Jarmo Ihalainen: Oikea elämä

Jarmo Ihalaisen kirjat ovat kiilanneet aika yllättäen takavasemmalta kotimaisten suosikkieni joukkoon. Perheestä ja alastomana juoksemisesta lämmitti mieltäni kovin, eikä edellinen miesten maailmaan uppoava Mitä miehen pitää jäänyt kauaskaan esikoisen taiasta.

Ihalaisen uusin romaani Oikea elämä laajentaa ja syventää aiemmista romaaneista tuttua tematiikkaa: perhettä, ihmissuhteita, elämän menetyksiä ja aukkokohtia. Ihalaisella on taito tarkastella luomiaan henkilöhahmoja lämmöllä ja empatialla mutta niin, ettei sokerihuurteesta ole merkkiäkään.

Oikea elämä on kolmen ihmisen tarina. He ovat kaikki menettäneet elämästään paljon. Juri on menestyvä liikkeenjohdon konsultti, piinkova bisnesmies, jonka kiireisessä arjessa ei ole aikaa miettiä tyhjiä paikkoja. Salaa – ehkä jopa itseltään? – hän kaipaa lapsuuden päiviin ja aikaan ennen korvaamattomia menetyksiä, niihin pitkiin talvipäiviin, jolloin pulkka ylitti suurimmatkin hyppyrit ja räkä jäätyi ylähuuleen. Lotta on terveyskeskuslääkäri, joka on päässyt lopultakin eroon väkivaltaisesta miehestään ja keskittyy nyt löytämään elämänilonsa uudelleen, niin kuin vain kapinoivan teini-ikäisen keski-ikäinen vanhempi ja rikkonaisen lapsuuden satuttama ihminen voi. Antti ei ole koskaan päässyt yli pikkusiskonsa kuolemasta, vaan puhuu siskolleen jatkuvasti, uskoo tämän kuulevan. Päivätyönsä ministeriön neuvottelemana virkamiehenä hän hoitaa viivasuorasti ja poukkoilematta – oma perhe puolestaan alkaa kärsiä poissaolevan isän ja aviomiehen haipuvasta olemuksesta.

Ihalainen kirjoittaa henkilönsä eläviksi, todellisiksi, juuri niiksi ihmisiksi, jotka tulevat jossain vastaan, kulkevat ohi, ehkä hipaisevat hetken. Heillä on kullakin raskas paino harteillaan, mutta hyvin he sen peittävät. Niin kai kaikki tekevät, ainakin jossain määrin. Helppo on uskoa Juriin, Lottaan ja Anttiinkin – kuka vain voisi olla he, meillä jokaisella jotain samaa.

Oikea elämä näyttää, miten pienestä asiat ovat kiinni. Kuulostaa tutulta, kalutulta, käsitellyltä, mutta ei se ole sitä. Tuskin kukaan voi ymmärtää, miltä sattuma todella tuntuu, ennen kuin se kolahtaa naamaa vasten ihan tosissaan. Ihalaisen käsissä satuttavatkaan asiat eivät kuitenkaan lannista: tarinat kasvavat suuriksi, inhimillisiksi, todellisiksi. Niistä saa kiinni, niiden matkaan on helppoa kuvitella itsensä. Ne näyttävät, kuinka lopulta osaamme ehkä sittenkin olla toisillemme ihan vain ihmisiä.


Vain unissa alut ja loput kietoutuvat toisiinsa kiinni. Todellisuudessa ollaan aina alun ja lopun välissä. (s. 221)


Jarmo Ihalainen: Oikea elämä
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2018
299 s.

