Durian Sukegawa: Tokuen resepti

 

Durian Sukegawan romaani Tokuen resepti on kertomus japanilaisista leivoksista, paputahnasta, häpeästä, vapaudesta, ihmisten kohtaamisesta.

Sentarō pitää pientä dorayaki-leivospuotia. Hänen elämänsä kiertää kehää: työtä, työtä, saken juomista, huonoja yöunia, työtä. Hän on istunut vankilassa huumerikoksen vuoksi ja katuu menneisyyttään katkerasti. Vankilatuomio vei elämästä kärjen, sisällön, kunnian ja ihmissuhteet, vain työ jäi. Sitäkin hän tekee puolivaloilla, käyttää puolivalmisteita, viis veisaa asiakkaista tai puodin menestyksestä. Se on vain paikka, jonne mennä käyttämään ne tunnit päivästä, kun ei voi juoda sakea kulmakuppilassa.

Eräänä päivänä Sentarōn asiakkaaksi tulee vanha rouva Tokue, joka on kiinnostunut Sentarōn käyttämästä paputahnasta ja ylipäänsä kaikesta hyvin tavallisesta. Tokue on vuosikymmeniä aiemmin sairastanut lepran ja joutunut sen myötä eristyksiin perheestään ja yhteiskunnasta. Epäillen Sentarō ottaa Tokuen osa-aikaiseksi työntekijäksi ja paputahnan teosta tulee lähes meditatiivinen elämys - mausta puhumattakaan. Kun puotiin tulee sitten myös yksinäinen koulutyttö Wakana, alkavat niin dorayakit kuin elämä itsessään saada aivan uudenlaista sielua ja särmää.

Tokuen resepti on vähäeleinen, rauhallinen ja näennäisen tasainen romaani. Leivospuodin ulkopuolella kirsikkapuut elävät hiljaa vuodenkiertoaan, lepraparantolassa aika puolestaan tuntuu pysähtyneen. Sentarōn päivät toistuvat samanlaisina, pitävät kertomuksen rytmin vakaana ja rauhallisena. Kirjan henkilöt ovat kuoressaan, he eivät totisesti paljasta itsestään kaikkea. Romaanin lukeminen rauhoittaa levotonta ja tempoilevaa mieltä, sillä se ei tykitä tarinaansa varoittamatta vaan rauhassa ja hitaasti, vähä vähältä kerroksia esiin kuorien.

Seesteisyys on viehättävää, mutta samalla se on sanalla sanoen tylsää. Tarinassa on koskettavat puolensa: etenkin sen kuvaama yksinäisyys ja yhteiskunnan tekemät rajut rajaukset yksilön vapauksiin jäävät mieleen. Jotenkin ne silti vaipuvat kirsikankukkien alle, eivätkä pääse täyteen teräänsä. Suunnattoman hyvin en japanilaista kirjallisuutta tunne, mutta ne teokset, jotka olen lukenut, tuntuvat kantavan pitkälti samantyyppistä tyyliä: paljon on rivien välissä, häpeää on monessa kerroksessa, pinnan on pysyttävä katseenkestävänä eikä tempoilu kuulu asiaan.

Tokuen resepti tarjoaa rauhallista ja rauhoittavaa luettavaa. Erityisen mieleenpainuva tai vaikuttava kokemus se ei kuitenkaan minulle ollut, sillä jäin kaipaamaan kunnollisia säröjä ja ravistelua.

Durian Sukegwa: Tokuen resepti
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Sammakko 2020
196 s.
あん (2013)

Arvostelukappale.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Lumiomena, Kirjaluotsi, Hemulin kirjahylly, Oksan hyllyltä

Haasteet: Tämä sopi viime vuoden Helmet-haasteessa kohtaan 41. Kirjassa laitetaan ruokaa tai leivotaan, johon sen aionkin hienosti laittaa, sillä luin kirjan joulukuussa.

Kuulumisia ja se ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa

Hei vaan!

Täällä ollaan, ihme kyllä, edelleen. Vauva kasvaa ja kehittyy (Hän hymyilee! Seuraa katseellaan esineitä! On muutenkin veikeä!), päivät hänen kanssaan ovat pitkiä kuin nälkävuodet, vaikken nälkävuosista mitään tiedäkään, enkä oikein vauvoistakaan, edelleenkään. Koronakevät on ollut todella raskasta aikaa vastasyntyneen kanssa, enkä voi väittää selvinneeni siitä kovin hyvin. Mieli on maassa ja arki vaikeaa, vaikka vauva onkin ihana. (Miksi sitäkin pitää vakuutella varmuuden vuoksi aina erikseen? Syyllisyyttä ja häpeää on äitiydessä jumalattoman monta muotoa, huomaan.)

Tämä kaikki (vauvan syntymä, pandemia) on vaikuttanut minuun hyvin kokonaisvaltaisesti, toivottavasti joskus tokeennun. Sen lisäksi se on vaikuttanut lukemiseen: ei maita ei. Kyllä minulla aikaa olisi, keskittyminen ei vain meinaa onnistua. Aivan liian usein selaan vain somea ja nettiä muutenkin, turhia ja typeriä juttuja. Onneksi pahimman koronauutishysterian yli olen päässyt jo aikapäiviä sitten, se ei myöskään tehnyt hyvää millään mittarilla. Oman henkilökohtaisen yksinoloaikani käytän yleensä ulkoilemalla omassa seurassani, nyt olen sentään alkanut kuunnella äänikirjaa pitkän tauon jälkeen.

Mutta se vilpitön lukemisen ilo, sitä kaipaan, välillä lähes fyysisesti.

(Kaipaan niin monia asioita juuri nyt, ettei niiden listaamiseen edes periaatteessa rajoittamaton blogiteksti riitä, ja eiköhän aika moni samastu tunnelmiin, vaikkei kuvioissa edes olisi pientä ihmisolentoa. Tämä on elämäni hirvein kevät ja olen luultavasti loppuikäni surullinen siitä, että se on lapseni vauvakevät.)

Yhden kirjan olen kuitenkin saanut luettua tässä 2,5 kuukauden aikana. Japanilaisen Sayaka Muratan Lähikaupan naisen. Ohut, kapoinen ja kepoinen, outo ja erikoinen, kokemuksena latteahko.

Kirjan pääosassa on reilu kolmekymppinen Keiko, joka on työskennellyt 18 vuotta lähikaupan palveluksessa osa-aikaisena myyjänä (tätä osa-aikaisuutta ihmettelin, minusta hän teki ihan normaalia viiden päivän työviikkoa ja olisi halunnut tehdä enemmänkin, mutta esimies pakotti pitämään vapaapäivät). Keiko ei ehkä loista sosiaalisilla taidoillaan tai toteuta japanilaisen yhteiskunnan asettamia tiukkoja odotuksia, mutta elämäänsä hän on aivan tyytyväinen. Muiden mielestä hänellä ei ole syytä siihen, joten Keiko pyrkii muuttamaan asioita vasten omaa tahtoaan. Eihän se kovin hyvin lopulta mene.

Lähikaupan nainen on hämmentävä kirja. Se on hyvin nopealukuinen, tavallaan melkoisen temmoton. Tarina kerrotaan vain yksioikoisesti, tapahtumat seuraavat toisiaan ja Keiko tasapainottelee mukana. Kerronnalla haettaneen ääntä Keikon maailmasta, jonka sävyt ovat kirkkaat ja selkeät (hänelle itselleen), tulkinnat, murrokset ja muutokset eivät siihen kuulu (paitsi sitten, kun on pakko).

Päähenkilön "erilaisuus" on selvää, mutta sen syvempi käsittely jää vähäiseksi. Ehkä kirja tuntuisi painokkaammalta japanilaisesta näkökulmasta käsin, ehkä suomalaisena on jo tottunut poikkeuksellisuuteen, eikä pidä normien rikkomista niin valtavana asiana. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, Japanissa yhteiskunnan ja kulttuurin asettamat yhdenmukaisuuden vaatimukset ovat huomattavan tiukat ja niistä poikkeaminen vaatii suurta henkistä kanttia. (Ja ei, en väitä, että näin olisi ehdottomasti ja kaikkialla tai että Suomessa kaikki olisivat odotuksista vapaita, mutta ehkä tämä on silti perusteltavissa oleva näkemys.)

