Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Suomentaja: Arto Schroderus
Otava 2012
599 s.
The Marriage Plot (2011)

Oma ostos.


Ollaan Yhdysvaltojen itärannikolla, Rhode Islandissa, Brownin yliopistossa. Ollaan myöhemmin myös Cape Codissa, Pariisissa, Intiassa, New Yorkissa, Monacossakin. On kolme nuorta: Madeleine, Mitchell ja Leonard ja heidän kolmiodraamansa. On unohtumattomat yliopistovuodet, vaihtuvat pääaineet, mielenräjäyttävät luennoitsijat, merkittävät kandidaatintyöt. On pohdintaa tulevasta, muistoja menneestä, oman paikan hakemista, maailmanmatkailua. On rakkautta, pettymystä rakkaudessa, rakkauden etsintää. Ja on maanis-depressiivisyyttä kaikissa vaiheissaan.

Kesti aika pitkään, ennen kuin uskalsin tarttua Jeffrey Eugenidesin uuteen kirjaan. Luin alkuvuodesta miehen edellisen teoksen, Middlesexin, johon rakastuin täysin ja estoitta. Sellainen hullaantuminen syö naista ja hänen rohkeuttaan, sillä väkisin tulee pohtineeksi, miten mikään kirja voi koskaan ylittää sellaisen lukukokemuksen.

No, Naimapuuhia ei ylittänytkään.

Kyseessä ei ole huono kirja, ei missään nimessä. Eugenides on sanalla sanoen nero, hän osaa tarinankertojan taidon, ja hän osaa käyttää sitä just eikä melkein. Naimapuuhien tarina kerrotaan pirstaleina, vuorotellen kolmen päähenkilön näkökulmasta, ajassa ja paikassa hyppien. Välillä hieman raotetaan verhoa, sitten se taas kiskaistaan eteen ja menee oma aikansa, ennen kuin seuraava kurkistus on mahdollinen.

Naimapuuhia pohtii, onko onnellista rakkautta edes olemassa muualla kuin vanhoissa romaaneissa. Se on täynnä kirjallisuusviittauksia, kirjallisuustieteen kiemuroita ja niiden keskellä elämistä. Siinä on myös voimakasta oman paikan, oman maailmankuvan ja oman uskonnollisuuden etsintää, mutta kaikki ne esitetään hyvin tuoreesti – ihan kuin olisi muka mahdollista niin puhkikaluttuja aiheita vielä ravistella! Kyllä se vain on! Kaikki kolme kirjan sankaria ovat aitoja, he ovat ihan kuin oikeita ihmisiä, ja heidän elämänsä, valintansa ja tekonsa kiinnostavat lukijaa alusta loppuun.

Mistä sitten kiikastaa, miksi en rakastunut Naimapuuhiin?

Ehkä lukukokemus oli loppujen lopuksi liian pitkään liian tasainen. Pirstaleisuudestaan huolimatta (tai ehkä juuri siksi) paikoin tuntui, että samaa asiaa kierrätetään loputtomiin samalla, kun itse tarinaan upotetut akateemiset viittaukset alkoivat tökkiä. Minäkin olen Derridaa yrittänyt lukea, enkä tajunnut yhtään mitään. Toisaalta Naimapuuhien rakenne on osaltaan oiva: kirjan alkuosa on kuorrutettu akateemisella jargonilla (no ei sitä oikeasti niin paljon ole, että kirjasta katoaisi proosallisuus, ei todellakaan), ja juuri kun lukija alkaa pohtia, kertookohan kirja lopultakaan niistä muista aiheista, tyyli ja tempo muuttuvat ja aletaan rakentaa draaman kaarta. Pidin Naimapuuhien loppupuolesta – ajasta yliopiston jälkeen – alkua enemmän, vaikka rakastankin yhdysvaltalaisten yliopistojen maailmaa.

Ennen kaikkea Naimapuuhia oli minulle kuitenkin kuvaus maanis-depressiivisyydestä. Kyseistä sairautta en ole läheltä kokenut, mutta olen itse sairastanut lievän masennuksen ja varmaankin siksi Leonard tuli hyvin, hyvin lähelle. Hänen sairautensa eri vaiheet tuntuivat niin iholla, että pahaa teki. Eugenides kuvaa upeasti sitä, miltä tuntuu tajuta sairastuneensa johonkin, jota ei päälle päin näe, ja kuinka kovaa se ihmistä alkaa syödä sisältä. Myös läheisen ihmisen tuntemusten ja epätoivon pystyy aistimaan täysin. Kyse ei ole "pelkästä" sairauskertomuksesta, mutta keskeisessä roolissa se kuitenkin on, kun pohditaan, miten monitahoisia me ihmiset kaikessa epätäydellisyydessämme olemme. Eugenidesin henkilöhahmot ovat aitoja romaanihenkilöitä, mutta heistä tulee myös mieleen joku, jonka on joskus tavannut, joku, joka on oikeasti olemassa.

Niin, kaikki ei todellakaan mene maailmassa niin kuin viktorianistisissa romaaneissa. Sen oppivat kaikki Naimapuuhien nuoret. Ja ehkä lukijakin, jälleen kerran.

Tästä kirjasta on kirjoitettu (ja tästä on tykätty) todella, todella monessa blogissa, ja tekstejä löytyy Googlesta hyvin helposti.

Avaan Naimapuuhilla osallistumiseni nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen ja jatkan So American -haastetta (Modern Men Writers).

Middlesex

Jeffrey Eugenides: Middlesex
Suomentaja: Juhani Lindholm
Otava 2003
Middlesex (2002)
773 s.

