Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jumala(t). Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jumala(t). Näytä kaikki tekstit

19. huhtikuuta 2021

Kurittomia, jumalattaria, nykynaisia ja kaikenlaisia kauheita akkoja

 


Onpa sattunut niin, että olen elämässäni päätynyt useasti kaikenlaisen naisiin, naiseuteen ja naisen elämään liittyvän kansanperinteen ja kulttuurihistorian äärelle. Gradunikin olen tehnyt aiheesta, ja silloin vasta olinkin syvällä suomalaisessa synnytyskulttuurissa ja sen käsittelyssä. Eipä ole ihme, että palaan asiaan aina vain uudelleen. Nyt tein niin kahden samantyyppistä tematiikkaa käsittelevän, uuden kotimaisen tietokirjan kautta.

Kaisa Pulakan Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja (Atena 2021) pohjautuu Yle Radio 1:ssä julkaistuun Kauhee akka -radiosarjaan (joka on edelleen kuunneltavissa Yle Areenassa). Se nostaa esiin myyttisiä naishahmoja, jotka ovat tavalla tai toisella olleet ajalleen epätyypillisiä ja rikkoneet rajoja, ravistelleet käsityksiä ja määritelmiä, olleet antautumatta omaan asemaansa ja panneet vastaan vaikka väkivalloin. Yksiselitteisen hyvistä hahmoista ei ole kyse, vaan kompleksisista ja äkkivääristä, hankalista ja, no, ylipäänsä tavalla tai toisella kauheista.

Kirjan luvut käsittelevät vuorotellen elämälle ja kuolemalle keskeisiä teemoja, jotka ovat luonnollisesti kuuluneet jo vuosituhansia ihmislajin kertomusperinteeseen ja sitä kautta vetäneet rajoja oikeanlaiselle ja hyväksytylle käytökselle ja olemisen tavoille. Kaikki lähtee liikkeelle Lilithistä, Aatamin ensimmäisestä vaimosta, jolla oli mahdollisuus olla maailman ensimmäinen nainen, muttei halunnutkaan alistua miehelleen, vaan otti hatkat. Kohtaamme myös maailmoja luovia naisia kuten Ilmattaren (joka muuten ei pohjaudu suomalaiseen kansanrunouteen, vaan on Elias Lönnrotin omaa tuotantoa), kiinalaisen Nüwan, meksikolaisen Coatlicuen ja toki myös Äiti Maa Gaian.

Pandora päästi pahuuden maailmaan avaamalla rasian, jota ei pitänyt avata ja Pohjolan emäntä Louhi asetti anoppina vävykokelailleen melkoiset koitokset. Tuonelaa, Helvettiä, Helheimiä – sitä kuolemanjälkeistä tekojen punninnan paikkaa – vartioi usein naishahmo, skandinaavisessa mytologiassa Hel, hindulaisuudessa Kali, kalevalaisittain Tuonen Tytti. Äitiyteen liittyy niin paljon mytologiaa ja merkityksiä, ettei perässä voi edes pysyä, ja kuuluisista äideistä käsitellään Lemminkäisen äiti, Neitsyt Maria ja kreikkalainen Medeia, jonka äitiys ei mennyt oikein millään tavalla putkeen. Eikä sovi unohtaa naisen väkeä, vitun vihoja ja vulvan voimaa, mitä historia ilman sitä olisi edes.

Viimeisessä Muodonmuutoksia-otsikkoisessa luvussa keskiössä on sukupuolen moninaisuus, binäärisyydestä irti tempoilevat tavat olla ihminen, jumala(tar) tai mytologian hahmo.

Kurittomat on lukemisena sangen hulvaton teos. Se on kärkäs, jutusteleva, kantaaottava ja salavihkaisesti tietoa kasvattava kirja. Kirjan tiiviinä punaisena lankana on naisiin ja naiseuteen, ylipäänsä kaikkeen miehuudesta poikkeavaan, liittyvä kulttuuriperinne ja uskomusrakennelmat, joita toisinnetaan yhä. Pulakan käsittelyssä myytit ja perinteet saavat tiivistetyn muodon ja niiden yhteys nykypäivän (länsimaisen naisen) elämään käy selkeäksi. Mitä on olla nainen maailmassa, jossa yhä näkyvät tuhatvuotiset perinteet ajattelusta, jossa nainen on yksiselitteisesti jotain virheellistä, vajavaista ja epäilyttävää? Aika raskasta ja hanuristahan se on.

Pulakan kirja ei kuitenkaan lannista tai latista. Pikemminkin se saa ilkikurisella otteellaan näkemään hieman tarkemmin, kuinka monessa asiassa voisi olla syytä muuttaa asenteita, ennakko-oletuksia ja toimintamalleja. Puolisona, äitinä tai anoppina oleminen, ystävyys ja toveruus, oikeus koskemattomuuteen ja kehorauhaan – tietyllä tapaa itsestäänselvää, että tapoja elää on lukemattomia ja oikeus olla oma itsensä on selviö, mutta ehkei aiheesta edelleenkään silti liikaa jauheta. En uskalla väittää Pulakan tuovan keskusteluun sinänsä mitään vallankumouksellisia uusia näkökulmia, mutta esitystapa Kurittomissa on napakka ja selkeä.

Kaikin puolin yleistajuinen, helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä, epäilemättä mielipiteitä herättelevä kokonaisuus, josta saa mahdollisesti myös pontta tutustua esiteltyihin teemoihin lisää syvemmin. Lähdekirjallisuus on asiaankuuluvasti mainittuna ja siten kirjan lukijoiden tavoitettavissa.



Niin ikään myyttisten naishahmojen matkassa kulkee Karolina Kouvola lähes taskukokoisessa teoksessaan Pohjolan jumalattaret (SKS 2021), jonka on veikeästi kuvittanut Apila Pepita. Kirja tuo lukijan saataville kepeän ja matalalla kynnyksellä luettavissa olevan katsauksen pohjoiseen kulttuuriperinteeseen.

Mukana on 30 tuttua ja tuntemattomampaa jumalatarta, haltijaa ja muuta myyttistä olentoa. Siinä mielessä kirjan nimi johtaa hieman harhaan, sillä kaikki sen hahmot eivät ole varsinaisesti jumaluuksia. Samoja hahmoja kohdataan kuin Kurittomissakin, esimerkiksi Louhi ja Ilmatar sekä pohjoinen versio Neitsyt Mariasta, Marjatta.

Entuudestaan tuttuja olivat ainakin itsepäinen (ja -tuhoinen) Aino, veden emonen, ilkikurinen ja nopealiikkeinen Vellamo, eläimiä johdatteleva ja puiden kasvua auttava metsän emäntä Mielikki ja metsästäjiä viettelevä kaarnaselkäinen Metsänneito, jolle on tarjoiltu osa metsästyssaaliista.

