Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin

 

Jhumpa Lahiri on tehnyt minuun vaikutuksen novellikokoelmallaan Tämä siunattu koti ja romaanillaan Kaima. Tulvaniitty minulla oli kesken viime vuoden helmikuussa, kun lähdin synnyttämään, ja kirja oli luonnollisesti mukanani sairaalassa. (Kesken se on edelleen, kun lukeminen ja kaikki meni silloin sekaisin pitkäksi aikaa, mutta ehkä joskus saan sen vielä luettua.) Nyt lukuvuoroon pääsi varausjonon edetessä Lahirin uusin romaani Missä milloinkin.

Uusi teos on hyvin erilainen kuin aiemmat Lahirilta lukemani kirjat. Hän onkin kirjoittanut sen eri kielellä kuin edelliset kaunokirjalliset teoksensa, nimittäin italiaksi. Uskon kielenvaihdoksen näkyvän tekstissä vahvasti, vaikka epäilemättä Lahiri on muutenkin hyvin uudistumiskykyinen ja vakaan taitava kirjailija.

Missä milloinkin koostuu lyhyistä luvuista, joissa nimettömäksi jäävä italialainen nainen elää hiljaista elämäänsä italialaisessa suurkaupungissa (Roomassa, uskon), muistelee, kohtaa, käpertyy, ajattelee, kokee, tuntee. Ilmaisu on ilmavaa, pienieleistä ja taidokasta, Helinä Kangas on suomentanut kirjan tyylillä.

Etäinen olo minulla silti oli alusta alkaen, eikä se muuksi muuttunut kirjan sivujen kääntyessä eteenpäin. Päähenkilö on syrjäänvetäytyvä tarkkailija, nainen joka ei ole koskaan lähtenyt lentoon tai tehnyt asioita, jotka veisivät kuuluisalle epämukavuusalueelle. Hän on vanhempiensa ainoa lapsi, isän, joka ei osannut tai halunnut olla isä ja äidin, jonka kanssa välit ovat nihkeät. Omaa perhettä hänellä ei ole, muutama suhde menneisyydessä kuitenkin. 

Pidän kirjallisuudesta, jossa kuvataan elämän ohikiitävyyttä, arkisuutta, hetkiä, joita ei välttämättä edes huomaa ennen kuin ne ovat jo menneet, mutta joilla on kestoaan suurempi paino. Pidän tarkkailusta, pidän miljööstä, joka herää eloon salavihkaisesti, pienien yksityiskohtien kautta. Miljöö onkin tässä kirjassa onnistunein osuus: italialaisen kaupungin kujat, puodit, kahvilat, puistot ja ikkunanpielet näkyvät elävänä edessä. 

Sen sijaan en pidä kirjallisuudessa (sen enempää kuin todellisuudessakaan) tarpeettoman ilkeää kanssaihmisten kuvailua, ja Lahirin kertoja sortuu yhteen ikävimpään: hän tekee useamman kerran huomioita kanssaihmistensä painosta. Jopa pikkulasta hän arvostelee mielessään (ei sentään ääneen) tukevaksi. Ylipainon esiintuominen henkilöiden keskeisenä piirteenä on ärsyttänyt minua lapsena lukemistani Neiti Etsivistä saakka (Bess-parka, tuo kymmenissä ja kymmenissä kirjoissa väärinkohdeltu tyttöraasu), ja nykyisin tunnun olevan sille vielä herkempi. Pitää olla jokin todella hyvä syy, että ostan sen tarpeellisuuden. Itse en tästä romaanista saanut luettua syytä sille, miksi päähenkilö kiinnitti muiden (yli)painoon huomiota. Kertaalleen ehkä mainittiin hänen käyvän itse vaa'alla tai että hänellä oli vaaka, mutta sen suurempia tulkintoja en itse päässyt tekemään. Ehken myöskään jaksanut. Pitäisi varmaan lukea kirja uudelleen, että löytäisin enemmän syitä. Mutta en halua.