Varmaankin lukuajalla oli myös vaikutuksensa. Luin Lähikaupan naista monta viikkoa (vaikka se on ihan lyhyt kirja), imettäessäni yöllä ja päivällä ja jossain muussa välissä, silloin tällöin muulloinkin, pääasiassa lähinnä ollessani aivan tillintallin. Mutta omaan makuuni kirjojen suhteen uskallan silti luottaa: tämä ei ollut minun kirjani ja tarinani, ihan hauska välipala, mutta kaiken kaikkiaan melkoisen mitäänsanomaton - kuin jokin lähikaupan paistopisteen yhdentekevä voitaikinatuote.

(Varmaan kadun tätä tekstiä joskus, mutta ehkä tässä oli yrityksenä todistaa itselleni, että saan vielä kirjoitettua kokonaisia virkkeitä ja ehkä jonkinlaiseksi kokonaisuudeksi katsottavan tekstin.)

Nyt kesken on muhkea tarinavetoinen romaani ja äänikirjana jotain ihan muuta, pinossa vaikka mitä Aikana Ennen Koronaa lainattua. Enää pitäisi löytää halu ja ilo niiden lukemiseen.


Sayaka Murata: Lähikaupan nainen
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
126 s.
Konbini ningen (2016)

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 29. Japaniin liittyvä kirja tai sarjakuva

Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli

Minna Eväsojan Shoshin – Aloittelijan mieli on ihastuttava ja kaunis kirja Japanista ja japanilaisista ajatuksista. Eväsoja on Japanin asiantuntija, tutkija ja dosentti, ja asunut yhteensä viisi vuotta tuossa kiehtovassa maassa, jonka kulttuuria tuore teos avaa kiinnostavasta näkökulmasta.

Kirja koostuu lyhyistä, noin kahden sivun mittaisista luvuista, jotka on kuvitettu Ateneumin taidemuseon japanilaisten puupiirrosten kokoelman kauniilla kuvilla. Kirja on kokonaisuutena esteettinen, esineenä hurmaava ja sisällöltään rauhoittava.

Tekstit käsittelevät elämänfilosofiaa, teetä, puutarhanhoitoa, ihmissuhteita, oppimista ja taidetta. Muun muassa. Eväsoja on ammentanut hyvin tuntemastaan kulttuurista esiin yksityiskohtia ja kokonaisuuksia, jotka rauhoittavat lukijan mielen, ihastuttavat ja paikoin kummeksuttavatkin.

Opetusalan ihmisenä painoin mieleeni kirjan avaavan kappaleen sisältöä aloittelijan mielestä. Teemestari Shukō (1423–1502) kirjoittaa shoshinista ja tämän sisällön Eväsoja on ottanut heti kirjan alkuun:

"Aloittelijan mieli on ennakkoluuloton ja avoin, vaatimaton ja nöyrä. Oppimisessa yksinkertaiset asiat ovat kaikkein vaikeimpia ja niihin tulisi palata aina uudestaan ja uudestaan, sillä yksinkertainen muoto paljastaa armotta virheet, ei ole mitään millä verhota osaamattomuuttaan. - - Mestarin tasolle ei ole oikotietä. Perusteet ja säännöt ovat kaiken oppimisen pohja ja niiden tulee olla hyvin hallussa." (s. 11)

Ajatuksiin on helppo yhtyä näin 2010-luvun länsimaisestakin näkökulmasta, sillä perustusten on oltava kunnossa aihealueesta riippumatta, jotta niiden päälle voi rakentaa muutakin kuin tuulen keikuttaman majapahasen.

Tietynlainen levottomuus vaivaa itseäni yhä useammin. Keskittymisen taitoihin joutuu paneutumaan huolellisemmin kuin ennen, jatkuvat keskeytykset kiusaavat ja häiriötekijät saavat turhan paljon tilaa. Eväsojan kirjan lukeminen tuntui fyysisesti levolliselta ja rauhoittavalta. Lyhyisiin lukuihin oli helppoa keskittyä, vieras mutta silti tutun kuuloinen maailma antoi upota itseensä. Eväsojan kirjoitustyyli on kepeä mutta asiantunteva, riveillä pomppii tietynlaista lempeää huumoriakin, ennakkoluuloton katse läpäisee koko kirjan.

Ihastelen kirjan antamaa kuvaa japanilaisesta elämänasenteesta. Ainakin klassisten ajattelijoiden kautta se ilmenee seesteisenä, virtaavana, pehmeänä mutta tarkkana. Kaikella on merkityksensä, vertauskuvia ja symboleja on kaikkialla. On tunnettava juurensa, jotta voi kurkottaa kauemmas ja kunnioitettava jo opittua ja luotua tehdäkseen uutta.

Shoshin – Ajattelijan mieli on teos, jota mielelläni suosittelen. Se vie matkalle uuteen ja kiehtovaan, tarjoaa näköalapaikan vieraaseen kulttuuriin ja samalla mahdollisuuden tarkastella omia ajatuksia ja asenteita kuin vaivihkaa. Kirjan luettuaan on aivan toisessa mielentilassa kuin ennen sitä.


Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli. Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Gummerus 2018
196 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Kirja vieköön!, Kirjahilla, Kirjahavahduksia, Sateenkaarenmaalari  

Haasteet: Tietokirjahaaste, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 31. Kirja, josta mielesi tai kehosi oppii uusia asentoja.

Kahden kuun kuukauden kielet

Kuukauden kieli -haasteessa on edetty jo 1/4 verran. Tammikuun kieli oli ranska. Huhtikuun kieli on portugali, ja sopiva kirja onkin sitä varten jo hankittuna.

Palataan kuitenkin ajassa taaksepäin. Helmikuussa vuoroon pääsi aina yhtä kiehtova japani. Kuun lopussa luinkin sattumalöydön kirjastosta, japanilaisen Ihara Saikakun 1600-luvulla kirjoittamista novelleista koostuvan kokoelman Päässälaskua.

Novellit sijoittuvat kirjoitusaikaansa ja paikkaansa, 1600-luvun Japaniin. Ne ovat lyhyitä tuokiokuvia kaupunkielämästä, rahankäytöstä ja moraalista. Päähenkilöinä on kauppiaita ja monenlaisia kuluttajia, teemana useimmiten ahneus ja tapainturmellus. Novelleihin sisältyy opetuksia ja viestejä, joiden mukaan paha saa lähes aina palkkansa ja ahneudesta sakotetaan. Ehkä.

Ihara Saikakun tyyli on nokkela ja pisteliäs. Martti Turunen on suomentanut tekstit niin, että nykyihmisenkin on niitä helppoa lukea ja ymmärtää. 1600-luvun japanilainen kaupunkikulttuuri herää eloon turuilla, toreilla ja kotialttareilla. Iso osa novelleista sijoittuu vuodenvaihteeseen, siihen hetkeen, jolloin uusi, parempi elämä on taas mahdollinen ja vanhat synnit saa harteilta – jos saa. Esi-isillä on suuri merkitys, kuten myös veloilla ja niiden perinnällä.

Ihara Saikakun (1642–1693) tuotannosta on suomennettu muutakin, ja saatanpa hyvin tarttua niihin jossain vaiheessa. Sinänsä novellit eivät tarjoa nykyproosan ystävälle kovin suuria oivalluksia, mutta sitäkin enemmän ihastuin historialliseen Japaniin ja sen tapakulttuuriin, josta Päässälaskua tarjoaa hyvinkin rahvaanomaisen ja siksi niin kiehtovan kuvan.

Maaliskuun kielikokemukseni sijoittui puolestaan Puolaan. Valikoin luettavakseni puolalaisen Nobel-kirjailijan Wisława Szymborskan (1923–2012), jonka tuotantoon olen jo pitempään halunnut tutustua. Luettavakseni päätyi lähes koko Szymborskan uran kattava kokoelmateos Hetki, jossa on runoja vuosilta 1945–2004 eri kokoelmista.

