Jarkko Tontti: Haava

 

"Minulle riitti kahdeksan sekuntia. Katsoin ruumista, kuollutta ihmisen kehoa. Kyllä. Siinä makasi tyttäreni Jemina Rantakorpi." (s. 15)


Greta ja Johannes ovat osanneet odottaa uutista parikymppisen tyttärensä Jeminan kuolemasta. Monta vuotta päihdeaddiktina, pitkä tie vieroitusyrityksissä, rahavaikeudet, etääntyminen, katoaminen. Tämän päivän on tiedetty joskus tulevan. Pelätty, mutta tiedetty, ettei muukaan ole mahdollista.

Nyt Jemina on kuollut.

Greta on pätkätöitä tekevä historiantutkija, Johannes alkoholisoitunut IT-konsultti ja yrittäjä. Perhe on hajonnut jo aikaa sitten, ei addiktion kanssa vain voi elää, ei oman, muttei kenenkään muunkaan. Syyllisuus painaa joka tapauksessa: omat valinnat, teot, tekemättä jättämiset, sanomiset ja riidat. Ei kai kukaan vanhempi voi ohittaa olankohautuksella lapsensa kuolemaa?

Jarkko Tontin Haava on kipeää tekevä ja särmikäs romaani, tiivis ja huolellinen. Se kertoo muutaman päivän tapahtumista, mutta sitoo sisäänsä kokonaisen elämän – ja kuoleman. Romaani jakautuu kolmeen osioon, joissa Rantakorven perheen kaikki jäsenet saavat oman puheenvuoronsa.

Gretan tyyni suhtautuminen tyttären kuolemaan alkaa rakoilla pian, kun ymmärrys ja suru pääsevät lopulta ujuttautumaan pinnan alle. Hänen pakkomielteinen suhteensa sosiaaliseen mediaan ja riippuvuus sen tarjoamista reaktioista saa uusia kierroksia, kun suru-uutisen sijaan päivityksen arvoista tuntuu olevan tarkkaan harkittu kahvikuppi ja kirja -asetelma – kunhan saa tarpeeksi tykkäyksiä. Myös Jeminan kaulasta kadonnut kaulakoru kiinnittää äidin huomion, eikä hän voi saada rauhaa ennen kuin on saanut selville, missä koru on ja miksi se ei ollut ruumiin kaulassa.

Johannes puolestaan havahtuu katkolta, taas kerran. Päivät ja viikot ovat puuroutuneet, hän on repsahtanut juomaan jälleen. Johanneksen alkoholismi on avioeronkin aiheuttanut, ainakin ollut sen lopullinen niitti, eikä Johannes voi olla ajattelematta, onko se myös Jeminan huumeidenkäytön ja kuoleman pohjimmainen syy. Hautajaisten järjestäminen pakottaa Johanneksen pysymään jotenkuten kiinni nykyhetkessä, vaikka sitten taskumatti povessa, mutta jokin vaivaa häntä piinaavasti. Mitä Jeminan viimeisinä hetkinä tapahtui?

Lopuksi myös Jemina saa lyhyen puheenvuoron, huumeisen ja sitten laskuisen, mutta puheenvuoronsa kuitenkin.

"Yritän nousta. Olen sohvalla. Sen tajuan. Poski painaa karheaa kangasta vasten, pistelee. Nyt noustaan. Nyt-nyt. Mun jalat painaa tonnin, käsivarret kaksi tonnia. Ja kaikki huojuu, sohva, harmaa lattia, jonkun musta t-paita lattialla, seinät, niiden julisteet, sen vitun hevimiehen reunoista repaleiset julisteet, joissa heviäijät puristavat kyrpämäisiä kitaroitaan, ja valkoiset seinät, nekin huojuu ja tv-ruutu, musta tv-ruutu kirjahyllyssä, se huojuu; kaatuuko toi koko hylly vittu mä pelkään ja nostan kädet kasvoille. - - 

- - Nyt seis tämä, nyt keskityn. Tämä on tämä huone, tämä on tämä räkäinen asunto. Mä olen tässä nyt." (s. 214)

Haava on jäntevää kerrontaa, sisällöltään koskettava ja näkökulmiltaan vaihteleva romaani. Se tavoittaa sekaisin olevan mielen, kuvaa tyhjyyden ja kaaoksen ja laidasta laitaan valuvat tunteet, pelot ja syyllisyyden. Samalla se laajenee yksityisestä kokemuksesta yleiseksi havainnoinniksi haavoittuneiden, syrjään jäävien ja omiin jalkoihinsa sotkeutuneiden asemasta. Miten suhtaudutaan kolhuihin, joita ihmiset itse itselleen tekevät?

