Jani Saxell: Helsinki Underground ja Uuden ihmisen kaupunki

Vain pienen matkan päässä tulevaisuudessa, vuodessa 2047, Helsinki elää ja kukoistaa, edelleen. Se on Suomen talousveturi, sen alueella on jopa vapaakauppa-alue, uusin tekonolgia elää ja voi hyvin. Helsinki on myös koti, piilopaikka ja seikkailumaasto. Se on eri aikojen ja aikakausien läpitunkema, kerroksellinen ja mystinen. Ja jokin mystinen kuplii, viemärissä tai vieläkin alempana...

Lukiolainen Verna elää nuoren naisen elämää iloineen ja suruineen. Hän ja hänen ystävänsä Emppu ja Paloma muodostavat Kilpineidot, omaa tietään kulkevan porukan, joka ei anna periksi eikä pelkää. Vaikka ei elämä täysi-ikäisyyden kynnyksellä ole helppoa: on perheasioita, rakkauksia, hukkareissuja, kokeiluja.

Kun ihmisiä alkaa kadota, ja vain heidän jäänteensä jäävät, Kilpineitojen on aktivoiduttava. Kukaan ei sitä heiltä pyydä, mutta sen he silti tekevät. On selvitettävä, kuka Katoamisten takana on - ja mitä ovat kummalliset aikaloikat, ihmeelliset värähdykset aika-avaruudessa, joista kaduilla kuiskitaan. Ihan kuin ajat lomittuisivat ja vanha, yli sata vuotta sitten eletty aika puskisi näkyviin todellisuuden säikeiden välistä.

Jani Saxellin huikea spefi-teos Helsinki Underground (WSOY 2020) ja sen jatko-osa Uuden ihmisen kaupunki (WSOY 2023) laukkaavat hurjalla vauhdilla lukijan mieleen. Tuntuu, kuin uppoaisi tulevaan aikaan, solahtaisi sinne sujuvasti kuin astuisi kotiovesta kadulle. Parin vuosikymmenen päässä oleva todellisuus on uskottava, elävä.

Niin on myös menneisyys, jonne Saxell avaa tarinoidensa portit. Sisällissodan repimä Helsinki, jonka raunioista kasvaa kieltolain aikainen salakapakoiden ja salakuljetusten näyttämö, piirtyy silmien eteen hämäränä ja monikasvoisena. Hyvällä ja pahalla on paljon laajemmat värit ja sävyt kuin ensivilkaisulla voisi uskoa.

Tarinan nykyhetken Suomi on mielenkiintoinen. Muinaisusko on kokenut uuden vahvan nousun ja vetää puoleensa väkeä Helsingin Lammassaaressa sijaitsevaan asuinkeskukseen, jossa ei nykyteknologialle ole sijaa. Sipoon puolelta tehdyt arkeologiset löydöt ovat laajentaneet ymmärrystä Suomen alueen menneisyydestä, kaupallistamista unohtamatta. Kaikkia löytöjä ei julkisuuteen ole kerrottu, mutta Kilpineidot Verna etunenässä saavat selville enemmän kuin haluaisivatkaan.

Taustalla yhteiskunnan tutinassa vaikuttaa Hyvinkään jysäri, terrori-isku, jonka seurauksena Pohjois-Helsinki ja iso osa pääradan varren Uuttamaata on muuttunut asuinkelvottomaksi alueeksi ja aiheuttanut merkittäviä terveyshaittoja. Helsingin asukkaissa on myös niitä, jotka haluaisivat sulkea kaupungin rajat.

Saxellin tarina on hurja ja runsas, siitä on vaikeaa tehdä tiivistyksiä, jotka antaisivat oikeutta sen monipuolisuudelle. Kerroksia on paljon, näkökulmia samoin, ja jollain ihmeellisellä konstilla kaikki pysyy kuitenkin kasassa. Uuden ihmisen kaupunki on takakansitekstin mukaan itsenäinen jatko-osa, mutta minun on vaikeaa nähdä, kuinka se toimisi Helsinki Undergroundia lukematta. Suurempia juonipaljastuksia tekemättä todettakoon, että aikaloikka on tehty, mutta paluu nykyaikaan ei olekaan niin helppoa, millään mittarilla.