Uusia tuttavuuksia oli lopulta yllättävän paljon. Esimerkiksi saunan piika Sanervatar, jolta pyydetään lämmin löyly ja parannus saunassa hoidettaville sairauksille. Kosmoksen keskustassa asuvat Luonnottaret puolestaan kehräävät elämän kudosta kultaisesta langasta ja tuntevat ihmisten kohtalot ennalta. Bytisbåne on pelottava mutta surumielinen hahmo, joka saattaa vaihtaa vastasyntyneen, vielä kastamattoman lapsen tilalle vaihdokkaan. Eri villieläimillä on myös omat haltijansa tai jumalattarensa, kuten karhulla Hongotar, peuralla Juonitar, saukoilla Hillervo, vesikoilla ja ahmoilla Tuheroinen, riistalinnuilla Holohonka, ketuilla Käreitär ja Lukutar ja susilla Marjatera ja Loveatar.

Kouvola on etsinyt kirjan hahmoista kansanperinnettä ja tutkinut heihin liittyvää kansanrunoutta. Kirjan lopussa on pidempi yleisteksti (naisen) elämästä "runolaulujen maassa", jossa kootaan esimerkiksi synnytykseen, loitsuihin ja tauteihin liittyvää tietoa. Luvut ovat lyhyitä, sillä osasta hahmoista ei ole tietoa kuin muutamien satunneisten runojen, loitsujen tai muiden kansanperinnefragmenttien verran. Mielellään heihin olisi syvemminkin tutustunut, ehkä mukana olisi voinut olla selkeämmin tietoa siitä, miltä alueilta mistäkin hahmosta on tietoa löydetty ja onko hahmoilla jotakin yhteyttä nykyaikaan. Toisaalta valittu esitysmuoto on hyvin tiivis ja selkeä ja tavoittanee siten helpommin laajempaa yleisöä. Itse voisin hyvin kuvitella pitäväni kirjaa töissä ja hyödyntäväni sitä historian, uskonno ja elämänkatsomustiedon opetuksessa. Koulukirjastoonkin sen voisi hyvin lisätä, vaikka (vaiko koska?) muutama villimpi naisen genitaaleihin liittyvä osuus kirjassa onkin.

Pirteää luettavaa, saa (jälleen) ihastelemaan monipuolista ja kattavaa kansanrunouden ja -perinteen kulttuuriamme täällä pohjoisessa.


Kaisa Pulakka: Kurittomat – Jumalattaria, nykynaisia ja muita kauheita akkoja
Kansi ja kuvitus: Pauliina Mäkelä
Atena 2021
199 s.

Arvostelukappale.


Karolina Kouvola: Pohjolan jumalattaret
Kansi ja kuvitus: Apila Pepita
SKS 2021
119 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla Kurittomista: Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Kouvolan kirjalla osallistun myös Kirjan kannet auki -haasteeseen ja ruksin kohdan 4. Kirja, jonka kannet hymyilevät (sangen ilkikurisesti).

16. heinäkuuta 2018

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.


Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)


Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

13. tammikuuta 2017

Asko Sahlberg: Pilatus



Asko Sahlbergin kanssa uhkaa käydä kuten Alice Munron kanssa on jo käynyt: hänen taitavista, vaikuttavista ja jysäyttävistä kirjoistaan on vaikeaa keksiä enää uutta sanottavaa. Etenkin kun niitä on lukenut useamman lähes putkeen. Herodes oli ensimmäinen Sahlbergin romaani, jonka luin, ja se oli sitten menoa. Olen haalinut hänen vanhempia teoksiaan omaan hyllyyn jonkin verran, ja sain tuoreimman Pilatuksen joululahjaksi.

Mikä tapa viettää joulunaikaa tai mitä tahansa muuta aikaa, sen vain sanon! Sahlberg sukeltaa Pontius Pilatuksen nahkoihin ja tekee sen vimmalla ja voimalla. Hispaniasta ponnistava pienvirkamiehen poika lähtee kohti Roomaa, sitten legioonalaiseksi pohjoiseen ja jälleen Roomaan virkauralle, jonka hän aloittaa vankien kuulustelijana edeten vähitellen yhä korkeammalle. Oikeat suhteet on osattava solmia oikeisiin henkilöihin ja siinä Pilatusta auttaa muun muassa sotilastoveri Seianus, joka tuntee Rooman kujeet häntä paremmin.

Pilatus puurtaa työssään ja ihmissuhteissaan, menee naimisiin älykkään Claudian kanssa, josta tulee hänen tärkein kumppaninsa ja neuvontantajansa, saa pojan Pilon. Mutta jokin hiertää, Rooman valtataistelut ja juonittelut eivät luonnu Pilatukselta helposti. Niin hän onnistuu saamaan keisari Tiberiukselta valtuudet lähteä Juudean prokuraattoriksi.

Rauhaa ei Juudeakaan Pilatuksen mielelle tuo, sillä juutalaisten keskuudessa on paljon kapinallisuutta ja levottomuutta. He eivät suostu hyväksymään roomalaisten uskontoa tai pitämään keisaria jumalana. Pilatus pyrkii tasapainottelemaan tehtävässään, mutta huomaa kerta toisensa jälkeen tekevänsä merkittäviä virheitä. Erään nasaretilaisen puusepän Jeshuan kohtaaminen vaikuttaa Pilatukseen suuresti, vaikkei hän sitä heti myönnäkään – tai ymmärrä.

Vaan aika on katoavaista niin kuin on valtakin. Keisari Tiberius kuolee ja Pilatuksen on selvitettävä oma asemansa uudessa tilanteessa. Vanha sotaveli Seianus on noussut merkittävään asemaan Roomassa, mutta juonia ei vielä ole juonittu loppuun asti.

Antiikin historia ei koskaan ole ollut kiinnostusteni kärkipäässä, enkä yliopistossakaan opiskellut siihen liittyen yhtä pakollista peruskurssia enempää. Kuin huomaamatta Asko Sahlberg saa romaaninsa kautta lukijan innostumaan ihmissuhdeverkostoista, vallanjaosta ja sukulaisuussuhteista, jotka aiemmin ovat tuntuneet pakolliselta pahalta, jos siltäkään. Toki kyse on fiktiosta, mutta kuten hyvien historiallisten romaanien kohdalla aina, tämäkin tarina pohjautuu tutkimustietoon, vaikka vapauksia ottaakin.