Haavaa lukiessa saa kuvauksen siitä, miltä ihmisen, ihmissuhteiden ja yhdessä eletyn ja koetun elämän mureneminen näyttää. Keskiössä on addiktio, sen kieltäminen ja pelkääminen, ja kuinka se valuu lopulta kaiken läpi tehden peruuttamatonta tuhoa. Mihin kaikkeen voi todella vaikuttaa itse ja mihin ei? Mihin asti rajoja, edes niitä vanhemman rakkauden rajoja, voi venyttää?

Ja miten ihmeessä ne pahimmat haavat saisi puhdistettua ja hoidettua, kun ei meistä kukaan voi toista lopulta pelastaa.

Jarkko Tontti: Haava

Ulkoasu: Tuuli Juusela

Otava 2021

238 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Amman lukuhetki, Anun ihmeelliset matkat, Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Jarkko Tontti: Vedeeran taru ja Vedeera vaarallisilla vesillä

Vedeera on Einean haltijavaltakunnan rauhallisessa Vaahterametsän ympäristössä kasvanut ja elänyt haltijatyttö. Hän tapaa sattumalta ihmispoika Korilin ja huomaa lähes vahingossa ystävystyneensä tämän kanssa. Selviää kuitenkin, etteivät kaikki katso hyvällä haltijan ja ihmisen ystävyyttä, ja Vedeera joutuu vaikeuksiin koulussa ja kotona. Jännittäväksi tilanne menee, kun Vedeerasta tulee haltijoiden edustaja tiukkaan kisaan, jonka on tarkoitus selvittää, kenellä on oikeudet rikkauksia tarjoavaan Helmisimpukkasaareen. Kissansa Jatoxin kanssa neuvokas Vedeera on pian ratkomassa niin haltijoiden, ihmisten ja eteläisen Quirenin valtakunnan asukkaiden välisiä diplomaattisia kriisejä, haltijoiden johtoportaan kansaltaan pimittämiä salaisuuksia ja luonnollisesti omia, paikoin hyvin hämmentyneitä ajatuksiaan. Näin saa Vedeeran taru muotonsa.

Vedeera vaarallisilla vesillä kulkee ajassa hieman eteenpäin. Vedeera on kouluttautumassa haltijoiden huippujoukon, yönsilmien, jäseneksi ja on itsenäistynyt kovalla vauhdilla rakkaiden vanhempiensa kodista. Onneksi hänellä on Jatox edelleen seuranaan. Etelässä olevalla merellä on meneillään mitään ja ketään kunnioittamattomien piraattien valtataistelu meritilasta ja sen hallinnasta. Tähän haltijat, ihmiset ja quirenilaiset haluavat puuttua – minkä nyt toistensa syyttelyltä ehtivät. Rauha on siis jälleen huojuva ja kaikki kolme valtakuntaa suuremmassa vaarassa kuin ymmärtävätkään.

Vedeera päätyy erikoisen lähetystön jäseneksi. Mukana on hänelle tuttuja quirenilaisia ja ihmisiä – myös vanha ystävä Koril. Etenkin toiset haltijat tuntuvat olevan pistoksissaan ja kaikilla on jotain salattavaa. Suurin uhka eivät ehkä sittenkään ole piraatit.

Jarkko Tontin verkkaisesti (kahden ensimmäisen osan julkaisun välillä ehti kulua kuusi vuotta) edennyt Vedeera-sarja lunastaa paikkansa kotimaisten nuorten fantasiakirjojen joukossa. Sen esittelemä maailma on monella tapaa hyvin tuttu ja perinteinen fantasiaympäristö haltijoineen, liskoratsuineen, peikkoineen ja jatkuvassa valmiudessa olevine sotajoukkoineen, mutta ehkä juuri siksi se toimii hyvin. Vedeeran taru on selvästi varhaisnuorille suunnattu, kun taas jatko-osassa on jo huomattavasti synkempiä ja rajumpia elementtejä, välähdyksinä raakaakin väkivaltaa taistelukohtauksissa.