Szymborska kirjoittaa sangen suorasanaista lyriikkaa, jolla hän kuvaa muutosta, historiaa ja elämän käänteitä niin yksilön kuin yhteisön näkökulmasta. Osa kokoelmaan valituista runoista on pidempiä, tarinamaisia runoelmia, osa lyhyempiä, kuin siivuja. Szymborskan kieli on Martti Puukon suomentamana kaunista ja taipuisaa.


" - - Niin on käynyt, että olen ja katselen.
Ilmassa yläpuolellani lentää räpyttelee valkoinen perhonen,
siivillä, jotka kuuluvat vain sille
ja käsieni ylitse liikkuu varjo,
ei muu, ei mikä tahansa, vaan juuri sen oma.
Tuollaisen näkymän edessä katoaa varmuuteni
siitä, että se mikä on tärkeää
on tärkeämpää kuin se mikä ei ole."


Runoissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä pitää minua loitolla, eikä anna sujahtaa mukaan niiden maailmaan. Koska tiedostan Szymborskan olevan kirjallisuuden nobelisti, lukemisessakin on omat kynnyksensä. Ehkä kuvittelen, että Szymborska on niin korkealentoista ja kunnioitettua, ettei minulla ole sen kimppuun mitään asiaa. Tämähän on tietenkin aivan virheellinen oletus, typerä asenne, josta ei ole mitään iloa.

Jokin silti piti etäällä. Ehkä minun oli vaikeaa keskittyä, ehkä yritin löytää syvempää liian sinnikkäästi, liian tietoisena.

Onneksi osa kokoelman runoista solahti sisääni sujuen. Olen valmis tutustumaan Szymborskaan vielä tarkemminkin, sillä uskoisin selkeämmistä, yhteen tarkoitetuista kokoelmista löytyvän minulle enemmän tartuttavaa. Niissä on ehkä suurempi mahdollisuus tyylin omaksumiselle ja tutuksi tulemiselle.



Ihara Saikaku: Päässälaskua
Suomentaja: Martti Turunen
Otava 1982
175 s.
Seken munezanyō (1692)

Kirjastosta.


Wisława Szymborska: Hetki
Suomentaja: Martti Puukko
Like 2004
215 s.

Kirjastosta.

_________

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste siis etenee helmi- ja maaliskuun osalta. Maailmanvalloitukseen nappaan Puolan. Novellihaaste2 paisuu 20 novellilla. Szymborskan kirja sopii Runo18-haasteeseen ja Seinäjoen kirjastohaasteeseen (kohta 14. Nobel-palkitun kirjailijan teos).

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Tsukiko on nelikymppinen, yksinäinen nainen. Hän paahtaa töitä ja rentoutuu vapaa-ajalla kapakassa. Eräänä iltana hän törmää baaritiskillä naposteluruoan ja lasillisen äärellä entiseen lukion opettajaansa, jota kutsuu kunnioituksesta nimen sijaan opettajaksi, Senseiksi. Tsukiko ja Sensei huomaavat löytävänsä paljon yhteistä, ja epäsuhtainen pari alkaa tapailla jatkossakin satunnaisesti vakiobaarissa. Koskaan he eivät sovi tapaamisesta etukäteen, mutta koska kumpikin on sangen yksinäinen, kohtaamiset eivät jää harvinaisiksi.

Vähitellen Sensei ja Tsukiko löytävät muutakin yhteistä. Sieniretki vuoristoon paljastaa uusia puolia niin Sensein perhehistoriasta kuin baarinpitäjästäkin. Yhteinen lomamatka kauemmas kaupungista on ratkaiseva sekin, eikä voi unohtaa vanhan lukion kirsikankukkajuhlaa, jossa Tsukiko tapaa myös muita vanhoja tuttuja, omaa menneisyyttään ja elämänsä kaarta, jonka on ehkä halunnut unohtaa.

Sensein salkku on rauhallisesti etenevä romaani, joka tuntuu kevyen tuulen huminana korvissa. Sen sävy on seepia, äänet tyynet ja olomuoto vesi, joka ei kiehu eikä temppuile, mutta kuplii pinnan alla, piilossa. Kawakamin kerronta on kevyttä ja leikittelevää, mutta se jättää myös lukijalle suuren vastuun. Miten tarinaa pitäisi tulkita, millaisena nähdä Sensein ja Tsukikon suhde, mitä ajatella heistä ihmisinä?

Tsukiko on kiinnostava hahmo: työelämään punnuksensa pannut nainen, joka ei vanhempiensa toiveesta huolimatta ole perustanut omaa perhettä. Olisiko hän kuitenkin sitä halunnut? Ainakaan Tsukikoa ei voi pitää yksioikoisena tai aukikirjoitettuna, vaan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan on paljon tulkittavaa. Sensein kohtaaminen on käännekohta, jonka jälkeen elämä ei palaa enää aiempiin uomiinsa.

Sensei puolestaan on hyvin arvoituksellinen, ja kuva hänestä piirtyy vain Tsukikon tarkkailun ja päätelmien kautta. Miten eläkkeellä oleva, puolisonsa menettänyt ja pojastaan vieraantunut mies, entinen opettaja ja kirjallisuuden rakastaja voi päästä pinttyneiden tapojensa tuolle puolen? Onnistuuko Tsukiko raaputtamaan pintaa, löytämään väylän, jonka kautta suhde voi syntyä? Ja haluaako hän edes sitä?

Tsukikon ja Sensein suhde muodostuu satunnaisuuden ja tarkoituksellisuuden yhdistelmästä. Häveliäisyys, hierarkia ja kunnioitus estävät suoraan puhumisen, mutta paljon voidaan viestiä pienin elein ja valinnoin. Ruoka-annokset ja juomat seuraavat toisiaan, ja se, mitä milloinkin listalta tilataan, tuntuu saavan paljon painoa. Ei ole yhdentekevää, mitä baaritiskillä tai ravintolan pöydässä nautitaan, vaan kaikessa on viesti, niin kuin kielellä ja kirjallisuudella elantonsa hankkinut opettaja hyvin tietää – ehkä vähitellen Tsukikokin.

Sensein salkku tarjoaa lukukokemuksen, joka on etäisyydessään tyylikäs, tunnelmassaan vahva ja arvoituksellinen ja miljööltään länsimaisin silmin erikoinen, hieman outokin. Kaikkea ei ole pakko ymmärtää, ei elämä siihen mahdollisuuksia edes tarjoa. Olkoon niin.


Hiromi Kawakami: Sensein salkku
Suomentaja: Raisa Porrasmaa
Ulkoasu: Satu Kontinen
Kustantamo S & S 2018
243 s.
Sensei no kaban (2001)

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 35. Kirjassa herkutellaan.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja on sangen sympaattinen ja omalaatuinen romaani. Omalaatuisuuden tuo ennen kaikkea aihepiiri, varsinaiselta kerronnaltaan kirja on hyvinkin harmiton ja siinä mielessä tuskin unohtumaton. Mukava lukukokemus yhtä kaikki, ja sopi erinomaisesti kiireiseen alkuvuoteeni.

Romaanin minäkertojana on välitysfirmassa taloudenhoitajan töitä tekevä nainen, jonka uusin asiakas on entinen matematiikan professori, joka on menettänyt auto-onnettomuudessa lähimuistinsa. Professori muistaa ja hallitsee kristallinkirkkaasti oman alansa vaikeimmatkin kaavat, mutta onnettomuuden jälkeisestä ajasta hän ei muista mitään – vain 80 minuuttia kerrallaan. Taloudenhoitaja toisensa perään on tuskastunut haastavaan asiakkaaseen, mutta uusin ei niin vain luovuta. Lisäksi hänen poikansa, jota professori alkaa kutsua Juureksi, tulee erinomaisesti toimeen vanhan miehen kanssa.

Professori ja taloudenhoitaja on lempeä ja ymmärtävä romaani ihmissuhteista ja välittämisestä. Lisäksi se kertoo erittäin kiehtovalla tavalla matematiikasta sellaisellekin lukijalle, joka ei koe kyseistä aihepiiriä kovin läheiseksi. Baseball on toinen aihe, jota tarina sivuaa usein ja yksityiskohtaisestikin, mutta toisin kuin matematiikasta, siitä en saanut itseäni innostumaan.

