Samuel Davidkin: Rautakupoli

Samuel Davidkinin vetävän trillerisarjan kolmas osa Rautakupoli vie helsinkiläispoliisit Leo Askon ja Daniel Janovskyn yhä syvemmälle kansainvälisen asekaupan, vakoilun ja salaisuuksien sekaan. Samalla, kun puoli maailmaa tuntuu olevan Hernesaaren epämääräisissä oloissa kadonneen aseen perässä ja joku tai jotkut haluavat hiljentää siitä liikaa tietävän Leo Askon, Daniel Janovsky on puolestaan entistäkin uppoutuneempi vuosisataisen juutalaiseen kulttuuriin liittyvän arvoituksen, Kruunun, salaisuuksiin.

Aiemmat osat Esikoisten lunastus ja Sodomasta pohjoiseen ovat keittäneet Askon ja Janovskyn jo monessa liemessä Kuolluttamerta myöten. Mutta jos he luulivat voivansa jo hengähtää, väärässä olivat. Yhä selvemmäksi käy, että edellisessä osassa eskaloituneen, kansainvälisellä asteikolla vahvasti varoitusvaloja vilkuttavan asekauppavyyhdin lonkerot yltävät syvälle myös kotimaan kamaralla.

Luvassa on vauhdikkaita ja vaarallisia käänteitä niin Helsingin kaduilla, lontoolaisissa pubeissa ja museoissa (!) kuin Lapin erämaassa. Moderni tiedusteluteknologia solahtaa osaksi tapahtumien kulkua vaivattomasti, ja kulissien takaiset valtavat kuviot voi nykyisessä epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa jopa uskoa mahdollisiksi – joskin pelolla. Myös historian hämäristä paljastuu yhä mielikuvituksellisimpia salaisuuksia, joiden ratkaiseminen voi muuttaa monia tulkintoja ja uskomuksia pysyvästi.

Lukijana nautin useista, nopeasti vaihtuvista näkökulmista. Asko ja Janovsky saavat selkeämmin omia piirteitä ja ominaisuuksia verrattuna aiempiin osiin, joissa minun on paikoin ollut hankalaa erottaa heidät toisistaan. Askon sinnikkyyttä ja sisua voi vain ihailla: tätä miestä ei tunnu pysäyttävän venäläisten drone, ammattimaisesti tähdätty luoti, ihmisen purema eikä edes Pohjois-Korea. Silti hän on inhimillinen, haavoittuva ja typeryyksiinkin sortuva. Suorastaan hieno hahmo, josta uskallan sanoa pitäväni lopulta enemmän kuin rauhallisemmasta Janovskysta, joka puolestaan on niin syvällä juutalaisen perinteen kiemuroissa, ettei tunnu sieltä aina kuivin jaloin selviävän – vaikka melkoinen koodinratkoja ja Rembrandtin ja Tooran tulkitsija onkin.

Davidkinin kerronta on saanut syvempiä sävyjä. Teksti pohtii, kiertelee ja kyseenalaistaa – paikoin huomattavasti enemmän kuin toimintakeskeiseltä trilleriltä voisi odottaa. Kuin huomaamatta tulee lukeneeksi ajatuksia menetyksestä ja elämään jääneistä aukoista, oman kulttuurin arvosta ja painosta, valintojen punnitsemisesta. Ja samalla saa olla tyytyväisenä vauhdikkaan juonen pyöritettävänä hengästyttävissä käänteissä ihmismielen perukoilta hyytäviin hengenvaaroihin.


Samuel Davidkin: Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
365 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Kaipaatko niin villiä seikkailua, että sukat pyörivät jaloissa ja pää pilvissä? Haluatko lukea jotain, missä mielikuvitus ei ole kahleissa minkäänlaisten rajojen sisällä, vaan mikä tahansa käänne on mahdollinen?

Lue A. W. Yrjänän Joonaanmäen valaat, et joudu pettymään.

Yrjänä on teiniaikojeni suuri kirjallinen idoli ja esikuva. Rakastin CMX-yhtyettä ja Yrjänän runokokoelmia, vaikka menikin vuosia, ennen kuin pääsin näkemään bändin livenä ja vaikka runot veivät niin villeihin maailmoihin, etten ollut aivan varma, mitä niissä tapahtuu.

Nyt Yrjänä on kirjoittanut esikoisromaaninsa, Jules Vernen hengessä etenevän vaihtoehtohistoriallisen seikkailukertomuksen Joonaanmäen valaat, jossa sen enempää todellisuus kuin fysiikan lainalaisuudet eivät velvoita. Sekalainen joukko ihmisväkeä ja muutama eläinkin elelee jossakin Porvoon edustalla pienehköllä saarella. Elämässä on työntekoa ja asioiden hoitamista, mutta niin ikään siinä on puutarhajuhlia, kuistilla lueskelua, yötä myöten jatkuvia keskusteluja, unennäköä ja haaveilua. Erikoiset tapahtumat saavat alkunsa, kun Joonaanmäelle saapuu valaita ja erikoislaatuinen kontti, jonka sisällön kanssa ei ole leikkiminen.