Saxellin ilmaisu on vahvaa, omalakista ja runsasta. Voisi ajatella, että siinä on jotain liikaa, mutta kerronta on perusteltua ja tarinan todellisuus vahvasti rakennettu. Olen todennut, että paras strategia Saxellin tekstin lukemiseen on vain yksinkertaisesti antaa sen viedä: olla tempoilematta, jarruttelematta, lopettaa selittely. Tarina kantaa, kerronta vie, siihen uppoaa ja ihastuu, vaikka välillä pakahduttaa, turhauttaa, hengästyttää.

Mitä vielä tulevaisuuden Helsingissä tapahtuu, se jää nähtäväksi.

***

Ps. Olen elossa. Olen lukenut. En ole juurikaan kirjoittanut. Henkitoreinen blogiparkani, olen niin pahoillani.

Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani

Minä en tiedä, mitä tästä kirjasta voisin kertoa.

Että se on massiivinen sotaromaani? Vaihtoehtohistoriallinen hyytävä dystopia? Vallankäytön, vallanhimon ja välinpitämättömyyden ajankuva – samalla rakkauskertomus ja sankaritarina?

Jani Saxellin Eurooppa-tetralogia on ollut minulle tajunnanräjäyttävää, raskasta ja haastavaa luettavaa. Unenpäästäjä Florian, Sotilasrajan unet ja nyt Tuomiopäivän karavaani ovat vaatineet lukijana paljon: halua keskittyä, taitoa hidastaa, kykyä pureskella lukemaansa. Vaikea uskoa, että vielä kirjailijan työpöydällä oleva neljäs osa muuttaisi asetelmaa suuresti.

Tuomiopäivän karavaani jatkaa romani Florian Tímarin tarinaa siitä, mihin se Sotilasrajan unissa jää. Florian on edelleen Balkanilla, Sarajevossa, selvittämässä mitä Osattomien armeijaksi kutsuttu joukko on suunnittelemassa. Osattomien armeijaa johtaa albiinomies Flavius – Florianin poika, jota hän ei koskaan saanut oppia tuntemaan. Florian kohtaa entisen rakastettunsa, Florianin äidin Danielan, jonka kanssa ajautuu sekasortoiseen, menneisyyden virheitä ruotivaan ja raastavan intohimoiseen tapaamiseen. Kotona Suomessa odottavat vaimo Ann-Stine ja muutaman kuukauden ikäinen tytär sekä muut Räksylän kansakoulua asuttavat siunauskirotut kumppanit, kaikki omalla tavallaan erikoisia taitoja hallitsevia.

Danielan mielen ja kielen kautta Florian uppoutuu Sarajevon piirityksen 1425 päivään, jotka Daniela on joutunut elämään läpi. Florian ja Daniela erosivat nuorina raastavasta suhteestaan jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä, mutta yhdessä sovitun abortin sijaan Daniela synnytti Florianin tietämättä lapsen, Flaviuksen. Flavius kasvoi ja oppi tuntemaan paranormaalit voimansa sodan ja Sarajevon piirityksen keskellä, ja samoissa kehyksissä Daniela jatkoi elämäänsä eteenpäin ilman Floriania. Tämä kaikki iskeytyy Florianin tajuntaan nyt vuosikausia myöhemmin, kun tehdylle ja tekemättömälle määrätään kova hinta.

Samaan aikaan, kun Florian tekee tiliä menneisyytensä kanssa, Suomenlahdella kuohuu. Räksylän väki on saanut selville, että Osattomien armeija suunnittelee iskua Pietariin Sosnovyi Borin ydinvoimalaan. Koska heillä itselläänkään ei ole kummoista suhdetta virkavaltaan – ja kuka edes uskoisi heitä – on lähdettävä itse estämään ydintuho.