Missä milloinkin on vahva kurkistusikkuna Italiaan. Sitä lukiessaan tuntee olevansa nojatuolimatkalla, pääsevänsä tarkkailemaan ympäristöä kirjan päähenkilön mukana, kokemaan ohimeneviä mutta toisinaan merkityksessään voimakkaita hetkiä. Ihmisen elämää.

Jhumpa Lahiri: Missä milloinkin
Suomentaja: Helinä Kangas
Tammi 2020
148 s.
Dove mi trovo (2018)

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjaluotsi, Mummo matkalla, Donna mobilen kirjat, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Kirjapyykki, Kirsin Book Club

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 7. Kovakantinen kirja

Jhumpa Lahiri: Kaima

Jhumpa Lahiri: Kaima
Suomentaja: Kersti Juva
Kansi: ?
Tammi 2014 (1. painos 2005)
413 s.
The Namesake (2003)

Kirjastosta.


Gogol Ganguli syntyy vuonna 1968 Bostoniin muuttaneen intialaispariskunnan esikoispojaksi. Äiti Ashima potee koti-ikävää Kalkuttaan, isä Ashoke on tieteellisessä uraputkessa MIT:ssä. Pojalla ei syntymän hetkellä ole vielä nimeä, sillä bengalilaisen tavan mukaan isovanhemmat antavat lapsille virallisen "kunnon nimen", omat vanhemmat kotinimen, jota ei muualla käytetä. Ashiman isoäidin kirje on kuitenkin hukkunut matkalla Kalkutasta Bostoniin, joten Gangulien on päätettävä pojalleen nimi itse yhdysvaltalaisen tavan mukaan nopeasti syntymän jälkeen. Hänestä tulee Gogol, Ashoken dramaattisten, osaltaan Nikolai Gogolin lukemiseen liittyvien nuoruudenkokemusten vuoksi.

Gogol kasvaa aikuiseksi toisen polven siirtolaisena ja Yhdysvaltojen kansalaisena. Hänen ja pikkusisko Sonian elämä kietoutuu kahden kulttuurin väliin. Toisinaan matkustetaan viikkokausiksi, jopa kuukausiksi Intiaan vierailemaan sukulaisten luona, mutta pääosa elämästä eletään kotona Yhdysvalloissa. Ashima-äiti ei tunnu sopeutuvan, vaikka vuodet vierivät. Hän ja Ashoke keräävät ympärilleen muista bengalilaisista koostuvan ystäväpiirin, jonka kanssa voi viettää perinteisiä intialaisia juhlia, vaikka muuta yhteistä ei ehkä lopulta olisikaan.

Gogolin elämää seurataan kolmekymppiseksi asti, mihin mennessä hän on ehtinyt kokea paljon. Täysi-ikäiseksi tultuaan hän ensi töikseen vaihtaa nimensä Nikhiliksi päästäkseen eroon erikoisesta ja aina (ainakin omasta mielestään) huomiota herättävästä etunimestään, jonka merkitystä hän ei aikoihin saa tietää. College-opintojen jälkeen hänestä tulee arkkitehti – ei missään nimessä insinööri tai lääkäri, kuten intialaistaustaisilla maahanmuuttajilla on hänestä turhan usein tapana. Opiskelun ja työn ohella hän kokee toki ihmissuhteita, iloja ja pettymyksiä. Toisaalta taustalla on aina identiteetin monimuotoisuus, kulttuurien kohtaaminen ja perhesuhteiden solmut.

Jhumpa Lahiriin olen tutustunut tätä ennen hienon Tämä siunattu koti -novellikokoelman myötä ja Kaima päätyi luettavakseni juuri nyt pääasiassa siksi, että osallistuin viime viikolla Tammen Keltaisen Kirjaston 60-vuotisjuhliin, joissa Lahiri oli paikalla kertomassa uudesta romaanistaan Tulvaniitty. Kirjailijasta jäi miellyttävä, joskin hieman varautunut vaikutelma, ja kaiken kaikkiaan synttärijuhlat olivat hauskat.

