Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jussi Valtonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jussi Valtonen. Näytä kaikki tekstit

4. huhtikuuta 2015

Otetaan sitten vaikka lukumaraton



Pääsiäisen aika. Hiljaista pitelee. En vietä kristillisiä juhlia, koska en kuulu kirkkoon tai ole kristitty, mutta tervehdin toki ilolla vapaapäiviä (joista tosin olisin valmis luopumaan, jos se olisi edellytys valtion ja kirkon erottamiselle toisistaan). Ulkona on harmaata, joten lenkkeilykään ei kiinnosta juuri nyt. Jospa sitä sitten vaikka lukisi...

Koska mahdollista luettavaa on luonnollisesti kotona pinokaupalla, ajattelin, että miksipä en pitäisi pientä lukumaratonia pitkän viikonlopun, harmaan sään ja kotona oleilun kunniaksi. Niinpä aloitankin lähihetkinä blogihistoriani viidennen lukumaratonin. Olenkohan pysynyt laskuissa mukana?

Ensimmäistä kertaa kokeilin vuorokauden mittaista lukumaratonia kesällä 2012. Sen jälkeen oli luvassa blogistanian yhteismaraton kesällä 2013. Viime vuonna käytin hiihtolomaani lukumaratoniin, ja kesäkuussa kokeilin kestävyyttäni Keltaisessa kesämaratonissa. Onhan tässä siis ollut jo aikaa palautua edellisestä.

Lukumaratonin tarkoituksena on siis käyttää vuorokausi (tai jonkin muun mittainen aika) hyvillä mielin ja puhtaasti vain lukemiseen. Itse olen mennyt sillä linjalla, että valittuun vuorokauteen sisältyvät myös kaikki tauot, syömiset ja nukkumiset. Lukemista ei siis tule kokonaista vuorokautta. Toisinkin voi toimia.

Kaikki eivät pidä lukumaratonin ideasta. Onhan se eräänlaista yltiöpäistä ahmimista, kun pyrkii lukemaan paljon tietyn ajan sisällä. Minä olen kuitenkin nauttinut kaikista lukumaratoneistani, enkä koe halveksivani kirjoja lukemalla niitä maratonilla.

Kuvassa oleva pino on lähtökohta, mutta muitakin kirjoja saattaa joukkoon eksyä. Pyrin lukemaan sekä romaaneja että novelleja. Tämä teksti päivittyy aina, kun on jotain uutta kerrottavaa maratonin etenemisestä.

Kohta mennään!

***

Klo 12.00–14.40

Ensimmäisenä luin eilen aloittamastani Alice Munron uudesta suomennoksesta Nuoruudenystävä (Tammi 2015) novellin Appelsiinit vai omenat (36 s.). Novellissa kuvataan avioliittoa ja sen kokemia murtumakohtia: ihastumista toiseen, tasapainottelua oikein ja väärin tekemisen rajalla. Hieno kokonaisuus, tietenkin, jälleen kerran.

Novellin jälkeen luin Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi 2015, 1. painos 2007), jonka vastikään ostin e-kirjana. Mittaa sillä on paperikirjana 250 sivua. Siipien kantamat on herkkä muttei sentimentaalinen tarina lukion äidinkielenopettajasta, joka rakastuu älykkääseen oppilaaseensa. Samalla se on tarina luopumisesta ja yksinäisyydestä. Hyvä kirja, johon palaan vielä myöhemmin tarkemmin.

Lukeminen tuntuu kivalta ja aika liitää. Kohta on lounaan aika, onneksi on eilistä kasviswokkia lämmitettäväksi. Seuraavaksi taidan lukea jälleen yhden novellin ja sen jälkeen... kuka tietää?

Aikaa kulunut: 2 h 50 min, josta lukuaikaa 2 h 40 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 286 sivua

***

Klo 15.15–16.45

Maraton jatkui lounastauon jälkeen Munron kokoelman seuraavalla novellilla Jääkuvia (23 sivua). Novellissa kanadalaisen pikkukaupungin eläköitynyt pappi on lahjoittamassa koko omaisuuttaan seurakunnalle ja muuttamassa Havaijille mennäkseen uudelleen naimisiin. Tilannetta tarkkailee Karin, joka on hoitanut niin papin aiemmin kuollutta vaimoa kuin papin talouttakin, ja jolla on oman elämänsä käänteet myös käsiteltävänään. Novellissa on kevyt pinta, mutta sen alla suuri syvyys.

