Lanser oli ollut Belgiassa ja Ranskassa kaksikymmentä vuotta sitten ja yritti olla ajattelematta mitä tiesi – että sota on petosta ja vihaa, epäpätevien kenraalien kohellusta, kidutusta ja tappamista ja sairautta ja uupumusta, kunnes kaikki on lopulta ohi eikä mikään ole muuttunut, paitsi että on lisää uupumusta ja uusia vihan aiheita. (s. 36)
John Steinbeck on ujuttautunut vähitellen tietoisuuteeni. Jostain syystä – vaikka lukemastani olen käytännössä aina pitänytkin – hänen tuotantonsa on tullut tutuksi hyvin verkkaiseen tahtiin. Monen monta teosta on vielä lukemistaan odottamassa, ja luultavasti odottaa vielä pitkään. Olkoon yhteinen tiemme Johnin kanssa hidas mutta antoisa, taidan ajatella.
Routakuun aika on ihkauusi suomennos, mutta alun perin julkaistu jo toisen maailmansodan aikana vuonna 1942. Aiemmin teos on ilmestynyt suomeksi vuonna 1989 rajallisena erityispainoksena. Kirja oli natsi-Saksan miehittämissä ja sen kanssa läheisesti veljeilevissä maissa ilmestyessään ankarasti kielletty. Irvaileehan se natseille varsin suoraan, vaikka häivyttääkin yksityiskohtia.
Ollaan nimeämättömässä pohjoisessa maassa ja sen merestä ja kaivoksesta elantonsa saavassa pienessä kaupungissa, joka miehitetään ilman mainittavaa vastarintaa vain muutamassa hetkessä. Routakuun aika kertoo elämästä miehityksen alla: sekä niistä, jotka tulevat lupaa kysymättä että niistä, joiden on siihen alistuttava – tai jotka eivät niin tee.
Läpivalaisun kohteeksi nousevat pikkukaupungin monikasvoinen yhteisö, vallan hierarkia, sotilaselämän kipukohdat ja heikkoudet, inhimillinen suhtautuminen poikkeustilanteisiin ja jonkinlainen väistämätön ajan ja tapahtumien kulku.
Orden sormeili kultaista mitaliaan. Hän sanoi hiljaa: "Katsokaas, herra eversti, mikään ei enää pysty muuttamaan sitä. Teidät tuhotaan ja ajetaan pois." Hänen äänensä oli hyvin pehmeä. "Ihmiset eivät pidä siitä että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat. Tulette huomaamaan, että niin on, herra eversti." (s. 147–148)
Steinbeck ei tee miehittäjistä kasvottomia ja armottomia alistajia, vaan monitahoisempia, pohjimmiltaan heikkoja ihmisiä, itseään suuremman koneiston rattaita. Tällä ei kuitenkaan perustella sodan järjettömyyttä, vaan pikemminkin korostetaan, kuinka yksittäisen ihmisen rooli on kokonaisuudessa olematon, vaikka voikin vaikuttaa merkittävällä tavalla yksityiskohtiin ja yksittäisiin ihmisiin ympärillä. Toki Steinbeck pilkkaa diktatuureja, ja osuvasti sen tekeekin.
Olen vaikuttunut Steinbeckin monipuolisesta tavasta kertoa tarinaansa. Hän on yhtä aikaa viisas ja kepeä, humoristinen ja viiltävän vakava, sanojaan säästelevä ja silti helposti lähestyttävä. Vaikka toisesta maailmansodasta on jo aikaa, on Steinbeckin viisaat sanat syytä ottaa sitäkin vakavammin. On asioita, joita ei saa unohtaa.
John Steinbeck: Routakuun aika
Suomentaja: Pirkko Talvio-Jaatinen
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Tammi 2016
149 s.
The Moon is Down (1942)
Kirjastosta.
_______
Toisaalla: Oksan hyllyltä, Mummo matkalla, Kirjasähkökäyrä
Helmet-lukuhaasteen kohta 38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja. Läpi historian -haasteesta ruksaan Modernismin.