Mikä Sahlbergissa ja etenkin hänen historiallisissa romaaneissaan sitten kiehtoo? Koin lukiessa vahvaa kirjan imua, ensimmäisistä lauseista alkaen. Se on useimmiten erinomaisen hyvä merkki siitä, että on tullut eksyttyä oikean kirjan äärelle. Sahlberg kuljettaa tarinaansa huolella mutta junnaamatta, ennakoiden mutta jännitteen säilyttäen. Pilatus on päähenkilönsä jälkiviisautta: se on tarina, jonka Pontius Pilatus kertoo vanhana miehenä, jo kaiken kokeneena, säilöäkseen oman näkemyksensä ruukkuun jälkipolvia varten.

Kirjassa yhdistyvät eteenpäin rullaava juoni moninaisine tapahtumineen sekä pohdiskelevat osuudet, joiden teemaksi muotoutuu aika ja valta eri puolineen. Sahlberg kirjoittaa hiottua proosaa, josta ei löydy napistavaa. Sen sijaan aukeama toisensa perään paljastaa huolella mietittyjä ajatuksia ja paneutunutta pohdintaa. Aika ajoin lauseita jää maistelemaan ja miettimään pidemmäksi aikaa.

Pilatuksen ansiot ovat suuret, ja historiallisena romaanina se yhtäältä antaa mahdollisuuden kuvitella kuinka historialliset asiat ehkä saattoivat mennä ja miksi, ja toisaalta se paljastaa jotain olennaista ihmisyyden ajattomuudesta.

"Aika on suuri kujeilija. On öitä, jotka eivät tunnu koskaan löytävän tietään aamuun. On kuukausia, jotka hukkuvat syöksyvien vuosien vyöryyn. Aika pysähtyy, aika matkaa, aika havahtuu, aika laukkaa ja ihminen, johon aika väkevillä kourillaan tarttuu, on vähäisempi kuin tähkästä irronnut siemen, jota tuulet kuljettavat. Niin ihminen huomaa joutuneensa huomisiin, vaikka eilisten jälkeiset eivät ole vielä varisseet hänen yltään. Ajassa ihminen on aina hukassa, sillä kaikkiin suuntiin leviävässä autiomaassa ei kirkkaimpienkaan tähtien tähyäjä voi välttyä eksymiseltä."

Asko Sahlberg: Pilatus
Kannen kuva: Antonio Ciseri (Ecce Homo)
Like 2016
440 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Tuijata. KulttuuripohdintojaHabaneran havaintoja

19. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.
Helmet-haasteesta kohta 35. Kirjan nimessä on erisnimi.

13. syyskuuta 2016

Siri Pettersen: Mätä




Korpinkehät-trilogian aloitusosan Odininlapsen lopussa hännätön Hirka siirtyy korpinkehän kautta pois Yminmaasta, siihen maailmaan, ihmisten maailmaan, johon hän tuntuu kuuluvan.

Mätä alkaa dramaattisin kääntein synkästä metrotunnelista ja pian jo tavataan Hirka, joka asuu kirkon tiloissa ja yrittää olla mahdollisimman huomaamaton erikoisuudessaan. Samaan aikaan Yminmaassa Rime on saanut tehtävän Neuvoston Korpinkantajana, ja sisäiset erimielisyydet ja sodan uhka kiristävät Neuvoston ja Yminmaan kansojen välejä. Rimellä on myös tolkuton ikävä Hirkaa.

Toisessa maailmassa Hirka saa huomata, ettei elämä huomaamattomana ole niin helppoa. Korppinsa Kuron kanssa hän joutuu pakomatkalle ja kohtaa yllätyksen toisensa perään – harva niistä on erityisen mukava. Luonnonlapsi Hirka joutuu kasvokkain ikävän tosiasian kanssa: maailma, josta hän on syntyisin, on kuolemassa, sillä Mätä leviää. Ihmisten ja luonnon suhde on katkennut, eikä sen elpymisestä ole merkkiäkään. Saati sitten Mahdista. Hirka tutustuu Stefaniin, joka metsästää ihmisiä, jotka ovat maistaneet Sokeiden verta. Eräänlaisia eläviä kuolleita siis. Lisäksi Hirkan salaperäinen sytyperä alkaa vähitellen aueta...

Mätä on todella vauhdikas romaani, ja se vaatii ehdottomasti alleen Odininlapsen lukemisen. Ensimmäisen osan tapahtumia kerrataan osittain kuin varkain, mikä onnistuu hämmentävän hyvin ottaen huomioon, että toisen osan juonenkäänteet ovat vauhtia ja vaaroja täynnä. Niitä on jopa melkein liikaa, sillä hetkeksikään ei ehdi jäädä maistelemaan lukemaansa. Pettersen on rakentanut varsin massiivisen kokonaisuuden, jonka ymmärtäminen vaatii myös lukijan omien aivosolujen hierontaa. Kolmannella osalla, pian suomeksi ilmestyvällä Mahdilla, tulee olemaan melkoinen työ kaikkien lankojen yhteensolmimiseksi. Luottoni on kova.

Mätä oli minulle mieluisaa luettavaa: se on seikkailu, fantasia ja kasvukertomus. Se ottaa kantaa ympäristökysymyksiin ja uskonnon valtaan. Pidän Yminmaan korppiuskonnon onttouden käsittelyä rohkeana vetona ja odotan jännityksellä, miten Mahti lunastaa paikkansa ja selittää kuviota kokonaisuudessaan. Henkilöissä on värikkyyttä ja moniulotteisuutta. Hyvä ja paha eivät ole lainkaan niin selkeitä kuin voisi ensivilkaisulta luulla.

Hirka on mainio sankaritar. Hän on peloton ja kuitenkin epävarma, ehdoton ja silti pehmeä. Ristiriitainen, aito, eksyksissä ja läheisyydenkipeä – nuori nainen ottamassa kohtaloaan ja elämäänsä omiin käsiinsä. Stefan on myös kiehtova, ja hänestä saa paljon enemmän irti kuin esimerkiksi Rimestä, joka tuntuu vain kaahailevan paikasta toiseen.

Tyylillisesti kirjan kieli on hieman raskasta lukea. Se on aika dramaattista rakenteeltaan: pisteitä viljellään hurjan paljon ja tekstissä on paljon luettelomaisia yksisanaisia virkkeitä. Pidemmän päälle ratkaisu alkaa rasittaa lukemista, sillä teksti on katkonaista ja alleviivaavaa. Onneksi vauhdikkaat juonenkäänteet saavat huomion kiinnittymään kielen sijaan toimintaan.

Trilogian keskimmäisen osan tehtävä ei ole helppo. Mätä on kuitenkin aivan oivallinen jatko-osa Odininlapselle ja avaa uusia väyliä huikealle Korpinkehien tarinalle. Ei muuta kuin valmistautumaan pian koittavaan grande finaleen!