Novellin perään luin kirjastosta nappaamani Sari Peltoniemen nuortenkirjan Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2011, 153 sivua). Siinä puoliksi kolttasaamelainen ysiluokkalainen Jouni alkaa kokea kummallisia ja uhkaavia asioita kesken tavallista yläkouluarkeaan. Onko taustalla Jounin vuosia sitten metsään kadonneen äidin henki vai jotain paljon pahempaa? Idea kirjassa on kiinnostava, mutta toteutus on jotenkin puolinainen. Erään sivuhenkilönkin nimi vaihtuu kesken kaiken Liisasta Ainoksi. Vähän hätäinen maku tästä jää.

Mitähän sitä seuraavaksi lukisi? Kahvia on ainakin juotu jo tämän päivän tarpeiksi yllin kyllin. Ehkä täytyy vielä lähteä kauppaankin käymään jossain välissä, että tulee edes vähän haukattua ulkoilmaa.

Aikaa kulunut: 4 h 50 min, josta lukuaikaa 4 h 10 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 462 sivua

***

Klo 17.00–19.30

Vuoroon pääsi Pirjo Hassisen Joel (Otava 1991, 217 sivua), jota minulle on suositeltu täällä blogissani Hassisesta kirjoittamieni tekstien yhteydessä. Kirjassa nuori venäjänopettaja Maria joutuu monenlaisten muutosten eteen: keskenjääneet opinnot painavat, alusvaateliikkeen omistava äiti houkuttelee tytärtään jatkamaan yritystään ja yliopiston kirjastosta löytyy turvallinen Jyrki. Kun Maria tapaa kreikkalaista patsasta muistuttavan Joelin, kuviot keikahtavat sijoiltaan.

Pidin kirjan ruumiillisuudesta (joka ei ollut niin räävitöntä kuin kahdessa muussa lukemassani Hassisen kirjassa) ja nuorten aikuisten maailmasta – ja myös 1990-luvun alun ajankuvasta, joka on jollain tapaa hyvin ajankohtainen nyt 25 vuotta myöhemmin: ruumiinkulttuuri, fyysisen olomuodon vahva merkitys, salielämä... Mistään muustahan ei melkein enää puhutakaan. Hyvä lukukokemus!

Nyt on tosiaan pakko lähteä hieman käymään ulkona, mutta sitten jatkan taas, ehkäpä jälleen Munrolla...

Aikaa kulunut: 7 h 35 min, josta lukuaikaa 6 h 40 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 679 sivua

***

Klo 20.00–20.25

Lyhyt ulkoilutuokio räntäsateessa oli yllättävän virkistävä, ehdin ennen kuin tuli pimeää.

Luin tähän väliin Munron kokoelmasta novellin Hyvyys ja laupeus (29 sivua), jossa tytär matkustaa kuolemaa tekevän äitinsä kanssa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan. Novellin alku tuntui hieman tylsältä, mutta sieltähän ne munromaiset kerrokset jälleen alkoivat salakavalasti paljastua, ja viimeisillä riveillä oli pakko vain huokaista syvään. Taas minua vietiin.

Täytyy sanoa, että Nuoruudenystävä on kovaa vauhtia kiilaamassa yhdeksi parhaista Munrolta lukemistani kokoelmista. Vahvoja, puhuttelevia tarinoita, kerta kaikkiaan.

Ehkä seuraavaksi taas e-kirjaa? Ja kiitos muuten kommenteista, olen kyllä nauttinut tästä maratonista – jälleen kerran!

Aikaa kulunut: 8 h 30 min, josta lukuaikaa 7 h 5 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 3 novellia / 708 sivua

***

Klo 20.45–22.45

Vuoroon pääsi Elina Hirvosen tuore Kun aika loppuu (WSOY 2015). Ostin e-kirjan tarjouksesta, painetussa kirjassa sivuja on 256. Varsin dramaattinen tarina, joka ei kuitenkaan mene överiksi. Vahva romaani, jonka henkilöihin uskoo, ja joista etenkin Aslakin tietää valitettavasti olevan jossain olemassa. Kun aika loppuu kertoo perheestä, äitiydestä, aatteista ja äärimmäisyyksistä hienosti ja tarkasti. Elämmekö tosiaan tällaisessa maailmassa? Kyllä.

Minun (luku)aikani ei kuitenkaan lopu, vaikka vauhdikkaasti kuluukin. Vielä tekee mieli heittäytyä jonkin uuden tarinan vietäväksi...

