Jane Smiley: Sydänmailla

 

Pulitzer-palkittujen romaanien lukemishaasteeni etenee hitaasti ja epävarmasti. Alkukesästä SPR:n Kontissa silmään sattui kuitenkin Jane Smileyn Sydänmailla-romaanin (ruma elokuva-) kansi, ja vastoin kaikkia tapojani sain myös tartuttua omaan hyllyyn ostettuun kirjaan melko pian ostotapahtuman jälkeen. Olen kehityskelpoinen!

Sydänmailla ilmestyi vuonna 1991 ja palkittiin Pulitzerilla seuraavana vuonna. Marja Alopaeuksen suomennos julkaistiin vuonna 1997, jolloin romaaniin pohjautuva elokuva tuli teattereihin.

Tarina sijoittuu Yhdysvaltojen Keskilänteen, syvälle maaseudulle, sikatilojen ja maissipeltojen huminaan. Larry Cookilla on sitkeän oman ja edellisten sukupolvien työn tuloksena omistuksessaan arvokas tuhannen eekkerin maatila, jonka hoidossa ovat mukana hänen kaksi vanhinta tytärtään Ginny ja Rose puolisoineen. Perheen kuopus Caroline on valinnut toisen tien, opiskellut juristiksi ja asuu ja työskentelee kaupungissa.

Kun Larry alkaa lähestyä eläkeikää, hän haluaa yllättäen siirtää maatilan tyttärilleen ennakkoperintönä. Isän peliliike yllättää kaikki, ei vähiten siksi, että hän on siihen saakka hallinnut reviiriään despootin elkein ja kasvattanut lapsensa väkivaltaa ja alistamista käyttäen. Perheen äiti kuoli tyttöjen ollessa vielä nuoria ja vastuu kasvamisesta ja kasvattamisesta on ollut pitkälti heillä itsellään. Ginnyn, Rosen ja Carolinen on nyt tehtävä päätöksiä, jollaisiin he eivät ole tajunneet olevansa valmiita. Ovatko vieläkään?

Vuosikymmenten epäselvyydet, puhumattomuus, selvittämättömät traumat ja erittäin myrkyllinen (sekä psyykkisesti että konkreettisesti maanviljelyyn liittyvien ympäristömyrkkyjen kautta muodostunut) kasvu- ja elinympäristö aiheuttavat yhdessä yllättävän omistajamuutoksen kanssa riitaa, surua ja piiloon painettuja muistoja.

Sydänmailla käsittelee karulla tavalla isoja teemoja. Se pureutuu perheen synkkiin salaisuuksiin, väkivaltaan, toteutumattomien toiveiden hintaan, lapsettomuuteen, sukupuolten asemaan maaseutuyhteisössä. Ylipäänsä se kuvaa vahvasti 1970-luvun tunnelmaa Yhdysvaltojen maaseudulla. Ei ole vaikeaa uskoa, että moni asia on edelleen siellä samoin. Romaanin pohjana on Shakespearen näytelmä Kuningas Lear, jonka myönnän olevan minulle tuttu vain otsikon tasolla. Viitteet siihen löytynevät parhaiten henkilöhahmojen välisten suhteiden kautta. 

Tarinaa kertoo vanhin tytär Ginny, joka on aina sopeutunut ja hyväksynyt, alistunut ja muovautunut. Hänestä on tullut luontevasti maatilan emäntä, hän ei ole koskaan oikein ajatellutkaan voivansa tai saavansa haluta muuta. Lapsia hän ei puolisonsa kanssa ole suurista toiveista huolimatta saanut, ja viimeisimmän keskenmenonsa todisteetkin hän on haudannut sikalan taakse, ettei joutuisi jälleen selittämään mitään miehelleen.

Ginnyn kertojaäänen kautta tarina muodostuu moniääniseksi ja yllättävän kupruilevaksi, vaikka se on näennäisen tasainen ja rauhallinen. Tempo on hidas, mutta nautin jollain tapaa suuresti hitaasti etenevästä kerronnasta ja vähitellen aukeavista kerroksista. Miten paljon ihmisen elämässä hautautuu arkisen aherruksen, työnteon, totutun elämänpiirin, yhä uudelleen toistuvien pettymysten, pelon hetkien ja yhtäältä pienten ilojen alle?

Muutos on kuitenkin jossain, se on aina mahdollisuus. Kaikesta kurasta, pelosta, pölystä, virheistä, ottamattomista askelista, harkitsemattomista ja harkituista sanoista, haudatuista haaveista - kaikista niistä voi silti vielä ponnistaa eteenpäin. Niin tekee lopulta myös Ginny.

Jane Smiley: Sydänmailla
Suomentaja: Marja Alopaeus
Otava 1997
389 s.
A Thousand Acres (1991)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoihin kadonnut, Hurja Hassu Lukija, Prosperon kirjahylly

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirjassa on oikeudenkäynti, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 12. maaseutu.

Jonathan Franzen: Crossroads

 

Jonathan Franzenissa tai lähinnä hänen kirjallisessa tuotannossaan yhdistyy monta keskenään ristiriitaista elementtiä. Yhtäältä olen huumaantunut hänen runsaista ja monipolvisista romaaneistaan, esimerkiksi Vapaus ja Purity ovat ilahduttaneet minua lukijana suuresti. Olen lukenut romaaneja tyytyväisenä hyristen, laajojen ja yksityiskohtaisten tarinoiden syliin upoten. Olen pohtinut Franzenin luomia hahmoja ja heidän välisiään suhteita, ratkaisuja, joita henkilöt tarinoissa tekevät tai jättävät tekemättä, elämänkaarta ja sen hienovaraisia sivupolkuja ja -luisuja. 

Toisaalta Franzenilta lukemani esseet ovat isoilta osin olleet lähes yhdentekeviä. Joko niissä näkyy omaan makuuni liian voimakkaasti jo vanhentuneita näkökulmia tai elämäntapavalintoja tai sitten ne ovat olleet sanomaltaan minulle mitäänsanomattomia ja tuntuneet lähinnä etuoikeutetun valkoisen miehen ulinalta.

Mutta Jonathan Franzenin romaanit, niistä minä sytyn.

Usein Franzen paneutuu amerikkalaisen ydinperheen problematiikkaan. Hän käsittelee avioliittoa, lapsen ja vanhemman välistä suhdetta, sisarussuhteita. Aiheita, joista ei kai saada koskaan kyllikseen, ja joissa on vielä jokin kärki, kulma tai sivu huomaamatta ja auki repimättä. Franzenin romaaneissa on dialogia (ja sen puutetta), konflikteja, raskaita päätöksiä, tekemättä jääviä valintoja.

Tuorein romaani Crossroads on jykevä, yli 600-sivuinen kirja, jonka tarina kiertyy Hildebrandtin perheen ympärille 1970-luvun alun Chicagon seudulla. Perheen isä Russ on pappi, joka kuitenkin kyseenalaistaa, kritisoi ja uudistaa uskonnollista ja hengellistä ajatteluaan ja toimintaansa, ja kohdistaa kritiikkinsä myös ulkopuolelleen. Russ havahtuu oman kokemusmaailmansa pienuuteen huomatessaan, että avioliitto Marionin kanssa on väljähtänyt ja seurakunnan aktiivitoiminnassa mukana olevan nuoren ja vetävän lesken Francesin kanssa puolestaan kaikki tuntuu sujuvan – ei vähiten Russin oma seksuaalinen halu, joka tuntuu uinuneen tai tukahtuneen pitkäksi aikaa. Marion puolestaan kamppailee omien sisäisten demoniensa kanssa: hän on terävä ja älykäs, avioliittoon ja äitiyteen identiteettinsä kadottanut ja menneisyytensä mielenterveysongelmia puolisoltaan pitkään peitellyt nainen, joka kaipaa jotain sanomatonta: onko se hänen oma minuutensa, menneisyytensä, tulevaisuutensa, siitä on vaikea saada kiinni. Yhtä kaikki Marionin ja Russin välinen suhde on kriisissä, kuin myös kummankin oma henkilökohtainen elämä.

Hildebrandtien lapset räpiköivät hekin kohti kasvua ja maailman monimutkaisuutta kukin omalla tavallaan. Esikoinen Clem opiskelee yliopistossa, seurustelee – ja tajuaa yhtenä päivänä, kuinka epäoikeudenmukaisesti on saanut vapautuksen Vietnamin sodan kutsunnoista. Pasifistisen isänsä kaikkia periaatteita uhmaten Clem ilmoittautuu kutsuntalautakunnalle. Becky puolestaan elää lukiolaisen huippuvuosia sosiaalisesti korkeassa asemassa, omaa tulevaisuuttaan pohtien. Becky on muiden Hildebrandtin lapsien tapaan pidättäytynyt varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, mutta eräs pilvenhajuinen konsertti-ilta muuttaa kaiken. Perry taas on selvä nero, terävä ja kykenevä, osaava ja ymmärtävä. Hänen haasteekseen käy olla liian älykäs elämänsä ympyröihin – ja kiinnostus huumeisiin ja niiden myyntiin. Kuopus Judson jää romaanissa vaille omaa ääntä, hän on maininta sivulauseissa ja eräänlainen aave muiden suhteiden keskellä. Vielä liian nuori otettavaksi huomioon, vielä muiden perheenjäsentensä ongelmien ulkopuolella. Omaksi onnekseen, voisi sanoa.

