Jane Austen: Uskollinen ystävänne – Kootut kertomukset
Esipuhe ja suomennos: Inkeri Koskinen
Tammi 2009 (1. suomenkielinen painos Helmi Kustannus 2007)
230 s.
Omasta hyllystä.
Huoneessa on paljon kirjoja, muttei suinkaan jokainen tyttö, joka on juossut villinä ensimmäiset viisitoista vuotta elämästään, osaa tai halua lukea. Olento parka! (Lady Susan, s. 172)
Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne päätyi hyllyyni jostain alennusmyynnistä ja sitä kautta TBR90+10-listalleni. En ole lukenut kaikkea Austenin kirjoittamaa, mutta pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, rakentaa henkilöhahmoja ja tehdä pilaa oman aikansa ylhäisön sosiaalisista kuvioista ja käytöskoodistoista.Ylpeys ja ennakkoluulo naksahti ainakin kohdilleen, kun sen viime vuonna luin.
Mutta nyt puhutaan siis Austenin aiemmin suomentamattomista kirjemuotoisista tarinoista. Kokoelmassa on kolme kirjenovellia, Kolme sisarta, Rakkaus ja ystävyys sekä Lesleyn linna, ja yksi pienoiskirjeromaani Lady Susan. Päähenkilöinä ovat avioliittoa metsästävät seurapiirinaiset ja perheet, joissa ulkokuori on pidettävä kunnossa hinnalla millä hyvänsä.
Austen ei ole kovin armelias henkilöhahmoilleen. Hän kuvaa heidät pääasiassa varsin typeriksi, kepeakatseisiksi ja kieroiksi. Viihdyttävää? Todellakin! Surullista? Sitäkin. Tietenkään romaanit eivät kerro koko totuutta siitä todellisuudesta, jossa 1800-luvun säätyläisnaiset ja -miehet ovat eläneet, mutta kyllä ne jonkinmoista kuvaa siitä antavat. Ajatus siitä, että oman elämäni tärkein tavoite olisi löytää riittävän varakas ja muilla tavoin perheelleni ja asemalleni soveltuva aviomies ja sen jälkeen loppuikäni miettiä lasteni avioliittokuvioita, on aika, no, karsea. Olen iloinen siitä, että saan elää aikana, jolloin voin lukea mitä huvittaa, opiskella mitä huvittaa ja antaa piut paut seurapiireille ja sukulaisille, jos niikseen tulee.
Novellit menivät tältä lukijalta hieman ohi, sillä ne loppuivat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Kirjemuoto on haastava seurattava, mutta antoisa, sillä se paljastaa käsitellyistä asioista ja tapahtumista hyvin erilaisia näkökulmia ja saa lukijan pohtimaan, mitä lopulta oikein tapahtuikaan. Kirjeissä henkilöhahmot myös paljastavat ajatuksiaan eri tavoin kuin kenties kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Toki kirjailija on käyttänyt vapauttaan ja pannut henkilönsä kirjoittamaan hyvin tunnepitoisia ja yksityiskohtaisia kirjeitä, mutta minulla ei ollut vaikeuksia uskoa niihin: 1800-luvulla kirjeiden merkitys oli kommunikaatiovälineenä ja sosiaalisena käytäntönä erittäin tärkeä.
Parasta luettavaa oli pienoisromaani Lady Susan, jonka päähenkilö on harvinaisen epämiellyttävä naishenkilö, suomentaja Inkeri Koskisen esipuheen mukaan jopa sosiopaatti. Lady on julma, kiero ja äärimmäisen taitava hyötymään ympärillään olevista ihmisistä. Kaikki eivät kuitenkaan lankea hänen virittämiinsä ansoihin, vaikka läheltä liippaa. Harmillista, ettei Lady Susania koskaan julkaistu erillisenä romaanina tai edes hieman hiotumpana versiona, se olisi ollut huikea lukukokemus!
Noin yleiskommenttina on kuitenkin todettava, että Uskollinen ystävänne ei tarjonnut minulle erityisen suuria lukuhuuman tunteita. En oikein jaksanut keskittyä kolmeen ensimmäiseen novelliin, enkä päässyt rakentamaan kunnollista kokonaisuutta tapahtumista tai henkilöistä. Pidin kyllä terävistä piikeistä, joita Austen viljelee, mutta kokonaiskuva jäi hataraksi, enkä loppuun luettuani oikein ollut perillä siitä, mitä oli tapahtunut. Syy on enemmän varmaankin lukijassa, mutta kenties sekin vaikuttaa, että kyse on kuitenkin Austenin pöytälaatikkomateriaalista, jota on alettu sorkkia vasta hänen kuolemansa jälkeen. Lady Susan viihdytti mainiosti ja pelasti lukukokemukseni pirullisuudellaan.
Muualla pohdittua: Illuusioita, La petite lectrice, Tahaton lueskelija ja Insinöörin kirjahylly.
Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia ja TBR90+10.