Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin työskentelee psykologina traumatisoituneiden lasten kanssa. Työssään hän kohtaa suuria asioita: kuolemaa, surua, hallitsemattomia tunteita, pahoja kokemuksia. Robinin oma menneisyytensäkään ei ole siloinen, sillä hän on menettänyt veljensä Lukasin ja isäpuolensa, ja äiti keskittyy lähinnä alkoholisoitumaan.

Kun Robin vierailee pitkästä aikaa äitinsä luona, hän alkaa huomaamattaan vajota yhä syvemmälle menneisyytensä solmukohtiin. Samalla nykyhetken säröt tulevat yhä lähemmäs. Robinin äidin asuinalueella Sipoon merenrannassa tapahtuu kummia. Lapset käyttäytyvät oudosti, avioliitot rakoilevat huomattavasti, on eripuraa ja kaunoja menneisyydestä, rikoksiakin epäillään tapahtuneen ja tapahtuvan. Robin on yhtäkkiä keskellä tapahtumia, joita ei kykene hallitsemaan millään tavalla.

Olen kovasti tykästynyt Johanna Holmströmiin. Siitä huolimatta, etten ole lukenut hänen teoksiaan missään erityisessä hurmiossa, jokin niissä kiehtoo ja kolahtaa juuri sopivasti. Tältä kirjailijalta on lupa odottaa jatkossakin paljon, sen uskon. Niin erilaisia genrejä ja aihepiirejä hän on tähän mennessä  haltuunsa ottanut (hämäräperäisestä Camera Obscurasta olen kirjoittanut täällä, kahden kulttuurin välissä kamppailusta kertovasta Itämaasta täällä).

Sulje silmäs pienoinen oli juhannuslukemisenani Budapestissa. Kirja koukutti ja tarjosi erinomaista jännitystä paahteisessa Euroopassa. Robin on kompleksinen hahmo, josta paljastuu vähä vähältä uusia piirteitä. Hän ei ole helppo pala nieltäväksi, eikä totisesti mikään pyhimys itsekään. Tyynen terveydenhuoltoalan ammattilaisen pinta alkaa rakoilla varsin nopeasti, kun asiat mutkistuvat.

Kirja on kutkuttavasti pahaenteinen ja pitää otteessaan, vaikka välillä tekisikin mieli irrottaa. Hienostoalue on todellakin pintansa alla jotain aivan muuta. Kontrastit viehättävät minua kirjallisuudessa, ja vaikkei Holmströmin asetelmassa sinänsä ole mitään maatamullistavaa, hän tarttuu raikkaasti vastakohtiin ja kulisseilla peiteltyihin salaisuuksiin.

Sulje silmäs pienoinen käsittelee teemoja, jotka ovat yhtä aikaa kiehtovia ja kammottavia. Ne ovat myös sellaisia, ettei niitä voi nostaa esiin paljastamatta tarinankäänteistä liikaa. Todettakoon, että kirjassa käsitellään teemoja, jotka saavat tämänhetkisessä maailmantilanteessa koko ajan uusia merkityksiä. Kellä on väliä ja kellä ei? Kuka on ihmisyyden arvolla suojattu ja kuka ei ole?


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
298 s.
E-kirja
Hush Baby (2015)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukutoukan ruokalista

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 49. Jännityskirja tai dekkari.

Johanna Holmström: Itämaa

Leila ja Samira ovat nuoria suomalaisia muslimityttöjä. Heidän äitinsä on muslimiksi kääntynyt suomenruotsalainen, isä bussikuskina työskentelevä maahanmuuttaja. Äiti on kiihkossaan ehdoton, isä maallistuneempi. Tytöt koettavat selvitä parhaan kykynsä mukaan, vaikka eivät ajoittain tunne kuuluvansa yhtään minnekään.

Leila on yläkoulussa ja häntä kiusataan. Tyttö on kuitenkin kovapintainen ja oppii selviytymään päivästä toiseen. Rankempaa tuntuu olevan kotona, kun äiti löytää yhä uusia asioita, jotka ovat haram. Huivia tuputetaan, ja vaikka isä ei ota uskontoa niin vakavasti, perheen maine on kuitenkin ehdottoman tärkeä. Samira on jo lentänyt omille siivilleen, mutta hänelle on käynyt huonosti: hän on koomassa kaupungin sairaalassa.