Unien kautta saadaan ratkaisuja seuraaviin vaiheisiin, eikä kulu kauaakaan, kun lähes koko saaren väki on 1800-luvun henkisessä sukellusveneessä matkalla kohti Etelämannerta. Jos paljastan, että tarinaan liittyy muun muassa painovoiman kumoava natsien salainen ase, ajassa matkustamista, Antoine de Saint-Exupéry ja planeetta Mars, en siltikään voi spoilata liikoja. Sen verran villi tarina on.

Lukurytmiä sai hetken hakea, sillä romaani on taitettu runoelman muotoon, lyhyehköiksi riveiksi. Mutta kunhan rentouttaa mielensä ja konventionaaliset aivonsa, tarina imee ja rivit laukkaavat. Viehätyin tarinan revittelevästä tyylistä, joka ammentaa monilta esikuvilta ja tarinankerronnan kaanonista pitäen kuitenkin selkeästi kiinni omasta äänestään.

Joonaanmäen valaat tarjoaa lämpöä, jännitystä ja mielikuvitusta. Se ilahduttaa lukijaa villiydellään. Kuten kunnon seikkailussa kuuluukin, ennustaa ei voi, ja vaikka varautuminen yllättäviin tilanteisiin tehtäisiin matematiikasta rakentuvan kirahvin avustuksella, todellisuuteen voi aina ilmestyä jonkinlainen virhelaskelma, ohikiitävä railo tai uni, jota ei osaa tulkita.

Yrjänän romaani on sujuvaa, viihdyttävää luettavaa. Se kannustaa kirjojen ja seikkailujen maailmaan, uskoo asiaansa ja kannattelemaansa maailmaan. Tämän tarinan riveillä on olo, että ne totisesti on kirjoitettu edellisten vuosituhansien aikana rakentunutta inhimillistä tietoa ja taitoa kunnioittaen, sivistykseen, lukemiseen ja mielikuvitukseen uskoen.

Joonaanmäen valaat ei suostu koteloitumaan minkään tietyn genren edustajaksi. Se on yhtä aikaa satu ja fantasiatarina, vaihtoehtohistoriallinen steampunk-romaani, intertekstuaalinen ilottelu, Jules Verne -pastissi ja inhimillisyyden kirjon villi sinfonia. Lukemisen jälkeen on lämmin, tyytyväinen olo: seikkailun jälkeen saa aina palata kotiin.


A. W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Ulkoasu: Mika Wist
Johnny Kniga 2017
227 s.

Arvostelukappale.

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Viime vuoden keväällä luin Samuel Davidkinin mukaansatempaavan ja herkullisen dekkarin Esikoisten lunastus. Toivoin silloin tarinalle nopeaa jatkoa, ja ilokseni sitä oli saatavilla heti tänä kesänä. Helsingin juutalaisvaikutteiset mysteerit siis monimutkaistuvat entisestään, ja minua saa viedä niiden mukana.

Rikostorjuntayksikön tutkijat Leo Asko ja Daniel Janovsky pääsevät jälleen vaivaamaan harmaita aivosolujaan, sillä keskellä Helsingin kauppatoria tapahtuu kylmäverinen yhdysvaltalaisdiplomaatin salamurha. Tapaus lähtee aukeamaan hieman turhankin helposti, mistä KRP ja Supo ovat myhäilevän tyytyväisiä, mutta Asko ja Janovsky epäilevällä kannalla. Pomoja vain tuntuu olevan mahdotonta saada uskomaan päivänselviä todisteita.

Janovskylla on omat arvoituksensa ratkottavanaan, sillä hän on perinyt Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbin runsaan kirjaston. Vihjeitä jostain huomattavan paljon suuremmasta tipahtelee hänen syliinsä kuin pölypalleroita kaapin päältä, ja tie vie niitä ratkomaan aina Israeliin ja Berliiniin asti.

Samaan aikaan kun kuvioon sotkeutuu kansainvälistä asekauppaa, diplomatian kiemuroita ja poliisin hierarkian aiheuttamaa kahnausta, sekä Janovskylla että Askolla on henkilökohtaista mietittävää. Janovskyn vaimo on pitkällä raskaana, ja silti vanha suola tuntuu janottavan. Asko puolestaan etenee naisystävänsä kanssa kohti parisuhteen seuraavaa vaihetta, ja samalla hänen vuosikausia aiemmin kadonneen isänsä kohtalo mietityttää yhä enemmän.

