John Milton: Kadotettu paratiisi
Suomentaja: Yrjö Jylhä
WSOY 1952 (1. suomenkielinen painos 1933)
Paradise Lost (1667)
362 s.
Kirjastosta.
Mikä klassikko!
John Miltonin (1608-1674) upea runoelma Kadotettu paratiisi kertoo tarinan maailman luomisesta, Jumalaa vastaan kapinoivista enkeleistä sekä ihmissuvun alusta ja syntiinlankeemuksesta. Enkeli Lucifer kokee tulleensa väheksytyksi ja nousee kapinaan Kaikkivaltiasta vastaan samanmielisten kanssa. Rangaistuksena heidät viskataan Taivaasta Kaaokseen, jonka pohjalle, Helvettiin, päädyttyään kapinallisjoukko alkaa suunnitella vastaiskua. Yksi keino sen toteuttamiseen on vietellä Jumalan omaksi kuvakseen luoma ihminen, Paratiisissa asuva Aadam ja hänen vaimonsa Eeva. Saatanaksi kasvanut Lucifer lähtee itse vaaralliselle matkalle kohti Paratiisia, onnistuu keplottelemaan itsensä portteja vartioivien enkelien ohitse, muuntautuu käärmeeksi ja onnistuu viekottelemaan heikkoluontoisen Eevan syömään Hyvän ja pahan tiedon puun hedelmää - tekemään siis sen ainoan asian, jonka Jumala on kieltänyt tekemästä. Näin synti ja kuolema tulevat maailmaan. Aadam ei halua jäädä yksin, vaan sinetöi omankin kohtalonsa syömällä myös kiellettyä hedelmää. Seurauksena on karkotus Paratiisista, Eevalle synnytyksen kivut ja Aadamille työn raskaus. Hieman toivoa kuitenkin annetaan, sillä enkelit avaavat Aadamille tulevaisuuden verhoa ja paljastavat, että hänen jälkeläisensä tulevat kohtaamaan paljon haasteita ja syntiä, mutta Jeesuksen toinen tuleminen on tuova vielä armon.
Huh. Yli kolmesataa sivua eeppistä runoelmaa oli aikamoinen koitos, mutta sujui yllättävän kivuttomasti, kun olin alkuun päässyt. Vaikka on kyse klassistakin klassisemmasta runomuodosta, perässä on helppo pysyä ja tarina etenee kuin rasvattu. Parasta antia olivat kuitenkin kieltämättä kunkin luvun tai oikeammin kirjan alussa olleet suorasanaiset tiivistelmät, joissa kuvattiin, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Kadotettu paratiisi tuli minulle tutuksi vuosia sitten lukiessani ensimmäistä kertaa Philip Pullmanin Universumien tomu -trilogiaa (joka, by the way, on yksi ehdottomia suosikkisarjojani kautta aikojen, eikä tule koskaan siitä asemasta putoamaan), joka rakentuu osin samalle idealle. Jo silloin, ja joka kerta luettuani kirjat uudelleen ajattelin, että pitäisi tarttua alkuperäiseen.
En ole vieläkään ihan varma, mikä minut sai tämän kirjan pauloihin. Kenties nimenomaan huimaava tarina kapinoivasta enkelistä ja syntiin lankeavista ihmisistä? Kielihän tässä teoksessa ei ole mitenkään minun makuuni, mutta nyt en välittänyt siitä. Lukiessani Kadotettua paratiisia tunsin todellakin olevani osa maailmankirjallisuuden kaanonia, joten ehkä se oli yksi suurimmista syistä. Tosin tämä tunne heikkeni paikoin, varsinkin kirjan loppupuolella, kun varsinaisesta tarinankuljetuksesta siirrytään enemmän teologisen saivartelun puolelle, puritaanisen hengen luomiseen ja pönkittämiseen.
Kirjassa on älytön määrä pohdittavaa ja analysoitavaa. Mielenkiintoisin hahmo on ehdottomasti Saatana itse, todellinen antisankari ja monipuolinen persoona, joka ei jää sormi suussa odottelemaan vaan toimii, eikä edes pakahdu mihinkään ylettömiin diktaattoritunnelmiin, vaan lähtee Helvetissä pidetyn neuvonpidon jälkeen itse suorittamaan tehtävää sen sijaan, että panisi jonkun juoksupoikansa asialle. Jännittävää, että hänet on kuvattu niin inhimillisenä. Vaikuttavaa. Aadam ja Eeva sen sijaan ovat hieman tuuliajolla, ja varsinkin Eeva on niin heikko, että ihan hirvittää. Sukupuoliroolit ovat toki selvääkin selvemmät, ja Kadotettu paratiisi toimii oppaana sukupuolten uskonnolliseen elämään: mies on Jumalan kuva ja naisen pää, nainen alisteinen miehelle ja suhteessa Jumalaan oikeastaan vain miehensä kautta, heikompi astia, ohjausta vaativa. Ymmärrettäväähän tämä on konteksti huomioiden, ja olen tyytyväinen itseeni, etten ärsyyntynyt siitä sen enempää - se nyt vain kuului asiaan. Toki näillekin seikoille alkaa ylipäänsä olla immuuni kaikenlaista luettuaan ja opittuaan. Aikansa kuva, sitähän se.
Kyse ei siis ole mistään näppärästä välipalakirjallisuudesta, mutta yllättävän nopealukuista tämä on. Voin suositella, jos haluaa vahvistusta uskolleen siihen, että huikea tarinankuljetus ei ole vain modernien kirjailijoiden taito ja yksinoikeus. Tai yleissivistystä.