Kaima sen sijaan ei ole erityisen hauska kirja. Pikemminkin sen pohjavire on melankolinen ja tavallaan irtonainen. Kirjan henkilöt kokevat kukin omanlaistaan erilaisuutta ja juurettomuutta. Gogolin vanhemmat, etenkin äiti Ashima ei oikein koskaan pääse yli ajatuksesta, että on vieraalla maalla, vailla turvaverkkoa ja omaa elämää. Hän ei ymmärrä yhdysvaltalaista individualismia, vaan kaipaa aina suurta perheyhteisöä, tuttavapiiriä ja ylipäänsä muita ihmisiä ympärilleen. Lasten aikuistuminen ja etenkin Gogolin varsin suuri etääntyminen perheestään koskee äitiin kovasti.

Gogol itse on kahden kulttuurin kansalainen, vaikka syntyperäinen yhdysvaltalainen onkin. Hän joutuu kohtaamaan kulttuurien väliset ristiriidat monella tapaa ja elää kirjan kuvaaman ajan loppuun asti tietynlaisen syyllisyyden kalvamana. Yhtäältä hän haluaisi pitää vanhempansa tyytyväisinä, toisaalta hän kapinoi bengalilaisia perinteitä, esimerkiksi vanhempien järjestämää avioliittoa, vastaan. Gogolin kautta lukijalle avautuu maailma, jossa juurettomuus vaikuttaa lähes kaikilla elämän tasoilla tehtyihin päätöksiin ja valintoihin.

Jhumpa Lahiri on taitava kirjailija, jolla on kyky rakentaa eheä ja monipuolinen tarina. Kaima on hienoa kertomakirjallisuutta, ja vaikka siinä on sivuja yli 400, tyhjäkäyntiä tai turhia sanoja ei ole. Paljon jätetään myös kertomatta, ajassa hypätään lukujen välillä reiluja siivuja eteenpäin. Lukijallekin jää mietittävää.

Kaiman naishahmot ovat vahvoja ja moni-ilmeisiä. Ashimaa käy paikoin sääliksi, vaikka hän itse ei koe esimerkiksi opintojensa kesken jäämistä ja nuorena avioitumista minkäänlaisena taakkana, päin vastoin. Toisaalta hänen puolestaan suree jatkuvaa tunnetta kodittomuudesta ja myöhemmin yksinäisyyttä, jonka lasten kotoa lähtö ja miehen omistautuminen uralleen aiheuttaa. Gogolin sisko Sonia on vain sivuhenkilö, mutta vähäisilläkin hetkillä hänestä rakentuu kuva vahvaitsetuntoisesta ja pärjäävästä naisesta, joka on sinut juuriensa ja identiteettinsä kanssa. Gogolin tyttö- ja naisystävät ovat myös onnistuneita hahmoja, riittävän kompleksisia mutta hyvin uskottavia ja säröistään huolimatta tasapainoisia henkilöhahmoja, vaikka omanlaisiaan typeryyksiä saattavat tehdä.

Tempo on kirjassa rauhallinen muttei laahaava tai pitkäveteinen. Lahiri kirjoittaa huolella, rakentaa kokonaisuuksia, jättää tulkittavaa, ei alleviivaa. Jälkimakuna on täyteläisen ja eheän tarinan tuoma tyytyväisyys. Tällaista kirjallisuutta on aina ilo lukea.

____

Kaimasta ovat kirjoittaneet myös Booksy, Mari A., Jaana, kirsimaria ja Kirsi Reinikka Kiiltomadossa.

Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen ja nappaan siihen arkkitehdin kunniakkaan ammatin.

Tämä siunattu, siunattu koti

Jhumpa Lahiri: Tämä siunattu koti
Suomentaja: Kersti Juva
Tammi 2001
(Pokkaripainos 2010)
221 s.
Interpreter of Maladies (1999)

Omasta hyllystä.


Jo ensimmäisen novellin kohdalla tiesin: tästä minä pidän. Tätä haluan lukea lisää. Tämä on minun kirjailijani, minun kieleni ja minun mielenmaisemani. Kerrankin elin kohtuudessa ja säästelin, enkä ahminut kaikkia kokoelman yhdeksää novellia yhteen menoon. Annoin niille aikaa.