Saxellin kirjoitustapa on omaa luokkaansa, persoonallinen ja vahva. Tarina punoutuu auki yhä suurempina kierteinä, yhä tarkemmin yksityiskohdin. Fakta ja fiktio kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi erottaa toisistaan – eikä haluakaan. Kirjaa sekä ahmii että säästelee, sillä se vaatii voimia: niin fyysisiä (yli 700-sivuinen järkäle kasvattaa hauiksia) kuin henkisiäkin, sillä Sarajevoon sijoittuva sotakuvaus ja Räksylän siunauskirottujen omat kokemukset sodasta, ihmiskaupasta ja väkivallasta ovat kaikkea muuta kuin kevyesti sulavaa tarinointia.

Tuomiopäivän karavaani on kirjallisuutta, joka pakottaa mukaansa. Se on paikoin uuvuttava, jopa tuskallinen kirja. Saxellin kerronta on voimakasta ja armotonta, kuvaus vyöryy päälle yltyen yhä rankemmaksi. Mutta sitä on sota, sitä ovat väärinkäytökset ja epäoikeudenmukaisuus, syrjintä ja välinpitämättömyys.

Saxellin kirjat eivät kumartele tai pehmentele. Lukijan on oltava valmis ponnistelemaan ja sietämään epämukavuutta, mutta palkintona on vahva lukuelämys, Euroopan traumoja ja hennosti sulkeutuneita haavoja avaava tarina, johon kätkeytyvä vaatimus inhimillisyyden ja humaaniuden arvosta on painava.


Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani
Ulkoasu: Timo Mänttäri
WSOY 2017
733 s.

Arvostelukappale.

__________

Toisaalla: Ville Hänninen / Aamulehti, Jukka Mallinen / Kansan Uutiset

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan.

Jani Saxell: Huomispäivän vartijat (#novellihaaste)

Jani Saxellin kuuden novellin kokoelma Huomispäivän vartijat sukeltaa lähitulevaisuuteen – joka on jo täällä. Vuonna 2007 julkaistun kirjan dystooppiset näkymät vilkuilevat aikaan, jota olemme jo alkaneet elää.

Novelleissa maailma on kirskahtanut kohti kontrolloidumpaa, hysteerisempää ja jyrkempää järjestystä. Terrorismia vastaan käytävä sota aiheuttaa Yhdysvaltoihin eron jälkeen lomailemaan matkailevalle Joonalle kuumat paikat kokoelman avaavassa Vapauden kaiho 2012 -novellissa. Tematiikka puree napakasti ja pelottavan todentuntuisesti, mutta kokonaisuutta rikkoo liian laajalle hapuileva rakenne.

Maailmanpalon vartijassa päähenkilönä on niinikään ihmissuhteiden riepottelema nuorimies, metrovartija Kaius, joka työvuoroissaan pitää yllä järjestystä Helsingin metrossa ja vapaa-ajallaan bodaa ja pelaa. Novelli avaa asiansa sotkevan nuoren miehen ajatusmaailmaa vähitellen, etäännyttää ja silti saa katsomaan tarkemmin.

Jääkautiset muodostelmat kertoo Henrikistä, joka toimii oikeuden maallikkolautamiehenä osallistuen osaltaan ihmisten hyvinkin arkipäiväisten töppäilyjen tuomitsemiseen. Novellin miljöö on Helsingin Salmisaaren käräjäoikeus, jossain vähän matkan päässä tulevassa, ajassa jolloin maahanmuutto on tulenpalava aihe, politiikkaa hallitsee tiukka puhe ja eroa meidän ja muiden väliin on rakennettu jo pitkään huolella...

Kärpäsen silmät vie jo varsin scifistäfiin tunnelmiin Pietariin, ja se jäi kokoelman novelleista minulle etäisimmäksi, vaikka väkivalta on päällekäyvää ja valvontayhteiskunta korruptoituneine rakenteineen kiinnostavasti kuvattu.