Crossroads tiivistää tapahtumansa pitkälti joulunalukseen vuonna 1971, seuraavan kevään pääsiäiseen ja muutaman vuoden päähän. Se kuvaa vuorotellen kunkin Hildebrandtin näkökulmasta perheen keskinäistä dynamiikkaa ja kunkin sen jäsenen omaa kamppailua juuri siinä universumin ja ajan pisteessä, jossa kukin heistä parhaillaan on.

Paljon kiteytyy Russin seurakunnan suosittuun ja aktiiviseen nuorisoryhmään, Crossroadsiin. Kolme Hildebrandtin vanhinta lasta on jollain tapaa tekemisissä ryhmän kanssa ja Russ puolestaan seilaa jossain sen laitamilla koettaen ymmärtää ja hyväksyä asemansa ja tehtävänsä seurakunnan pappina, joka ei kuitenkaan aivan puhu nuorten kieltä. Russ ei ole vastuussa ryhmän ohjaamisesta mutta järjestää vuosittain ryhmälle työleirin arizonalaisessa navajoreservaatissa. Reservaatti on ollut vuosikaudet Russin oma merkittävä ”pyhiinvaelluskohde”, ja hänen on vaikea käsittää, että sielläkin elämä ja ihmiset ovat muuttuneet.

Franzenin romaanit ovat ristiriitaisia kokemuksia. Ne ovat massiivisia, sivupolkujaan ahnehtivia, keskipisteestään laajenevia ja siihen jälleen palaavia elämyksiä. Voi ajatella, että ne jauhavat turhaa, käyvät joskus tyhjää, jaarittelevat – mutta piru vie kuinka tarkkaan ne ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan kuvaavat. Franzenin lukeminen saa pohtimaan itseään kirjallisuuden kuluttajana ja harrastajana: aika ajoin huomaan ajattelevani, että kaipaan jotain uutta, vallankumouksellista, erilaista – ja silti yhä useammin (viime vuosina määrällisesti vähentyneen lukuaikani rippeissä roikkuen) rakastan lukea sirpinterävää analyysia juuri siitä, mitä itsekin elän. Perheestä ja ihmissuhteista, siitä niin syvän inhimillisestä, että kaikessa tavanomaisuudessa siitä loppuu joskus sanat kesken.


Jonathan Franzen: Crossroads
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2021
626 s.
Crossroads (2021)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Lukutuulia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 3. aavikolla tai autiomaassa.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset - suomalaisten elämää Amerikassa

 

Siirtolaisuus on kiehtova teema, joka on alati läsnä nykyajassa siinä missä menneisyydessäkin. Liike, liikkuminen, uusille alueille lähteminen ja vanhojen seutujen hylkääminen on kuulunut vahvasti ihmisyhteisöjen elämään kautta vuosituhansien.

1800-1900-lukujen siirtolaisuus Amerikan mantereelle on merkittävä historiallinen ilmiö, jonka seuraukset näkyvät edelleen. Se on myös yksi suosikkiaiheistani seiskaluokan historiassa, ja usein olenkin pyrkinyt panostamaan erityisesti siirtolaisuuden monimuotoisuuteen ja matkanteon konkretisoimiseen. Useimmiten aloitan aihepiirin tehtävällä, jossa oppilaat joutuvat miettimään ja kirjoittamaan saamaansa matkalaukkukuvaan, mitä itse pakkaisivat mukaan, jos joutuisivat muuttamaan toiseen maahan vain yhden laukun verran tavaraa. Sangen usein oppilaiden mukaan lähtisivät toimivimmat vaatteet, rakkain elektroniikka ja laturit, säästöt ja aarteet.

Sangen hyvin tästä saa usein keskusteluaiheen siihen, miksi raflaavissa pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevissä kuvituksissa ja ”keskusteluissa” (eli nettiöyhöttömisessä) länkytetään siitä, että liikkeessä olevilla ihmisillä on mukanaan juuri elektroniikkaa ja kestäviä vaatteita.

Miksiköhän.

No, Karoliina Suoniemen uusi lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset ei tartu nykyajan pakolaisaaltoihin, vaan sen aiheena on juuri parin edellisen vuosisadan aikainen siirtolaisuus Amerikkaan. Kirja on saanut innoituksensa Suoniemen omassa suvussa eletyistä tapahtumista, mikä on yhtäältä ilahduttavan henkilökohtaista ja toisaalta kovin samastuttavaa monelle. Suomalaisista suvuista, etenkin pohjanmaalaisista, löytyy runsas määrä siirtolaiseksi lähteneitä. Ilmiö ei ole Suomessa lainkaan tuntematon.

Ameriikan lapset kuvaa monipuolisesti ja kevyellä otteella sitä pitkää, kallista ja vaivalloista matkaa, joka siirtolaisten on pitänyt kulkea Suomesta Amerikan mantereelle. Kirja keskittyy juuri Pohjois-Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen. Tutuksi tulee matka ensin Suomesta Isoon-Britanniaan, sieltä Atlantin yli Vapaudenpatsaan ja Ellis Islandin ohitse Finntowneihin suurkaupungeissa ja pikkupaikkakunnilla.

Lukija kokee konkreettisten esimerkkien kautta, kuinka monenlaisiin eri töihin ja tehtäviin suomalaisia lähti: metsiin, preerioille, uudisasukkaiksi, palveluskunnaksi, lokareiksi ja lumperijäkeiksi. Miten paljon ikävöitiin kotiin, ja miten paljon toisaalta ihastuttiin uusiin seutuihin ja mahdollisuuksiin. Puhuttiin fingelskaa, syötiin äpylipaita ja prekfestiä, käytiin elokuvissa ja tansseissa, liityttiin ammattiyhdistyksiin ja etsittiin puolisoa.

Teksti on helppolukuista, kuvailevaa ja tarinallista. Se tuntuu tutulta ja tekee sisällöstäkin tuttua, matalan kynnyksen takana olevaa. Kirjan parissa on hauskaa viettää aikaa, lukea luku ja aihe kerrallaan tai ahmaista isompi siivu saman tien. Emmi Kyytsösen kuvitus on iloinen ja värikäs, joskin itse olisin mieluusti katsonut suurempaakin määrää kuvia, ne havainnollistavat sisältöä oivasti. Mukana on myös tehtäväosioita, joita voi tehdä tai olla tekemättä – hyödyllisiä myös koulukäyttöön.

Opettavaista, hyödyllistä ja kuitenkin viihdyttävää. Tavallisten mutta rohkeitten ihmisten historiaa nykyajan ihmisille, suurien kokonaisuuksien pilkkomista ymmärrettävään ja hallittavaan muotoon. Isojen ilmiöiden inhimillistämistä: tätä oli elämä ja arki, ihan tällaista tavallista ja tuttua, vaikkakin toki uusilla Ameriikan mausteilla.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2021
87 s.

Arvostelukappale.

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.

Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla, Lukutuulia, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut, Kirjavinkit, Kirja hyllyssä, 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

Cora on orjuuteen syntynyt ja orjuudessa koko ikänsä elänyt. Hänen asuinpaikkansa on georgialainen puuvillaplantaasi ja se viheliäisin nurkka, "hullujen naisten" lato. Coran äiti on legenda: ainoa orjatilalta pakoon päässyt, jota edes pahamaineinen orjien jäljittäjä Rideway ei koskaan saanut kiinni. Cora ei osaa äitiään ihastella, vaan sen sijaan on tälle katkera hylkäämisestä.

Kuin varkain Coralle tulee mahdollisuus seurata äitinsä jalanjäljillä, kun Caesar-niminen orja ehdottaa hänelle pakoa. Punninta on tehtävä: vaakakupissa on pieni mutta olemassa oleva mahdollisuus vapauteen ja todennäköisempi lopputulos, eli kiinni jääminen ja sen jälkeen varma kuolema.

Vapauden kaipuu voittaa.

Cora ja Caesar pakenevat tilalta ja heidän apunaan on salaperäinen rautatieverkosto ja sen työntekijät ja avustajat. Rautatie todella kulkee maan alla ja sen asemat ovat syrjäisillä paikoilla, kellareissa ja talojen alla, sorakuopissa ja luolissa. Coran ja Caesarin pakomatka etenee etappi ja osavaltio kerrallaan, välillä hitaammin ja välillä vauhdikkaammin. Toisinaan tekee mieli jäädä paikoilleen, jatkuvasta vaarasta huolimatta, toisinaan pienikin pysähtyminen on hengenvaarallista. Koskaan ei voi huokaista helpotuksesta. Ja jäljittäjä Ridgeway on koko ajan heidän kannoillaan.

Colson Whiteheadin romaani Maanalainen rautatie on todella vaikuttava tarina Amerikan Yhdysvaltojen historian häpeäpilkusta, orjuudesta. Sen lukeminen tuntuu sydänalassa, ihossa, niskakarvoissa. Whiteheadin luoma vaihtoehtohistoriallinen infrastruktuuri on nerokas ja vakuuttava, siihen on helppo uskoa ja sen toiminnalle toivoo pelkkää hyvää, vaikka aina ei totisesti ole onni myötä. "Maanalainen rautatie" tarkoitti todellisessa historiassa niin ikään orjien avustusverkostoa, joskaan se ei toki oikeasti ollut fyysinen rautatie. Kirjaa lukiessa rautatie kuitenkin herää luontevasti eloon.

Maanalainen rautatie on vahvasti juonivetoinen, jäytävä ja ahdistavakin. Siinä on raakaa väkivaltaa, sen kuvaaman maailmanajan rasismi ja toivottomuus satuttavat. Ihmisten raakuus, välinpitämättömyys, vallanhalu, sadismi ja sokeus ihmisarvolle käyvät päälle, vaikka jollain ihmeellisellä tavalla Whitehead osaa kirjoittaa tarinansa niin, ettei sen lukeminen käy ylitsepääsemättömäksi tai tyystin toivottomaksi. Päähenkilöille toivoo pelkkää hyvää, heidän matkansa etenemistä jännittää, heitä haluaisi olla sysimässä eteenpäin ja piilottamassa omaan kellariinsa tai ullakolleen hirttotuomion uhkasta piittaamatta.