Professori näkee maailman pitkälti matemaattisten käsitteiden ja lukujen kautta. Hän selittää Taloudenhoitajalle ja Juurelle ymmärrettävästi ja ymmärtävästi lainalaisuuksia ja sääntöjä, joita nämä eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksikaan ja huomaamatta avaa uusia ovia ja oivalluksia. Mikä opettaja, se todettakoon!

Itse en valitettavasti ole koskaan solahtanut matematiikan maailmaan, mikä harmittaa näin jälkeenpäin. Ei minulla koskaan sen kanssa ongelmia ollut, mutta suhteeni siihen oli lähinnä välinpitämätön. Niinpä päädyin lukiossakin lyhyeen matematiikkaan ja unohtamaan koko aineen vuosikausiksi – ennen kuin sitten huomasin yhtäkkiä olevani jostakin kummasta kohtalon oikusta yläkoulussa erityisopettajana ja tahkoavani oppilaiden kanssa läpi jos sun mitä funktioita ja yhtälöitä. No, aikaa ei saa käännettyä, eikä matematiikka minua edelleenkään ihan niin paljoa kiinnosta, että huvikseni sitä sen enempää opiskelisin, mutta suhteeni lukuihin ja abstraktiin maailmaan on muuttunut viime vuosina paljon.

Mitään matematiikan oppituntia Professori ja taloudenhoitaja ei tarjoile, vaan harmittoman ja sujuvan lukukokemuksen, tarinaltaan lohduttavan ja maailman ja elämän hyviä puolia korostavan. Voi tästä hyvinkin olla vaikka lohtukirjaksi, jos hyvin käy.



Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
Suomentaja: Antti Valkama
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2016
286 s.
Hakase no Aishita Sûshiki (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Pieni kirjasto

27. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta ruksaan kohdan 29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

Kolmen suora Japaniin

Kevyehkö Japani-intoni on näkynyt täällä bloginkin puolella aika ajoin. Kurjen siivellä -haasteella on ollut oma vaikutuksensa asiaan, ja nyt haasteen viime hetkillä (se päättyy 30.12.) ahmin vielä suurella innolla itäiseen Aasiaan liittyvää kirjallisuutta (joskin jatkanen sitä haasteen jälkeenkin).

Viime viikolla luin kolme Japaniin liittyvää kirjaa putkeen. Melkein kuin olisin jo itse ollut siellä, hahaa! Kirjoja yhdistää jonkinlainen sijattomuus ja vierauden tuntu, vaikka ne hyvin erilaisia keskenään ovatkin.

Sugawara Takasue oli ylhäinen japanilainen virkamies 1000-luvun alkupuoliskolla, ja hänen tyttärensä päiväkirja on yksi vanhimmista säilyneistä dokumenteista japanilaisesta ylhäisöelämästä. Tyttären nimeä ei tiedetä, valitettavasti, mutta yhtä kaikki Miika Pölkki on suomentamalla ja Basam Books julkaisemalla tehnyt kulttuuriteon, kun Keisarinnan hovineidon päiväkirja on saatu suomalaisen yleisön käsiin.

Kirja ei ole paksu, mutta se on avartava lukukokemus. Kirjoittaja kertoo nuoruudestaan, perheestään, piipahduksestaan keisarillisessa hovissa, avioliitostaan, uskonnollisuudestaan, kirjoittamisestaan ja pyhiinvaellusmatkoistaan. Pölkin suomennos on moderni, mutta lukija pääsee sujuvasti sukeltamaan tuhannen vuoden takaiseen maailmaan ja ajatuksiin. Päiväkirja ei siinä mielessä ole autenttinen, että se on kirjoitettu osin vasta jälkikäteen: esimerkiksi nuoruuden haihattelu kuvataan avoimen jälkiviisaasti.

Mukana on runoutta, luontoa ja ihmissuhteiden syntymistä ja haipumista. Sirpaleisuuden huomaa esimerkiksi siitä, ettei lasten syntymästä kerrota erikseen, he vain ilmaantuvat mukaan muistiinpanoihin jossain vaiheessa. Keisarinnan hovineidon päiväkirjaa lukee uteliaana, mutta kieltämättä se on hienovireisyydessäänkin hieman tylsä, ainakin jos kaunokirjallisia ja draamallisia elementtejä miettii. Kurkistuksena kaukaiseen menneisyyteen se on luonnollisesti mittaamattoman arvokas, ja etenkin Pölkin loppuviitteinä olevat selitykset ja tarkennukset avaavat kirjan maailmaa huomattavasti itse tekstiä tarkemmin.

Zinaida Lindén on Venäjältä Suomeen muuttanut, ruotsiksi kirjoittava kirjailija ja toimittaja. Hänen romaaninsa Ennen maanjäristystä ja Kirjeitä Japanista muodostavat keskenään parin, vaikka itsenäisiä tarinoita ovatkin. Ennen maanjäristystä sijoittuu junamatkalle, jolla suomalais-venäläinen kirjailija kohtaa venäläis-japanilaisen sumopainijan Ivan Deminovin. Deminov kertoo kirjailijalle elämästään: matkastaan neuvostoliittolaisesta painonnostajasta ja palomiehestä sattuman kautta japanilaiseksi sumopainijaksi, sijattomuudestaan ja vieraudestaan oudossa kulttuurissa, ihmisistä elämässään. Ikävästään, muistoistaan. Kirja imaisee mukaansa Tokion oudoille kulmille, tunteeseen siitä, ettei tiedä, mitä kuuluu tehdä ja sanoa.

Kirjeitä Japanista jatkaa elämää myöhemmin. Se on kirjeromaani, jossa kirjailija ja sumopainija jatkavat yhteydenpitoa. Ensin kirjein, sitten sähköpostein. He kertovat toisilleen kuulumisiaan, toinen Tokiosta, toinen suomalaisesta pikkukaupungista Takakirveestä. Kirjeissä kuvataan hetkiä elämästä ja perheestä, työstä ja työttömyydestä, rahasta ja sen puutteesta, elämästä maahanmuuttaajana vieraassa maassa, jossa on silti jo niin paljon tuttua ja rakasta mutta samalla ärsyttävää, outoa ja vastenmielistä.

Molempien näkökulma on kiehtova, joskin eri syistä. Kirjailija Iraida on masennuksen partaalla: hän kokee Venäjältä tulleena ruotsinkielisenä maahanmuuttajana suurta vierautta Suomessa – kuka voisi olla samaa viiteryhmää? – ja inhoaa identiteettiä sekä sanana että ilmiönä. Ivan taas tuntee kotiutuneensa Japaniin, vaikka ihmetteleekin olosuhteiden pakosta – hän on työtön ja hoitaa siksi tytärtään kotona – maan vanhanaikaista yhteiskuntaa ja perhemalleja.

En tuntenut Zinaida Lindénin tuotantoa tätä ennen, mutta taatusti tutustun siihen tarkemmin, sillä viehätyin hänen suoraviivaisesta ilmaisustaan, tarkkanäköisyydestään ja kyvystään nostaa marginaali esiin ilman alleviivauksia.

Japani jatkaa kiehtomistaan ja kietomistaan itseensä. Nälkä tuntuu pohjattomalta. Ei kai auta kuin alkaa säästää lentolippuihin.


Sugawara Takasuen tytär: Keisarinnan hovineidon päiväkirja
Suomentaja: Miika Pölkki
Ulkoasu: Jari Silvennoinen
Basam Books 2005
152 s.
Sarashina nikki (n. 1058)

Kirjastosta.

Toisaalla: Suna Önder / Kiiltomato


Zinaida Lindén: Ennen maanjäristystä
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2005
237 s.
I väntan på en jordbävning (2004)

Kirjastosta.

Toisaalla: Oksan hyllyltä


Zinaida Lindén: Kirjeitä Japanista
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2007
286 s.
Takakirves–Tokyo (2007)

Kirjastosta.