Suosikkini kokoelman novelleista on spefielementeillä pelaava Katalalähteentien sotilashallitus, jossa aivan tavallinen helsinkiläinen lähiö asukkaineen herää eräänä aamuna huomatakseen jääneensä jonkinlaisen näkymättömän voimakentän sisään vailla mahdollisuutta kommunikoida ulkopuolen kanssa. Varsin nopeasti ihmisyys paljastaa raadolliset puolensa ja lähiö siirtyy käytännössä sisällissotatilaan. Novellin jännite toimii alusta loppuun ja se tarjoilee herkullisia henkilöhahmoja ja juonenkäänteitä sekä pohdittavaa. Kuinka itse toimisin, kuinka pian vajoaisin?

Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä luettavaksi tulee Menneisyydenhallintavirasto, josta aistin jo melkoisesti aineksia Saxellin myöhemmin kirjoittamiin romaaneihin Unenpäästäjä Florian ja Sotilasrajan unet. Saxell tykittää menemään romaaneista tutulla tyylillä Euroopan lähihistoriaa, joka kietoutuu pitkälti todellisten historiallisten henkilöiden kuten Albert Camusin ja Jim Morrisonin ympärille. Novellin idea on huikea: aikamatkustuksella tulevaisuuden maailmaa hallitseva tekoäly pyrkii muokkaamaan historian tapahtumia sellaisiksi, ettei edessä oleva tuhon aikakausi toteutuisi.

Jani Saxell on vahvasti omaääninen kirjailija, jolla on paljon painavaa sanottavaa ja vielä enemmän tietoa ja tutkimustyötä sanottavansa taustalla. Paikoin kertomisen vimma viskoo tarinaa yli säädyllisesti hallittavissa olevien rajojen, mutta jos antaa kerronnan viedä, eikä edes vaadi jarruttamaan, saa vastineeksi villiä ja pitelemätöntä, kenellekään kumartelematonta proosaa, joka kertoo dystooppisin elementein pelottavan hyvin ajasta, joka on jo alkanut, ja jonka loppua ei näy.


Jani Saxell: Huomispäivän vartijat
Ulkoasu: Anna Virtanen
Avain 2007
352 s.

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Tiina Raevaara / Kiiltomato

25. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen. Helmet-haasteesta kohta 27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja, sillä useampi novelleista sijoittuu Helsinkiin. Novellihaasteeseen saan kuusi novellia lisää (nyt yhteensä 137 novellia luettuna).

Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian

Florian on Romanian romani, repaleisen menneisyyden läpikäynyt entinen lääketieteen opiskelija. Hän päätyy Suomeen ja huomaa olevansa pian tunnettu, pelätty, mutta taajaan apuun tilattu "unitohtori". Euroopan ihmiset ovat menettämässä unensa, mutta Florianilla on unenpäästäjän taito. Hän osaa avata mielen lukot kosketuksellaan.

Taito on myös taakka, sillä Florian näkee hoitojensa aikana asiakkaidensa uniin, muistoihin ja mieleen. Aina se ei totisesti ole kaunista katseltavaa. Hän hoitaa poliitikkoja, perheenisiä, päähänpotkittuja, menetyksiä kokeneita. Ihmisyyden kasvot ovat alati vaihtuvat. Joskus muiden unet jäävät Florianin omaan mieleen kuin liima.

Jani Saxellin Sotilasrajan unet oli loppuvuoden 2014 päräyttäjä, tiiliskivi, joka vei minulta jalat alta. Oli heti saatava käsiin tämä trilogiaksi tarkoitetun sarjan aloitusosa, joka on seuraajaansa tiiviimpi. Siinä missä Sotilasrajan unet tekee laajan katsauksen Balkanille, Unenpäästäjä Florian kuvaa tarkemmin Romaniaa, Florianin kotimaata, ja etenkin maan 1900-luvun loppupuolta kommunismin ja Nicolae Ceaușescun rautaisessa otteessa. Ja romanien historiaa siinä.

