John Kennedy Toole: Typerysten salaliitto
Suomentaja: Margit Salmenoja
Ulkoasu: Sakari Tiikkaja
Karisto 2010
424 s.
A Confederacy of Dunces (1980)
Kirjastosta.
Kaikenlaista moskaa sitä ihminen tuleekin lukeneeksi listahulluudessaan ja periksiantamattomuudessaan. Olen suuresti tykästynyt jenkkikirjallisuuteen ja päättänyt, että luen mahdollisimman paljon Pulitzer-palkittuja romaaneja, etenkin suomennettuja, koska suomeksi tykkään lukea. Pahaa-aavistamattomana nappasin sitten tämänkin, vuonna 1981 Pulitzerin arvoiseksi määritellyn opuksen kirjastosta mukaani.
Huh huh.
Huh huh, ma sanon.
Typerysten salaliitto sijoittuu New Orleansiin ja se kertoo pääpiirteissään Ignatius J. Reilly -nimisestä intellektuellista, omahyväisestä ja sosiaalisesti täysin kyvyttömästä ääliöstä. Ignatius on valtavan ylipainoinen, laiska ja ylimielinen. Hän asuu edelleen kolmekymppisenä köyhän äitinsä luona, eikä ole viitsinyt yliopistosta valmistuttuaan mennä esimerkiksi töihin. Kun rouva Reilly sitten kolhii vahingossa autollaan toista ja joutuu vahingonkorvausvaatimusten kohteeksi, Ignatiuksen on vyötettävä kupeensa ja etsittävä töitä. Niitä löytyy muun muassa Levyn Housut -nimisestä housutehtaasta, jossa Ignatius ehtii aiheuttaa lyhyehkön uransa aikana muun muassa työntekijöiden kapinan ja oikeusjutun. Tehdastyön jälkeen Ignatius kokee uran makkaranmyyjänä ja sotkeutuu samalla erinäisiin rikoksiin ja virhearviointeihin.
Ignatius Reillyn ohella kirjassa tutustutaan Levyn Housujen omistajaperheeseen, Reillyjen naapurustoon, epäonniseen komisarioon, Ignatiuksen vihan ja rakkauden kohteena olevaan opiskeluaikaiseen ystävään/viholliseen Myrnaan, erään räkälän omistajaan ja työntekijöihin ja ties kehen vielä.
Typerysten salaliitto on ehdottomasti yksi typerimpiä koskaan lukemiani kirjoja. Siinä ei ole mitään minua kiinnostavaa, sen kieli ja kerronta on tempoilevaa ja sen henkilöhahmot ovat todella epämiellyttäviä joka iikka. Kirjan dialogi on ilkeää ristiinpuhumista, tahallista väärinymmärtämistä ja kaikilla tasoilla jokaista osapuolta epäkunnioittavaa.
Juoni lähtee avautumaan Ignatiuksen ympäriltä, mutta ikävä kyllä minua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, kuinka väärinymmärretyksi neroksi itsensä tunteva mulkku yrittää pumpata vielä vähän ymmärrystä reppanalta äidiltään ja muulta ympäristöltään. Kirjan tapahtumat etenevät kyllä jonkinlaisen kuvion mukaisesti, mutta minulta meni aivan ohi se, mikä kirjan pointti oikein on.
Ilmeisesti kyse on jonkinasteisesta kulttiteoksesta, joka on kaiken maailman "Tämä kirja on luettava ennen kuin kuolen" -listoilla, mutta minun on kyllä todettava, etten ollenkaan ymmärrä miksi näin on. Kirjan taustalla on kyllä kulttimainetta vauhdittavia tapahtumia, sillä John Kennedy Toole teki itsemurhan vuonna 1969 yritettyään sinnikkäästi mutta tuloksetta saada kirjaansa julkaistua. Se julkaistiin lopulta vasta kymmenen vuotta kirjoittajansa kuoleman jälkeen. Ja se Pulitzer. Mitä ihmettä? Levätköön John rauhassa, mutta siitäkin huolimatta tämä kirja on surkea.
Kirja on omalla tavallaan ilkeän kriittinen ja kaiketi sen pohjavire on terävä, jos sitä osaisi tulkita. Kaikessa inhorealistisuudessaan (railakasta masturbointia, eritteitä, ihmiskehon "ihmeellisyyksiä", likaisten lakanoiden tarkkaan kuvattua uudelleenkäyttöä jne.) siinä voisi olla jotain, mutta kokonaisuus ei vain toimi minulle. Lukufiilis oli pääasiassa sekoitus inhoa, pitkästymistä, ärtymystä ja turhautumista.
Pettymyksestä huolimatta on todettava, että vaikka joku olisi varoittanut minua tästä etukäteen, olisin luultavasti silti lähtenyt yrittämään. Mikäänhän ei ole hauskempaa, kuin uhmata hölmöjä ohjeita ja (kenties) hyvää tarkoittavia sääntöjä. Ehkä jostain samantapaisesta oli kyse silloinkin, kun John Kennedy Toole Typerysten salaliittoa kirjoitti.
____
Kirjaurakka-blogissa ei myöskään hihkuttu riemusta tämän kirjan äärellä.