Aikaa kulunut: 10 h 50 min, josta lukuaikaa 9 h 5 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 3 novellia / 964 sivua

***

Klo 23.10–23.55

Aloittelin jokin aika sitten divarista ostamaani Johanna Sinisalon novellikokoelmaa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos 2005). Luin pötköön neljä ensimmäistä novellia, ja pakko se on vain todeta: Sinisalo rulettaa.

Lukko (11 sivua) on kertomus todellisuutta vääristävästä parisuhteen vallankäytöstä. Kylmiä väreitä, puuh. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt (15 sivua) tarjoilee vaihtoehtohistoriaa, jossa naisvaltainen heimo hallitsee omaa ympäristöään tsirnikan eli immenkalvon voimalla. Huikea tarina, tätä lisää, please? Sorsapuistossa (6 sivua) erään tamperelaisen puiston sorsat alkavat käydä nuoren miehen hermoille – kohtalokkain seurauksin... Varhain aamulla siirtola 11:n portilla (13 sivua) on kuvaus siitä, miten aids-epidemiaan olisi hyvinkin voitu suurimman hysterian aikaan suhtautua.

Siis 45 sivua laadukasta lyhytproosaa vielä ennen nukkumaanmenoa – ja 1000 sivua tällä maratonilla saavutettu! Aamulla jatketaan.

Aikaa kulunut: 12 h, josta lukuaikaa 9 h 50 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 1009 sivua

***

Klo 9–12

Tämän aamun lukusaldoon mahtui vielä yksi kirja ja neljä novellia. Kirja on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Kuka murhasi Kyttyräselän? Tarinoita Tuhannesta ja yhdestä yöstä (Basam Books 2001, josta luin 171 sivua jättäen pois viimeisen liitteen). En ole tullut koskaan lukeneeksi Tuhannen ja yhden yön tarinoita sinällään, joten tämä keskiaikainen "salapoliisikertomus" oli varsin veikeä tuttavuus. Erikoislaatuiselle Kyttyräselälle tuntuu käyvän aika ikävällä tavalla, ja melkoinen määrä kaupungin väkeä sotkeutuu tapahtumaan. Kukin joutuu vuorollaan selittämään omaa näkökulmaansa ja panemaan lopulta vielä lisää pökköä pesään tyydyttääkseen tuomioita jakavan Kiinan keisarin.

Lisäksi luin siis novelleja. Yhden Alice Munron otsikolla Oi, mitä auttaa (44 sivua), joka kertoo pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, jotka vaikuttavat varsin seesteisiltä, mutta joilla on kummallakin jonkinmoinen koira haudattuna tekoihinsa ja vaikuttimiinsa.

Sinisalon kokoelmasta luin kolme novellia. Transit (20 sivua) on kertomus autistisesta tytöstä ja delfiineistä. Se on kuulustelupöytäkirjan muodossa ja herättää kyllä entisen tamperelaisen kiinnostuksen: mitä delfinaarion delfiineille tapahtui ja miksi? Hanna on vain 8 sivua pitkä, mutta tunnelmaltaan tymäkkä. Erikoinen tyttö joutuu kyläkoulun opettajan silmätikuksi, vaan kosto on suloinen... Valkoinen hiiri (17 sivua) tutustuttaa uuteen suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa vihollisen pelko ja maanpuolustus ovat nousseet suurvaltapolitiikan muutoksen myötä arvoon arvaamattomaan. Kaikki täysi-ikäiset ovat asevelvollisia, ja siviilipalveluspaikan saaminen on tehty vaikeaksi. Novellin minäkertoja on onnistunut saamaan paikan koe-eläinlaboratoriosta, jossa tutkitaan hiirien oppimista ja käytöstä. Mutta kuka lopulta on hiiri?

Huh, jälleen on maraton hoideltu ilman sen suurempia vammoja! Lukeminen maistui mukavasti ja sain luettua kiinnostavia kirjoja ja novelleja. Ainoa pettymys oli Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, joka tuntuu yön yli nukuttuani vieläkin höpsömmältä kuin eilen. Mutta toki jos se jollekulle on mieluisaa luettavaa, kirja on tehtävänsä täyttänyt.

Itse pidin erityisesti Valtosen Siipien kantamista ja Hirvosen Kun aika loppuu -romaanista. Ja Munron ja Sinisalon novellit iskivät myös, joskin eri tavalla, ovathan kirjailijat keskenään aivan erityylisiä.