Siri Pettersen: Mätä – Korpinkehät II
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Sisko Honkala
Jalava 2016
499 s.
Råta (2014)

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Hyllytontun höpinöitä, Ullan Luetut kirjat, Kirjojen keskellä, Notko, se lukeva peikko, Kirjakaapin kummitus, Todella vaiheessa, Mustemaailmani   

10. heinäkuuta 2016

V. M. Toivonen: Fimbul-talvi ja Mimirin lähde – Matka Asgårdiin



V. M. Toivosen Matka Asgårdiin -trilogiasta on ilmestynyt kaksi ensimmäistä osaa, Fimbul-talvi (2014) ja Mimirin lähde (2016). Kyseessä on viikinkimytologiasta ammentava (varhais)nuorille suunnattu fantasiakirjasarja, jossa on vauhtia, vaaroja ja mielikuvitusta.

12-vuotias tallipoika Mavil elää Midgårdin Vuonossa Tallimestarin opissa ja huomassa. Vanhemmistaan ja taustastaan hän ei tiedä mitään. Midgårdin alueiden välillä on historian koitossa ollut kahinoita, mutta nyt klaanien on yhdistettävä voimansa, sillä pohjoisesta kuuluu pahoja uutisia: tarujen kauhu, jotunni-jättiläiset, ovat palanneet ja aiheuttavat tuhoa. Tämä tietää sotaa.

Yhdeksän maailman taruihin ja tapahtumiin Mavilia opastaa sokea erakko Hod. Häneltä Mavil saa kuulla Ginnungagapin ennustuksesta, josta jotunnitkin ovat jo huono enne. Voimakkaat riimut on saatava turvaan, ennen kuin puoliverinen jumalten asuinsijoilta Asgårdista aikoinaan karkotettu Loki saa ne käsiinsä. Muuten maailmojen tuho on varma.

Mavililla on suurempi rooli kuin arvaisikaan, ja samalla kun ihmisten sotajoukot kokoontuvat pohjoiseen jotunneja vastaan, Mavil huomaa päätyneensä osaksi retkikuntaa, jonka määränpäänä on jumalten koti Asgård. Mukana on Hod, kaksi klaanipäällikköä ja Aesa – tyttö johon Mavil on tutustunut vain vähän aiemmin. Viikinkivene ei kuitenkaan suuntaa sinne, minne oli tarkoitus, vaan päätyy Jotunheimriin, jotunninen asuinmaille. Mavil oppii itsestään uusia, vavisuttavia asioita – hänellä on suuria voimia, joiden hallintaa on opeteltava huolella. Ja Ginnungagapin riimuista on moni muukin kiinnostunut...

Fimbul-talvi ja Mimirin lähde ovat oivallista luettavaa. Trilogiassa on lähtökohtana perinteikkäät fantasian ainekset: orpo päähenkilö, jolla on salaperäinen perhetausta, sodan uhka ja erilaisten klaanien yhteistyö, outoja ja uhkaavia vihollishahmoja, ennustus, jonka toteutumisen estäminen on välttämätöntä... Näihin kirjoihin tarttumalla pääsee hyvin kärryille fantasiagenrestä, jos se vaikkapa nuorelle lukijalle on vielä vieras.

Teksti ja tarina etenevät napakoin luvuin ja juonta on helppo seurata. Muinaisnorjankieliset termit, nimet ja paikat saattavat hieman hidastaa vauhtia, mutta niihinkin tottuu. Ehkä silti jäin kaipaamaan jonkinlaista sanasto- ja henkilölistaa kirjan alkuun tai loppuun, josta olisi voinut aika ajoin tarkistaa sanoja ja henkilöitä. Fimbul-talven sisäkannessa on Midgårdin kartta, Mimirin lähteessä Jotunheimrin. Niiden tarkastelu on jo sellaisenaan hauskaa, mutta niistä on myös apua kokonaisuuden ja tapahtumien hahmottamisessa.

Mavil on päähenkilönä sopivan monitahoinen: nuori poika uusien, ihmeellisten ja pelottavienkin asioiden äärellä, utelias ja tiedonhaluinen, omia voimiaan koetteleva. Muuten henkilökaarti on aika perinteikäs selkeästi hallitsevilta luonteenpiirteiltään toisistaan eroavine klaanipäälliköineen, kirpakkoine tyttöineen, hassuine maahisineen ja hyytävine pahiksineen.

Erityisen paljon pidin viikinkimytologian käytöstä tarinan olennaisena rakentajana, vaikka Odin poikineen onkin terminä saanut ylleen sattuneesta syystä varsin ikävän maun. Toisaalta onkin paikallaan muistutella, mistä pohjoismaisessa tarustossa on oikeasti kyse, jotta sen väärinkäyttö ei mene niin helpolla läpi.

Matka Asgårdiin jatkuu siis vielä yhden kirjan verran. Odotan sitä innolla, sen verran mehevään vaiheeseen Midgårdin sotatilanne, Mavilin seurueen matka ja ennen kaikkea Ginnungagapin riimujen kohtalo toisen osan lopussa jää.


V. M. Toivonen: Fimbul-talvi. Matka Asgårdiin – Ensimmäinen kirja
Ulkoasu ja kuvitus: Ulla Thynell ja Iiris Kallunki
Aurinko Kustannus 2014
150 s.

V. M. Toivonen: Mimirin lähde. Matka Asgårdiin – Toinen kirja
Ulkoasu ja kuvitus: Ulla Thynell ja Iiris Kallunki
Aurinko Kustannus 2016
266 s.

Arvostelukappaleet.

______

Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa on myrsky.

29. lokakuuta 2015

Andrei Pajanne: Nadia, onnetar



Nadia on tyttö, joka kohtaa elämässään paljon epäonnea. Perheeseen tulee surua Nadian ollessa vielä pieni koululainen, eikä epäonni jätä tyttöä rauhaan tulevienkaan vuosien aikana. Kun Nadia tapaa lasinpuhaltajan oppipoikana työskentelevän Eliaksen, maailma asettuu hetkeksi radalleen. Mutta hetkeksi vain, sillä universumilla on muita suunnitelmia Nadiaa varten kuin seesteinen onni...

Nadia, onnetar päätyi luettavakseni kustantamon ehdotuksesta. Kyse on uudesta nuortenkirjasta, joka avaa portteja onnen ja epäonnen, kohtalon ja sattuman, universumin salaisuuksien ja kuoleman ja tuonpuoleisen pohdintaan. Nadian elämä on hyvin epätavanomaista, eikä hän itsekään ole ihan tavallisin misukka. Hänellä on esimerkiksi lähes maaginen pianonsoiton taito, joka tosin – onnen ja epäonnen väistämättömän kamppailun myötä – päätyy kohtalon ivan uhriksi.