Toisaalla: Mari A:n kirjablogi

_________

Näistä nappaan luonnollisesti kolme seuraavaa luettua kirjaa 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen sekä kolme suoritusta Kurjen siivellä -haasteeseen. Lisäksi Kirjeitä Japanista sopii Suomi(ko) 100 -haasteeseen käsitellessään maahanmuuttajuutta raikkaasta ja silottelemattomasta näkökulmasta.

Toinen ja kolmas kertani Haruki Murakamin kanssa

Haruki Murakami (s. 1949) on yksi maailmalla tunnetuimpia japanilaisia kirjailijoita. Hän on myös valistuneen mutuarvioni perusteella varsin pidetty suomalaisissa kirjablogeissa (muunmaalaisia en lue, joten se mutuilusta niiden osalta). Luin jokunen vuosi sitten Murakamin romaanin Norwegian Wood (Tammi 2012), joka nautti laajalti suuria ylistyssanoja (huom. yleistys). En itse saanut kyseisestä kirjasta paljon mitään irti, joten jätin bloggaamatta kokonaan. Harmillisesti ajattelin kai tuohon aikaan (siis silloin 2012 paikkeilla), että jos on jostain kirjasta eri mieltä kuin suurin osa muista lukijoista, on itse oletettavasti väärässä. Onneksi olen sentään jotain oppinut sen koommin. Enää en tosiaankaan ajattele niin.

Ostin tässä joskus Murakamin Kafkan rannalla (Tammi 2009) e-kirjana, kun halvalla sain. Sitä oli myös kehuttu (mutuilu jatkuu) ja suositeltukin minulle. Ajattelin, ettei kai pidä sen yhden muinaisen mitäänsanomattoman lukukokemuksen perusteella vielä tuomita tällaista modernia klassikkoa (tämä määritelmä nyt tuli ihan hatusta).

Lueskelin Kafkaa useamman viikon, ja alkuun (noin sadan sivun jälkeen) olin jättää sen vallan kesken. Kurtistelin kulmiani kummille tapahtumille: oudoille sattumuksille oudossa talossa, puhuville kissoille, teinipojan seksifantasioille. En saanut niiden ideasta kiinni, vaikka yleensä monenlaisesta oudosta viehätynkin. Päätin sinnikkäästi kuitenkin jatkaa: pakkohan kirjasta oli jotain saada irti, pakko! Ehkä se vanha ajatus kolkutteli takaraivossa – onhan tästä pidetty vaikka kuinka!

Kafka rannalla on (laaja) kertomus aikuiseksi kasvamisesta, kirjallisuudesta ja mielikuvituksesta, itsensä ylittämisestä ja omien juuriensa löytämisen kaipuusta. Kafka Tamura on teinipoika, joka elää kahdestaan etäisen kuvanveistäjäisänsä kanssa. Äiti ja sisko ovat kadonneet hänen elämästään jo vuosikausia aiemmin. Kafkaa luonnollisesti kiinnostaa, mihin puolet perheestä on kaikonnut, minkä lisäksi häntä karmaisee isän esittämä oidipaalinen ennustus. Niinpä Kafka karkaa kotoa ja päätyy kauas rauhallisen yksityiskirjaston turvaan. Siellä hän kohtaa persoonallisen kirjastonhoitajan Oshiman sekä kirjastoa ylläpitävän säätiön johtajan neiti Saekin. Samaan aikaan lukutaidoton mutta lempeä mies Nakata (joka osaa puhua kissojen kanssa) lähtee sisäisen tietonsa ohjaamana etsimään jotain ja toteuttamaan hänelle annettua tehtävää. Matkaseuraksi ja avuksi hän saa rekkakuski Hoshinon. Kaikkeen tähän liittyy monenlaista yliluonnollista, selittämätöntä ja kohtalokasta.

Vaikka suhtauduin Kafkaan penseästi, tarina alkoi kuitenkin vetää puoleensa – ehkä juuri selittämättömyytensä vuoksi. Murakamin tyyli ja Juhani Lindholmin suomennos tuovat tarinaan jutustelevan, leikkisän tunnelman, joka kätkee alleen suuria, surrealistisia ja syvällisiäkin ajatuksia. Luulen, että ymmärtäisin kirjaa paremmin, jos tuntisin japanilaista kulttuuria ja perinnettä syvemmin. Nyt moni vihje meni varmasti ohi korvien. Toisaalta oli hetkiä, jolloin nautin tekstistä suuresti. Olin kärryillä, nyökyttelinkin:

"Jokainen meistä menettää jotakin, mikä on meille kallisarvoista", hän sanoo, kun puhelin on lakannut soimasta. "Tilaisuuksia, mahdollisuuksia, tunteita joita ei koskaan voi saada takaisin. Sellaista elämä on. Haluaisin kuitenkin ajatella, että meillä kaikilla on päämme sisällä pieni huone, johon ne muistot on varastoitu. Niin kuin tämän kirjaston kirjat hyllyissä. Ja meidän täytyy jatkuvasti laatia uusia arkistokortteja, jotta ymmärtäisimme, miten oma sydämemme toimii. Aina silloin tällöin pitää käydä pyyhkimässä pölyt, tuulettaa ja vaihtaa vedet kukkavaaseihin. Jokainen meistä elää omassa yksityisessä kirjastossaan.

Päästyäni Kafkan rannalla kanssa loppuun asti huokasin kuitenkin syvään. Tässäkö tämä on, kaiken sen hehkutuksen jälkeen, yritettyäni parhaani ja annettuani uuden mahdollisuuden? Jäljellä oli ärsytystä ja pettymystä. Tarvittiinko todella seitsemättäsataa sivua siihen, että nuori poika saadaan sysättyä kohti aikuisuutta? Olenko tosikko, miksi en ymmärrä kaikkia vivahteita? Ehkä olen. Ehkä vivahteita ei ole, ainakaan minun makuuni kuuluvia.

Ehkä kaikesta ei kuulu pitää. Huokasin uudelleen. Joskus vielä uskonkin sen.

Ja ei, vieläkään en silti suostunut antamaan periksi: kirjastossa tuli vastaan Murakamin uusin suomennos, novellikokoelma Miehiä ilman naisia (Tammi 2016). "Perhana, vielä kerran!", ajattelin. "Jos ei nyt niin ei koskaan!"

Kyllä se kerta kiellon päälle, kolmannen korvapuusti ja kolmas kerta toden sanoo. Pidin nimittäin Murakamin novelleista varsin paljon! Kokoelmassa on niitä yhteensä seitsemän, ja otsikon mukaisesti ne käsittelevät ihmissuhteita ja niiden puutteita pitkälti (hetero)miehisestä näkökulmasta. Näissä on ripaus outoutta ja selittämättömyyttä, mutta toisaalta novellin tiivis mitta ei anna mahdollisuutta jaaritteluun, vaan asiaan on mentävä heti ja siinä myös pysyttävä.

Erityisesti pidin novelleista Drive My Car, Itsenäinen elin ja Kino. Minäkin voisin lähteä autonkuljettajaksi ja kuuntelevaksi korvaksi leskeksi jääneelle näyttelijälle, avata oman baarin jonnekin sivukujalle ja saada asiakkaaksi lukijoita, muita kiinnostavia kulkijoita ja harmaan kissan. Ajatus rakkaudesta kirjaimellisesti riutumisesta, kotini ympärillä parveilevista käärmeistä tai oman kumppanini saattamisesta yhteen ystäväni kanssa ei omana kokemuksena houkuttele, kirjallisena sitäkin enemmän. Samoin mietin, kuinka kiehtova ja kamala ajatus olisi linnoittautua kotiinsa niin, että kaikki palvelut, siis aivan kaikki, tuotaisiin kotiin asti.

Murakamin novelleissa on melankolinen, menetyksen täyttämä tunnelma. Ollaan sellaisten kysymysten äärellä, jotka koskettavat meistä kaikkia jollain muotoa joskus. Rakkaista on luovuttava, tulee sairautta, kuolemaa ja erilleen lähteviä teitä. Toisaalta yllättäen voi kohdata jotain uutta, sellaisia näkökulmia, kokemuksia ja ajatuksia, joita ei yksin voi nähdä.

Miehiä ilman naisia ei herättänyt halua huokailla. Sen sijaan nyökkäsin topakasti: tämä oli hyvä tapaaminen, herra Murakami. Me tapaamme vielä.