Romaani on karusta aiheestaan huolimatta silti myös jännittävä seikkailu, joka tempaisee mukaansa ja saa pohtimaan, millaisista rakenteista yhteiskunnat ja ihmisyhteisöt muodostuvat – ja miten niitä voisi vapisuttaa ja kyseenalaistaa.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Suomentaja: Markku Päkkilä

Otava 2021

341 s.

The Underground Railroad (2016)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mummo matkalla, Kirja vieköön!, Kirjaluotsi, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen, oma Pulitzerien ikuisuushaasteeni 

David Foster Wallace: Päättymätön riemu

 

Nythän on niin, että minä totisesti vietin Herran vaiko Googlen tai kenties Teslan vuoden 2020 viimeisen viidenneksen maailmassa, jossa mikään ei vedä vertoja tennikselle, vielä yhdelle annokselle kunnon heroiinia tai AA-kerhon tapaamiselle, jossa ne pirun vanhat patutkin edelleen käyvät. Sinne minä upposin, siihen maailmaan, josta en oikein mitään tiennyt enkä ehkä olisikaan halunnut tietää, mutta nyt sitten tiedän, enkä oikeastaan muusta enää haluakaan tietää, jos tiedätte mitä tarkoitan.

David Foster Wallacen pääteos Infinite Jest ilmestyi vuonna 1996 ja mitä ilmeisimmin mäjäytti itsensä melkoiseen kulttimaineeseen saman tien, monissa piireissä jopa kirjaa lukematta. Minä kuulin kirjasta joskus viime vuosikymmennellä, kun innostuin Wallacesta Jonathan Franzeniin tutustumisen kautta. (Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka kirjat johtavat toisiinsa ja niin tekevät toki myös kirjailijat.) Wallacen villejä esseitä ja novelleja on suomentanut ansiokkaasti Juhani Lindholm ja kustantanut Siltala (yksi ehdottomia suosikkikustantamojani, eikä tämä ole maksettu mainos).

Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan ole suostunut tai halunnut suomentaa. Näin olen kuullut hänen itse sanovan jossain tilaisuudessa. Tai itse asiassa jos nyt totta puhutaan, muistan ihan tarkkaan, että se tilaisuus oli David Foster Wallace -aiheinen tapahtuma Yhdysvaltojen Suomen suurlähetystössä, jonne olin jotenkin onnistunut hankkiutumaan, eli siis Siltalalta oli tullut kutsu, kiitos vielä, vaikka siitä onkin jo monta vuotta aikaa. Silloin oli alkukesä, kesäkuu, ja suurlähetystö oli eri hieno paikka, jossa oli tarjolla purtavaa ja viiniä ja Wallacesta kertova elokuva End of the Tour (jonka voisi vaikka piruuttaan katsoa uudelleenkiin) ja keskustelua ja sen sellaista. Tulin siellä vähän hiprakkaan ja muistaakseni menin seuraavana päivänä johonkin työhaastatteluun, joten en lähtenyt jatkoille, vaikka kovasti houkuteltiin, vaikken edes oikeastaan tuntenut ketään, mikä ehkä edelleen harmittaa, siis se lähtemättömyys ja vähän sekin, etten tuntenut ketään, mutta toisaalta oli sentään minullakin joku järki päässä, vaikka nyt en kyllä muista mikä se työhaastattelu edes oli ja sainko sitä paikkaa, mutta ihan sama.

Nyt kuitenkin tuo mötkäle on suomennettu ja julkaistu. Suomentaja on Tero Valkonen, joka ansaitsee urakastaan jonkin palkinnon ja miljoona kunniamainintaa. Julkaisussa on sormensa pelissä myös Kari Hotakaisella, joka sijoitti siihen osan Räikköskirjastaan käärimistään fyffeistä. Päättymätön riemu on jo fyysillisenä artikkelina melkoinen, hapanjuurileivonnassa käyttämäni keittiövaa'an mukaan se painaa 1429 grammaa ja sivuja on 1061, eikä siis tosiaankaan niin sanotusti "kolahtanut postilaatikkoon" viime lokakuussa, kun olin sen Siltalan verkkokaupasta tilannut, vaan se piti hakea lähipostista, eikä se mahtunut paketissaan edes reppuuni, joka tosin kieltämättä on vähän pienikokoinen, vaikka sinne kyllä mahtuvat uintikamppeet ihan hyvin silloin, kun Aikana Ennen Koronaa vielä saattoi käydä uimassa.

Päättymätön riemu on kirja, josta on vähän hankala tiiviisti sanoa mitään, koska tiiviys ei ole sellainen määritelmä, joka sopii sen tarinaan tai kieleen tai oikeastaan mihinkään siihen liittyvään millään tavalla. Se on massiivinen romaani, joka leikittelee lukijallaan, lukijan kärsivällisyydellä, lukijan älyllä ja ymmärryksellä, jaksamisella ja hermoilla. Samalla tavoin se pyörittelee itseään ja omia juonilinjojaan.

Pääosassa on oikeastaan kolme asiaa. 

Yksi on nuorten urheilulupausten Enfieldin tennisakatemia Suur-Bostonissa joskus suunnilleen meidän aikanamme tai jossain lähimailla, ehkä vähän aikaa sitten. Nuorisolaisten elämää, treenejä ja keskinäisiä suhinoita tarkastellaan laajalti ja toisaalta, heh, tiiviisti, sillä tärkeimmät tapahtumat sijoittuvat lopulta muutamien vuorokausien sisälle Depend-aikuisalusvaatteen vuoden marraskuussa. Niin, ne vuodet on siis suunnilleen vuosituhannen vaihteesta alkaen nimetty eniten fygeä pöytään iskeneiden sponsoriyritysten mukaan, eli tämä meidän käyttämämme numeroasia on ikään kuin haudattu.

Toinen keskeinen seikka tai ympäristö on akatemian lähellä sijaitseva Ennetin huoneen puolimatkanhuone, elikkäs toipuvien alkoholistien ja narkkarien asuintalo ja sen henkilöt. Pääosaan nousee, ehkä, ainakin ajoittain, Don Gately, joka on omassa toipumisprosessissaan jo sen verran pitkällä, että on päässyt puolimatkanhuoneeseen henkilökunnan jäseneksi.

Ja kolmantena on sitten quebeciläinen terroristisolu, joka haluaa käsiinsä Enfieldin perustajan, elokuvaohjaaja (jne., jne.) James Incandenzan, sittemmin itsensä mikroaaltouunilla tappaneen ilmeisen nerokkuuden ohjaaman salaperäisen kokeellisen videomoduulin, joka on niin viihdyttävä, että sekuntikin sen katsomista saa jäämään ikuiseen koukkuun, jonka jälkeen ei halua eikä pysty enää koskaan tekemään mitään muuta kuin katsomaan sitä. Luonnollisesti myös Yhdysvaltojen uudehkon liittovaltion ONAN:in Määrittelemättömien palveluiden virasto (tiedustelupalvelu, siis) on moduulista kiinnostunut. Ja niistä terroristeista.

Näiden ympärille Päättymätön riemu itsensä kerii, kietoo, kutoo ja kääntelee (oli pakko keksiä vielä neljäs k:lla alkava verbi). Ja voi luoja miten se sen tekee. Tai siis Wallacehan sen tekee. Kerronta on maanisen villiä, kokeilevaa, temppuilevaa, paikoin hyvin suoraviivaista, osin dialogivetoista, välillä tajunnanvirtaa, paikoin tyhjää ja arvoituksellista, sitten taas kuin parhaastakin lukuromaanista tai jännityskirjasta. Välillä tulevia sivuja selailee kauhulla eteenpäin pohtien, eikö tämä kohtaus koskaan pääty ja milloin voin pitää taukoa, välillä unohtaa missä edes on ja mitä tekemässä (tai siis ei tietenkään unohda: ihminen on lukemassa Päättymätöntä riemua herran tähden).

Addiktioista tämä kertoo. Addiktioista, niistä toipumisesta, niissä piehtaroinnissa, niiden sivuvaikutuksista ja jälkivaikutuksista ja niitä ennen olleesta elämästä. Addiktioista, jotka kohdistuvat päihteisiin (joita on niin jumalaton määrä ja sellaisella tarkkuudella ja laaja-alaisuudella, että ei voi kun huokaista ja lähettää terveisiä farmakologian asiantuntijoille, että on teilläkin työ!), seksiin, ihmissuhteisiin, viihteeseen, olemiseen, rahaan, pelaamiseen, oikeastaan mihin tahansa. Mistä kaikesta voi olla riippuvainen ja onko mahdollisuutta olla olematta? Mistään? Ikinä? Miten muka?