Nadian ja Eliaksen rakkaustarina vie totisesti jalat alta, niin täynnä tunnetta se on. Maalliset huolet eivät heitä vaivaa, eikä muusta kuin rakkaudesta ja ikuisesta yhdessäolosta juuri keskustella. Nuoret on selvästi tarkoitettu toisilleen, vaan huonostihan siinä käy: Nadian on lopulta lähdettävä uusiin universumeihin rakastaan etsimään. Vai onko kaikki lopulta vain yhtä pientä lasipalloa...?

Nadia, onnetar on kunnianhimoinen kirja. Tarinan kehykset ovat suureelliset, ja paikoin ne tuntuvat ylen mahtipontisilta. Toisaalta ymmärtäähän sen: puhutaan kuitenkin universumien tasolle yltävistä teemoista ja kaiken kattavasta kohtalosta, elämän tarkoituksestakin.

Suuret teemat osoittautuivat oman lukukokemukseni kohdalla haasteiksi. Jäi tunne, ettei niistä ole osattu valita tärkeintä, johon keskittyä, vaan mukaan on haluttu ottaa valtava kokonaisuus, jolla ratkotaan kiistattomasti elämän tarkoitus reilussa 200 sivussa. Ei kai sellainen tavoite voi onnistua, vaikka romaani tarjoaakin omanlaisensa näköalan elämän ymmärtämiseen.

Olen oletettavasti myös liian kyyninen Nadian tarjoamille universumeille ja elämän tarkoitukselle. Tietoisuus ja tuonpuoleisuus, henkinen kasvu ja mystiikka eivät oikein sovi minulle ainakaan tällaisessa paketissa. Kirjan korkealentoisuus pysyy jossain määrin nuortenkirjamaisissa aisoissa, mutta yhtä kaikki se on paikoin varsin raskasta luettavaa noustessaan sfääreihinsä.

Nadia, onnetar kuvaa kokemuksia, joihin moni voinee samaistua: menetys, suru, epäonnistuminen, virheelliset valinnat ja tahdonvastaiset tapahtumat ovat aiheita, joista lähes jokainen voi löytää jotain samaistuttavaa. Ehkä tasapaino onnen ja epäonnen välillä on mahdollista lopulta saavuttaa, meidän jokaisen?


Andrei Pajanne: Nadia, onnetar
Ulkoasu: Petra Pirinen
Imogen 2015
235 s.

Arvostelukappale.

_____

Muualla: Teppo Kulmala/Savon Sanomat, Dysphoria-blogi

4. syyskuuta 2015

Siri Pettersen: Odininlapsi



Ooh, hyvää fantasiaa! Tästä tykkään!

Hirka on kummallisuus muiden joukossa: hännätön tyttö maailmassa, jossa häntä on yhtä normaali ruumiinosa kuin käsi tai jalka. Hirkan isä kertoo susien vieneen Hirkan hännän, kun tämä oli vauva. Käy kuitenkin niin, että Hirkalle selviää, ettei hänellä ole koskaan häntää ollutkaan. Hän ei olekaan yminväkeä, vaan hän on odininlapsi, ihminen. Vieras toisesta maailmasta. Mädän kantaja, vihollinen – lähes yhtä paha kuin pelottavat sokeat. Siinä on melkoinen taakka teinitytön kannettavaksi.

Varsinainen seikkailu on edessä, kun Hirka lähtee pakenemaan kaikkia Yminmaan nuoria vuorollaan kohtaavaa tapahtumaa, Riittiä. Suurten sukujen kahdentoista edustajan muodostama Neuvosto järjestää Riitin vuosittain. Siinä mitataan kunkin nuoren syleilyn vahvuus: se, kuinka voimakkaasti on yhteydessä maahan ja ympäröivään maailmaan, kuinka suuri on kunkin ymmärrys Mahdista.

Hirkan lapsuudenystävä on Rime, joka on suuren valtasuvun vesa ja päättänyt kääntää sille selkänsä, vaikka olisi seuraava neuvoston istuimen perijä isoäitinsä Ilumen jälkeen. Rime on sen sijaan päättänyt sitoutua Neuvoston taistelujoukkoon, Kolkaggaan. Hirka on varma, että Kolkagga on hänen perässään, joten hän pakenee ainoaan Yminmaan itsenäiseen osaan, Korppihoviin. Vähitellen kuvio alkaa aueta: on kyse jostain paljon suuremmasta kuin yhdestä hännättömästä tytöstä.

Siri Pettersenin Odininlapsi avaa Korpinkehät-trilogian ja hitto vie, jatkoa on jaksettava vielä odottaa.  Hurahdin tähän kirjaan aivan täysillä alusta alkaen, monestakin syystä. Pettersenin luoma maailma on kiinnostava ja juuri sopivalla tavalla outo ilman liikoja taikoja ja lohikäärmeitä. Magia puuttuu Yminmaasta kokonaan, sen sijaan hallitaan luonnon omat parannusmenetelmät ja uskotaan uskomusrakennelmiin, jotka ovat sukupolvien aikana kehittyneet.

Yminmaan uskonto, jonka jumalana on korpinhahmoinen Näkijä, on mielestäni erittäin onnistuneesti kehitetty. Sitä avataan tarinan kuluessa vähitellen ilman saarnaavia elementtejä. Usko vain on, juuri sellaisena, pyhänä ja koskemattomana. Ja kun sen perustukset sitten alkavat täristä, ne tärisevätkin kunnolla.

Odininlapsessa toimii likipitäen kaikki. Tarina on hyvä, vauhdikas ja mukaansatempaava, henkilöhahmot monipuolisia ja samaistuttavia (vaikka Hirka onkin paikoin hieman, no, teini), luvut ovat napakoita ja rakennettu maailma imee mukaansa huomaamatta. Trilogian avausosana Odininlapsi on juuri sopivalla tavalla houkutteleva: jatko-osat on aikanaan ihan pakko lukea. Maailma avataan hienosti, mutta vielä jätetään avoimia kysymyksiä. Kahdelle seuraavalle kirjalle on epäilemättä paikkansa.

Kehuttavaa riittää. Pettersen on jättänyt mustavalkoisuuden ja ehdottomuuden sivuun. Odininlapsen maailma on moniulotteinen ja -sävyinen, ihmiset kokonaisuuksia, eivät karikatyyrejä (ehkä selkeintä pahista lukuunottamatta) ja yhteiskuntarakenne riittävän monimutkainen olematta vaikeasti ymmärrettävä. Hienoa työtä, kerta kaikkiaan!

En ymmärrä, miten maltan odottaa, että saan lukea seuraavat osat, Mädän ja Mahdin. Odininlapsen lopussa tuntuu nimittäin, että kaikki on sittenkin vasta alussa. Vaikka lukija onkin imaistu syvälle, eikä poispääsyä ole luvassa ennen kuin tarina saa viimeisen pisteensä.