Haruki Murakami: Kafka rannalla
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu (kansi): Kazuko Otsuka
Tammi 2009
639 s.
Umbine no Kafuka (2002)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Luetut, lukemattomat, Kujerruksia


Haruki Murakami: Miehiä ilman naisia
Suomentaja: Juha Mylläri
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
276 s.
Onna no inai otokotachi (2014)

Kirjastosta.

Toisaalla: Ullan luetut kirjat, Mitä luimme kerran, Opus eka, Pieni kirjasto  

______

Nämä kaksi Murakamia tuovat mukanaan kaksi ruksia lisää Kurjen siivellä -lukuhaasteeseen. Miehiä ilman naisia kasvattaa Novellihaastetta seitsemän novellin verran (luettuna minulla on nyt yhteensä 24 novellia).

Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani

Taidan olla hieman hullaantunut Japaniin. Tai ainakin kokemuksiin Japanista. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tämän vuoden ehdottomia lukuhelmiä, silmiä ja sydäntä avartava ihana kirja.

Nyt tartuin uuden uutukaiseen, niin ikään Japani-kokemuksista ammentavaan teokseen. Japanilaisen estetiikan dosentti Minna Eväsoja avaa kirjassaan Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani tuon salaperäisen maan arvoituksia, tapoja ja kummallisuuksia siinä missä tavallista arkea ja elämääkin. Eväsoja on itse asunut vuosia Japanissa, opiskellut siellä niin teetaidetta kuin tehnyt väitöskirjaa ja tullut hyvinkin tutuksi Itä-Aasian kanssa – mikäli tuohon erikoiseen maahan voi koskaan ulkopuolinen kunnolla tutustua.

Muukalainen, gaijin, on nimittäin rooli, joka lankeaa käytännössä kaikille ulkopuolisille, vaikka puhuisikin samaa kieltä, opiskelisi kunnianarvoisen Sensein johdolla ja tuntisi maan kulttuurin erityispiirteitä tarkemmin kuin paikallisetkaan. Eväsoja kuvaa kirjassaan tunneskaalaa, jonka pitkä kokemus vieraassa maassa tuottaa, niin rakas, kiinnostava ja lopulta tuttu kuin se olisikaan.

Melkein geisha koostuu vajaasta viidestäkymmenestä luvusta, jotka ovat pääosin muutaman sivun mittaisia kurkistuksia Japaniin. Tyyli on tuttavallinen ja jutusteleva, eikä Eväsoja pyri tieteelliseen tai taiteelliseen ilmaisuun, pikemminkin kyse on päiväkirjamerkinnöistä, muistilapuista ja anekdooteista. Kokemuksellisuus on vahva, ja kirjasta välittyy se, kuinka merkityksellistä Japanissa asuminen ja maahan ja sen ihmisiin tutustuminen on kirjoittajalle ollut.

Itse en ole koskaan (vielä) käynyt Japanissa, joten omia kokemuksia ei ole, mutta Melkein geisha toimi lukiessa erinomaisena väylänä vieraaseen maahan ja kulttuuriin. Eväsoja on rehellinen ja kaunistelematon, muttei kuitenkaan missään määrin mässäile tai etsi shokkiefektejä. Pikemminkin hänen otteensa on rauhallinen ja lempeä, vaikka kritiikkiäkään ei säästellä. Esimerkiksi häpeän kulttuuri, sairaustamiseen liittyvät tabut, naapurien kyttääminen, monimutkaiset käytöskoodistot ja sukupuolten välinen valta-asetelma työ- ja perhe-elämässä tulevat monelta kantilta pohdituiksi.

Vastapainona lukija saa nauttia rauhallisista teeseremonioista, kirsikankukkien puhkeamisesta, luonnon jylhyydestä, meditatiivisista hetkistä, ihmisten – vieraidenkin – ystävällisyydestä ja uuden oppimisesta.

Vaikka jo esipuheessa tehdään peli selväksi ja todetaan, että kirja on kokoelma kokemuksia, ei tietokirja tai muutenkaan selkeäpiirteisen kronologinen teos, olisin kaivannut jonkinlaista temaattista tai ajallista yhtenäisyyttä. Jokainen luku on oma maailmansa ja hetkensä, mutta ajasta, paikasta ja aiheesta toiseen hypitään ilman muuta punaista lankaa kuin itse Japani. Luinkin kirjaa pienissä pätkissä, sillä sen eräänlainen epätasaisuus ei napannut mukaansa pitkäaikaiseen lukuvirtaan. Toisaalta näin kirjasta riitti luettavaa pidemmäksi aikaa, ja sain tehdä matkaa kiehtovassa Japanissa pidempään.

Lukemisen parhaita puolia noin yleisesti on se, että saa kokemuksia asioista, jotka ovat itselle vieraita tai kaukaisia. Melkein geisha tuo vieraan lähemmäs ja antaa katsoa jotain sellaista, mistä ei ole aiemmin ollut aavistustakaan.


Minna Eväsoja: Melkein geisha – Hurmaava ja hullu Japani
Ulkoasu:
Gummerus 2016
239 s., e-kirja

Arvostelukappale

_______

Toisaalla: Kirjakirppu, Kirja vieköön!

Kurjen siivellä -haaste saa yhden lisäpisteen Japanista.

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Yli kolme tuhatta vuotta vanhoilla puilla täytyy olla henki, ja ainakin niillä on luonne ja nimi. Joskus, kun pysähdyn hetkeksi hiljaa seisomaan, luokseni kävelee vuorikauriita.

Sei, kun sinä tartuit siveltimeesi ja mustekiveesi kaukana Heiankyōssa, nämä puut olivat seisseet täällä jo kaksituhatta vuotta, täysin välinpitämättöminä ihmisten murheille ja ponnisteluille.

Sinua ja minua erottavat vuodet tuntuvat yhtäkkiä merkityksettömiltä.


Rakas Mia-san, kiitos ihanasta kirjastasi.

Olin todella ennakkoluuloinen, enkä lukenut sitä moneen vuoteen. En, vaikka se tuli vastaan lähes joka kulman takaa, voitti palkinnonkin ja kaikkea. Ajattelin, ettei se hempeän pinkkeine kansineen ja kaiken maailman listoineen kohtaa minua millään muotoa.

No, väärässä olin, taas kerran, kovin väärässä. Kerron hieman miksi, jos vain osaan.


Lukemisen jäljet ovat ilahduttavia vain silloin kun ne ovat omia.


Sei Shōnagon eli Heian-kaudella keisarinna Teishin hovissa sen hovinaisena ja runoilijana. Hänen elinaikansa sijoittuu 1000-luvun taitteeseen, mutta on tarkoiltaan vuosiltaan epävarma. Lähteitä on säilynyt hyvin vähän, varmaa ei oikein ole. Se tiedetään, että Sei kirjoitti paljon: eräänlaisia reportaaseja hovielämästä, runoja ja päiväkirjamerkintöjä, kirjeitä ynnä muuta. Sein Tyynynaluskirja on varhaisimpia japanilaisia kaunokirjallisia tuotteita, vaikkei senkään alkuperäisiä sivuja ole säilynyt.

Mia Kankimäki ihastuu Seihin ja kirjaan kirjallisuustieteen opinnoissaan ja päättää 38-vuotiaana kustannus- ja mainostoimittajana lopultakin tempaista. Hän jää vuorotteluvapaalle, hankkii itselleen apurahaa ja lähtee Kiotoon Sein jalanjäljille.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tarina, matkapäiväkirja ja lempeäotteinen tietokirja tuosta vuodesta ja matkasta ja maailmasta, johon Kankimäki uppoaa.

Kirja väistelee kategorisointeja, mikä ihastuttaa suuresti. Se ei suostu olemaan pelkkä tilitys tai omaelämäkerta, vaan siinä on pitkiä pätkiä tutkijamaisia tieto-osuuksia, lainauksia Sein kirjoituksista ja pohdintaa maailmasta sellaisena kuin se nyt on. Se on omalta osaltaan myös historiankirjoitusta, sillä siinä missä Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on tallettanut sivuilleen kirjoittajansa vapaavuoden kokemuksia, se kuvaa myös merkittäviä ajankohtaisia tapahtumia kuten Japanin massiivista maanjäristystä maaliskuussa 2011.