Ulkona näyttää tismalleen samalta kuin vuorokausi sitten, mutta ehkä uskaltaudun kuitenkin lähtemään hieman hapenhaukkauspuuhiin.

Lukumaraton – kyllä kannattaa!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 12 h 50 min.
Luettuna: 5 kirjaa ja 11 novellia / 1269 sivua.

Kiitos kannustuskommenteista!

5. maaliskuuta 2015

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät



Ei mennyt Finlandia-palkinto hukkaan, ei.

Ostin Jussi Valtosen romaanin He eivät tiedä mitä tekevät, sillä se kiinnosti, uskoin pitäväni siitä ja se oli sitä paitsi tarjouksessa. Kyllä kannatti.

Kirjassa on oikeastaan käytännössä kaikki kohdallaan. Siinä liikutaan akateemisessa maailmassa, pohditaan perhesuhteita, avioliittoa ja vanhemmuutta, kurkistetaan syrjäytymisen, turhautumisen ja heräämisen taakse, pohditaan moraalisia dilemmoja ja kuvataan tarkalla katseella aikaa, jota elämme.

Yhdysvaltalainen Joe ja suomalainen Alina tapaavat tiedekonfrenssissa Italiassa ja rakastuvat päätä pahkaa. Niin saa jäädä Joen kihlattu ja niin saa jäädä Alinan alhainen itsetunto. Homma tosin etenee hieman liian vauhdilla, sillä hyvin nopeasti lapsi ilmoittaakin jo tulostaan ja vastarakastuneiden on tehtävä suuria päätöksiä. He asettuvat Helsinkiin, Joe saa töitä yliopistolta ja Alina jää kotiin pienen Samuelin kanssa. Pian arki kuitenkin näyttää realiteettinsa ja edessä on väistämätön avioero.

Parikymmentä vuotta myöhemmin Joe on neurotieteen professorina Yhdysvalloissa ja hänellä on uusi perhe, kaksi tytärtä ja vaimo. Samaan aikaan Suomessa Alina on myös mennyt uudelleen naimisiin ja saanut kaksi poikaa. Samuel on kasvanut aikuiseksi ja löytänyt oman tiensä: eläinten oikeuksien puolustamisen. Yhteyttä ei ole pidetty juurikaan, ja se tuntuu omanlaisenaan pistelynä jokaisen elämässä.

Kun Joe alkaa saada uhkauksia työhönsä liittyen, herää kysymys, onko niiden takana joku, joka on lähempänä kuin arvaisikaan...

Valtosen tiiliskivi on muhkea, yli 550-sivuinen. Mielestäni sitä voi hyvin mielin sanoa suurteokseksi, niin monta teemaa se sisältää ja niin suuren tarinan kaaren se rakentaa. Se kertoo todella tarkkasilmäisesti nykyajasta ja ehkä siitäkin, mitä on vasta tulossa. Joen vanhempi tytär päätyy eräänlaiseksi mainosmannekiiniksi, jonka koko elämä on sopimuksen tehneen yrityksen hallussa ja muokattavissa. Valtonen on vienyt älypuhelimet, interaktiivisuuden ja sosiaalisen median seuraavalle askelmalle: on iAm, laite, joka lukee ihmisen ajatukset häntä nopeammin ja tuo saataville kaiken sen, mitä käyttäjä ei ole vielä edes ehtinyt tajuta tarvitsevansa.

He eivät tiedä mitä tekevät on antoisa romaani, jos antaa sen viedä ja hyppää mukaan. Vaikka siinä on paikoin jopa jännärin piirteitä, mitenkään vauhdikkaasti se ei etene. Lukijalla on oltava kärsivällisyyttä ja aikaa, sillä Valtonen rakentaa tarinaansa kaikessa rauhassa.

Itse kyllä suorastaan ahmin tätä teosta. Se houkutti mukaansa. Elin maailmassa, jonka Valtonen on kirjoittanut ja koin kaiken läheltä. Tarina on sekä viiltävän terävä että surumielinen, siinä on omanlaistaan hellyyttä ja itseironiaa.

Kaiken kaikkiaan He eivät tiedä mitä tekevät on kirja, jolle on annettava aikaa. Se on kirjoitettu huolella ja se antaa paljon. Ennen kaikkea se saa lukijansa katsomaan ympäröivää maailmaa jälleen uusin silmin. Voiko hyvältä romaanilta muuta pyytää? Minusta ei.


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2014
559 s.

Oma ostos.