Siri Pettersen: Odininlapsi
Suomentaja: Eeva-Liisa Nyqvist
Ulkoasu: Siri Pettersen / Sisko Honkala
Jalava 2015
612 s.
Odinsbarn (2013)

Arvostelukappale.

________

Muiden mietteitä: Mustemaailmani, Notko, se lukeva peikko

Kirjallinen retki Pohjoismaissa saa toisen ruksin Norjan kohdalle.

14. toukokuuta 2015

Asko Sahlberg: Herodes



Uskoa voi mihin hyvänsä, tietää voi vain vähän. Johonkin voi lakata uskomasta, mutta tietämystä on mahdoton kumota.


Pitäisiköhän siirtyä takaisin tiiliskivinaiseksi? Kun tarkastelen lukijuushistoriaani, huomaan, että suurimman osan siitä olen nauttinut tiiliskivistä. Teininä selätin yhden toisensa perään. Sittemmin olen tullut kärsimättömämmäksi, eikä aikaa paksuille kirjoille tunnu löytyvän niin helposti. Sehän on tietenkin ihan höpönlöpöä. Tietenkin sitä aikaa on, jos niin päättää.

Asko Sahlbergin Herodes on tiiliskivi parhaasta päästä. En tosin joutunut kasvattamaan käsivoimiani sitä lukiessani, sillä ostin teoksen armollisessa epub-muodossa. Sivumäärä on suuri, mutta tarina imee mukanaan, eikä sen mittaa tule ajatelleeksi, paitsi aivan lopussa, kun ei haluaisi vielä päästää irti.

Päähenkilö on ruhtinas Herodes Antipas, Galilean hallitsija, Herodes Suuren poika. Eletään ajanlaskun alkua Rooman valtakunnassa: ruhtinaan elämä on täynnä juonitteluja, etenkin kun joutuu tasapainottelemaan oman kansansa ja roomalaisten valloittajien välillä. Valta ja politiikka sekoittuvat uskontoihin ja jumaliin, arkinen elämä juhliin, ihmissuhteet toisiinsa.

Herodes kulkee kahdessa ajassa. Nykyhetkessä jo vanhentunut ruhtinas viettää hiljaista elämää valtakunnastaan karkotettuna, asemansa menettäneenä. Hän muistelee elämäänsä, joka on ollut pitkä ja polveileva. Menneeseen sukelletaan pitkiksi jaksoiksi. Myös Herodeksen luotettu palvelija Joosafat pääsee hetkeksi ääneen.

Herodes on kokenut paljon, rakastanut, vihannut, juonitellut ja joutunut itse petetyksi. Hän on tappanut ja melkein tapettu itsekin. Läheisiä on kuollut siinä missä vihollisiakin. Vanhuuden viisaus saa miettimään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin ja mitä jättää tekemättä. Herodeksen elämä aika on levotonta, sillä kansat kapinoivat ja uusia profeettoja nousee kyseenalaistamaan isien uskoa. Niin tekevät myös kaksi profeetaksi kutsuttua – Johannes ja Jeshua – joihin Herodes tahtomattaankin törmää ja joiden kohtaloon vaikuttaa.

Luin kirjaa ahmien. En olisi malttanut laskea sitä käsistäni, ja nukkumaanmenoaikakin venyi useana iltana, kun oli pakko lukea vielä vähän. Ihastelin Sahlbergin tyyliä. Tarinassa on Mika Waltarille kumartavia kaikuja, mutta se on vahvasti omaääninen. Se tuo 2010-luvun lukijalle näköalan kahdentuhannen vuoden taakse – fiktiivisen tietenkin, mutta näköalan yhtä kaikki.

Historiaa opiskellessani en koskaan ollut kovin kiinnostunut antiikista. Jätin aiheen opiskelut pakolliseen peruskurssiin, enkä jäänyt haikailemaan valintojeni perään. Sahlberg sai minut kiinnostumaan antiikista ainakin Herodeksen ajaksi. Kuinka hämmentävä kokonaisuus Rooman valtakunta olikaan, kuinka erikoinen ja silti ymmärrettävä sen poliittinen järjestelmä ja millainen  kansojen, uskontojen ja kulttuurien sekasotku!

Kansikuva kirjassa on hieno. Siihen kulminoituu yksi tarinan kantavista teemoista: kahleet ja vankina oleminen. Sillä eikö suurinkin hallitsija ole silti vanki: maailman, ympäristön, omien ajatustensa, äiti ajan vanki?

En ehkä osaa tehdä tälle teokselle tarpeeksi kunniaa. Riittääkö, jos totean, että se on yksiselitteisesti mahtava? Riittäköön. Sillä sitä se on.


Eläminen on helppoa. Heräät ja päivä kaatuu päällesi, ihmiskasvoja soljuu ohitse, kuulet puhetta ja huomaat miten myös oma suusi puhuu, ja samassa on ilta, tyhjennät viiniruukkusi ja yö painaa sinut uusiin uniin, jotka ovat edellisen yön unten tottelevaisia lapsia. Viikoista sikiää kuukausia ja ne kasaantuvat vuosiksi, partasi harmaantuu vaikka mielesi on valoisa, aivan vielä et aavista auringonlaskuissa lähestyvää kuolemaasi.


Asko Sahlberg: Herodes
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2013
680 s.
E-kirja

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Luettua elämää, Booking it some more, Kirjakaapin kummitus, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Ja kaikkea muuta, Ilselä, Hengityskeinu, Assyriologin lifestyle-blogi, Kulttuuri kukoistaa

7. joulukuuta 2014

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa



Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.

Kirja saatu kustantamon tilaisuudesta.


Judit on hyvin tavallinen keski-ikäinen keskisuomalainen nainen. Hän on yhden varsin tavallisen ja etäisen tyttären äiti ja yhden tavallisen miehen vaimo. Elämän ja ajan rajallisuus alkaa kolkuttaa Juditia olkapäälle, ja kun hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä aivan uudenlaiseen työhön Helsinkiin lapsuudenystävänsä Martan avustuksella, lähteminen entisestä elämästä on kivutonta ja helppoa.

Helsingissä Juditin päivät täyttää työ monikansallisen kotihoitopalveluyrityksen F-Remediumin kotisairaanhoitajana. Palkka ja työetuudet ovat huomattavan hyvät, mutta yrityksen toimintaperiaatteissa on hieman nieleskeltävää. F-Remedium ei ainoastaan hoida potilaidensa fyysisiä vaivoja, vaan paneutuu tiukan huolellisesti myös henkiseen puoleen. Yritys tarjoaa muun muassa sielun tilaa kartoittavaa ja jumalsuhdetta kehittävää Persinger-hoitoa.