Asetelma on tyypillinen: erilaiset kansat ovat ikiaikaisia vihollisia, rauhantila on hiuksenhieno ja kansojen omanarvontunnossa on monenlaista häilyvää, joka paljastuessaan olisi tuhoisaa vallassa oleville tahoille. Tontti on onnistunut luomaan tarinaan oivallista jännitettä kieroilun, salailun, petturuuden ja yllättävistä suunnista ilmaantuvan solidaarisuuden kautta. Kirjat (etenkin jälkimmäinen) avaavat lukijalle näköalan politiikan ja valtataistelun nurjemmalle puolelle ilman, että se tuntuisi asetelmalliselta. Uteliaisuus on kahden kirjan jälkeen vahvasti herätetty: millaisia ratkaisuja lopulta saadaan, kuka on kenenkin puolella ja miksi tilanteeseen on päädytty?

Jonkin verran annan pyyhkeitä paikoin turhan laajalta tuntuvasta henkilömäärästä tai vähintään olisin kaivannut henkilöluetteloa kirjan alkuun tai loppuun. Varsinkin osa sivuhenkilöistä tulee ja menee, eikä heidän rooliaan ole aina ihan helppoa muistaa.

Kokonaisuutena Vedeera on kuitenkin ollut kiinnostava uusi tuttavuus. Toimeliaan ja vauhdikkaan päähenkilön mukana kelpaa kulkea, ja luulen, että tarina voi avata tottumattomammallekin lukijalle tien fantasiakirjojen pariin. Monet salaisuudet odottavat vielä paljastumistaan, joten toivottavasti seuraava osa ilmestyy nopeammin kuin kuuden vuoden kuluttua.


Jarkko Tontti: Vedeeran taru
Ulkoasu: Heli Hieta
Otava 2012
240 s.

Kirjastosta.


Jarkko Tontti: Vedeera vaarallisilla vesillä
Kuvitus: Kirsi Haapamäki
Aviador 2018
254 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Jatkumo

Jarkko Tontti: Perintö

Keski-ikäiset sisarukset Henrik ja Anna-Leena eivät ole hyvissä väleissä keskenään. Heitä hiertävät lapsuuden muistot, suhteet vanhempiin ja toistensa tekemät elämänvalinnat. Kun heidän äitinsä yllättäen kuolee, joutuvat sisarukset väistämättä tekemisiin toistensa kanssa. On selvitettävä perunkirjoitus, tyhjennettävä asunto, jaettava perintö – mitä ikinä siihen lopulta kuuluukaan.

Äidin tavaroista löytyy kasa sinikantisia vihkoja. Niistä paljastuu äidin salainen elämä ja ajatukset, joista ei lasten kanssa koskaan tullut puhetta. Niissä on peiteltyä, piilotettua, paljon sellaistakin minkä olisi halunnut unohtaa.

Jarkko Tontin romaani Perintö on perhekuvaus, joka jättää jälkeensä piikikkään olon. Tontin rakentamat henkilöt eivät ole mukavia, ja heidän välisensä suhteet vasta vaikeita ovatkin. Henrik työskentelee lukiossa filosofianopettajana, vaikka haluaisi ehkä tehdä jotain muuta, vaikka sen ikuisesti kesken olevan väitöskirjan. Henrik tuntee itsensä perheen mustaksi lampaaksi ja on pyrkinyt sellaiseksi myös tietoisin valinnoin. Anna-Leena on puolestaan yksityisklinikalla työskentelevä, maineikas plastiikkakirurgi, joka pitää kynsin hampain kiinni mielikuvistaan ja muistoistaan, joista hänen menneisyytensä ja siten myös nykyisyytensä koostuu. Kun ne väistämättä alkavat rapista, joutuu Anna-Leena punnitsemaan käsityksiään uudelleen.

Kertojanäkökulma on vuorotellen kummallakin sisaruksella. Heidän ajatuksensa, reaktionsa ja tunteensa löytävät yhtymäkohtia, mutta yhtä lailla muistot ja johtopäätökset voisivat olla eri maailmoista ja historioista. Äidin kuolema tulee kummallekin suhteellisen kovana kolauksena, vaikkeivät he sitä myönnä edes itselleen. Perheen isä on kuollut jo aikoja sitten, ja vaikka asia tuntui pitkään loppuunkäsitellyltä, äidin vihkomerkintöjen kautta mennyt aukeaa aivan uudella tavalla.