Arvostelukappale.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Todellisuus on ihmisiä olohuonekattilassa Espoossa kaukana toisistaan, lähellä toisiaan, riippumatta toisistaan, kiinni toisissaan. (s. 57)


Mika on vastikään eronnut kahden lapsen isä, työssään luokanopettaja ja vapaa-ajallaan ahkera nettitreffeillä kävijä. Arki rullaa omalla painollaan: on työtä, höntsäkorista, olut kaveriporukalla silloin tällöin. Lapsia on ikävä, kun he ovat ex-vaimolla, ja kun he ovat Mikalla, hän kaipaa omaa rauhaa.

Monta vuosikymmentä aiemmin Kelpo-niminen poika joutuu huutolaiseksi, kun omalta perheeltä loppuu rahat ja vapaus. Elämä huutolaisena ei ole herkkua, ei todellakaan, sillä talot teettävät raskaimmat työnsä Kelpolla, eikä ruokaakaan aina ole tarjolla. Mutta Kelpo ei luovuta, vaan hän selviytyy aikuiseksi ja päätyy muurarimestarin kisälliapulaiseksi. Hän pääsee kiinni työnsyrjään ja sitä kautta omaan, itsenäiseen elämään, joka on jo ihan muuta kuin lapsuus.

Ihastuin kovasti Jarmo Ihalaisen esikoisromaaniin Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012), joten kun huomasin hänen uuden kirjansa ilmestyvän, olin jo lähtökohtaisesti innoissani. Lukeminen osoitti ennakko-oletukseni paikkansa pitäviksi: romaani on hyvä.

Kahden aikatason ratkaisu on toimiva. Mikan näkökulma on henkilökohtainen ja osuva, siihen on helppoa samastua, vaikka elää itse toisenlaista perhearkea ja elämää. Koulumaailman kuvaus tuntuu kovinkin tutulta, kolhuineen kaikkineen. Nykymiehen rooli tempoilee moneen suuntaan, eikä oman paikan löytäminen ole helpoin mahdollinen tehtävä. Etenkin Mikan pyrkimys olla hyvä isä lapsilleen, vaikka eksä panee kampoihin minkä ehtii, koskettaa. Ex-vaimo ei kuitenkaan ole yksiulotteinen hirviö, Ihalainen ei sellaiseen henkilökuvaukseen sorru.

Kelpon elämä on vielä kauempana omastani, mutta Ihalainen rakentaa historiallisen miljöön uskottavaksi ja huutolaispojan nousun nohevaksi muurarimestariksi kokonaisuudeksi, joka vie huomaamatta mukanaan. Historiallinen Helsinki kiehtoo, kuten aina, ja kirjailija kertoo sen eläväksi hienovaraisin keinoin.

En tiedä, vastaako romaani varsinaisesti asettamaansa kysymykseen – ainakaan alleviivaten. Hyvä niin. Miehen pitää, ja paljon pitääkin, mutta valinnanvaraakin on. Voi jättää tekemättä tai tehdä vielä hieman kovemmin. Voi mennä tai olla menemättä. Voi ratkaista pulman ja olla jossittelematta.

Vaikka en minä miehen roolia kadehdi. En nykyhetkessä enkä menneisyydessä.


Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää
Ulkoasu: Elina Warsta
Atena 2016
254 s.

Arvostelukappale.

______

Helmet-lukuhaasteen kohta 45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja.

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta

Jarmo Ihalainen: Perheestä ja alastomana juoksemisesta
Kansi/ulkoasu: Toni Knuutila/Riikka Majanen
Sammakko 2012
231 s.

Kirjastosta.


Huvila meren rannalla. Lapsuus ja lapsuuden loppu. Sisaruussuhteet. Vanhempien paljastuminen ihmisiksi. Perheyritys. Väljähtänyt parisuhde. Taikajuoma. Päätös ja valinta.

