Jennifer Egan: Sydäntorni
Suomentaja: Heikki Karjalainen
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2013
346 s.
The Keep (2006)
Kirjastosta.
Jennifer Eganin Sydäntorni on kirja, jota on pahuksen hankala määritellä. Se on omalla tavallaan jännityskertomus, tarina kirjoittamisesta, vankeuskuvaus ja muistojen yhteenliittymä. Lisäksi se leikittelee kirjallisilla tyyleillä tarjoten niin käsikirjoitusmuotoa, dialogia ja minäkerrontaa.
Keskuskertomuksessa newyorkilainen Danny lähtee serkkunsa Howardin kutsumana lomamatkalle Eurooppaan. Danny on sössinyt asiansa kotipuolessa ja on enemmän kuin tyytyväinen päästessään ravistamaan vanhat pölyt jaloistaan. Howard on rikastunut nopeasti ja päättänyt nyt, vähän yli kolmekymppisenä, sijoittaa varojaan eurooppalaisen linnan restaurointiin muuttaakseen sen digivapaaksi hotelliksi. Päästyään perille Danny huomaa, että Howardin linna on huomattavasti monimutkaisempi järjestelmä kuin hän osasi odottaa. Mukana on sekä Howardin perhe että tämän palkkaamia opiskelijoita tekemässä monenlaista nikkarointityötä. Ihmisryhmässä myös ihmissuhteet monimutkaistuvat väistämättä.
Keskellä linnaa sijaitsee sydäntorni, paikka, joka on rakennettu valloittamattomaksi ja viimeiseksi suojaksi hyökkäyksiä vastaan. Siellä elää lähes satavuotias paronitar, linnan aiemman omistajasuvun viimeinen elossaoleva jäsen, joka ei suostu lähtemään.
Toisen osan tarinaa muodostaa kuvaus Ray-nimisen miehen vankila-ajasta. Ray on tuomittu murhasta ja hän nielee kakkuaan pienessä sellissä päivä kerrallaan. Vankilan kirjoitusryhmä antaa mahdollisuuden kirjoittaa siitä, mikä on tähän pisteeseen johtanut, ja arvoitus aukeaa vähitellen. Myös kirjoitusryhmän vetäjällä Hollylla on omat mietteensä koko kuviosta.
Yleensä haluan määritellä lukemiani kirjoja edes joillakin yläkäsitteillä ja siksi käytänkin blogin vasemman palkin "Aiheita ja aikoja" -tageja parhaani mukaan kuvatakseni omaa kokemustani kustakin kirjasta. Sydäntornin kanssa olen vaikeuksissa, sillä en yksinkertaisesti kykene keksimään, mitä tageja siihen käyttäisin. Se pakenee niitä kaikkia.
Odotin jossain määrin vaikeaa tekstiä, mutta Sydäntorni on kirjalliselta ilmiasultaan miellyttävän helpostilähestyttävä ja haltuunotettava. Teksti on paikoin varsin puhekielistä, ja kun rakenne alkaa murtua ja leikitellä itsellään, kieleenkin tulee kiehtovia säröjä. Sydäntorni on arvaamaton lukukokemus, sillä lukijaa härnätään ja hämätään. Tämä kirja jättää paljon kysymyksiä ja pientä kutinaa selkärankaan.
Joskus hermostun, jos en saa lopullista selvyyttä siihen, mistä kirja kertoo. Mutta nyt se ei haitannut ollenkaan, sillä pidän sitä Sydäntornin vahvuutena. Luultavasti se aukeaa eri lukijoille eri tavoin. Itse tartuin paljolti syyllisyyden tematiikkaan. Danny tekee lapsena Howardille julman pilan, joka kertautuu tarinassa sekä Dannyn omaksi syyllisyydeksi että Howardin ristiriitaisuudeksi. Voiko kaikkea antaa anteeksi, pitääkö kaikki antaa anteeksi? Ja vaikka päättää päästä menneestä yli, pääseekö lopulta sittenkään?
Sydäntornista on kirjoitettu kirjablogeissa runsaasti:
Valkoinen Kirahvi pitää kirjaa ilahduttavan eheänä, nerokkaana ja oivaltavana.
Katja ei aivan saanut sitä, mitä lähti hakemaan.
Erjakaan ei päätynyt luokittelemaan kirjaa yksioikoisesti.
Bleue pettyi.
Taika toteaa, ettei Sydäntorni ole mitään tekotaiteellista huttua.
Minna haluaisi lukea tällaista kirjallisuutta enemmän, sillä "tällaisten kirjojen takia minä luen".
_____
Sydäntorni saa kunnian olla Valkoisen Kirahvin ideoiman Keltainen kesä -haasteen viimeinen kirja (ja lisäksi liitän sen Kirjavalas-blogin vankilahaasteeseen). Luin tänä kesänä yhteensä yhdeksän Tammen Keltaisen Kirjaston kirjaa, eikä kesää oikeastaan paremmin voisikaan viettää. Sen verran laadukasta tavaraaa Keltaiseen Kirjastoon kuuluu. Kesäkuun alussa "urheilimme" Valkoisen Kirahvin ja Nannan kanssa Keltaisella maratonilla, mikä oli varsin hauska kokemus.
Kaikesta lukemastani en aivan innostunut, mutta tulipahan kokeiltua. Ainoa isompi pettymys oli Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta, jonka jätin kesken noin sivun sata paikkeilla. Matkani Keltaisen Kirjaston kanssa jatkuu tietenkin edelleen, oli vuodenaika mikä hyvänsä, sillä paljon on vielä lukematta niin omassa hyllyssä kuin kirjaston kätköissä. Ja uusia tulee.
Keltaisen kesän kirjani olivat:
Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee (1926/1954, Keltainen kirjasto 4 / Keltainen pokkari)
Raymond Radiguet: Paholainen ruumiissa (1923/1958, Keltainen kirjasto 19)
Italo Calvino: Halkaistu varakreivi (1952/1970, Keltainen kirjasto 96)
John Steinbeck: Oikutteleva bussi (1947/1948, Keltainen kirjasto 170)
Amos Oz: Kuolemaan asti (1971/1987, Keltainen kirjasto 207)
Toni Morrison: Armolahja (2008/2009, Keltainen kirjasto 394)
E. L. Doctorow: Homer ja Langley (2009/2013, Keltainen kirjasto 442)
Jennifer Egan: Sydäntorni (2006/2013, Keltainen kirjasto 443)
Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (2006/2013, Keltainen kirjasto 445)
Kiitos Valkoiselle Kirahville mukavasta kirjakesästä, ehkä ensi vuonna taas uudestaan?