Sodomasta pohjoiseen on runsas, tapahtumarikas ja omaääninen dekkari, jossa Helsingin monikasvoisuus, kulttuurihistoria ja juutalainen elämäntapa pääsevät esiin. Juonenkäänteitä on reilu kourallinen, mutta siitä huolimatta Davidkin kykenee pitämään langat käsissään ja kasaamaan lihaa toiminnan ympärille. Etenkin omasta umpimaallistuneesta näkökulmastani tarkasteltuna elävä juutalainen kulttuuri nykyajan Helsingissä kiehtoo.

Davidkinin kerronta on saanut lisää rentoutta, vaivattomuutta. Vaikka Sodomasta pohjoiseen toimii myös eräänlaisena oppaana juutalaiseen kulttuuriin, se ei vaivu luennoimaan tai päälleliimaamaan. Rikosjuoni, henkilökohtaisen elämän käänteet ja monipuolinen kuvailu löytävät balanssin keskenään.

Juonenkäänteissä on toki melkoista mielikuvituksellisuutta suurlähettilään Shakespeare-sitaattien, Rembrandtin klassikkomaalauksen kätkemän arvoituksen, Lähi-idän politiikan ja Kuolleenmeren tarjoaman uhkan myötä, mutta niin hyvässä ja viihdyttävässä tarinassa sopii ollakin. Kritisoin ainoastaan päähenkilöiden olemusta, sillä he sekoittuivat lukiessa mielessäni tiuhaan toisiinsa, vaikka ovatkin selkeästi eri miehiä omine tavoitteineen ja toimintatapoineen. Jokin heidät vain sotkee toisiinsa.

Kuten viime vuonna, nytkin saan jäädä odottelemaan innolla seuraavaa osaa. Kaikkia arvoituksia ei totisesti ole vielä selvitetty.


Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
363 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Mummo matkalla, Elämä on ihanaa

Haasteet: 94. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Tässä on mainio dekkari Helsinki-faneille!

Samuel Davidkin – syntyperäinen helsinkiläinen, kuinkas muuten – avaa dekkarillaan Esikoisten lunastus sekä oman kirjailijanuransa että mitä ilmeisimmin uuden kotimaisen rikoskirjasarjan. Olen tästä iloinen.

Kirjan päähenkilöitä on kaksi. Poliisin rikostorjuntayksikössä työskentelevällä Leo Askolla on omalaatuinen tapansa tutkia rikoksia, eikä tätä aina katsota hyvällä. Asko pelkääkin aktiivisesti työpaikkansa menettämisen puolesta. Kun hän saa tutkittavakseen erään erikoisia piirteitä saavan tapauksen, neuvot ovat paikallaan. Niinpä Asko ottaa yhteyttää entiseen kollegaansa Daniel Janovskyyn, joka on siirretty mielenosoituksellisesti toisiin tehtäviin hänen kieltäydyttyään työskentelemästä sapattina. Janovskylla on arvokasta tietoa ortodoksijuutalaisista, joiden voi perustellusti päätellä liittyvän tapaukseen.

Paljastuu, että Helsingillä on merkittävä rooli eräässä juutalaisten perimätiedossa kulkevassa tarinassa, josta myös rikolliset ovat pelottavan kiinnostuneita.

Esikoisten lunastus on mukaansatempaava ja herkullinen dekkari. Sen päähenkilöillä on luonnollisesti omat murheensa ja salaisuutensa, mutta tarina itsessään kantaa jo pitkälle ilman niitäkin. Suomenjuutalaisten perinne ja historia herättelevät mukaansa, miljöö kirjassa on elävä ja aito ja käänteitä ja koukkuja on riittävästi, jotta lukeminen tuntuu nautinnolliselta.

Asko ja Janovsky ovat ehkä himpun verran turhan silopintaisia nuorukaisia, mutta toisaalta pidän sitä mukavana vaihteluna juoppoihin ja depressiivisiin poliisihahmoihin verrattuna. Asko on todellinen siveyden sipuli ja gentlemanni deittailemaansa asianajajaa kohtaan, jopa siinä määrin, että luulen hänen tipahtaneen vähän vahingossa 2010-luvulle jostain yli puolen vuosisadan takaa. Janovskyn juutalaisuus tuo tarinaan oman twistinsä, ja sen siivellä aihepiiristä saadaan kerrottua lukijalle luontevasti ilman vaivaannuttavia luennointiosuuksia.