Mietin, missä ja miten ne ovat säilyneet – ja toisaalta miten ne muut ovat kadonneet tai tuhoutuneet. Varmaankin tulipaloissa, sodissa ja maanjäristyksissä, nopeasti ja väkivaltaisesti. Mutta ehkäpä tekstit tuhoutuvat joskus niin kuin ihmiset – maatuvat hiljaa unohdettuina, yhä ohuemmiksi ja hiutalemaisemmiksi muuttuen, sanat haaltuen ja kadoten, niin että lopulta jäljellä on enää multaa. Ja silti sana säilyy pidempään kuin ihminen, jota ei edes haalistuneena varjona voi siirtää sukupolvelta toiselle. Eikä liimata metallilevyyn.


Kirja on historiaihmiselle sydäntä sykäyttävää luettavaa. Kankimäki pohtii omaa suhdettaan tuhat vuotta sitten eläneeseen naiseen ja samalla kaikkeen siihen, mitä kuluneiden tuhannen vuoden aikana hänen jälkeensä on tapahtunut. Kuinka jotain on säilynyt ja jotain ei – kuinka haavoittuvisia ovat jättämämme jäljet ja kuinka syvässä sellaiset, joita ei ehkä ollut tarkoituskaan tallettaa. Sein maine kiirii hänen edellään, minkä Kankimäkikin saa selkeästi huomata.

Historia-aspektinsa lisäksi Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on jotenkin ajaton naisen elämän ja aikuisuuden kuvaus. Vaikka itse olen vielä monta vuotta nuorempi kuin Mia irtiottonsa tehdessään, tunnistan asioita, joita hän pohtii elämässään ja haaveissaan. Toki ymmärrän etuoikeutetun asemani – minulla on mahdollisuus tällaisia miettiä ja kyseenalaistaa – mutta toisaalta olen kyllästynyt siihen, että aina pitäisi muistaa vertailla, kuinka hyvin itsellä asiat ovatkaan moniin verrattuina. Yksi elämä meillä kaikilla kuitenkin vain on, ja jos omani on sijoittunut sattuman kautta tänne hyvinvoivaan pohjoiseen, saanen pitää sitä luontaisena lähtökohtana ajatuksilleni, toiveilleni ja tavoitteilleni.

Vielä kun tietäisin, mitä ne ovat.

Siinä missä Sei Shōnagon on kirjan haituvarajainen mutta sykkivä ydin, Kankimäen elämä Kiotossa on sen vehreä sivujuonne, joka muodostuu lopulta yhtä olennaiseksi asiaksi kokonaisuudessa. En ole koskaan käynyt Japanissa, mutta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin tuo maan niin lähelle, kuin sen kotisohvallaan voi saada. Ja vaikka nurkissa juoksevat torakat, syksy kylmettää jokaisen ihokarvan ja mahdoton kieli pitää tutkimusmatkailijan vähintään käsivarren mitan päässä aarteistaan, vahva kokemus tulee liki ja päästää luokseen.


Aware on sama selittämätön tunne, jonka valtaan joutuu katsoessaan kesäyössä tyynen järven taa laskevaa aurinkoa tai kuullessaan mustarastaan laulun huhtikuisessa illassa: siihen liittyy totaalista kauneutta, annos kaihoa, aavistus epätoivoa, tunne siitä, ettei kaikesta tästä pysty koskaan nauttimaan niin paljon kuin pitäisi, sillä siitä ei saa otetta, sitä ei saa mukaansa, sitä ei voi omistaa, sille ei pysty täysin antautumaan, se jää aina hieman tavoittamattomiin, vaikka on täysin sen ympäröimänä. Tunne on sietämätön ja ihana, ja vaikea kestää.


Yhtäältä myös turhaannuin. Olenko näin ilmiselvä, näin selvää kohderyhmää, näin helposti vietävissä? Tottakai tällainen kaupunkilaisnainen huokailee ihastuneena tällaisen kirjan äärellä, haluaa itsekin vuorotteluvapaan ja vuokrahuoneen kirsikankukkien alta. Tottakai.

Vai onko ihan niinkään?

Mia Kankimäki kirjoittaa kirjaansa monessa tasossa, moneen tarkoitukseen. Sen voi lukea pitkänä kirjeenä Sei Shōnagonille, tutkimusmatkana historiaan, vieraaseen kulttuuriin ja omaan elämään, omanlaisenaan pastissina Tyynynaluskirjasta, länsimaisen nykynaisen omaehtoisena ja lörpöttelevänä self-help-opuksena, fanikirjallisuutena tai melkein millaisena kirjana tahansa.

Ehkä juuri siksi pidin siitä niin paljon. Se karkaa ja härnää, jättää avoimeksi, myöntää umpikujansa, kikattelee viuhkojen ja verhojen ja kimonojen takana. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin oli minulle puhdasta, antoisaa ja hienoa lukunautintoa alusta loppuun.

Ja lopuksi itkin, koska kirja oli niin ihana ja sitten se loppui. 

Mutta onneksi kirsikankukat kukkivat taas seuraavana vuonna. Ja teksti – se säilyy ja elää.


Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2013
336 s., e-kirja

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla: Kirjainten virrassa, P. S. Rakastan kirjoja, Kirsin kirjanurkka, Opus eka, Lurun luvut, Luetut, lukemattomat, Lumiomena, Kujerruksia, Pieni kirjasto

Helmet-haasteen kohta 23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja. Kurjen siivellä -haasteessa matkustan Japaniin.

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä

Heisei-kauden kahdeskymmenesseitsemäs vuosi, illan jo laskeuduttua

Geachte herr de Zoet, Jacob-sama,

Kastan sulkani musteeseen voidakseni välittää viestini teille. Merimatkan pituutta on vaikeaa ennustaa, enkä tiedä, koska saatte vaatimattoman kirjeeni, mutta toivon sen tavoittavan teidät aikanaan niin fyysisesti kuin sisällöltään.

Olen seurannut matkaanne maailman ääriin, kauas Nagasakiin, jonne lähditte nuorena ja avoimin mielin Hollannin Itä-Intian kauppakomppanian virkailijana. Halusitte voittaa puolellenne rakkaanne Annan kunnianarvoisan isän, joka ei pitänyt teitä riittävän hyvänä tyttärelleen. Olitte rohkea kun lähditte tuntemattomaan, valmiina uhraamaan tärkeät vuotenne omaisuuden ja aseman vakiinnuttamiseksi. Minun kirjeeni tuleva matka ei ole mitään verrattuna siihen matkaan, jonka te olette kulkeneet.

Nagasakin kommennuksenne alku ei ollut helppo. Jouduitte elämään shugunin ainoassa ulkomaailmalle avoimessa satamakaupungissa ja sielläkin pääosin tarkkaan rajatulla Dejiman tekosaarella. Esimiehenne, työtoverinne, palkollisenne ja orjanne muodostivat yhteisön, jossa sivistyneelläkin miehellä on paljon tehtävänään, jotta selviytyy.

1700-luku oli juuri kääntymässä seuraavalle vuosisadalle. Euroopan ja Yhdysvaltojen tapahtumat, valtakuntien ja hallitsijoiden liikkeet ja päätökset, taloudellisten hyötyjen maksimointi – ne kaikki olivat teille etäisiä, sillä uutisia muualta saatiin parhaimmillaankin vain kerran vuodessa.

Millä uteliaisuudella ja kunnioituksella te suhtauduitte Japaniin, sen vieraaseen kulttuuriin ja elämänmuotoon, ihmisiin ja järjestelmään! Olitte avoin, halusitte rangaistuksenkin uhalla oppia paikallista kieltä, teitte päättymätöntä yhteistyötä tulkkien kanssa. Uskon, että yrititte aina parhaanne, teitte valintanne oikein ja kohtuudella. Koskaan ette tuntuneet tuomitsevan ketään.