Kuvaus ei ole kaunis.

Kirja tuo esiin raadollisella tavalla, millaista on elää ikuisesti vähemmistössä. Miten mahdottomaksi yhteiskuntaan kiinnittyminen tulee, kun ei lähtökohtaisesti kelpaa sen osaksi. Florianin asiakkaisiin kuuluu esimerkiksi romanimies Tenho, jolla on hyvin huonoja kokemuksia siitä, miten vähemmistön edustajaa kohdellaan. Mustalaislasten pakkosiirtäminen lastenkoteihin ja erottaminen sisaruksista ja perheestään on totinen osa Suomenkin historiaa, mikä Tenhon kautta kuvataan raadollisesti.

Unenpäästäjä Florian on kantaaottava, rujo ja ravisteleva kirja. Se ei kuitenkan ole mikään pamfletti, vaikka Saxell kirjoittaakin vimmatulla tyylillään ja panee tapahtumat vyörymään monella eri tasolla yhtä aikaa. Kirjassa kuvatut ihmiset ovat kuka milläkin tavalla tuuliajolla, ja heidän kohtaamiaan kolhuja jää pohtimaan. Miten pienestä moni asia on kiinni toisinaan. Miten vähäisellä horjahduksella voi kaatua kauas tieltä, jota oli tarkoitus kulkea.

En osaa ihan tarkalleen sanoa, mikä minut niin suuresti vakuuttaa Saxellin kirjoissa. Nyt nämä kaksi Florianin tarinaa luettuani olen mykistynyt. Millaisella taidolla voikaan kirjoittaa isoista asioista ilman, että hukkuu niihin! Ja miten hienosti lukijan saa koukkuun: hämmentymään, suremaan, ahdistumaan, suuttumaan.

Historia on paikoin niin rumaa, että sitä ei haluaisi katsoa.

Onneksi Saxell pakottaa.


Jani Saxell: Unenpäästäjä Florian
Ulkoasu: Jussi Jääskeläinen
Avain 2010
209 s.

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Kirjamielellä, Villasukka kirjahyllyssä, Erjan lukupäiväkirja, Booking it some more, Kiiltomato.

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

Jani Saxell: Sotilasrajan unet
Ulkoasu: Timo Mänttäri
WSOY 2014
589 s.

Kirjastosta.



Hupsista. Kävi jotenkin niin, että tulin lukeneeksi vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Kuinka sopivasti, juuri vuoden lopulla. Sija ja ansiot ovat kiistattomat, ja lukija hiljaa ja tyytyväinen.

Vaikken kyllä aio olla hiljaa: tässäpä kirja, joka ansaitsee kehunsa ja huomionsa.

Sotilasrajan unet on suurtyö, lähes 600-sivuinen järkäle, joka pakottaa lukijan intensiiviseen suhteeseen kanssaan koko tarinan ajaksi. Kyse on sotakirjasta, mutta myös viiltävän terävästä yhteiskuntakritiikistä ja historiallisesta romaanista, jossa on ripaus spekulatiivista fiktiota.

Kirja on itsenäinen jatko-osa Unenpäästäjä Florianille, ja (onneksi!) keskimmäinen osa trilogiasta. Eli jatkoa sopii odottaa, halleluja! Minulle tämä oli ensimmäinen lukemani Saxellin romaani, ja Florian on jo haettuna kirjastosta. Lukujärjestys ei tässä vaiheessa ainakaan tunnu olevan ongelma, Sotilasrajan unet antaa jo omana itsenään niin paljon.

Eurooppaa vaivaa unikato, josta hädin tuskin puhutaan, vaikka se leviää yhä laajemmalle. Ihmiset eivät saa oikein nukuttua, eivätkä ainakaan näe enää unia. Joillakin on taito auttaa unen tuloa kosketuksen kautta, ja Suomeen päätynyt romanian romani Florian Tímar on yksi heistä. Florian on muuttanut Helsingin sykkeestä pohjoiselle Uudellemaalle vanhaan kansakouluun yhdessä puolisonsa Ann-Stinen ja sekalaisen seurueen kanssa. Kaikki he ovat siunauskirottuja, eri puolilta maailmaa tulleita, unenpäästäjän taitoisia ja siksi perus-kristillisten hallitseman Suomen pohjasakkaa.