Tapauskovaiseksi tai ehkä lähinnä agnostikoksi itsensä mieltävä Judit joutuu isojen kysymysten äärelle. Hän tapaa "ateistien kuninkaan" Leo Moreaun, joka on F-Remediumin asiakas ja maailman kuuluisin ateisti, fundamentalistikristittyjen ja ateistien välisen sodan eturintaman hahmo. Samalla hän seuraa hämmentyneenä ystävänsä Martan elämää, joka on yhä sielullisempaa – ja pelottavampaa. Martan poika ja Juditin kummipoika Mauri taas on vakavasti sairas, eikä hoitoa ole. Sielua voi kuitenkin yrittää hoitaa, jos vain Mauri antaisi siihen luvan.

Tarinan käänteet alkavat käydä yhä vauhdikkaammiksi, kun F-Remediumin salaisuudet paljastuvat vähitellen. Kaikilla ei totisesti ole puhtaat jauhot pussissaan. Ja sitäpaitsi – miksi aina sataa?

Viime vuonna Helsingin kirjamessuilla Atena järjesti kirjabloggareille tilaisuuden, jossa Pasi Ilmari Jääskeläinen kertoi uudesta kirjastaan. Samasta tilaisuudesta sen sai halutessaan mukaansa. Kiinnostuin kyllä Sieluista jo silloin, vaikken ollut mitenkään hullaantunut Harjukaupungin salakäytäviin. Kirja jäi kuitenkin keräämään pölyä hyllyyn.

Nyt on pölyt pyyhitty ja sieluja kieputeltu ees sun taas.

Lukukokemus oli, sanotaanko, monimuotoinen. Ensimmäiset parisataa sivua lähinnä haukottelin ja pohdin, milloin kirjan tarina oikein kunnolla alkaa. Leo Moreaun säärihaavan hoitamiset, Martan oudot puheet, Juditin omissa liemissään kiehuttelu, jokunen yksityiskohtainen vessakäynti... en saanut niistä mitään irti. Taustalla kytevä pahaenteinen tunnelma oli ainoa eteenpäin innostaja.

Kun lopulta alkoi rytistä, rytisikin sitten kunnolla.

Loppuosan kirjasta suorastaan ahmin. Jännitys-, kauhu- ja mysteerielementit sekoittuvat hienoksi kokonaisuudeksi, josta lähtee lonkeroita ja säikeitä moneen suuntaan. Sateen merkitys korostuu ja alkaa äkkiarvaamatta jopa kuristaa kurkkua. Yhä oudommaksi muuttuva maailma ja kokemus siitä tulee lähelle, hämmentää ja kiehtoo.

Sielut kulkevat sateessa on rohkea ja kunnianhimoinen kirja. Sen tarina on kumartelematon, omaehtoinen ja rajaton. Mielikuvituksen voima, tarinankerronnan taito ja rooli, joka lukijalle jää yhdistyvät toimivaksi kokonaisuudeksi.

Toisaalta kirjan heikkoudeksi koin sen paperinmakuiset henkilöhahmot. Tarinassa ei ole ketään, josta olisin välittänyt sen kummemmin. Minulle oli ihan sama, keneltä syötiin kasvot ja kuka hukkui muuten vaan. Ihmiset tarinassa ovat hölmöjä, yhdentekeviä, vastenmielisiä tai yksinkertaisen ärsyttäviä. Paperinmakua korostaa paikoin väliin tunkeva kaikkitietävä kertoja, joka analysoi ja selittää henkilöiden tekemiä tai heille tehtyjä ratkaisuja. Tämä kerrontamuoto saa kyllä lopulta selityksensä – aika vaikuttavan sellaisen – mutta tarinan kulussa se lähinnä ärsytti kuin kärpäsen surina.

Sielut kulkevat sateessa vetää tarinansa vaikuttavalla tavalla överiksi. Kirjan loppupuolella ei voi mitenkään tietää, mitä ihmettä vielä seuraavaksi voi tapahtua. Se on viihdyttävän kirjan merkki. Ja onhan tämä nyt vähän pelottavakin, ja monella tapaa myös ällöttävä tarina. Monia tunteita siis herätellään, ja ne vaihtelevat ääripäästä toiseen.

Mietin, millaisen juoni- ja teemakaavion tästä kirjasta saisi. Ehkä se olisi muodoltaan jonkinlainen visvainen puu, jossa on raapivia ja piikikkäitä, limaisia oksia, ja jokin itsestään tietoinen, lonkeromainen osa. Se kiiltelisi jatkuvassa sateessa, liikkuisi omin päin ja kasvaisi hitaasti, vaikka voisi näyttää jostain kulmasta viattomalta. Ja kun joku kulkisi sen ohi, lehtien välistä ilmestyisi luurankomainen, hyhmäinen käsi, jonka kosketus haisee kalmalta ja kuolemalta...


Kirjoitamme kirjasta yhtä aikaa Kirsin kanssa.

_____

Muualla: Kirjasfääri, Leena Lumi, Sabinan knalli, Amman lukuhetki, Morren maailma, Sallan lukupäiväkirja, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Opuscolo – Kirjasta kirjaan, Oksan hyllyltä, Illuusioita, Hyllytontun höpinöitä, Ilselä, Mustetta paperillaNuoren opettajattaren varaventtiili, Kirjailijan kellarissa, Kujerruksia ja niin edelleen...    


Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, josta ruksaan sairaanhoitajan ammatin.

18. heinäkuuta 2013

Viipyilevän melankolinen Gilead


Marilynne Robinson: Gilead
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kansi: Layne Kennedy
Bazar 2008
287 s.
Gilead (2004)

Oma ostos.


On vuosi 1956 Gileadin kaupungissa Iowassa. Ikääntynyt pastori John Ames on elämänsä ehtoossa ja tietää sen. Sydän ei jaksa enää kauaa, niin on lääkäri kertonut. Ames kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen, sillä hän haluaa jättää tälle jotain muistoksi itsestään myös aikuisuuteen. Omaisuutta pastorilla ei juurikaan ole perinnöksi jätettäväksi vaimolle ja pojalle, sillä vastuunsa tunteva sielunpaimen on käyttänyt rahansa mielummin kirkkonsa kunnostukseen ja köyhien auttamiseen.