Ehdottomasti vaikuttavinta on hieno kaupunkikuvaus. Helsinki todella herää eloon Davidkinin käsittelyssä, kadut ja kulmat kulkevat lukijan silmien edessä ja tapahtumapaikat näkee elävänä mielessään. Toisaalta en tiedä, häiritseekö tyyli niitä lukijoita, joiden arkipäivään ei kuulu Helsingin kantakaupungissa kulkeminen. Jääköön se heidän päätettäväkseen.

Toivon Davidkinin kirjoittavan kirjalle pian jatkoa. Seikkailu on vasta alussa!


Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Ulkoasu: Martti Ruokonen
Johnny Kniga 2016
301 s.

Kirja saatu kustantajalta Bloggariklubilla.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Helmet-haasteen kohta 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja

Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus
Ulkoasu: Mika Tuominen
Johnny Kniga 2014
407 s.

Arvostelukappale.



1920- ja 1930-luvuilla osalla suomalaisista oli haave: Olisipa isänmaa arvoisensa kokoinen yltäen Vienanmereen ja syvälle Itä-Karjalaan. Heimoaate villitsi etenkin nuoria ylioppilaita ja akateemisia oppineita, ja sen innoittamana perustettiin Akateeminen Karjala-Seura vuonna 1922. Karjalassa oltiin käyty jo heimosodissa ja karenialismin ihanteita noudattaen 1800-luvun lopulta alkaen, mutta AKS teki toiminnasta järjestäytyneempää. Oikeistoradikalismi vahvisti ajatusta Suomelle "luonnonmukaisesti" kuuluvista alueista, mutta myös työväen piirissä Itä-Karjalan suomalaistamista pohdittiin. Toisen maailmansodan ja etenkin jatkosodan aikaisen hyökkäysvaiheen myötä Suur-Suomi oli jonkin aikaa lähellä toteutumistaan. Toisin kuitenkin kävi.

Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus on mielenkiintoinen, raikas ja huolella koostettu artikkelikokoelma Suur-Suomi-ideologiaan liittyvää, tuoretta kotimaista historiantutkimusta. Kirjoittajina on Suomen nuoren polven historioitsijoita, kirjan toimittajien ohella Oula Silvennoinen, Tuomas Tepora ja Ville Kivimäki.

Artikkelien teemat liikkuvat Suur-Suomi aatteen synnyssä, historiallisen muistamisen vaikeudessa, Suur-Suomen naisissa, ideologian herättelyssä, ylläpidossa ja vastustuksessa, rintamamiesten kokemuksissa jatkosodassa Suur-Suomen kynnyksellä sekä sodanjälkeisessä ajassa ja aatteen hiipumisessa. Hieno ja monipuolinen kokoelma eri näkökulmia, jotka täydentävät toisiaan ja samalla avaavat kukin omanlaisensa ikkunan teemaan.

Erityisen paljon pidin Jenni Kirveen tekstistä Naiset suurta Suomea synnyttämässä – Hurmamieltä ja hurjaa kieltä sekä Ville Kivimäen artikkelista Rintamamiesten Suur-Suomi – Odotukset, kokemukset ja tunteet jatkosodassa. Näiden aihepiirit nousivat henkilökohtaisesti kiinnostavimmiksi, mutta se ei vähennä kokoelman muiden tekstien arvoa ja tehoa. Hyviä ovat nekin.

Naisten rooli sodassa ja sen liepeillä on teema, joka on noussut keskeiseen asemaan tutkimuskentällä ja kirjallisuudessa. Se kiinnostaa tutkijoita ja lukijoita, eikä ihme. Itse pohdin taannoin, miksi naisten nimiä ei koskaan näy esimerkiksi koulujen Pro Patria -tauluissa, vaikka taatusti niiden opiskelijoita on menehtynyt rintamalla lottatehtävissä (talvi- ja jatkosodassa kaatui noin 300 lottaa). Vai olenko vain nähnyt väärät taulut?

Jenni Kirveen artikkelissa naisten suhtautumista Suur-Suomi-aatteeseen ja sotaan käsitellään muun muassa päiväkirjamerkintöjen ja kirjeiden kautta. Niissä käytetty kieli kuvaa vahvaa ideologiaa, joka on saanut naiset taistelemaan omalla tavallaan itselleen tärkeän aatteen puolesta. Esimerkiksi Elsa Enäjärvi-Haavio, kansatieteilijä Martti Haavion vaimo, kirjoitti sodan aikana miehelleen useita aatteen paloa säihkyviä kirjeitä. Haaviot olivat eturintamassa edustamassa uutta suomalaista perhettä, jossa tärkeää oli suuri lapsimäärä ja puhtaanvalkoinen elämäntapa ja maailmankatsomus. Kirjailija Marja-Liisa Vartio taas kirjoitti nuorena koulutyttönä sodan aikana päiväkirjaansa romanttisia vuodatuksia heimoaatteen puolesta.