Hassua, miten suurta yhteyttä saatan tuntea aivan toisesta kulttuuripiiristä peräisin olevaan kirjailijaan ja hänen kuvaamiinsa teemoihin, jotka eivät nekään ole samoja, joita itse elän tai koen eläväni. Jhumpa Lahiri on intialais-yhdysvaltalainen, minä supisuomalainen. Lahirin Tämä siunattu koti kertoo tarinoita Intiasta ja Yhdysvalloista. Niistä, jotka ovat lähteneet ja niistä, jotka ovat jääneet. Niistä, jotka ovat sopeutuneet ja niistä, jotka eivät vielä toisessakaan polvessa koe olevansa kotonansa oikeastaan missään. Minä en ole maahanmuuttaja, en elä vieraassa kulttuurissa (vaikka joskus sitä kokeekin massiivista ulkopuolisuutta, ihan kotonaan), en ole joutunut pohtimaan kastijärjestelmää, odottamaan järjestettyä avioliittoa, asumaan kerrostalon katolla ja lakaisemaan päivät pääksytysten portaita, toivomaan tuoreelta aviopuolisolta lahjaksi jääkaappia tai värjäämään jakaustani sinooperilla, jotta kaikki tietäisivät minun olevan nuorikko.

Ja silti pääsin pinnan alle, elämään kaoottisiin intialaisiin suurkaupunkeihin, mukaan turistitaksiin ja yksinäiseen poikamiesboksiin, ihmettelemään uutta maata, uutta kieltä, uutta kulttuuria, kokemaan pettymyksiä ja vieraantumista puolisosta, jota en edes tunne. Surin menetettyä lasta, menetettyjä mahdollisuuksia, menetettyä rakkautta. Toisaalta tunsin kaikkien voimakkaiden mausteiden tuoksun, kuorin valkosipulia muiden naapuruston naisten kanssa (ja kaipasin sitä ollessani yksin), ahdistuin väenpaljoudesta, maistoin juuri merestä nostetun kalan herkullisen maun.

Jhumpa Lahirin novelleissa on jonkinlaista taikaa, sillä ne ovat hyvin arkisen oloisia, kertovat pienin siivuin elämästä, jota me kaikki elämme, kukin omalla tavallamme, paikoin toisillemme sokeina ja vieraina, paikoin yllättävää yhteyttä tuntien. En osaa edes valita suosikkiani, sillä vaikka novellit eivät ole toistensa kopioita vaan hyvinkin erilaisia, enkä nyt missään hurmoksessa ollut koko ajan lukiessani, tuntuisi väärältä erotella näitä. Tunnelma oli ratkaiseva tekijä omassa lukukokemuksessani, ja se nousi rauhallisesta rytmistä, pienistä koukuista, hyvin tavallisista ja sitäkin uskottavammista henkilöistä ja kauniista kielestä.

Mutta jos valittava on, ja joskushan sitä on, Tuskien tulkki, alkuperäisteoksen niminovelli nousee ehkä voittoon. Siinä turistien taksikuskina lisäleipänsä ansaitseva, mutta päätoimisesti Intian kielipolitiikan sekametelisopassa lääkärin ja potilaiden tulkkina työskentelevä vanhempi mies ihastuu kuljettamansa intialais-yhdysvaltalaisen perheen nuoreen äitiin, eikä tarvita kuin yksi meno-paluumatka temppelille kokonaisen ihmissuhteen idean kaaren läpikäymiseen.

Olen vieläkin puoliksi Tämän siunatun kodin tunnelmassa, vaikka olen jo aloittanut sen perään aivan toisenlaista kirjaa. Jos et vielä ole lukenut Lahiria, lue. Minä aion lukea kaiken, mitä hän on koskaan kynästään päästänyt ja tulee päästämään.

Muiden mietteitä: Katri, Mari A., Valkoinen kirahvi, Zephyr. 

So American: Immigrant Background (3/3, hihii!) ja Modern Women Writers.
Lisäksi yksi ruksi lisää Pulitzer-listaani.