Itämaa rikkoo kerronnassaan kronologiaa, ja kuvaa Leilan ja Samiran elämää käänteineen. Nuoret naiset kohtaavat ennakkoluuloja, vihaa ja pelkoja, mutta myös ihan tavallisia nuoren elämään kuuluvia asioita: kaveruutta, harrastuksia, kokeiluja. He ovat tasapainottelijoita kahden tulen välissä, eikä se ole helppo tehtävä. Helsingin kadut kutsuvat, vaikka oma tausta painaa niskassa: näkeekö joku väärä tuttu? Missä menevät vapauden rajat?

Kirja kuvaa yläkoulun lähinnä helvetin esikartanoksi. En epäile, etteikö koulussa käyminen voisi olla yhtä tuskaista, kuin se Leilalle on, mutta toivon Itämaan olevan äärimmäisyyksiin viety. Ketään koulun aikuista ei tunnu kiinnostavan, miten oppilaat koulussa ovat. Ihmistä voi lähes kiduttaa ilman, että kukaan puuttuu siihen.

Holmström menee henkilöihinsä syvälle, mutta minulle lukijana jäi kuitenkin tarkkailijan rooli. Samira pysyy arvoituksena loppuun saakka, ja aivan tarinan viimeiset käänteet minun oli vaikea hänen osaltaan niellä. Leila suojelee itseään, eikä päästä ketään lähelle, ei lukijaakaan.

Itämaa on kauttaaltaan melankolinen kirja. Se on ristiriitaisuuksien, törmäysten ja rajojen tarina, ja se kuvaa elämää, joka ei valtaväestön edustajalle ole tuttua kuin välillisesti, jos silloinkaan. Silti tarinaan on helppo uskoa, sen voi mielessään sijoittaa mihin tahansa lähiöön. Tätäkin elämä on.


Johanna Holmström: Itämaa
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Safa Hovinen
Otava 2013
250 s.
E-kirja.
Asfaltsänglar (2013)

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Kirjasfääri, Anna minun lukea enemmän, La petite lectrice, Mari A:n kirjablogi, Rakkaudesta kirjoihin, Nenä kirjassa, Lukutoukan kulttuuriblogi, Notko, se lukeva peikko, Kirjasähkökäyrä, Kirjavalas

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi.     

Camera Obscura

Johanna Holmström: Camera Obscura. Novelleja.
Suomentaja: Asko Sahlberg
Teos & Söderströms 2011
347 s.
Camera Obscura (2009)

Kirjastosta.


Hän osti minulle taloni ja sitten hän osti minulle sydämeni. Minä olen hänelle kiitollisuudenvelassa elämästäni. Mutta millaisesta elämästä. (Sapfon fragmentit, s. 320)

Parikymppinen opiskelija Ida tuskastuu elämään ja ennen kaikkea kuluttamaan luonnonvaroja. Ainoa kestävä ratkaisu, jonka aidosti maailmasta välittävä ihminen voi tehdä, on hänen mielestään tappaa itsensä. Ja niin Ida hyppää.

Camera Obscurassa on seitsemän pitkähköä novellia, jotka kaikki kietoutuvat tavalla tai toisella, selkeämmin tai etäisemmin Idaan. Opiskelija aloittaa koko sarjan, ja siinä kerrotaan Idan elämästä ja läheisistä, etenkin hänen isästään ja itsemurhan selvittämisestä. Tämä on ehkä perinteisin kokoelman novelleista, ja se antaa selkärankaa muille.

Suden vuodessa Idan ekoanarkistiystävät muuttavat metsämökkiin elääkseen mahdollisimman yksinkertaista elämää. Kahden pariskunnan rinnakkaiselo ei kuitenkaan ole niin idyllistä kuin he ovat ehkä odottaneet. Metsässä vaanii jokin uhkaava, jokin paha, jota ei vahvimmallakaan aatteella saa kuriin. Tämä nousi toiseksi suosikikseni.

Nukentekijän lapset on tarina, jossa vanha nainen kirjoittaa auki menneisyyttään toisessa ajassa ja paikassa, kaukaisessa kaupungissa, jossa tapahtuu lasten sarjamurha. Samalla hän joutuu katselemaan muuttuvaa nykyisyyttään sellaisistakin näkökulmista, joita ei olisi halunnut valita.