Perintö on tiivis, särmikäs romaani. Se esittää ihmiset paljaina, karuina ja yksin. Vaikka romaanin loppu on ehkä astetta turhan hempeä, kokonaisuus säilyttää jännitteensä. Tarinan äärellä miettii väistämättä omia tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Mitä niistä on valmis jättämään jälkeensä – ja mitkä niistä on syytä piilottaa jonnekin, mistä kukaan ei niitä löydä.


Jarkko Tontti: Perintö
Ulkoasu: Tuuli Juusela
Otava 2018
251 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää

Jarkko Tontti: Vuosikirja

Viime viikolla vietimme Eino Leinon ja runon ja suven päivää Runokävelyllä Helsingin keskustassa. Tapahtuma oli antoisa ja hyväntuulinen, lue vaikka Tuijatan, Hyönteisdokumentin tai Kirja vieköön! -blogin raportti siitä. Ensi vuonna uudestaan, ehdottomasti!

Vaikka minua jännittää esiintyminen (kyllä, myös opettajiakin jännittää toisinaan), olin päättänyt lukea muutaman runon ääneen tapahtumassa. Valikoin luettavakseni suussasoljuvaa Riikka Palanderia ja mieltäni kutkuttavaa Jarkko Tonttia, jonka kokoelma Vuosikirja ihastutti.


Ja aamulla sängyssä päätän
             kirjoittaa
vuosista ja kuolemista


             kesä taipuu jo


Tontti on minulle nimenä tuttu mutta tuotannoltaan tuntematon kirjailija. Voin sanoa, että ei ole enää, eikä tule olemaan. Vakuutuin, pidin, uteliaisuuteni heräsi.

Vuosikirja on selkeä kokonaisuus: se kertoo ihmisten tarinaa vuosisatojen takaa tähän päivään. Sota, väkivalta, kuolema – ja aina myös jokin hyvä, jossakin. Siitä elämä ja maailma muodostuu, ja historiakin.

Taisin lukea kokoelman lähes yhteen putkeen. Siinä on tietynlainen juoni, jota voi seurata, mutta samalla jokainen runo ja runoelma on tietenkin oma kokonaisuutensa ja yksityiskohtansa. Juonen muodostaa ajattoman ja iättömän Jacasserin seuraaminen: hän kohtaa maailmanhistorian käännekohtia, aina uudessa ajassa ja paikassa. Näissä runoissa on tietynlainen kansanrunouden ja nuotiotarinoiden perinne, ja samalla ne imitoivat ja kritisoivat historiankirjoituksen historiaa: kuinka kunnian saa vain asein, kuinka muu jää jalkoihin.

Vuosikirja kulkee runojensa kautta historian lehdiltä tähän päivään. Menneen ihmisen sielua voi tutkailla yleisinhimillisestä näkökulmasta, siihen kaunokirjallisuus antaa välineet. Toisaalta Tontin kokoelmassa myös nykypäivä saa oman areenansa, ja etenkin kirjan viides osio Unet merestä on omistettu Itämerelle tai ainakin jollekin sen kaltaiselle, herkälle ja vaarassa olevalle.


Katso pohjaa, mustan öljyn peittämää
katso tahmeaa rantaa
kiiltävässä morsiuspuvussa kuolevaa merimetsoa
katso putken jättämää vanaa. - -


Minulla on jokin heikkous kaupunkeja ja merta kohtaan, ja nyt hieman runoja luettuani huomaan sykkiväni myös niistä kertoville runoille. Ympärillä oleva, periaatteessa eloton ja kuitenkin kaikkea muuta, kiehtoo ja houkuttelee lukemaan, näkemään, pureskelemaan. Minusta kaupunki (ja meri!) ovat itsessään jo runoja, kutkuttavia ja koko ajan muuttuvia.

Tontti yhdistää Vuosikirjassa menneen ja nykyisen, unohtuneen ja piilotetun. Kokoelma on monipuolinen, tarkkakatseinen, sillä on oma elämänsä.


Ja tällaistakin täällä sattuu:
Portaikko yllättää kuin postinkantaja
oven taakse tulee lempeä neito
karhea ruttana
         palelee
myy varastettuja lusikoita
tarjoaa venäjäksi tyttärensä
         muovikruunua.
Ei osteta mitään, sanon.
Osoitan sormella: kerjääminen kielletty,
        omistaminen sallittu.


Jarkko Tontti: Vuosikirja. Runoja
Otava 2006
126 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Niina Holm / Kiiltomato

Haasteet: 84. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Runo100-haaste