Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista (Tammi, 2009)
Vietin perjantaina Pietarihenkisen illan lukemalla Johanna Hulkon Säkeitä Pietarista ja googlettamalla tietoa Anna Ahmatovasta. Tämä teos tarttui käteeni kirjastosta aivan sattumalta, siinä on kaunis kansi ja nimi houkutteli, sillä olen lähdössä joulukuun alussa kyseiseen kaupunkiin matkalle. Minua kiehtoo ajatus tutustua matkakohteisiin etukäteen enemmän tunnelman kuin tiedon perusteella, vaikka innokas matkaoppaiden lukija olenkin (enkä todellakaan ole riittävän spontaani lähteäkseni mihinkään reissuun hankkimatta jonkinasteista survival guide -faktatietoa kohteesta). Näin ollen tämä kirja tuli kuin tilauksesta vastaan.
Anna työskentelee uuvuttavassa ja turhauttavassa insinöörityöpaikassa (!), mutta kaipaa takaisin humanistiseen tutkimusmaailmaan. Niinpä kuin tilauksesta tuleva lomautusuhka mahdollistaa paluun jatko-opintoihin, Anna Ahmatovaa ja kääntäjän valtaa käsittelevän väitöskirjan pariin. Puoliso Antti ei ole asiasta yhtä innoissaan, tytär Tanjalla on oma, vanhemmilta salattu maailmansa. Anna alkaa suunnitella paluuta Pietariin, jossa hän on opiskeluaikanaan, silloin, kun rajan takana vielä oli suuri ja mahtava Neuvostoliitto, viettänyt pitempiä jaksoja vaihto-opiskelijana. Nykyhetki ja menneisyys vuorottelevat kerronnassa, samoin eri henkilöiden näkökulmat. Vanhasta Pietarista Annan iholle on jäänyt muisto Andreista, joka tuoksui saippualta ja vei Annaa mukanaan kaupungin pinnan alle. Muutamaan otteeseen käydään myös 1960-luvun alussa, itsensä Anna Ahmatovan ajatuksissa. Muistot, haaveet ja harhat sekoittuvat, kun Anna tekee tiliä itsensä, miehensä ja menneisyytensä kanssa.
Kirjan aloittava luku jysäyttää tarinan liikkeelle varsin vaikuttavasti, mutta sen jälkeen kului hetki, ennen kuin sain tunnelmasta kiinni. Tunnelmaa kuitenkin on, ja tarina vie vakuuttavasti mukanaan etenkin Annan opiskeluaikojen Pietariin. Sen sijaan kirjan nykyhetki on jotenkin ahdistava, sillä kukaan henkilöistä ei taida oikein viihtyä siinä - lukijana tämä on minulle aina haaste, sillä harhaudun aina pohtimaan, kuinka lukijakaan voi viihtyä ajassa ja paikassa, josta kirjan henkilötkin tuntuvat haluavan pois. Annaa tekisi mieleni ravistella ja kehottaa ottamaan ohjat omiin käsiinsä, sillä menneisyyteen ei voi jäädä. Tanjasta haluaisin pitää perempaa huolta. Antin toivottaisin hornan tuuttiin, hänessä kohtasin pitkästä aikaa erittäin epämiellyttävän mieshahmon, vaimonsa menneisyydestä mustasukkaisen tosikon, tekisi mieleni sanoa, naisenalistajan. Annan ystävälle, myös neuvostovaihdon kokeneelle Saaralle taas... no, häntä voisin kehottaa kertaamaan mielessään ystävyyden pelisääntöjä.
Minua ehkä hieman häiritsi kirjan henkilöiden nimien painokkuus - Anna, Anna, Andrei, Antti - mutta tähän seikkaan kirjailijalla on varmasti syynsä. Itse olisin vähemmälläkin vihjailulla ymmärtänyt, että nyt puhutaan usean ihmiskohtalon yhteenkietoutumisesta ja päällekäisyydestä, väistämättömistä kohtaamisista. Muuten en havainnut minua ärsyttävää symboliikkaa, vaan kirjan tarina tuntui kertomisen arvoiselta. Ankealta, mutta olemassaolonsa lunastavalta. Pituutta oli juuri sopivasti, enempää ei olisi tarvittukaan. Tarpeeksi paljastettiin, tarpeeksi jätettiin itse mietittäväksi. Hieman ehkä jouduin pureksimaan Anna Ahmatovaa tarinan yhtenä kokijana, sillä olen jostain syystä pysyvästi skeptinen, kun tulee puhe oikeiden, joskus eläneiden ihmisten käytöstä kaunokirjallisuudessa romaanihenkilöinä. En oikein tiedä, mistä tämä mielipide juontaa juurensa, mutta jonkin todella ravistelevan lukuelämyksen tarvitsisin, jotta voisin sitä muuttaa. Sitä tämä kirja ei ollut. (En sano, että tässäkään todellinen henkilö olisi ollut erityisen huonosti rakennettu hahmo, mutta minun on henkilökohtaisesti vaikea pitää oikeita ihmisiä kovinkaan uskottavina kaunokirjallisuuden henkilöinä - mielessäni jyskyttää aina ajatus siitä, kuinka kukaan ei voi tietää toisesta ihmisestä riittävän paljon pannakseen sillä tavoin sanoja hänen suuhunsa ja ajatuksia päähänsä.)
Säkeitä Pietarista on varjoisa, jopa synkkä tarina muistojen vallasta ja toteutumattomista haaveista, sellaisista salaisuuksista, jotka ihminen on haudannut itseltäänkin. Ei mikään vuosisadan romaani, mutta yksi viipale yhdenlaisesta elämästä ja maailmasta. Se ei ole toiveikas, eikä se piristä, vaan lukijalla on vahva tunne siitä, että armahduksia ei ole tässä kirjassa tarjolla kenellekään. Se on hieno, elävä kuvaus kiehtovasta kaupungista, nostattaa matkakuumetta (ainakin minulla) ja muistuttaa, että omat ihmissuhteet on syytä hoitaa hyvin.
Ja se herätti minussa valtavan innon tutustua Anna Ahmatovaan ja hänen runoihinsa, joista ainakin Jaana pitää.