Pidän Wallacea jonkinasteisena profeettana, niin hyvin hän tavoittaa tässä 1990-luvulla kirjoitetussa teoksessa 2020-luvun tyhjyyden ja tempoilun, vaikkei hän tietenkään mikään profeetta ole tai siis ollut, vaan älykäs, lahjakas ja tarkkanäköinen kirjailija, joka valitettavasti nollasi karttansa vuonna 2006 näkemättä tätä somehysteriaa, valeuutisvyöryä ja maailman sekoamista. Olletikin hän on myös ylihypetetty, kulttimaineinen eikä hän taatusti ollut missään määrin helppo ja mukava kumppani tai ystävä. Teknologian kehitystä Wallace sentään ei ihan osannut ennustaa, ja kirjan maailman elektroniikka onkin hupaisan vanhanaikaista, mutta toisaalta se vahvistaa ydintä entisestään. Ihmisen tarve tulla viihdytetyksi, tarve saada nautintoa ja tehdä se kaikki yhä uudestaan yhä vahvemman mielihyvän toivossa on ihan samanlaista, vaikka sen lähteenä olisi vanhanaikainen analoginen telkkari kuin VR-lasit. (Joita tässä kirjassa ei siis ole, mutta eräänlaisia videopuheluita kyllä saatetaan soitella ja niistäkin koetaan ulkonäköpaineita ja sen sellaista.)

Päättymätön riemu on valtava, kertakaikkisen valtava kokonaisuus, jonka Wallace on kirjoittanut röyhkeän anteeksipyytelemättömällä pöyhkeydellä, valtavalla tietovarannolla ja yltiöpäisellä yksityiskohtien tarkkuudella. Romaani laajenee jatkuvasti joka suuntaan, tuntuu, että sen kerronta punoo lankoja koko ajan ympärilleen, se on täysin pitelemätön ja hallitsematon. Ja silti, kuitenkin, ja ehdottomasti se on sataprosenttisesti tekijänsä näpeissä, siinä ei ole mitään sellaista, jolla ei olisi syytä ja tarkoitusta. (En minä niitä kaikkia syitä ja tarkoituksia huomannut, ymmärtänyt tai muutenkaan sisäistänyt, mutta ei ole yhtään epäselvää, etteikö Wallace olisi tiennyt millintarkkuudella, mitä on tekemässä.)

Kerronnassa on niin monenlaisia tyylejä, tasoja ja puolia, että hengästyttää. Se voi lamaannuttaa ja ärsyttää, mutta mihinkään ne eivät sieltä katoa. Päättymättömän riemun sivuilla pääsee sujahtamaan prostituoidun, huumeaddiktin, hyväksikäytetyn, ammutun, hakatun, väärinkohdellun, menestyjän, vastasynnyttäneen, kuolevan, toipuvan, tappajan ja auttajan nahkoihin, halusi tai ei. En ole itse kokenut, miltä vieroitusoireet tuntuvat, mutta tämän kirjan luettuani luulen edes etäisesti voivani kuvitella sen. En ole kohdannut väkivaltaa, mutta olen valmis vannomaan, että jokusenkin lukemani kohtauksen jälkeen minun ihollani oli muutama mustelma.

Päättymätön riemu on paikoin hulvattoman hauska, paikoin traaginen ja ällöttävä. Se kertoo surullisesta maailmasta, jossa olemme itse valinneet elävämme, ja jonka suuntaa voisimme halutessamme muuttaa, mutta emme halua. On liian kiire vaan vilkaista vähän jotain viihdyttävää nopeasti, saada vähän nautintoa, turruttaa itseämme ja muita.

Että sen minä vaan sanon, että melkoinen kokemus tämä oli. Sellainen kirja, jota en unohda koskaan. Että kun olen kuitenkin lukenut satoja, satoja, satoja kirjoja, niin tämä on jotain muuta. Ja että minä en lukenut tästä kirjasta naisvihaa tai muutakaan vihaa, vaan minä löysin tästä ylittämätöntä kerronnan taitoa ja tarkkasilmäisyyttä ja helvetillistä jaaritteluakin minä löysin. Ja vaikka sanotaan tässäkin pahasti, rumasti ja hyytävän hirveästi, ollaan yksioikoisia ja irvaillaan ehkä huomaamattakin vähemmistöille ja erilaisuudelle ja toiseudelle ja käytetään kieltä, jota en haluaisi missään nähdä, mutta joka on olemassaoleva asia ja siksi siitäkin pöyristyminen on turhaa, niin siltikin, siltikin tämä on kirja, jonka lukemista en tule koskaan katumaan tai jonka loistavuutta ei minun silmissäni häivytä yhtään mikään. 

Tyyliin.

 

David Foster Wallace: Päättymätön riemu
Suomentaja: Tero Valkonen
Siltala / Sanavalinta 2020
1061 s.
Infinite Jest (1996)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Esa Mäkijärvi / Demokraatti, Kaisa Ranta / Tähtivaeltaja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Donna mobilen kirjat, Maaria Ylikangas / Nuori Voima

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut

Téa Obreht: Vedetön maa

 

Luin Téa Obrehtin esikoisteoksen Tiikerin vaimo kahdeksan vuotta sitten (huh, aika, minne menet?). Kirja on jäänyt omaan hyllyyn, ehkä odottamaan, että joskus luen sen uudelleen. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja luettujen kirjojen jälkeen vilkaisin tuota tekstiäni talvelta 2012, en kieltämättä muistanut kirjasta mitään. Mutta kirjailija jäi silloin mieleeni, hyvällä ja vähän ristiriitaisella tavalla.

Vedetön maa on kiehtova, tarinaltaan ja miljööltään virkistävän erilainen romaani ja silti siinä on jotain hyvin tuttua ja tuttavallista, lähes jutustelevaa. Ollaan 1800-luvun lopun Yhdysvaltojen lähes autiossa lännessä, tarkemmin arizonalaisessa pikkukaupungissa Amargossa (vaikka kaupunki on kyllä suureellinen termi tässä tapauksessa, onneton kylä se on). Siellä sitkeä ja paljon nähnyt perheenäiti Nora odottaa puolisoaan jo ylimääräisiin päiviin venyneeltä vedenhakumatkalta. Vesi on ollut lopussa jo pitkään, kuivuus koettelee. Eikä luonnon armottomuus riitä: myös oman yhteisön ihmissuhteissa, paikallispolitiikassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on tiukkaa kitkaa ja kahnausta. Nora on joutunut hautaamaan esikoislapsensa, tyttären, aivan pienenä, mutta kasvattanut sen jälkeen kolme poikaa, joista kaksi jo nuoria aikuisia ja nuorin, Toby, on melkoisella mielikuvituksella varustettu ja samalla hieman onneton tunari. Toby on varma, että kodin pihapiirissä liikkuu peto ja perheen kotiapulainen, kuolleiden kanssa keskusteleva Josie, on samoilla linjoilla. Nora itse keskustelee kuolleen esikoisensa kanssa säännöllisesti, vaikka muuten pitää monia muita henkimaailman hommia höpötyksenä.

Lurie on puolestaan turkkilaistaustainen maankiertäjä, lainsuojaton, sijaton ja koditon. Hän kulkee pitkin lännen autiomaita kamelinsa Burken kanssa, taipumattoman toverin ja itsepäisen eläimen. Lurie on ehtinyt kokea paljon, eikä aina pelkkää hyvää. Hän joutuu niin ikään kohtaamaan menneitä ja kuolleita, sillä vaikka toisin voisi luulla, kuolema ei totisesti ole aina vapautus vaan pikemminkin yhä otettaan tiukentava kahle.

Vedetön maa on miljööltään elävä, vaikkakin pölyn ja hiekan ja kuivan maan kovertama. Kurkkua kuivattava jano, paahteiset päivät ja kituuttava elämä tulevat liki. Syrjäseudun hiljaisuus on musertavaa ja samalla sen käänteet ovat suuria. Paljon on piilossa, sillä Obreht on taitava tekemään leikkauksia, poistoja ja tyhjyyttä: asiat, juonenkäänteet ja totuudet paljastuvat pikku hiljaa, salakavalasti, vaikka ovatkin koko ajan esillä ja saatavilla, kuitenkin taidolla naamioituna.

Kieltämättä romaani on sangen runsas. Se etenee hitaasti, aukenee vielä hitaammin, paikoin tuntuu, että se junnaa paikallaan. Mutta ei se sitten kuitenkaan junnaa, vaan vie koko ajan syvemmälle ja pidemmälle, saa näkemään tarkemmin ja kirkkaammin, avaa tarinaansa vähä vähältä.

Vedettömässä maassa on tosiaan jano. Kaikilla on jano, veden, elämän, kuoleman. Kaiken kestävälle kamelillekin tulee jano, sitten lopulta. Kirja on syvän inhimillinen, koskettavakin, kun vähitellen paljastuvat surut ja haavat paljastuvat. Ja kuitenkin se säilyttää veijarimaisuuden, leikillisyyden, seikkailun. 

Téa Obreht ammentaa taidolla vanhasta perinteestä, historiasta, koetusta ja eletystä, mutta tekee sen omalla tavallaan, omaan kerrontaansa ja taitoonsa vahvasti luottaen.

Téa Obreht: Vedetön maa
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2020
447 s.
Inland (2019)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Presidentti Barack Obama on suositellut tätä kirjaa.

D. T. Max: David Foster Wallace

 

Miten minäkin päädyin David Foster Wallacen pauloihin? Kirjallisuuden kautta, tietenkin. Luin vuosia sitten Jonathan Franzenia, joka puolestaan tunsi Wallacen ja kirjoitti tästä. Kiinnostuin. Selvisi, että mies oli kuollut oman käden kautta vuonna 2008 elettyään sitä ennen rajun ja repivän elämän - ja kirjoitettuaan teoksia, jotka on nostettu yhdysvaltalaisen kirjallisuuden merkkiteoksiksi. Suomessa ja suomeksi niistä ei oltu juuri kuultu (eli siis: minä en ollut kuullut), kunnes Siltala-kustantamo alkoi julkaista niitä. Tuli Juhani Lindholmin suomentamat essee- ja novellikokoelmat Hauskaa, mutta ei koskaan enää, Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja Kummatukkainen tyttö. Wallacen pääteosta Infinite Jestiä Lindholm ei kuitenkaan suostunut suomentamaan (kuulin hänen joskus jossain haastattelussa niin sanovan). Tänä syksynä, ihan näillä näppäimillä, teos on lopultakin tulossa suomeksi nimellä Päättymätön riemu ja kääntäjänä Tero Valkonen. Odotan.