Vastakkaisiakin näkemyksiä oli. Äidit eivät halunneet uhrata lapsiaan tykinruoaksi ja toisaalta kaikkia sota ei saanut puolelleen. Sodan jälkeen sen arvet näkyivät pitkään monen naisen elämässä, kun rintamalta palasi hiljainen ja traumatisoitunut mies, joka ei halunnut tai kyennyt puhumaan kokemuksistaan mutta saattoi purkaa niitä alkoholiin tai väkivaltaan. Samoin väistämätöntä oli, etteivät läheskään kaikki naiset löytäneet puolisoa sodan jälkeen.

Ville Kivimäen Rintamamiesten Suur-Suomi kulkee sotatapahtumien mukana Karjalassa. Vaikka Suur-Suomi-aate saattoi innoittaa monia, läheskään kaikille se ei ollut sydämen asia, päin vastoin. Etenkin siinä vaiheessa, kun vanha raja ylitettiin, monen sotilaan oli käytävä mielessään suuri aatteellinen ponnistus voidakseen jatkaa eteenpäin. Valloitussota ei ollut kaikkien mieleen, ja voimakasta niskurointiakin oli.

Artikkeli kertoo myös suomalaissotilaiden ja Karjalan siviiliväestön kohtaamisista. Vaikka siviilejä pyrittiin evakuoimaan, aina joku jäi ja oli kohtaamassa vihollisjoukkoja. Kohtaamiset eivä kuitenkaan välttämättä olleet vihamielisiä, vaan yhteistyötä ja lähempää tuttavuutta tehtiin taajaan. Kuvaavaa on, että monin paikoin sodan jälkeen karjalaiskyliin jäi suomalaissotilaiden jäljiltä lapsia. Joskus tieto heistä kantoi myös koti-Suomeen asti.

Luvattu maa – Suur-Suomen unelma ja unohdus on suositeltavaa lukemista aihepiiristä kiinnostuneille. Se on huolellinen muttei pitkäveteinen ja monipuolinen muttei hajanainen kirja teemasta, josta emme Suomessa varmaankaan koskaan pääse täysin yli. Vanhakantainen sotahistoria on onneksi väistynyt raikkaan ja kuvia kumartelemattoman uuden tutkimuksen tieltä, ja toisaalta uudenlaisia lähdeaineistojakin on ollut saatavilla vasta rajoitetun ajan.

2010-luvun nuorena aikuisena ajatusta Suur-Suomi-ideologian sokaisemista omanikäisistä ihmisistä on vaikea ymmärtää. Mutta mikä minä olen tuomitsemaan oman aikansa lapsia, jotka ovat ajatelleet, kokeneet ja toimineet sen tiedon ja maailmanajan valossa, jota ovat eläneet? Onhan meidänkin ajassamme asioita, joita tämän vuosisadan lopulla tullaan hämmästelemään päätään puistaen.

Eivätkö ne tosiaan tienneet? Eivätkö ne ymmärtäneet, mitä tekivät?

_____

Muualla: Savannilla-blogi, Rita.

Kirja kasvattaa kirjapottiani Ihminen sodassa -haasteessa sekä Suomen Pakolaisavun #lukuhaasteessa.

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta

Mikko-Pekka Heikkinen: Terveiset Kutturasta
Ulkoasu: Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2012
319 s.

Kirjastosta.


Pohjois- ja Etelä-Suomi ovat jo jonkin aikaa olleet vähintäänkin henkisillä tukkanuottasilla: on huonosti suunniteltua aluepolitiikkaa, rajoituksia ja määräyksiä, nokkapokkaa ja ärsyyntymistä. Helsinkiin ei maalaisilla ole enää edes asiaa, vaan muuttaminen sinne on kaupungin ulkopuolelta kielletty. Onko siis ihmekään, että Pohjois-Suomen pinna paukahtaa poikki ja alue julistautuu itsenäiseksi. Syttyy sisälllissota.

Vastakkain ovat siis Etelä-Suomen joukot, "citykanit" ja Pohjois-Suomen joukot, "potut" – molemmat porukat saavat osansa tarinassa ja äänensä kuuluviin. Lisäksi on eräs jyväskyläläinen toimittaja Aino Riski, joka onnistuu kuin vahingossa ujuttautumaan saamelaisten vapautusrintaman sisäpiiriin. Ainon ura lähtee nousukiitoon yhtä vauhdilla kuin pohjoinen valuu kohti etelää kamikatze-henkisten moottorikelkkajoukkojensa johdolla. Samaan aikaan helsinkiläinen alikersantti Jesse Purola yrittää pitää omat miehensä kurissa ja nuhteessa, mikä ei kuitenkaan ehkä luonnistu yliopiston koulutussuunnitelijalta yhtä hyvin kuin Tuntemattoman sotilaan Koskelalta.

