Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina
Suomentaja: Mari Janatuinen
Avain 2011
115 s.
Geschichte vom alten Kind (1999)
Omasta hyllystä.
No niin, taas piti mennä pää edellä pusikkoon. En näemmä opi, että symbolistiset pienoisromaanit ovat minulle vähän vaikeita. Kokeilin viimeksi joulukuussa, ja lopputulos oli lähinnä tragikoominen. No, tässä sitä mentiin taas. (Kirja löytyi Akateemisen alelaarista naurettavan parin euron hintaan ja takakansiteksti vaikutti kiinnostavalta.)
Jenny Erpenbeckin esikoisteos Vanhan lapsen tarina alkaa siitä, kun kadulta löytyy 14-vuotias nimetön ja koditon tyttö ämpäri kädessään. Hän ei osaa sanoa itsestään tai taustastaan mitään, joten viranomaiset toimittavat hänet koulukotiin. Siellä hän solahtaa osaksi suljetun yhteisön elämää pysytellen kuitenkin koko ajan tavoittamattomissa ja omillaan. Hän ei osaa tai tahdo edes tulla osaksi yhteisöä, vaan pysyttelee mielummin tarkkailijana, aina hieman omillaan. Tyttö alkaa hitaasti muuttua: hänestä tulee sekä hyljeksitty että luotettu, ja myös hänen fyysinen olemuksensa muuttuu, se on pehmeä, jotenkin löyhärajainen ja jollakin tavoin epämiellyttävä. Hän on osa ympäristöään ja samalla siitä erillään, eikä kukaan edelleenkään tiedä, kuka hän todellisuudessa on ja mistä tulossa – tai minne hänen on määrä mennä.
Erpenbeckin kerronta on kieleltään miellyttävää ja se tuntuu melkein musiikilta. Hän rakentaa kertomustaan taitavasti, lyhyin kappalein, joista muodostuu yhtenäinen kudelma. Tunnelma on tiivis alusta loppuun, ja lukijalle jää riittävästi tilaa tekstin maisteluun ja sen merkitysten pohdintaan.
Tässä tosin tuli meikäläiselle kynnys vastaan. En päässyt tarinaan sisään, tarkkailin sitä vain. Tytön kautta kuvattu koulukodin todellisuus tuntui sekä aidolta että vieraalta, pintaraapaisulta ja välineeltä, jonka avulla kerrotaan pikemminkin jostain muusta. Tytön muuttuva identiteetti ja konkreettinen muutos tarjosivat vihjeitä tulkintaa varten, mutta eniten tässä häiritsee se, etten tiedä, kuinka metsään tulkintoineni menin.
Vierautta ja muutosta tässä ainakin käsitellään. Sitä, millaista on, kun ei kuulu joukkoon eikä välttämättä haluakaan kuulua. Kun identiteetti ja itsetunto on vähäistä tai hukassa, kun vastauksia ja toimintatapoja ei ole.
Olisinpa riittävän fiksu tällaisille kirjoille. En taida olla. No, palaan kuitenkin tyytyväisenä huomattavasti minun kirjamakuani paremmin vastaavan, mutta hieman saman aiheen äärellä olevan kirjan pariin: juuri nyt on kesken Tummien perhosten koti, jossa myös ollaan sijattomasti suljetussa yhteisössä.
___
Kirjasta ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Ina, Susa ja Morre. Heidän blogeissaan on myös mielenkiintoista keskustelua kirjan teemasta ja merkityksistä.
Korkkaan Vanhan lapsen tarinalla Nannan kirjakimaran Teemamaana Saksa -lukuhaasteen.