Sofia ja Roosa Wiksten ovat huonekaluyrityksen tulevia perijöitä, kaksi varsin erilaista siskosta. Heidän lapsuutensa kesiin kuului merenrantahuvila, purjeveneillä saapuvien yhteistyökumppaneiden kestitseminen ja naapurihuvilan "tädit", taiteilijapari Gudrun ja Fredriksson taikajuomineen, maljapuheineen ja kesäjuhlineen. Aikuiseksi kasvaneina Sofia ja Roosa joutuvat käymään läpi sekä lapsuutta ja sen totuuksia että aikuisuuteen kuuluvaa, tahtomattomasti niskaan putoavaa vastuuta. Hieman raotetaan myös Wiksten Oy:n perustajan, Sofian ja Roosan isoisän, menneisyyttä.

Olin viime huhtikuussa Nuoren Voiman Liiton järjestämällä Prosak-klubilla muutaman ystäväni kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Veronica Pimenoffia ja Jarmo Ihalaista. Kummankaan tuotanto ei ollut tuttua, mutta harvemmin sanon kirjallisille tapahtumille ei, etenkään jos niiden yhteydessä voi nauttia muutaman oluen. Ihalaisen kirjan Perheestä ja alastomana juoksemisesta olin kyllä bongannut parista kirjablogista (Kirjavasta kammarista, Luetuista, lukemattomista ja Booking it some more -blogista nyt ainakin), mutta mitenkään erityisesti se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Prosakissa kirja alkoi kuitenkin herätellä, ja viimeistään kirjailijan ääneen lukema pätkä sävähdytti. Kirja päätyi TBR-suunnitelmiini. (Prosak-klubin tallenteen voi halutessaan katsoa täällä.)

Sävähdys oli aiheellinen, todellakin. Tässäpä erinomainen kirja nimittäin! Ihalaisen kynä on sopivan kevyt ja kiusoitteleva, se houkuttelee kääntämään aina vain uuden sivun ja pureskelemaan lukemaansa, rypistämään otsaa ja hymähtelemään. Merenrantamiljöö on sanalla sanoen ihastuttava, vaikkei tunnelma huviloilla aina ole niin hyvä. Tai ehkä juuri siksi.

Perheestä ja alastomana juoksemisesta kulkee useassa ajassa, samojen ihmisten asioita pyöritellen. Se kuvaa melankolisesti sitä, kun lapsuus vaihtuu nuoruuteen ja sitä, kuinka jossain vaiheessa on hyväksyttävä se, että on aikuinen nyt ja lopun ikäänsä. Samalla pöyhitään perhesalaisuuksia ja huonoja päätöksiä, tehdään valintoja, jotka on joko pakko hyväksyä tai joita katuu, mutta jotka on tehtävä. Sofia ja Roosa ovat kiinnostavia hahmoja, sillä he onnistuvat kääntämään kuviota ympäri näkökulman muuttuessa. Alkuun pidin Roosaa epämiellyttävänä, kun asiaa Sofian silmin katsotaan, mutta kun Roosa pääsee itse ääneen, ikäviä fiiliksiä irtoaakin Sofiasta. Kumpikaan ei todellakaan ole täydellinen siskona, tyttärenä tai kumppanina.

Naapurin taiteilijat, Gudrun ja Fredriksson ja Gudrunin pohdiskelu siitä, lähteäkö vai jäädä, on kaikkein paras osa tarinaa. Naiset ovat aitoja, sympaattisia ja ärsyttäviä. Juuri sellaisia aikuisia, jollainen jokaisella lapsella pitäisi lähellään olla. Jos minulta joskus kysytään, keiden kirjallisten henkilöiden kanssa haluaisin tavata oikeassa maailmassa, vastaus on nyt selvä.

Tässä kirjassa on paljon ja silti se pysyy hyvin kasassa, se on huolellisesti koottu paketti. Lukeminen oli ilo, ja tästä kirjasta saa todellakin nauttia. Lopun kuviot ehkä lyövät hieman yli, mutta toisaalta olin lukenut koko kirjan yhtä hengästyneenä, joten pieni sykkeen kohotus ei tuntunut enää missään.

Lue tämä. Tämä on hyvä.