Camera Obscura -novelli vie valokuvaaja-Lauran ulkomaille, näennäisesti työmatkalle, mutta todellisuudessa pikemminkin pakoon hänen itsensä rakentamia, luhistumaisillaan olevia elämän käänteitä. Laura on yksinäinen, kylmä, jotenkin tunteettoman oloinen nainen, josta kuitenkin paljastuu mielenkiintoisia puolia novellin edetessä.

Sinivuokkokunnas kertoo siitä, mitä tapahtuu kun oikeus otetaan omiin käsiin. Keski-ikäisen pariskunnan takapihalle ollaan alkamassa rakentaa golfkenttää, eivätkä he tai muutkaan lähiseudun asukkaat ole ajatuksesta yhtään innoissaan, vaikka sen on kunnallispoliittisesta näkökulmasta tarkoitus tuoda seudulle mainetta ja mammonaa. Päähenkilön muutos tavallisen kiltistä keski-ikäisestä suorastaan vihaiseksi terroristiksi on uskottavasti kuvattu.

Sapfon fragmentit kertoo sänkyynsä sidotusta naisesta, jonka elämä ei mennyt niin kuin piti, ei edes kalliisti ostetussa Tulevaisuudessa. Tämä oli toinen suosikkini, sillä tunnelma novellissa oli ihastuttavan outo: kuin Stepfordin naiset Espoossa.

Kokoelman päättää lyhyt Laajakulma, Ida # 2, jossa vielä palataan alkuun ja tarjotaan hieman vastauksia, ehkä. Tai sitten lisää kysymyksiä.
 
Camera Obscura on runsas ja voimakas novellikokoelma, tai Lumiomenan Katjan termiä lainatakseni, mosaiikkiromaani. Siinä on kiehtovia teemoja luonnon ja ihmisen suhteesta, hierarkioista ja vallankäytöstä, pahasta sisällämme. Holmströmin kieli on kaunista, mutta jotenkin outoa korvaani, hieman raskasta. Yksityiskohtaista kuvailua on paljon, mistä Morrekin arviossaan antaa moitetta. Keskittymiseni ei aina riittänyt, ajatus harhaili.

Odotin tältä kirjalta yksinkertaisesti liikaa.

Yleensä pidän siitä, että tunnelmaa rakennetaan suhteellisen hitaasti, ja aivan ehdottomasti tunnelma saa olla synkkä. Niin oli nytkin, mutta kuten Liisa, minäkin koin sen paikoin turhankin raskaaksi ja hitaaksi. Mentiin siis himpun verran liian pitkälle sillä seurauksella, että muutamissa kohdin tuntui, etten saa sivuja kääntymään millään eteenpäin. Aavituksen tiiviimpi muoto niin kielessä kuin sisällössäkin olisi ollut enemmän mieleeni.

Ehdottoman positiivista on se, että jäin miettimään Camera Obscuran teemoja ja joitakin juonenkäänteitä pitempäänkin lukemisen jälkeen. Totesin, etten ehkä ollut koko ajan ihan parhaassa vireessä: paljon jäi kaiketi tajuamatta, kun eteneminen väsytti ja tuskastutti. (Miksi siis lukea silloin? Niinpä. Kysyn sitä usein itseltäni. Yleensä jätänkin kirjan sellaisten tuntemusten vallassa joko tauolle tai kesken, mutta nyt en pystynyt. Olkoon se kunniaksi Holmströmille: halusin kaikesta huolimatta lukea Camera Obscuran loppuun ja vieläpä suhteellisen nopeasti.) Vaikka koin, etten aivan ollut kirjallisuuden vietävänä, tunnen saaneeni varsin paljon irti ja jälleen kerran osoituksen siitä, kuinka suuri merkitys kirjan tunnelmalla voi olla, ja kuinka haastavaa sen luominen on. Ja kuinka vähästä on kiinni, mennäänkö rajan yli.   

Camera Obscuran ovat lukeneet siis myös Katja, Morre ja Liisa.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Novellikokoelmat
Underbara finlandssvenskor vid papper: Finlandssvenska damer