Kiinnostuin Terveiset Kutturasta -kirjasta jo kun se ilmestyi 2012, mutta jostain syystä otti aikansa ennen kuin se päätyi kirjastosta mukaani. Tämä lukemani pokkaripainos on varsin tuore ja siinä on mukana lukunäyte myös tulevana syksynä ilmestyvästä Heikkisen seuraavasta romaanista. En kylläkään lukenut sitä.

Olen vähän pettynyt Kutturaan. Odotin jotain hervotonta, mutta lopulta kirja ei herättänyt kovin kummoisia tuntemuksia suuntaan eikä toiseen muutamaa vinoa hymyä lukuunottamatta. Jesse Purola on toki mainio hahmo: plösö valkokaulustyöläinen, aivonsa sotaviihteellä turruttanut ja Koskelan kunniaan fiksaation kehittänyt helsinkiläistynyt maakunnan poika, jolla on suuria vaikeuksia motivoida tai hallita joukkoja organisaatiouudistuskokemuksistaan huolimatta, tai juuri siksi.

Muuten kirjassa on jotenkin hieman pinkeä tunnelma. Aivan kuin tarinan ei uskottaisi kannattelevan itse itseään loppuun saakka, vaan varmuuden vuoksi on venytetty vitsejä ja oiottu koukkuja. Saamelaisista annettu kuva on aika tylsä, juuri sellainen kuin voi odottaakin. Poikkeuksen tähän tekee hulvaton Toni Morottaja, Napapiirin Ice Cube, (yli-)innokas rap-musiikin ystävä. Morottajan ja etelän joukoissa taistelutiensä aloittaneen somalialaistaustaisen Abdin kohtaaminen on yksi kirjan parhaita kohtauksia.

Ongelmana taisivat olla sekä omat ennakko-oletukseni että väärä kohderyhmä. Olen kyllä olettanut diggaavani kotimaisesta mieskirjallisuudesta, eikä sotakaan (enää) ole aiheena punainen vaate, mutta jotenkin minulla oli lukiessa koko ajan vähän vaivaantunut olo. Tätä kirjaa ei ole kirjoitettu ihan minulle, näin se vain on. Ja miksipä olisi pitänytkään, en minä sillä. Mutta satuin vain luulemaan, että olisi.

Teksti on jouhevaa ja Heikkinen tykittää menemään vauhdikkaasti ja turhia kursailematta. Voin hyvin kuvitella tämän kirjan uppoavan moneen lukijaan ongelmitta. Terveiset Kutturasta on omalla tavallaan, kaiken huumorinsa ja nenäkkyytensä alla myös kantaaottava ja erittäin napakasti ajan hermolla oleva teos.

____

Luettu myös näissä blogeissa: Nenä kirjassa, Sallan lukupäiväkirja, Taikakirjaimet, Luettua elämää, Kirjanurkkaus, Savannilla, Lopunajan lauseet, Booking it some more, Tarinauttisen hämärän hetket, Kirjojen keskellä ja Kulttuuri kukoistaa.

Terveiset Kutturasta kasvattaa kirjapottiani Ihminen sodassa -haasteessa.

Pohjois-Korea – Siperiasta itään

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea – Siperiasta itään
Kansi: Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2014
294 s.


Arvostelukappale.


Pohjois-Korea, maailman korruptoitunein maa. Romahduksen partaalla oleva diktatuuri, suljettu, salainen ja outo. Tuohon maahan ei varsinaisia pakettimatkoja tehdä, mutta turistinkin on mahdollista sinne tiettyjä reunaehtoja noudattaen päästä. Toimittaja ja dokumentaristi Jouni Hokkanen on kirjoittanut kiinnostavan ja viihdyttävän tietopaketin ja matkaoppaan, jonka avulla laiskempi ja mukavuudenhaluisempikin nojatuolimatkaaja pääsee kurkistamaan tuohon erikoiseen valtioon.

Pohjois-Korea on Hokkasta mukaillen "umpiuskollinen teokratia", eikä pohjoiskorealaisuus ole "sosialismia eikä kommunismia, vaan kyseessä on äärinationalistinen, rodun puhtautta vaaliva syvästi uskonnollinen diktatuuri, hengellinen pappisvaltio". Tämä on kiinnostava lähestymistapa ja tärkeä huomio. Maa elää Kimin dynastian, Suuren johtajan muiston, autoritäärisen hallinnon ja armeijan ehdottomassa puristuksessa.

