Bloggaamattomia kirjoja kuluneelta vuodelta

Kuva: Pixabay (CC0 Public Domain)

Yleensä pyrkimyksenäni on kirjoittaa kaikesta lukemastani, mutta tänä(kin) vuonna osa jäi kaikesta huolimatta ruotimatta. Joskus syynä on se, että kirjoja tulee luettua tiettynä hetkenä monta, mutta bloggaamaan ei ehdi, ja kun aika kuluu ja lukukokemus haaltuu, aloittaminen on vaikeampaa. Toisinaan kirja on ihan ok, keskinkertainen, mutta siitä ei irtoa mitään erityistä sanottavaa. Joskus kirja on jopa liian hyvä ja kirjoittaminen menee lukkoon.

Syitä riittää, plaa plaa.

Linkittömät kohdat vuosittaisessa kirjalistassani kuitenkin jossain määrin ärsyttävät, ja yleensä jokainen luettu kirja ansaitsisi edes jonkinlaisen maininnan, joten kokeilen nyt testata muistiani: millaisia jälkiä ne tänä vuonna luetut kirjat jättivät, joista en kirjoittanut blogiin?


Elämäkerrallista surutyötä

Maalis-huhtikuun vaihteessa luin yhdysvaltalaisen Joan Didionin omaelämäkerralliset kirjat Maagisen ajattelun aika (Like 2012) ja Iltojen sinessä (Like 2012). Osallistuin Teatteri Jurkan bloggaajille tarjoamalle teatterikritiikin alkeet -kurssille, ja kirjat sai teatterilta luettavaksi kurssia varten. Kurssiin kuului myös Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytös, jonka perusteella kirjoitin Surun paljastava pinta -tekstin.

Kirjoista jäi mieleen yhtäältä yllättävän ja toisaalta odotetun kuoleman tuntu. Perheenjäsenten kuolema on asia, jonka me kaikki oletettavasti joskus kohtaamme. Didionin elämään menetyksiä sattui melko lähekkäin kaksi: ensin kuoli puoliso, sitten ainoa tytär. Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä ovat ruumiinavauksia kuolemalle ja surulle. Samalla ne ovat myös yltäkylläistä ja hyväosaista elämää elävän naisen kolaus elämään, jossa rahalla tai oikeiden ihmisten tuntemisella ei voikaan saada ja mitata kaikkea. Kuolema tulee joskus joka tapauksessa, väistämättä, meille kaikille.


Kotimaisia 

Kotimaisia romaaneja jäi bloggaamatta peräti (?) viisi. Keväällä luin Pirjo Hassisen Kuninkaanpuiston (Otava 2004), jossa kaupungin pienen puiston ympärille rakentuu monien ihmisten elämän käännekohtia. Kirjassa on yhtenä kertojana halvaantunut mies, joka vetelee yllättävän tehokkaasti naruista hoitokodin sängystä. Lisäksi yksi henkilöistä on nuorehko naisopettaja, joka alkaa muutaman kollegansa kanssa koostaa puiston historiikkia (CD-rompulle, heh). Historiallisena näkökulmana toimii naisopettaja muutaman vuosikymmenen takaa. Kuninkaanpuistossa pohditaan vanhemmutta, parisuhteita ja valtaa. Se ei ollut mikään nopea ahmaisu, muistan lukeneeni kirjaa aika pitkän ajan. Siitä jäi hieman ankea olo, kuten Hassisen kirjoista tuntuu jäävän, mutta samalla heräsi halu lukea lisää Hassisen tuotantoa, jälleen kerran.

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) ja Jyrki Heinon Kelmit (S&S 2016) olivat aivan hyviä historiallisia romaaneja. Meriromaanin kehutaan olevan kovasti vertauskuvallinen romaani monelta osin pieleen menevästä merikapteenin urasta ja elämästä, ja sen tunnelma on vahvan empaattinen ja lämminhenkinen. Kovin kummoista muistijälkeä se ei kuitenkaan jättänyt, näin jälkikäteen on mahdotona sanoa, mitä lukiessa koin. Tuskin juuri mitään.