Siltala julkaisi sopivasti tälle vuodelle myös toimittaja D. T. Maxin kirjoittaman elämäkerran David Foster Wallace. Kannen surumielinen katse kiinnittää lukijan itseensä, saa avaamaan kannet ja sukeltamaan elämään, joka ei ollut helppo eikä tasainen ja joka päättyi aivan liian varhain ja turhaan.

Wallace oli Keskilännen poikia, sivistysperheen vesa, jo nuorena kirjoittamisen aloittanut. Niin ikään mielenterveyden vaikeudet alkoivat jo varhain, lukioikäisenä hän koki ensimmäisen masennusjaksonsa, joita tuli sittemmin uusia, voimakkaampia, verottavampia. Wallacella oli taipumusta addiktioihin, ja päihteet ja alkoholi saivat hänestä niskalenkin jo sangen nuorena. Hän kävikin AA-tapaamisissa loppuelämänsä ajan - ja ammensi niistä myös teksteihinsä, toisinaan melko epäeettisestikin.

Elämäkerta vie mukanaan 1980-luvun yliopistomaailmaan, jonne Wallace solahti sujuvasti. Hän oli viiltävän älykäs, taitava ja herkkä, ihmissuhteissa kömpelö mutta ystävänä lojaali ja toisaalta ilmeisen raskas ihminen. Wallacella olisi ollut kaikki mahdollisuudet tulla vaikkapa vuosisadan filosofiksi, mutta lopulta hän jätti yliopistomaailman ja keskittyi kirjoittamiseen, joskin opetti ja työskenteli eri yliopistojen palkkalistoilla kuolemaansa asti. Kiinnostavaa oli, että lopulta hänet palkattiin kalifornialaiseen Pomona Collegeen luovan kirjoittamisen professuuriin, jossa tärkein tehtävä oli kirjoittaa, kokopäiväisesti. Vaikeaa, ei, mahdotonta, kuvitella Suomeen vastaavaa!

D. T. Maxin elämäkertaa varten tekemä taustatyö on valtaisaa. Hän on tutustunut runsaisiin lähdeaineistoihin, lukenut Wallacen tuotantoa syvältä, haastatellut Wallacen tunteneita ihmisiä. Perehtyneisyys näkyy ja välittyy tekstissä: vaikka Max ei itse koskaan tavannut Wallacea, hän on päässyt syvälle tämän ajatteluun.

David Foster Wallacen tragedia on monen tekijän summa. Hän oli huippuälykäs mutta herkkä ja vaikutteille altis. Tuntuu, ettei hän koskaan päässyt itsensä herraksi: aina oli jotain, joka hiersi, vaivasi ja ahdisti. Masennusjaksot koettelivat, lapsuudenperheen kanssa välit jäivät vaikeiksi, oman itsen kanssa oli hankalaa. Kumppanina ja puolisona hän tuntuu olleen sietämättömän vaikea, itsekeskeinen ja takertuva. Vain viimeisin ihmissuhde, avioliitto taiteilija Karen Greenin kanssa tuntuu elämäkerran valossa olleen suhteellisen tasapainoinen ja vakaa. Ystäviä ei ollut kahmaloittain, mutta ne jotka olivat, pysyivät rinnalla ylä- ja alamäissä.

Elämäkerta on aikamatka lähihistoriaan. Tuntuu, että 1990- ja 2000-luvusta on yhtäältä vuosikausia, toisaalta vasta hetki. Maailma, jossa silloin elettiin, oli kuitenkin hyvin toisenlainen kuin meidän nykyisyytemme. Netti ja tietokoneet vasta tekivät tuloaan, oli aika ennen WTC:tä ja aika sen jälkeen, jokahetkisesti käteen liimautuva ja aivot sulattava sosiaalinen media oli vasta dystopia. David Foster Wallace oli tarkkasilmäinen ja valpasaistinen ajattelija ja havainnoija, joka rakensi hurjia, pitkän linjan kertomuksia, valtavan laajoja kokonaisuuksia ja mammuttimaisia rakennelmia, hioi ja vänkäsi, lisäsi ja vasta pakon edessä poisti ja tarkensi. Hänestä tuli palvottu ja ihailtu, ihmetelty ja kummeksuttu, kehuttu ja haukuttu kirjailija, jonka tuotanto ei prosessien valtavasta kestosta johtuen ehtinyt ylettömän laajaksi, mutta sitäkin syvempää se on.

Kirja tasapainottelee kärsivän taiteilijaneron myytin, glorian ja ihailun reunalla, mutta säilyttää kuitenkin otteessaan tarkkailun, analyysin ja kuvailun. Wallacen kurjatkin puolet näkyvät, ja vaikka niistä olisi varmasti voinut kirjoittaa tarkemminkin, on pidettävä arvossa sitä, että ne ylipäätään mainitaan. Joskus edelleen tunnutaan ajattelevan, ettei kuolleista pidä puhua pahaa. Mikä vääryys, mikä tapa venyttää todellisuutta se on.

David Foster Wallace ei ole mikään helpolla nielaistava pikkupala, kaikkea muuta. Jään edelleen pohtimaan, mikä hänen viehätyksensä salaisuus on: mikä hänestä pohjimmiltaan tekee sen kiperän jättiläisen, palvotun ja ihmetellyn hahmon. Ehkä se selviää minulle, kun tartun Päättymättömään riemuun ja ehkä jopa selätän sen.

Kunpa Wallacen oman tarinan ei olisi tarvinnut päättyä niin kuin se päättyi.

D. T. Max: David Foster Wallace

Suomentaja: Heikki Karjalainen

Siltala 2020

399 s.

Every Love Story Is a Ghost Story. A Life of David Foster Wallace (2012)

Kirjastosta.

Elizabeth Strout: Olive Kitteridge

Olen valmis vannomaan, että yhdysvaltalaisella Elizabeth Stroutilla on käsissään samaa kirjoitustaikaa kuin kanadalaisella kollegallaan, suursuosikillani Alice Munrolla. Niin herkkävireistä ja silti terävää, tarkkaa ja huolellista, ilmavaa ja tilaa antavaa hänen tekstinsä on. Yksittäisten ihmisten kohtaloita, pieniä ja suuria sivupolkuja ja harha-askelia, alistumista "kohtaloon" tai sitä vastaan kapinoimista, vuosien kulumista ja merkityksellisiä, pikaisia hetkiä. Uskomatonta.

Olive Kitteridge on tuorein suomennos Stroutilta, jälleen (!) yhden suursuosikkini, Kristiina Rikmanin tekemä. Episodiromaaniksi kuvailtu, ehkä myös novellikokoelmaksi laskettavissa oleva teos on huumaavaa luettavaa. Se rakentaa tunnelmansa vähitellen, pienin elein, tavallisten ihmisten tarinoiden ja elämän sattumusten kautta.

Keskushenkilönä on äksyhkö, ketään kumartamaton Olive Kitteridge. Hän on mainelaisen pikkukaupungin koulun jo eläköitynyt matematiikanopettaja, joka työnsä puolesta tuntee monet - ja moni tuntee hänet. Olive elää puolisonsa Henryn kanssa, joka tarjoaa hyvän taisteluparin ja peilin vaimolleen. Pariskunnalla on yksi poika, Christopher, josta on sekä iloa että murhetta. Huolimatta sosiaalisia taitoja edellyttäneestä työurastaan Olive ei varsinaisesti ole tullut tunnetuksi helppoudestaan. Toisaalta hän on myös suora ja rehellinen: häneltä saa palautetta ja kehitysehdotuksia, joista voi olla hyötyä, vaikka niiden terävyys voi satuttaakin.

Stroutin kerronta on laajaa ja heleää. Tarinoiden kaari on taitavasti rakennettu, ne koukuttavat lukijan tunnelmallaan ja tarkkaavuudellaan. Niiden läpi kulkevat draamat ja käännekohdat, muutos ja pysyvyys. On hetkiä, kun avioliitto muuttuu peruuttamattomasti ja hetkiä, jolloin ymmärtää kuinka hyvin kaikki toisen kanssa on, on ehkä ollut jo kauan, ehkä aina. On hetkiä, kun on valmis päästämään irti, luovuttamaan, pakenemaan, hylkäämään, hyvästelemään. Tai hetkiä, kun ei ole valmis vielä mihinkään. Joskus jonkun kanssa jakaa arkensa pitkään vain huomatakseen, että pian toinen onkin olemassa enää vuosittain saapuvan joulukortin kolmella rivillä.

Elämän hetket, ne pienet, isot, merkityksettömät, tärkeät. Niistä Strout kertoo lempeästi mutta ei lainkaan löysästi, tarkkaan ja huolella, tilaa lukijalle jättäen.

Mikä lukunautinto!



Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Suomentaja: Kristiina Rikman
Tammi 2020
374 s.
Olive Kitteridge (2008)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kirja vieköön!, Lumiomena, Leena Lumi, Mitä luimme kerran, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 30. Kirjassa pelastetaan ihminen

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

Xiomara Batista on newyorkilainen lukiolainen, jonka lahjakkuus on sanoissa ja ajatuksissa. Hänen vanhempansa ovat siirtolaisia Dominikaanisesta tasavallasta ja Xiomaran ja hänen kaksoisveljensä elämä on muotoutunut moninaisen identiteetin ympärille. Katolisella uskolla on vahva vaikutus perheeseen, siitä äiti pitää huolen. Xiomara pohtii, olisiko äidistä pitänyt tulla nunna, ja kärsiikö hän siksi "maallisesta" elämästä kaikkine puolineen niin paljon.

Xiomaran elämä on melko tarkkaan säänneltyä. Äiti tuntuu tietävän parhaiten, miten hänen tulisi elämänsä elää. Koulussa äidinkielenopettaja huomaa Xiomaran lahjakkuuden ja houkuttelee häntä mukaan koulun runoklubille ja sitä kautta lavarunouden maailmaan. Xiomaralle tilanne on vaikea, sillä vaikka hän ei muuta halua kuin kirjoittaa, velvollisuudentunto äidin vaatimuksia kohtaan on vielä vahva. Ylipäänsä itsenäistyminen ja oman elämän haltuunotto repii Xiomaraa paljon. Helppo tie oman elämänsä runoilijaksi ja määrittelijäksi ei ole.

Elizabeth Acevedon nuorille aikuisille suunnattu säeromaani Runoilija X on hienoa ja koskettavaa luettavaa. Xiomara on elävä, uskottava romaanihenkilö, johon lukija kiintyy ja jonka puolella haluaa olla. Xiomaran toiveet eivät ole kohtuuttomia, eivätkä hänen valintansa ja tekonsa saa edes toista kulmakarvaa kohoamaan: hän on teini, joka haluaa rakastaa, tulla hyväksytyksi ja ilmaista itseään. Kaikkeen siihen Xiomaran äidillä tuntuu olevan jotain pahaa sanottavaa.

Xiomaran äitisuhde jäi kaihertamaan mieltäni. Äidin tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää ja hyväksyä, että tytär itsenäistyy ja kasvaa naiseksi, eroon äidin ja uskonnon auktoriteetista ja vallasta. Se ei yksinkertaisesti käy, ja seuraukset ovatkin sen mukaiset. Uskonnolla voi olla hyvät puolensa ihmiselle, en kiellä sitä, mutta pahimmillaan uskonto on tukahduttavaa, kuristavaa ja autoritääristä vallankäyttöä ja alistamista. Xiomaran äiti ei pysty hyväksymään mitään muuta tulkintaa kuin omansa, ei mitään muuta uskoa.

Säeromaani ei ole tavanomaisin lukemani tekstimuoto, mutta tekee hyvää lukea sellaistakin, johon ei normaalisti tartu. Muoto sopii tähän tarinaan ja tarina muotoon. Xiomaran ajatukset, tunteet ja elämä tulevat liki ja pysyvät siinä. Kirja on käytännössä pakko ahmia lähes kerralla, niin vetävä se on. Suursuositukseni.


Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Suomentaja: Leena Ojalatva
Karisto 2019
368 s.
The Poet X (2018)

Kirjastosta.


Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Oksan hyllyltä, Lukeva peikko, Kirjahilla

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi on kirjailija, josta toivottavasti kuullaan vielä paljon. Hänen esikoisromaaninsa Matkalla kotiin pyöri muutamia vuosia sitten kirjamaailmassani, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt myös minä luin sen, ja ilahduin.

Episodimainen romaani kertoo kahden toisiaan tuntemattoman ghanalaisen sisaruspuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan 1700-luvulta 2000-luvulle. Etusivulla sukupuussa esitellyt henkilöhahmot astuvat vuorotellen esiin ja rakentavat omalta osaltaan sukupolvien ketjun tarinaa. Toinen sukuhaara kokee elämän pääosin Ghanassa, toinen rakentuu Yhdysvaltoihin, jonne kantaäiti Esi Asare viedään orjaksi.

Vuosikymmenten ja -satojen kulkuun mahtuu paljon inhimillistä historiaa, kärsimystä, onneakin. On hyvin valittuja puolisoja ja huonosti valittuja. On nimettömäksi jääviä isiä, ikuisesti kadoksiin joutuvia äitejä. Sisarussarjat ovat suuria tai pieniä, jotkut menetetään ja toiset pysyvät. Köyhyyttä ja kurjuutta koetaan, mutta niin myös yhteiskunnallinen nousu ja oman paikan vakiinnuttaminen ovat mahdollisia.

Gyasin kerronnassa henkilöt saavat oman äänensä, oman lukunsa ajan he ovat kaiken keskipisteenä, vaikka heitä ennen on ollut jo monta ja heidän jälkeensäkin tulee vielä seuraavia. Jokainen tarinan henkilö tuntuu sen pääosan esittäjältä sen aikaa, kun saa olla parrasvaloissa. Edelliset sukupolvet jäävät tarinoihin ja muistoihin, vaikka ajan kululla on oma raadollinen puolensa: joskus on menneenkin aika unohtua.

Matkalla kotiin käsittelee isoja teemoja. Kolonialismi, orjuus, orjakauppa, rasismi, näköalattomuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo: suuria asioita pohdittavaksi, kuvattavaksi saati ratkaistavaksi. Gyasin tarinassa ne sijoittuvat luontevasti osaksi ihmisten elämää, kokemuksia, muistoja ja pyrkimyksiä. Mitään teemaa ei hierota lukijan kasvoihin, alleviivata tai muuten jankuteta, vaan ne kaikki saavat sijansa tarinassa kuin luonnostaan. Se ei tee niitä yhtään hyväksyttävämmiksi tai helpommiksi niellä, vaan pikemminkin saa tunteet vahvemmin esiin myös lukijassa. Kirja saa ajattelemaan, se on aina tarpeen myös kaunokirjallisuudessa.

Ilahduttavan taitava, vahva romaani, joka elävöittää historiaa ja ihmisten kokemuksia vahvalla tavalla. Aivan loppupuolella siirappimittarini hieman ylittyi lankojen solmiutuessa yhteen, mutta se ei vie kärkeä muuten terävältä ja taitavalta kirjalta ja tarinalta. Suosittelen tutustumaan, jos Yaa Gyasi on vielä tuntematon tekijä.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suomentaja: Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.
Homegoing (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Kirjojen kuisketta, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjahilla, Kosminen K, Kaikkia värejä       

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Ghana), Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

Amerikkalaisen unelman kalvava kääntöpuoli

Kuva: Mitro Härkönen

Arthur Millerin Kauppamatkustajan kuolema (1949) on noussut Mika Myllyahon ohjauksena Kansallisteatterin näyttämölle. Loistavat näyttelijät, intensiivinen tunnelma ja laadukas, hyvällä tavalla traditionaalinen näytelmä muodostavat kokonaisuuden, jota seuraa tarkkana ja sydän syrjällään. Mihin pieni ihminen päätyy, kun sortumisvaara uhkaa?

Willy Loman (Hannu-Pekka Björkman) on kaupparatsu, perheenisä ja puoliso. Asuntolainaa, vakuutusmaksuja ja kodinkoneiden osamaksuja riittää maksettavaksi, eivätkä palkkiot ja provisiot nouse sillä tahdilla kuin tässä vaiheessa työuraa voisi kuvitella. Vaimo Linda (Kristiina Halttu) pitää kotia kunnossa ja kannustaa miestään, ovathan ne tiimi ja yksikkö, joka on saanut ja kasvattanut kaksi poikaa ja muutenkin elänyt niin kuin hyvien amerikkalaisten kuuluu tai ainakin siltä se näyttää ulospäin. Esikoispoika Biff (Aku Hirviniemi) etsii edelleen itseään kuin seinään loppuneen urheilu-uran ja alkamatta jääneiden yliopisto-opintojen jälkeen, nuorempi Happy (Samuli Niittymäki) on paremmin kiinni työelämässä, mutta vastuunkanto tai ihmissuhteet eivät ole hänen vahvuuksiaan.

Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuolema kuvaa yksilön kamppailua valtavissa, hallitsemattomissa olevissa koneistoissa. Rimpuilla voi niin kauan kuin jaksaa, mutta kuka jaksaa ikuisesti, kun palkinto valuu koko ajan kauemmas - jos sitä on koskaan ollutkaan muualla kuin ihmisen omissa kuvitelmissa. Näytelmän ydin on Willy ja hänen sisäinen maailmansa: miltä tuntuu, kun havahtuu unelman romahtamiseen, kun itsehillintä ja oman elämän hallinta vähitellen rapautuvat ja sortuvat.

Samalla näytelmä tekee näkyväksi perhedynamiikan kipukohtia. Willyn haasteena on ollut kohdata omat lapsensa jo silloin, kun he olivat pieniä, saati nyt aikuisena. Poikien tekemät ratkaisut eivät isälle kelpaa, mutta ei hänestä tukijaksikaan ole. Yhdessä takaumassa Biff lähtee epäonnistuneiden päättökokeidensa jälkeen etsimään työmatkalla olevaa isäänsä, ja tilanne päätyy todelliseen lapsuuden loppumiseen. Näytelmän kuluessa Linda näyttäytyy yhä monimutkaisempana äitinä ja vaimona: hän haluaa ehkä kaikille perheenjäsenilleen ja koko perheelle hyvää, mutta samalla hän hämmentää koko porukan keskinäisiä suhteita niin, ettei kenenkään ole enää helppoa kohdata toisiaan.

Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuoleman vahvuus on sen ihmiskuvaus. Niin päähenkilöt kuin sivuhahmotkin tuovat tarinaan omat sävynsä ja merkityksensä. Näyttelijäntyö on kautta linjan vahvaa, myös niissä hahmoissa, jotka eivät montaakaan minuuttia lava-aikaa saa. Näytelmän tähti on Hannu-Pekka Björkman, joka on hiljalleen sortuvana Willynä satuttava hahmo. Katsojana jää pohtimaan, onko Willy herättämänsä säälin arvoinen: väistämättä hän herättää sympatiaa ja samalla on selvää, että hän on omalla sokeudellaan, käytöksellään ja tunne-elämän haasteillaan itse suurin syyllinen unelmiensa romahtamiseen.

Kuva: Mitro Härkönen

Visuaaliselta anniltaan Kauppamatkustajan kuolema hivelee silmiä. Kati Lukan lavastus on yksinkertaisuudessaan vaikuttava. Tummat tiiliseinät vahvistavat sisäänpäinkääntynyttä tunnelmaa ja ajatusta mentaalisesta vankeudesta, josta on vaikeaa löytää ulospääsyä. Willyn yritykset kylvää kasveja kaupunkiasunnon pihalle eivät tuota tulosta, kai ihmisen on vain tyydyttävä kylmään kivikaupunkiin ympärillään. Auli Turtiaisen puvustus on tyylikäs ja linjakas ja elävöittää 1940-lukua pienillä eleillä. Niin ikään valaistus ja äänet tekevät kokonaisuudesta kaikkinensa hienon ja eheän, vaikka itse tarina kalvaa ja jää mietityttämään.

Kauppamatkustajan kuolema on koskettava klassikko, oman aikansa kuva mutta yhtä lailla siirrettävissä 2000-luvun kilpailu- ja rahakeskeiseen maailmaan. Ihmisten itselleen ja toisilleen asettamat vaatimukset eivät ainakaan ole vähentyneet tai helpottuneet, niin paljon olisi osattava, jaksettava ja pystyttävä työelämässä, opinnoissa ja perhe-elämässä. Onko ihmekään, että arkkulaudat narisevat ja menneisyyden aaveet kummittelevat yhä kovemmin kenen tahansa korvissa.


Kiitos Kansallisteatterille hienosta teatteri-illasta (joka taitaa jäädä joksikin aikaa viimeiseksi, kun jälkikasvun tuottaminen lähenee päivä päivältä) ja Bloggariklubin kautta saamastani medialipusta.

Kuva: Mitro Härkönen

Kauppamatkustajan kuolema
Suomen Kansallisteatteri

Alkuperäinen teksti: Arthur Miller
Rooleissa: Hannu-Pekka Björkman, Kristiina Halttu, Aku Hirviniemi, Samuli Niittymäki, Olli Riipinen, Paula Siimes, Petri Liski, Jukka-Pekka Palo, Heikki Pitkänen, Aksa Korttila, Erik Rehnstrand
Ohjaus: Mika Myllyaho
Suomennos: Aleksi Milonoff
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen
Musiikki: Samuli Laiho
Valosuunnittelu: Teemu Nurmelin
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Joyce Carol Oates: Putous

Ariah on nuori, vastavihitty morsian kesäkuussa 1950. Hän on hämmentynyt uudesta roolistaan, epävarmakin, katuuko jopa. Niin kauan sitä sai odottaa, avioliittoa, jo melkein vanhaksipiiaksi tuomittuna. Mutta nyt hän on naimisissa ja vieläpä pastorin kanssa.

Ariah on nuori leski kesäkuussa 1950. Vastavihitty puoliso Gilbert, vieläpä pastori, on heittäynyt parin häämatkalla Niagaran putouksiin, ensimmäisen yhteisen yön jälkeen. Niin siltavahti todistaa, ja niin todistaa viikon kuluttua löytyvä ruumis.

Ariah on Niagaran leskimorsian, shokissa ja suuren menetyksen kokenut. Hänet huomaa asianajaja Dirk Burnaby, joka on elänyt vapaata poikamiehen elämää, mutta ei voi enää olla ohittamatta häneen syvästi vaikuttavaa, säröissään vahvaa naista. Ariah ja Dirk rakastuvat ja menevät naimisiin, nopeammin kuin moni uskoisikaan tai voi hyväksyä tilanteen huomioon ottaen. He saavat yhdessä aikaan kodin ja perheen, kolme lasta Chandlerin, Royallin ja Julietin, jossain vaiheessa koirankin, välittämättä vähääkään siitä, miten heihin aluksi suhtauduttiin. Rakkaus voittaa kaiken.

Ariahin mieltä rakkaus ei lopulta kuitenkaan voita. Hän ei pääse yli kesän 1950 menetyksestään. Vaikka hän ei koskaan ehtinyt oppia rakastamaan Gilbertiä, hääyön häpeä ja sen jälkeinen musertava suru eivät irrota otettaan. Ariah on varma, että menettää vielä kaiken uudelleen, Dirkin ja lapsensa, että hänet hylätään ja jätetään, sysätään sivuun ja unohdetaan.

Pelko ja ahdistus kulkevatkin koko romaanin ajan sen punaisena lankana. Ariah on haastava, monimutkainen persoona. Hän ei ole miellyttävä, vaan etäinen, kolea ja epäluuloinen. Vaimona hän on rakastava -- kunnes ei sitten enää olekaan, kunnes pelko hylätyksi tulemisesta ryskyy kaiken yli. Äitinä hän on hellä -- kunnes ei sitten enää olekaan, kun epäluulo ja käsittelemättömät tunteet kalvavat suhdetta lapsiin. Muita rooleja Ariah ei varsinaisesti halua tai voi itselleen hankkia. Hän toimii pianonsoitonopettajana silloinkin, kun ei taloudellisesti tarvitsisi, mutta muuten hänen on vaikeaa asettaa itseään maailmaan, hyväksyä tai ymmärtää omaa paikkaansa siinä.

Putous on eheää, vahvaa ja vaikuttavaa kirjallisuutta. Oates on kertojana omaääninen ja vastaansanomaton, hänen tarinansa laajenee ja kerii itseensä yhä uusia kerroksia ja sävyjä. Putous vie todella syvälle ihmismieleen, ihmisen käyttäytymiseen ja ihmisten välisiin suhteisiin. Se tuo esiin surua, häpeää, ahdistusta ja voimattomuutta kuten myös rohkeutta, rakkautta ja oikeudenmukaisuutta. Eri henkilöiden näkökulmat rikastuttavat tarinaa ja laajentavat sen merkitystä, vaikka Ariahiin kaikki lopulta kuitenkin aina kiinnittyy. Ariahin kyvyttömyyteen ymmärtää ja hyväksyä, haluttomuuteen luottaa ja jatkaa eteenpäin.

Joyce Carol Oates on ehdottomasti suosikkikirjailijoitani. Hän yllättää joka kerta, hänen kerrontaansa ei voi vain kyllästyä. Ehdotonta timanttia, aina lukemisen arvoista.


Joyce Carol Oates: Putous
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Otava 2006
567 s.
The Falls (2004)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Sinisen linnan kirjasto, Kirjoihin kadonnut

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet

Lyhyitä lukumuistiinpanoja

Olen lukenut, jotakin, edelleen. Kirjoittaminen luetusta vain tökkii, edelleen. Syy ei ole lukemissani kirjoissa, vaan ehkä enemmän siinä, etten oikein tiedä, kelle niistä kirjoitan. "Omaa lukupäiväkirjaahan sitä pidetään", moni saattaa ajatella. Minusta se ei ole ihan totta silloin, kun kirjoittaa julkista blogia. Kai silloin olettaa, että joku muukin niitä aatoksia lukee.

En taida olla aivan yksin ajatuksineni. Kirjabloggaamisen mielekkyys mietityttää monia, ehkä blogi alkaa julkaisukanavana olla jo vähän mennyttä aikaa. Videot ja instakuvat ovat paljon suositumpia, kiinnostavampia. Vai ovatko? Millä kiinnostavuutta mitataan: tykkäyksillä, näyttömäärillä, kommenteilla? Ja onko kiinnostavuus kuitenkaan se tärkein arvo? Ehkä se jollekulle on, eikä siinä ole mitään väärää.

Omaa suuntaani tässä vain pohdin, näin kohta 14 vuoden bloggaamisen jälkeen. Elämä näyttää nyt siltä, että suurimpien himolukemisten aika on väistämättä ohi, vaikka toisaalta edelleen olen lukenut useampia kirjoja kuussa. Kaiketi jokin tasapaino on vielä löytyäkseen, ja ehkä selvitän itsellenikin, mitä blogillani haluan tehdä.

Mutta siis, ne lyhyet muistiinpanot. Niitä tässä, kolmesta teoksesta.

Katharine McGeen YA-kirjasarja Tuhat kerrosta on saanut huipennuksensa kolmannessa osassaan Korkeuksiin. Eletään 2100-luvun New Yorkissa, kaupungissa, joka on rakennettu valtavan pilvenpiirtäjän sisään. Ihmisen asema määräytyy sen mukaan, kuinka korkealla -tornissa hän elää ja päivänsä viettää. On alakerrosten köyhälistöä, on alakerroksista ylemmäs ponnistavia, on kaikkein ylintä eliittiä.

Ja kaikilla on salaisuuksia.

Aiempien osien juonenkäänteet ovat hengästyttäneet ja viihdyttäneet, ja oivallinen vauhti jatkuu myös sarjan viimeisessä osassa. Averyn, Ledan, Rylinin, Calliopen ja Wattin elämät saavat vielä kerran uusia käänteitä: moni asia tulee päätökseensä, on tehtävä valintoja joko itse tai pakotettuna. Koska kukaan nuorista ei ole missään määrin viaton, edessä on melkoista juonittelua ja moraalisia dilemmoja, kun jokainen koettaa tietenkin pitää itsensä kasassa ja jalkansa kuivina.

