, mutta nyt niin ei käynyt. Osoittelulla oli tarkoituksensa. Tajuatteko te, mistä kaikesta on kyse? En minäkään. Vapaudessa on myös erinomaista dialogia, uskomattoman ärsyttäviä ja ehkä juuri siksi niin todentuntuisia ihmisiä, masturbointia, puhelinseksiä, toisten ihmisten hyväksikäyttämistä omia tarkoitusperiä varten ja hyytävän todellinen kuvaus siitä, kuinka masennus salakavalasti käy päälle. Se on tarkkanäköinen, painava teos. Upea kirja, joka saa miettimään, mitä helvettiä se vapaus sitten lopulta on olevinaan. Onko sitä?

Olen minäkin maistanut amerikkalaista vapautta. Sitä on isossa autossa, Pacific Coast Highwayssa, mielikuvituksellisissa drive-in-palveluissa, Tyyneen valtamereen laskevassa auringossa, yksilön oikeuksissa, vanhoissa hipeissä, turismissa, koskaan hyytymättömissä hymyissä, uskossa itseensä ja omiin kykyihinsä. Se jää mieleen, ja vaikka siitä on jo kahdeksan vuotta, en unohda, miltä tuntui ensimmäisen kerran istua auton rattiin Kalifornian kadulla ja painella menemään.

Onneksi saan olla vapaa joka ikinen päivä.

---

Tämä on So American: Dirty Realism, Modern Men Writers ja Missouri.

Vapautta ovat maistaneet ainakin anni.M, Karoliina, Katja, Valkoinen kirahvi, Susa ja Minna.