Heinon Kelmit sen sijaan jatkaa ansiokkaasti luutnantti Wennehielmistä kertovaa kirjasarjaa. ollaan 1800-luvun alun Turussa ja luutnantti on kokenut suurta surua ja pohtii nyt perhe-elämänsä kuvioita aivan uusiksi. Samalla Turun porvarispiireissä kuohuu erinäisten valtakuvioiden vuoksi ja onpa mukana hieman vaihtoehtohistoriaa ja epämääräisissä oloissa tapahtuvia kuolemia...

Tommi Kinnusen Lopotti (WSOY 2016) oli kovasti odottamani itsenäinen jatko Neljäntienristeykselle, ja vaikka sokean Helenan nostaminen tarinan keskiöön on onnistunut ratkaisu, jokin kirjassa hiersi. Varmaan Neljäntienristeys oli liian hyvä lukukokemus, kun väistämättä vertasin Lopottia siihen, antamatta sille kunnolla mahdollisuutta olla oma itsenäinen romaaninsa. Lisäksi Lopotista tuntui olevan jo niin paljon tekstiä internetin syövereissä, etten keksinyt mitään omaperäistä sanottavaa. (En tiedä, kuinka usein sitä tapahtuu muutenkaan, mutta nyt se blokkasi bloggaamisen kokonaan.)

Asko Sahlbergia olen kehunut paljon ja syystä, mutta niin vain Irinan kuolemat (Like 2015) jäi käsittelemättä, kun luin sen syksyllä. Sotalapseksi Ruotsiin lähetettävä Irina kohtaa kuolemaa ja monenlaisia kauhuja enemmän kuin on suotavaa, ja romaani on kaikkinensa hyvin synkkä, jopa irvokas. Tästä riittäisi kyllä pohdittavaa, ja kirja olisi ehkä syytä lukea uudelleen, jotta sen kaikki vivahteet löytyvät. En vain ehkä halua, sillä Irinan kuolemissa on sen verran työstettävää vahvoine mielikuvineen, että siitä voi hyvin nähdä painajaisia...


Alice Munro

Alice Munron Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi 2003) oli viimeinen minulta lukematta oleva suomennos. Se on hyvä, tietenkin se on. Novellit ovat vahvoja kokonaisuuksia ja muistelisin pääpainon olevan ihmissuhteilla, niin synnyllä ja hiipumisella. Maisemat ja miljööt ovat tietenkin jälleen jylhän kanadalaisia.

Alice Munron kanssa alkaa olla se ongelma, että en yksinkertaisesti keksi enää mitään uutta sanottavaa hänen mahtavasta tuotannostaan. Punasteleva hehkutus kääntyy jossain vaiheessa itseään vastaan, sillä kuka jaksaa lukea (tai kirjoittaa!) pelkkää ihastuksesta huokailua. En minä ainakaan.

Munron novelleista saisi kyllä paljon irti, niissä olisi potentiaalia monenlaiseen analyysiin ja eri teemojen ja kerronnallisten keinojen käsittelyyn. Kun uusi suomennos ensi keväänä ilmestyy, täytyy ehkä suhtautua siihen uudella innolla, ihastelua syvemmin. (Paitsi jos se on ihan huono, silloinhan ongelma on ratkaistu. HAHHAHAHAH.)

___________________

Kun kerran yleensä kirjoittaa jotakin kaikesta lukemastaan, tällainen kourallinen bloggaamattomia kirjoja jää väistämättä hiertämään. Nyt hiertymä on onneksi lääkitty. Muutama nyt joulukuussa lukemani kirja odottelee käsittelyä (George Saunders, Orhan Pamuk, Osuuskumman novellikokoelma, Asko Sahlberg...), mutta niiden vuoro tulee vielä.

Kirjavuosi 2016 alkaa pian olla pulkassa. Muutama haaste päättyy vuodenvaihteessa, ja niistä kirjoitan tällä viikolla koonnit. Varmaan olisi syytä myös nostaa esiin kuluneen vuoden parhaat lukuelämykset ja olla jälleen tekemättä sen kummempia lupauksia ensi vuoden lukemisiin. Uusia lukuhaasteita odotan kyllä innolla (toivottavasti sellaisia tulee!), ja muutama onkin jo käynnissä.

Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Surun paljastava pinta

Joan Didion (s. 1934), yhdysvaltalainen kirjailija, koki lyhyen ajan sisällä kaksi suurta menetystä, kun ensin kuoli hänen miehensä John Gregory Dunne vuonna 2003 ja ainoa tytär Quintana vain puoltatoista vuotta myöhemmin. Suru oli musertava.

Menetyksestä syntyi kaksi muistelmateosta, joihin pohjautuen Didion kirjoitti myös monologinäytelmän Maagisen ajattelun aika, joka nyt nähdään Teatteri Jurkassa.

Kuva: Marko Mäkinen

Lavalla on valkoista harsoa, puutarhakalusteita, kirjoja ja Kristiina Halkola – hänkin valkoisissaan. Tila on pieni, jopa ahdas, ja Halkola täyttää sen ensi hetkestä alkaen. Hän istuu lavalla jo valmiiksi selailemassa papereitaan, ja kun esitys alkaa, tuntuu, kuin se olisi jo ollut käynnissä aikaa sitten. Kuin katsoja vain huomaamatta solahtaisi mukaan muisteluun, joka on jatkunut ja jatkuu vielä pitkään.

Näytelmä kietoutuu yhden naisen ympärille. On kyse hänen elämästään ja hänen elämänsä kuolemista. Didion on tottunut olemaan monessa mielessä keskipiste: kuuluisa, seurapiirien vakiokalustoa, julkisuudessa ja julkisuudesta elävä. Hän tuntee oikeat ihmiset ja kaikki tuntevat hänet. Surussa hän on kuitenkin yksin, ehdottomasti ja peruuttamattomasti.

Halkola on roolissaan herkkä ja ylväs. Kerrottavaa on paljon, muisteltavaa Kaliforniasta, Honolulusta, New Yorkista ja niiden väliltä. Monologi rakentaa kuvan perheestä, joka ehti kokea ja nähdä yhdessä paljon, siinä missä jokainen oli myös vahva yksilö, oman tiensä kulkija. Kyse on eittämättä hyväosaisista ihmisistä – on mahdollisuus yksityiseen ambulanssilentoon, varaa hienoihin asuntoihin, suhteita ja kontakteja – mutta kaiken sen alla menetys koskettaa ja paljastaa.

Kuva: Marko Mäkinen

Näytelmä on tempoltaan rauhallinen mutta intensiivinen. Halkolalla on aikaa tuoda kerrontansa eläväksi, aikaa eleille ja liikkeille. Mielentilat vaihtelevat raportoinnista raivoon ja huumorin pilkahduksista hajoamispisteeseen. Tyyni, lähes huomaamaton lavastus tukee näytelmän ydintä: ihmisen tarvetta jakaa merkitykselliset, syvällä tuntuvat kokemuksensa. Ne eivät edellytä erikoistehosteita tai puhkiselittämistä.

Äänimaailma on askeettinen, jopa siinä määrin, että sen tarpeellisuutta tulee pohtineeksi. Musiikilla korostetaan paikoitellen Halkolan puhetta, kertomuksen käännekohtia, mutta se ei niinkään tue kuin rikkoo tunnelmaa.

Maagisen ajattelun aika koskettaa kipeitä kohtia. Se muistuttaa menetyksen äkillisyydestä, surun päällekäyvyydestä, tunneskaalasta kuoleman äärellä. Arki voi muuttua peruuttamattomasti yhdessä huomaamattomassa hetkessä – ja yleensä juuri niin se käykin.

Miten arkista kaikki silloin on, kun katastrofi tapahtuu.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika

Teatteri Jurkka

Roolissa: Kristiina Halkola

Ohjaus & lavastus: Johanna Freundlich

Valosuunnittelu: Jukka Kuuranne

Musiikki: Rene Ertomaa

_________________

Osallistuin Teatteri Jurkan bloggareille tarjoamaan "Lue, koe, kirjoita!" -haasteeseen, jonka lopputuote tämä teatteriarvio on. Jurkka tarjosi luettavaksi Didionin kirjat, Katri Kekäläisen pitämän teatterikritiikin kurssin sekä lipun Maagisen ajattelun ajan ennakkonäytökseen. Kiitän Teatteri Jurkkaa, Kekäläistä ja bloggarikollegoita mukavasta kokemuksesta!