McGee on taitava käänteiden ja jännitteiden rakentajana. Hän ei jää paikalleen jauhamaan, vaan näkökulmat vaihtuvat usein, koukkuja heitellään edelleen ilmaan ja edellisiä solmuja vuoroin auotaan, vuoroin solmitaan vielä hieman tiukemmalle. Vaikka sarjassa eletään tulevaisuutta, se ei ole dystooppinen. Pieniä vinkkejä ilmaston tilan heikentymisestä olin tarinasta lukevinani, mutta muuten tunnelma on toiveikas ja myönteinen. Teknologia on helpottanut ihmisten elämää, eikä vastassa ole pelkkää kaaosta ja kauhua, kaikkea muuta.

Lämmin suositukseni koko sarjalle (ja se on kyllä ehdottomasti luettava alusta loppuun), se vie kevyesti mukanaan ja tuo lukemisen iloa synkkiinkin päiviin.

Katharine McGee: Tuhat kerrosta - Korkeuksiin

Suomentaja: Inka Parpola

Otava 2019

462 s.

The Towering Sky (2018)

Kirjastosta.

Aiemmat osat: Pudotus ja Huipulla.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 41. Kirja sijoittuu aikakaudelle, jolla olisit halunnut elää.

Maija Kauhasen esikoisromaani Eliitti on tarkkasilmäinen, karu ja karkeapintainen tarina niistä, jotka jäävät koulun pihalla parhaiden piirien ulkopuolelle.

Inkku ja Karla jakavat lapsuusmuistot Kehyskunnassa, jossa ei kannattanut luulla itsestään liikoja. Jos luuli, saattoi käydä köpelösti. Vaikka he pitivät pitkään yhtä, jossain vaiheessa kolhujakin alkoi tulla. Kuka nyt jaksaa aina kannatella sitä toista, selitellä parhain päin tai ylipäänsä vaan sietää, jos haluaisikin olla joku muu jossain muualla.

Tytöt hakeutuvat kuitenkin yhteistuumin peruskoulun jälkeen helsinkiläiseen eliittilukioon, jossa he kohtaavat ensimmäisenä syksynä Ilmon. Ilmolla on oma taakkansa (kellä meistä ei olisi), mutta kolmikko hitsautuu hyvin yhteen ja alkaa löytää omaa voimaansa.

Lapsuus- ja nuoruusmuistojen ohella eletään nuoressa aikuisuudessa. Jossain vaiheessa alkaa se aika, kun mennyttä ei enää jaksa hymistellä. Kun tekee mieli kostaa, polkea, sylkeä, selvittää. Sen laukaisemiseen voi riittää pienikin asia, tai sitten suuri uutinen, joka koskettaa kaikkia.

Eliitti ei ole miellyttävää luettavaa, mutta se on vahvaa ja suorasanaista kerrontaa. Kauhanen on tarkka, anteeksipyytelemätön. Hänen tyylinsä on hiottu, tarina etenee ja poukkoilee mieleenpainuvasti. Henkilöt eivät ole sympaattisia, kaikkea muuta, ja silti heidän seuraansa uppoaa ja unohtuu. Mukavia lukuhetkiä on turha odottaa, kokonaisen ja pohjavireeltään kylmän realistisen tarinan sen sijaan saa.

Maija Kauhanen: Eliitti
Otava 2019
266 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 44. Kirja kertoo Berliinistä. (Sielläkin tarinan kuluessa ollaan.)

Kuukauden kieli -haasteessa yhtenä tämän vuoden kielistä on albania. Kirjaston hakutoiminnon avulla löysin Luan Starovan Vuohien aika -nimisen romaanin, joka kuvaa elämää Jugoslaviassa toisen maailmansodan jälkeen. Köyhyydessä sinnittelevät ihmiset alkavat kasvattaa vuohia parantaakseen hieman toimeentuloaan ja lastensa hyvinvointia, mutta tämä ei meinaa millään käydä hallinnon ja valtiovallan edustajille, joille vuohien kasvatus edustaa jonkinlaista kapinaa ja omaehtoisuutta, jota ei totalitaristisessa yhteiskunnassa voida sallia.

Romaanin keskiössä on köyhä monilapsinen perhe, jonka isä on sivistynyt älykkö ja äiti koettaa pysyä hengissä raskaus ja synnytys toisensa perään. Lapset saavat pärjätä kuka mitenkin, ja perheen vuohesta tulee kaikille sen jäsenille merkittävä hahmo.

Vuohien aika on lukukokemuksena siinä mielessä avartava, että se on kielialueelta, jonka kirjallisuutta ei niin usein tule luettua, vaikka Balkan seutuna kiehtookin. Luan Starova lienee arvostettu kirjailija omalla kotiseudullaan ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille, mutta kerronnallisesti ja kirjallisesti hänen tyylinsä ei minuun uponnut. Mieleen painuu lukiessa lähinnä hieman paatoksellinen ja monin tavoin sanomaansa alleviivaava kerronta, joka ei sellaisenaan puhuttele. Saatoin myös olla laiskalla tuulella, enkä jaksanut sen enempää paneutua Starovan romaanillaan välittämään viestiin ja symboliikkaan.


Luan Starova: Vuohien aika
Suomentaja: Tuula Nevala
Lumi Kustannus 2013
176 s.
Koha e dhive (1993)

Kirjastosta.

Haasteet: Kuukauden kieli, Helmet-haasteen kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Chad Harbach: Pelin henki

Baseball. Siinä vasta laji. Jos minun pitäisi luetella urheilulajit, jotka kaikkein vähiten kiinnostavat, baseball olisi jossain aika lähellä erilaisia ammuntalajeja ja amerikkalaista jalkapalloa, eli hyvin kaukana mistään kiinnostavasta. Niin vain silti huomasin uppoavani pitkälle viidettä sataa sivua baseballin maailmaan ja nauttivani matkasta ja räpylänhajusta.

Chad Harbachin romaani Pelin henki kertoo toki muustakin kuin baseballista, ehkä lopulta käytännössä juuri jostain ihan muusta. Sen kokoavat elementit ovat juuri niitä, joita kirjallisuudessa niin valtavasti ja pyyteettömästi rakastan: Yhdysvaltoja, jenkkiläisiä yliopistoja, nuoruutta, rakkautta, mielenterveyden ongelmia, rikkinäisiä perhesuhteita, kirjallisuutta aiheena itsessään.

Keskeiset henkilöt ovat vaatimattomasta taustasta ponnistava luonnonlahjakkuus Henry Skrimshander, jonka Westishin yliopiston edustusjoukkueen kapteeni Mike Schwartz bongaa pelimatkalla ja onnistuu hankkimaan tälle paikan Westishiin. Henryn huonekaveriksi sattuu yliopiston persoonallisimpiin henkilöihin eittämättä lukeutuva Owen Dunne, johon puolestaan yliopiston vakaamielinen rehtori Guert Affenlight huomaa rakastuneensa. Affenlightin tytär Pella palaa vuosien tauon jälkeen isänsä elämään ja kotiutuu lopultakin Affenlightille niin rakkaaseen Westishiin. Pella ja Mike Schwartz löytävät toisistaan yllättävän paljon samaa, kunnes eivät sitten enää löydäkään.

Tarina on herkullinen, monipolvinen, jaaritteleva ja kuitenkin särmikäs ja huolella koostettu. Se rakentaa henkilöistä ja heidän välisistään suhteista kuvioita, joita sinnikkäästi laajentaa ja terävöittää. Malttamaton lukija saattaa jo turhautua hidasteluun, kunnes asiat saavat taas vauhdikkaita käänteitä. Yksi olennainen käännekohta on peli, jossa Henryn virheheitto koituu Owenille kohtalokkaaksi ja tämä loukkaantuu vakavasti. Moni solmu alkaa sen jälkeen purkautua, eivätkä kaikki lainkaan hyvällä tavalla.

Harbach on luonut romaanin, jonka henkilöt ovat monipuolisia, kiehtovia ja sympaattisia. Minkäänlaista pehmoilua ei kuitenkaan ole luvassa, eikä siirapista ole pelkoa. Henkilöt ovat kaikkine heikkouksineen ja virheineen niin syvän inhimillisiä, että heidän luokseen haluaisi astua kirjan sivuille. Kaikille tekisi mieli sanoa jotakin kannustavaa, jotakin sellaista, jolla saisi virhesuuntaan meneviä veneitä edes hieman parempaan kurssiin. Mutta juuri se on Pelin hengen vahvuus: väistämättömät karikot, virheet ja heikkoudet, inhimillisten valintojen ja tekojen luonnonlakina seuraava sumu ja epäusko.

Ei romaani täydellinen ole. Kuvaukset baseballotteluista ja -harjoituksista haukotuttivat ajoittain, tietynlainen hidastempoisuus sai välillä toivomaan, että sivut kääntyisivät nopeammin. Mutta kaikkien suvantojenkin jälkeen tarina palkitsi aina uudelleen levittämällä silmien eteen ihmisyyden, tunne-elämän ja mielen kirjon kaikissa väreissään.


Chad Harbach: Pelin henki
Suomentaja: Tero Valkonen
Otava 2013
469 s.
The Art of Fielding (2011)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Oksan hyllyltä, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Hurja Hassu Lukija, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjojen keskellä   

Haasteet: Kirjahyllyn aarteet -haaste, Helmet-haasteen kohta 6. Rakkausromaani