Turun saaristossa tapahtuu outoja asioita. Ryhmä entisiä rauhanturvaajia Hollannista on lähtenyt perinteikkäälle metsästysretkelleen, mutta tapahtumat kääntyvät verilöylyksi. Hengissä selvinneet ovat sekavia, puhuvat kostaja Flaviuksesta ja salaperäisestä Osattomien armeijasta. Samat nimet nousevat esiin muuallakin outojen tapahtumien yhteydessä.

Florian lähtee pyynnöstä mutta vastentahtoisesti Balkanille selvittämään sen, minkä selville voi saada. Hän uppoutuu yhä syvemmälle alueen veriseen historiaan. Missä sotilasraja vuonna 2016 kulkee? Voidaanko siitä koskaan päästä eroon?

Sotilasrajan unet on juoneltaan monitahoinen, eikä tiivistys tee sille oikeutta. Keskushenkilönä on Florian, mutta yhtä tärkeään asemaan, ohikin, nousee Balkanin alue ja sen historia. Aivan kuin Balkan olisi oma henkilönsä, ristiriitojen ja väkivallan repimä, jatkuvasti rauhaton vaeltaja, sijaton ja osaton. Kirjan sivuilla kuljetaan aina keskiajan itä-länsi-taisteluista Itävalta-Unkarin aikaan, maailmansotiin, Titon Jugoslaviaan ja 1990-luvun hajoamissotiin ja kansanmurhiin. Kirjailijan ote ei herpaannu hetkeksikään, hän tietää mitä tekee.

Kirja on vimmainen ja raaka. Saxell kirjoittaa kuin hengenhädässä, eikä lukija saa hetken rauhaa. Tapahtumat vyöryvät eteen niin menneisyydessä kuin lähitulevaisuudessakin, tarjolla on historiallinen oppitunti Balkanista ja ihmisen raivokkaasta tuhovoimasta. Samalla Saxell rakentaa kuvaa tiukentuvan kontrollin ja vierauden pelon saastuttamasta yhteiskunnasta, jossa poikkeuksellinen on pahuutta ja oma napa aina lähempänä kuin muut.

Sotilasrajan unet kertoo ihmisistä, jotka sota ja väkivalta repii sijoiltaan. On joukkoraiskausten uhreja, perheensä menettäneitä, itsekin liipasinta painaneita. On niitä, jotka on tapettu uskontonsa vuoksi ja niitä, joilla oli vain huono tuuri. Saxell hallitsee sekä laajakulman että yksityiskohdat: tarinan ja historian puitteet kulkevat omaa rataansa moitteettomasti, ja samalla kaivaudutaan syvälle yksittäisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Kokonaisuus on hallittu ja vaikuttava.

En muista lukeneeni mitään vastaavaa koskaan aiemmin. Tässä kirjassa on paljon, muttei liikaa, ja vaikka olisikin, kaikki on perusteltua. Taustatyö on ollut valtava ja lopputulos on hiottu. Kiitän ja kumarran.

Sotilasrajan unet pakottaa katsomaan historian rumille lehdille, näkemään virheitä ja laiminlyöntejä, miettimään tapahtumakulkuja ja ihmisen paikkaa maailmassa. Usein on pienestä kiinni, selviytyykö vai tuhoutuuko. Ja valitettavan usein se pieni tekijä on toinen ihminen.

____

Muualla: Helsingin Sanomat, Turun Sanomat, Kansan Uutiset, Tiedonantaja, Kulttuuri kukoistaa -blogi

Voimakkaalla Sarajevo-keskeisyydellään ruksaan tällä kirjalla Bosnia-Hertsegovinan Maailmanvalloitus-haasteestani.