Suuren Johtajan Kim Il-sungin ja hänen seuraajansa, Rakkaan Johtajan Kim Jong-ilin henkilöpalvontakultti pääsee kirjassa esiin selkeästi, kiihkotta ja silti tarkkasilmäisesti. On jotakuinkin mahdotonta ymmärtää, kuinka ihmisen palvonta voi mennä niin pitkälle kuin se Pohjois-Koreassa on mennyt jo vuosikymmeniä sitten. Johtaja- ja kansan isähahmon täydellisyys, ylivoimaisuus ja yli-inhimillisyys muodostavat keitoksen, jota demokraattisessa ja varsin tasapäisessä maassa syntynyt ja kasvanut ihminen ei käsitä. Kansalaiset kykenevät kiihottamaan itsensä hysterian partaalle, itkemään ja palvomaan kuolleita johtajiaan käytännössä käskystä. Maan nykyinen hallitsija, tiettävästi maailman nuorin valtiojohtaja on Kim Jong-un, Loistava toveri, Suuri seuraaja ja Kansan, armeijan ja puolueen kiistaton johtaja. Tästä lähtökohdasta onkin hyvä harkita jonkinmoisen järjen saamista Pohjois-Koreaan. Tai sitten ei.

Hokkanen on vieraillut Pohjois-Koreassa esimerkiksi elokuvafestivaaleilla ja kirjan mukana päästään kurkistamaan hänen yrityksiinsä ottaa selvää oudosta maasta. Pohjois-Koreaan järjestettävät matkat ovat tarkkaan kontrolloituja, eikä mukana saa olla esimerkiksi matkapuhelinta. Turisteille määrätään oppaat, jotka valvovat ja vahtivat vieraita vuorokauden ympäri, jotta nämä näkevät vain oikeat asiat. Hokkanen onnistui itse välillä karkaamaan oppaansa valvovan silmän alta, mutta toisaalta hyöty omin päin tehdyistä retkistä jäi pieneksi: Pjongjangin kaduilla ei pääse kovin pitkälle kiinnittämättä huomiota, eikä turistien käytössä oleva valuutta kelpaa tavallisen kansan kaupoissa ja ravintoloissa. Matkamuistovalikoima on rajoitettu ja valokuvata saa vain luvan kanssa.

Kirja on vetävästi toteutettu ja havainnollistavasti kuvitettu. Luvut ovat lyhyehköjä ja niiden kautta tutustutaan Pohjois-Korean historiaan, diktaattorien ja puoluejohdon holtittomaan elämään sekä maan nykytilanteeseen. Ilmassa on myös kevyttä tulevaisuuden visiointia. Miten Pohjois-Korean käy? Voiko maa pysyä olemassa vielä pitkäänkin ottaen huomioon, että sen talous on käytännössä täysin kuralla? Voiko palvontakultti ja diktatuuri toteutua, kun tiedonvälitys luikertelee vähittäin myös tavallisen kansan käsiin, vaikka puolue kuinka yrittäisi sitä voimakeinoinkin estää?

Pohjois-Korea on totta vieköön kummallinen maa. Sen olemassaoloa on vaikea uskoa ja käsittää, ja maan rajojen sisällä tehdyt hirveydet jäävät paikoin itselläni olankohautuksella kuitatuiksi: abstrakti, vieras ja käsityskyvyn ylittävä ei yksinkertaisesti mahdu tajuntaan. Myöskään Hokkanen ei kirjassaan juuri ota kantaa Pohjois-Korean vankileireihin ja mielivaltaiseen rangaistusjärjestelmään. Tämän kirjan tarkoitus onkin olla kuvaileva, ei arvottava.

Itse en missään nimessä matkustaisi Pohjois-Koreaan. En etenkään nyt diktatuurin aikana, mutta en ehkä silloinkaan, vaikka maa muuttuisi, kansa vapautuisi ja yhteiskunta normalisoituisi. Vieraat tavat, kielet, kulttuurit ja maailmankatsomukset kiinnostavat kyllä, mutta jossain kulkee vieraudenkin siedon raja. Omalla kohdallani se menee tässä.

Jouni Hokkasen Pohjois-Korea – Siperiasta itään on suositeltavaa luettavaa Pohjois-Koreasta (ja/tai diktatuureista) kiinnostuneille, vetävästä ja kepeähköstä tyylistä pitäville ja vaivattomalle nojatuolimatkalle haluaville. Alan asiantuntijoille se ei tarjonne mitään uutta, ja keskustelunavaukseksi se on kepoinen. Kiinnostava ja huolella koostettu kirja yhtä kaikki.

____

Pohjois-Koreaan ovat kirjallisesti matkustaneet myös Lumiomenan Katja ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja.

Kuittaan tällä kirjalla Maailmanvalloitukseni etenemisen Pohjois-Koreaan.