Kirjastosta.


Middlesexin lukemiseen meni minulta harvinaisen kauan, pari viikkoa. Onhan kirja toki paksukin, mutta yllättävän hitaasti etenin tavalliseen vauhtiin nähden. Syy ei ollut siinä, että kirja olisi vaikeasti lähestyttävä, tylsä tai huono. Päinvastoin. Middlesex on oikea helmi.

Tarinan kertoo nelikymppinen Cal, Berliinissä Yhdysvaltojen ulkoministeriön hommissa pakertava mies, jolla on varsin erikoinen menneisyys: teini-ikäiseksi saakka hän oli tyttö, Callie, jolla oli kenenkään huomaamatta tai myöntämättä molempien sukupuolien ulkonaiset merkit, joskin hieman poikkeavassa muodossa. Syy harvinaiseen kromosomivirheeseen on sisäsiittoisuus, joka tosin selviää kirjan henkilöille virallisesti vasta tarinan loppupuolella. Lukija sen sijaan saa tietää sen saman tien.

Sen sijaan, että Middlesex olisi "vain" sukupuoli-identiteettiä pohtiva hermafrodiitin elämäkerta (jossa ei toki aiheena sinänsä olisi mitään vikaa), se on paljon muuta. Se on sukusaaga (suosikkikirjallisuudenlajini muuten), kurkistus Kreikan historiaan, siirtolaiselämän kuvaus, Yhdysvaltojen yhteiskunnallisen muutoksen kommentaari, kasvutarina. Sanalla sanoen minun makuuni täydellinen kirja.

Kaikki alkaa pienestä kreikkalaiskylästä 1900-luvun alkupuolella, josta toisiinsa kuin varkain rakastuneet sisarukset Desdemona ja Lefty lähtevät pakon edessä siirtolaisiksi Yhdysvaltoihin. Sisarusten vanhemmat ovat kuolleet, ja pieni kylä, jossa he asuvat, kuolee hiljalleen myös. Desdemona kasvattaa silkkiäisperhosen toukkia, mikä on jo vähitellen kuoleva ala sekin. Kielletty rakkaus täydellistyy laivamatkan aikana, laivan kapteeni vihkii epätavallisen pariskunnan ja Yhdysvaltojen maaperällä he voivat aloittaa puhtaalta pöydältä. Lefty ja Desdemona päätyvät Detroitiin serkkunsa Linan (jolla on omat salaisuutensa, ja joka näin ollen lupaa pitää omana tietonaan pariskunnan taustan) ja tämän gangsterimiehen Jimmyn hoteisiin. Kieltolain aikainen, teollistuva ja rotuselkkauksien kovettama Detroit antaa herkullisen taustan tarinan jatkolle. Vastoin Desdemonan tahtoa heille syntyy kaksi lasta, Milton ja Zoe, jotka kuitenkin ovat äidin helpotukseksi ihan normaaleja. Sisäsiittoiset geenit kuitenkin puskevat vähitellen kiinni toisiinsa entistä tiukemmin, sillä Milton päätyy naimisiin Linan ja Jimmyn tyttären Tessien kanssa. Mitä (pikku)serkumpaa, sitä herkumpaa, vai mitä? Tästä avioliitosta syntyy poika, Chapter Eleven ja hieman myöhemmin Callie, jonka todellinen olomuoto jää puoliseniililtä perhelääkäriltä tohtori Philopbosianilta huomaamatta, mutta joka jo kohdussa ollessaan onnistui suistamaan Desdemonan sadan prosentin varmuudella aiemmin toteutuneen lusikkaennustuksen pois sijoiltaan ja antoi jo silloin olettaa, että jotain epätavallista saattaa olla luvassa.

Callie kasvaa ja kehittyy niinikään muuttuvassa maassa ja yhteiskunnassa, amerikkalaista unelmaa kiihkeästi elävien vanhempiensa ja syyllisyyden painamien isovanhempiensa kanssa. Ensirakkautensa hän kokee parhaan ystävänsä, Hämärän Kohteen kanssa. Kun tavanomaiset naisistumisen merkit antavat vain odottaa itseään, selviää, mistä on kyse ja tutkimukset alan spesialistin tohtori Lucen luona alkavat. Mutta mitä käy, kun ihmisen identiteetti saa yhtäältä kovan kolauksen ja toisaalta vahvistaa jotain, mikä on aina ollut olemassa?

Kuten lienee havaittavissa, tämä on polveileva, kehittyvä ja vaikuttava tarina, jota ainakin minun on mahdotonta tiivistää muutamaksi lauseeksi. Middlesexissä on monta teemaa, monta tarinaa, monta ihmiskohtaloa ja ne kaikki olisivat oman pohdintansa arvoisia. Kerronnan rakenne on houkutteleva, se sekä antaa ymmärtää että ymmärtää antaa. Vaikka ainekset antaisivat mahdollisuuden ylettömään dramatiikkaan ja ahdistukseen, mässäilyynkin, aikuisen Calin kertojanääni on rauhallinen, toteava ja lämmin, joskaan ei missään mielessä erityisen kevyt. Hän tekee tiliä elämänsä kanssa, muttei ole katkera tai vihainen.

Vaikka luen paljon, tällaisiin kirjoihin törmään harvoin. Tästä minä nautin, tämä oli kuin juuri minulle kirjoitettu. Mitään en muuttaisi, minkään en olisi halunnut olevan toisin. Jos antaisin kirjoille pisteitä, tämä saisi kuusi pistettä viidestä.

Tällaisten kirjojen takia minä rakastan lukemista.