En voi väittää, ettenkö olisi aavistellut pahaa, kun katseenne kohtasi kunnianarvoisan kätilön, neiti Aibagawa Oriton. Pian ilmestyivätkin jo ensimmäiset piirrokset muistikirjanne sivuille. Orito oli ehkä liian hyvää ollakseen totta, maanmiehenne tohtori Lucas Marinuksen lääketieteellisessä opissa poikkeusluvalla oleva naisihminen, vieraan kulttuurin edustaja. Mutta kyllä minä ymmärrän teitä: hän oli ihmeellinen.

Kun Orito sitten joutui isänsä kuoltua lähtemään Nagasakista ja liittymään vasten tahtoaan Shiranui-vuoren pyhätön sisariin, ei ollut ihme, että olitte lähellä murtumista. Olisittepa silloin tienneet, mitä tulkkinne ja toverinne Ogawa Uzaemon oli pidellyt mielessään jo vuosikaudet. Hän oli rohkea mies, on syytä olla onnekas, kun on ansainnut hänen luottamuksensa. Onneksi ette silloin tienneet, mitä Orito joutui luostarissa kokemaan. Hyvänä ihmisenä ja kunnian miehenä ette olisi kestänyt sitä, vaikka paljon siedätte.

Viattoman veren virtaaminen on aina väärin, vallalla perusteltuna vielä tuskallisempaa. Kunnialla ei ole sen kanssa mitään tekemistä, jos pyrkimykset nousevat itsekeskeisyydestä ja julmuudesta.

Suurten henkilökohtaisten menetysten, petosten ja ajan vääjäämättömän kulumisen jälkeenkin te, Jacob-sama, olitte edelleen suoraselkäinen ja periksiantamaton mies. En tiedä, mihin kaikkeen te uskoitte, mutta luottamustanne maailmaan ette tuntuneet koskaan menettävän lopullisesti. Ihailen teitä. Ja kun britit saapuivat Nagasakiin häikäilemättömine pyrkimykseen – niin vain te siltikin seisoitte periaatteidenne takana, arvonne tuntien.

Olen saanut elää suuren seikkailun kanssanne, herr de Zoet. Silmienne ja sulkakynänne kautta, paikoin myös muiden Nagasakin asukkaiden ja jopa petollisten brittien mukana kulkien, olen nähnyt maailman, jollaista en ole aiemmin kokenut. Olen nähnyt alkeellisten olojen synnytykset ja lääketieteelliset toimenpiteet, orjien selkien ruoskanjäljet, kanuunan, nyrkin, miekan ja petoksen tekemän tuhon, varkaiden teloitukset, teeseremoniat ja neuvottelut. Olen nähnyt ennakkoluulot ja kulttuurirajat ylittävien ihmissuhteiden synnyn, tabujen rikkomisen, rohkeuden ja periksiantamattomuuden.

Olen tehnyt kanssanne pitkän matkan, jonka jokaisesta hetkestä olen teille kiitollinen. Teidän tuhat syksyänne olivat minun suuri seikkailuni, joka oli jännitystä ja tunnelatausta täynnä. Se vei minulta päivät, eikä se antanut minun nukkua. Ja minä nautin niin kuin tarinan äärellä vain voi.

Toivon purjeisiinne myötätuulta ja sieluunne lopultakin rauhaa.
Arigatō gozaimasu, Jacob-sama.

______

David Mitchell: Jacob de Zoetin tuhat syksyä
Suomentajat: Tuukka Toppari & Erkki Värrälä
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2014
560 s.
The Thousand Autumns of Jacob de Zoet (2010)

Kirjakauppaostos.

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Suomentaja: Yrjö Kivimies
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2012 (1. painos 1958)
161 s.
Yukiguni (1947)

Kirjakauppaostos.


Tokiolainen haaveilija Shimamura matkustaa vuosittain pieneen vuoristokylään lepäämään kylpylähoitojen, kuumien lähteiden ja hiljaisuuden keskelle. Eräänä vuonna hän kohtaa siellä nuoren geishan Komakon, ja heidän välilleen syntyy herkkä, epävakaa ja hienovireinen suhde.

Lumen maa on tiivis, mutta hyvin hengittävä pienoisromaani. Siinä ei varsinaisesti tapahdu paljon, vaan suurempi osa tarinasta on taustalla, rivien välissä ja lukijan mielessä. Kirja tuntuu maalaukselta, tai kuvasarjalta, joka on tehty haalein värein ja kevyin vedoin.

Shimamuran ja Komakon suhde on kiehtova, mutta hyvin epätodellinen. Shimamura on toimeton mies, hänellä on Tokiossa perhe, mutta minkäänlaista työtä hänen ei tarvitse elääkseen tehdä. Vuosittain voi matkustaa kylpyläkaupunkiin nauttimaan etuisuuksista, kuten ylellisestä hotellista ja geishapalveluista.

Komako taas on hyvin ristiriitainen henkilö. Yhtäältä hän on huolellisesti koulutettu geisha, joka teoriassa hallitsee monimutkaiset etiketit, käytössäännöt ja seremoniat. Toisaalta hän juo liikaa, kaatuilee humalassa eikä hallitse tunteitaan – tai käyttää niitä taitavasti hyväkseen.

Vaikka geishan ja hänen asiakkaansa suhde on periaatteessa tiukasti säädelty, Komako ja Shimamura ohittavat sen reilusti. Komakon on syrjäseudun ja suppean asiakaskunnan vuoksi laajennettava toimintamallejaan ohi geishasäännöstön. Kawabata on kirjoittajana hienotunteinen, mutta tarinan kulussa ei jää epäselväksi, että Komakon ja Shimamuran suhde on myös vahvasti eroottinen.

Lumen maa on kirja, jota on luettava ajatuksella. Oletettavasti siitä saisi paljon enemmän irti hitaammin lukemalla ja palaamalla siihen uudelleen. Tulkintoja tarinan kulusta ja sen hienovaraisista elementeistä voi tehdä runsain mitoin.

Itse näen kirjan ennen kaikkea valtasuhteiden ja eräänlaisen vääjäämättömyyden kuvaajana. Shimamura on valtaa käyttävä, rikas asiakas, mutta Komako on äärimmäisen taitava langoista vetelijä ja sopan hämmentäjä. Heidän suhteensa ei totisesti ole aivan yksinkertainen, vaan sillä on lumen kymmenet eri sävyt. Ja asiat, elämä – niillä on tapana edetä, joskus jopa hallitsemattomasti, niin kuin vuorenrinteen lumimassojakaan ei ihminen voi vangita.

_____

Jenni ei jossain vaiheessa ollut enää kärryillä, mutta nautti lukemisesta rentoutuneena. Saran mielessä soi lukemisen jälkeen kirjan kaunis ja lyyrinen kieli. Margit toteaa Lumen maan olevan niitä kirjoja, joita miettii lukemisen jälkeen vielä kauan. Liisa kirjoittaa, että "verkkaisessa tapahtumattomuudessaan ja esteettisyydessään Lumen maa muistuttaa välillä enemmän runoa kuin tarinaa". Katja uskoo, että Lumen maa ei aukea ensimmäisellä lukukerralla kuin osin. Sanna ihastui tarinaa enemmän kirjan kieleen ja tunnelmaan. MrRainfoldille kirja on sävyltään surullinen ja siitä jää haikea tunnelma.

Valkoinen Kirahvi tiivistää kirjan neljään: "Jos pitäisi tiivistää kirja yhteen adjektiiviin, olisi se unenomainen. Jos kirja olisi väri, olisi se haalean sininen. Jos kirja olisi yksi aihe, olisi se yksinäisyys. Jos kirja olisi toive, olisi se tulla rakastetuksi."
_____

Lumen maa on 14. lukemani nobelistin kirja tälle vuodelle, joten saan valmiiksi Jokken kirjanurkan 14 nobelistia -haasteen. Palaan haasteeseen vielä tarkemassa koontitekstissä ennen sen määräajan umpeutumista joulukuun lopussa.

Lisäksi kirja sopii sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen geishan ammatin kuvauksensa puolesta. Tämäkin haaste päättyy pian, koonti tulossa.

Ja nimi Lumen maa solahtaa hienosti Ullan Luetut Kirjat -blogin Talven lukuhaasteeseen.