Mohammed, suomalainen

Esa Salminen & Saeed Warsame: Mohammed, suomalainen
Kansi: Evan Sharboneau / Maria Mitrunen
Johnny Kniga 2012
243 s.

Kierrätyskirja.


Mohammed, Lool ja Zabra ovat kukin tulleet Suomeen omia reittejään ja omista syistään. He asuvat vastaanottokeskuksessa Rovaniemellä, koettavat päästä kiinni arkielämän syrjään, tekevät pääosin kuten käsketään (tai hienovaraisesti ohjataan) ja ihmettelevät kylmää ja pimeää maata, sen tapoja, byrokratiaa ja lakeja. Kullakin on taustallaan erilainen menneisyys ja yhteiskunnallinen asema, mutta nyt he kaikki kuluttavat vastaanottokeskuksen karheita lakanoita, elelevät taskurahalla ja käyvät koulua.

Mohammed kokee roolinsa raskaana: hän on tullut maahan väärällä henkilöllisyydellä ja joutuu esittämään nuorempaa kuin on. Peruskoulun penkin sijaan häntä kiinnostaisi hauskanpito, ja hän joutuukin törmäyskurssille vastaanottokeskuksen henkilökunnan kanssa ottaessaan omia vapauksiaan. Lool sen sijaan potee jatkuvaa huonoa omatuntoa, suorastaan riutuu syyllisyydessään, kun ei voi saada perhettään perässään Suomeen. Pienistä pennosistaan hän kasaa rahaa lähetettäväksi kotiin. Zabra on joutunut jättämään pienet lapsensa pakolaisleirille ja hänen tiensä pohjoiseen on ollut pitkä ja raskas. Tilanne ei näytä hyvältä.

Mohammed, suomalainen kuvaa vastaanottokeskuksen elämää ja pakolaisina maahan tulleiden kolmen ihmisen elämää ja pyrkimystä sopeutua. Lavalla pyörähtävät myös muutamat suomalaiset, vastaanottokeskuksen työntekijät, sosiaalityöntekijät ja muutoin päähenkilöiden elämään linkittyvät. Ihmissuhteita syntyy ja rapistuu, kulttuurieroja havaitaan, tulevaisuutta suunnitellaan.

Sain kirjan viime vuonna Mari a:lta (kiitos!) ja nyt se tuli lopulta luettua. Tai oikeastaan lukaistua. Kirja ei vaadi juurikaan keskittymistä, muttei toisaalta anna oikein mitään, mihin tarttua. Tarina on tasapaksu ja kulkee alusta loppuun vailla sen kummempia mutkia, kukkuloita tai laaksoja. Se vain alkaa, kestää ja loppuu.

En innostunut tässä kirjassa käytännössä mistään. Henkilöt ovat karikatyyrimaisia ja dialogi vaivaannuttavan teennäistä. Ainoa hiukan syvempi kaveri on kirjan nimeen saakka nostettu Mohammed, joka on astetta kompeksisempi. Lool on pelkkä rassukka ja Zabra sulkeutunut uhri. Suomalaisista henkilöistä ei tarvitse edes puhua. Pelkkää paperia.

Kirja on kautta linjan alleviivaava ja aukiselittävä. Mitään ei jätetä lukijan pohdittavaksi, vaan kaikkiin esiin nouseviin teemoihin tartutaan paksulla yliviivaustussilla. Teksti on täynnä suoria ja epäsuoria kysymyksiä, ja ongelmatilanteita ja henkilöiden hämmennystä korostetaan (retoristen) kysymysten tulvalla. Jotenkin todella rasittavaa.

Mitenkään ruusuista kuvaa maahanmuutosta kirja ei tarjoa. Vastaanottokeskukset eivät tosiaan ole hotelleja, mutta epävarmuudesta, lähes kotiorjuudesta, kadulta, sodasta ja pakolaisleireiltä tulleille niissä on paljon hyvää, vaikka asukkaiden vapauksia rajoitetaan runsaasti. Mohammed, suomalaisen ansio on, että se pyrkii kertomaan maahanmuuton ja pakolaisuuden monikasvoisuudesta. Ihmiset tulevat erilaisista lähtökohdista, eivätkä he ole massaa, vaikka siltä voi joskus vaikuttaa. Yksilöitä ovat pakolaisetkin, eikä kaikkien ohjaaminen samalla tavalla tuota välttämättä lainkaan hedelmää.

Kirja on kokonaisuutena hieman tympäisevä. Henkilöhahmot ovat kuin paperinukkeja, eivätkä juonenkäänteet jaksa juuri kiinnostaa. Ehkä tällekin kirjalle on yleisönsä, joka sen lukemisesta nauttii, mutta minä en kuulu siihen. Tulipa kuitenkin luettua.

___

Lue myös Mari a:n ajatuksia.