Kirjeessään John Ames kertoo pojalleen omista juuristaan ja menneisyydestään pohdiskellen samalla yhteiskunnallisia, eettisiä ja teologisia ongelmia ja ilmiöitä. Tarinan läpi kulkee yhdysvaltalaisen elämäntavan muutos, kolme sotaa, rotukysymyksiä, perhehistoriaa, virheitä ja anteeksiantamusta. Kun John Amesin kummipoika, naapuriseurakunnan pastorin langennut poika, palaa pitkästä aikaa ja yllättäen Gileadiin, John joutuu punnitsemaan omaa kykyään armoon ja ymmärrykseen. Vähitellen lukijallekin alkaa selvitä, mistä kaunan kantaminen johtuu ja kuinka John Ames pyrkii siitä yli viimeisillä hetkillään.

Marilynne Robinsonin Gilead on Pulitzer-palkittu romaani, haikean kaunis kuvaus muuttuvasta maasta ja sen muuttuvasta kansasta, sukellus pieneen Keskilännen kaupunkiin ja sen ihmisiin ja yhteisöihin. Robinson antaa kertojansa yltää pohdinnoissaan Yhdysvaltojen sisällissotaan saakka isänsä ja isoisänsä kautta ja rakentaa siten kolmen sukupolven mittaisen matkan pappissuvussa.

En oikein tiennyt, mitä tältä kirjalta odottaa. Laatua nyt ainakin, sen verran luotan Pulitzer-statukseen ja siihen tosiasiaan, että Robinson kypsytteli kirjaa kauan. Vaikka tiesin kirjan kertojan olevan pastori, sen voimakas kristillinen pohjavire tuli kuitenkin yllätyksenä. John Ames pohtii uskontoa ja teologisia kysymyksiä paljon ja syvältä. Lähes 80-vuotiaanakaan hän ei vielä ole näiden aiheiden suhteen valmis, vaan moni seikka on edelleen vailla vastausta – ja sellaiseksi myös jää.

Ei tämä mikään käännytyskirja ole. Kyse on vahvasta romaanista, jossa on mielenkiintoinen ja koskettava, täyteläinen tarina, kiinnostavat henkilöt ja haikean melankolinen tunnelma. Vaikka John Ames tiedostaa aikansa käyvän vähiin ja vaikka hän ei sitä haluaisi, hän ei ole katkera. Pikemminkin miehessä vallitsee surumielinen toiveikkuus, tieto siitä, että elämä – keskeneräisenä ja epätäydellisenä, virheellisenäkin – on ollut hänelle hyvä.

Gilead etenee kuin tyyni puro. Paikoin kertojan ajatukset katkeilevat ja harhailevat, paikoin hypellään (hallitusti) menneen ja nykyisyyden välillä, paikoin tunnutaan kiertävän kehää. Kaikkein syvimmin kristinuskoa ja armoa pohtivista kohdista en aivan innostunut, sillä minusta tuntui, että ne toistivat itseään. Ehken vain erota hienovireisiä eroja, sillä kirjan päähenkilön ajatusmaailma on minulle vieras.

Minulle jäi tästä kirjasta levollinen olo. Se on taidokas ja kokonainen, upea teos, joka antaa paljon ajateltavaa. Ei pelkästään nyökyteltävää, vaan myös vastaanväitettävää, paljonkin. Luopumisen tuska kuvataan kauniisti, ilman katkeruutta. Se tuntuu hyvältä ja siitä voi ottaa opikseen vastaisen varalle. Suosittelen Gileadia kiireettömään hetkeen silloin, kun haluaa pureskeltavaa, kun kohtaa tai tietää kohtaavansa surua ja luopumista tai kun haluaa pysähtyä melankolisen toiveikkuuden äärelle.

"Mutta täytyy kyllä sanoa, että olen tämän kaiken kautta uudella tavalla oivaltanut maailman jatkuvuuden. Me tosiaan vaivumme unholaan ja jätämme huonomuistisen maailman taaksemme tallaamaan ja turmelemaan ja hukkaamaan kaiken, mikä on ollut meille tärkeää. Niin se vain on, ja se on ihmeellistä." (s. 222)

___

Maria koki Gileadin rauhoittavana kirjana, joka oli kuin hiljainen ja hieman yksitoikkoinen matka preerian halki. Maijasta kirja oli hyvä ja hieno ajoittaisesta laahaavuudestaan huolimatta. Liina nautti lukemisesta hieman oudosta sivumausta huolimatta.

Gilead on yksi ruksi TBR90+10-listallani sekä henkilökohtaisessa Pulitzer-haasteessani.

11. heinäkuuta 2013

Kotimainen kasarikirjakesä: Ukkosenjumalan poika



Arto Paasilinna: Ukkosenjumalan poika
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2012 (1. painos 1984)
240 s.

Kirjastosta.


Jumalilla on ongelma: suomalaiset eivät enää usko heihin. Muinaisuskon kannattajia on enää muutama kourallinen kristinuskon ja muiden humpuukien vietyä kannatusta viime vuosisatoina. Jotain on tehtävä! Ukko ylijumala määrääkin poikansa Rutjan tekemään matkan maan päälle tehtävänään käännyttää mahdollisimman paljon suomalaisia takaisin esi-isien uskoon. Jumalhahmoisena se ei oikein onnistu, joten Rutja vaihtaa taivaasta alas astuttuaan osia siuntiolaisen antiikkikauppiaan Sampsa Ronkaisen kanssa.

Sampsalla on elämässään omat ongelmansa jo ennen Rutjan ilmaantumista. Suomalainen muinaisusko ei ole Sampsalle vierasta, sillä hänen edesmennyt isänsä tunnusti sitä, mutta noin muuten elämään on osunut kaikenlaista harmittavaa. Sampsa hallinnoi isoa maatilaa, jolla luuhaa väkeä pyörittelemässä peukaloitaan. Punavuoressa sijaitseva antiikkiliike on hänelle sekä henki- että rahareikä, sillä voittoa ei tule, myymäläapulainen aiheuttaa harmaita hiuksia ja verotiedoissakin on jotain mätää. Siinä mielessä Rutjan ilmaantuminen ja osien vaihtaminen tuo Sampsan elämään sopivasti jännitystä ja muutoksia.

Alkaa innokas suomalaisten käännyttäminen, johon virkavallalla tahi pappissäädyllä ei ole juurikaan sanottavaa. Suomalainen yhteiskunta tutisee totisesti perustuksiaan myöten, kun ukkosenjumalan poika käärii hihat ja alkaa hommiin!

Kotimainen kasarikirjakesä -haasteen innoittamana hain jälleen luettavaa kirjastosta. Nyt vuoroon pääsi Arto Paasilinna, jonka tuotannosta olen tähän mennessä lukenut vasta Jäniksen vuoden, josta kovasti pidin (ja jonka sain myös valmistujaislahjana omaankin hyllyyn, kiitos Anne!). Tämä Ukkosenjumalan poika viimeistään sen teki: minusta tuli Arto-fani!

Kirja on hauska ja tarkkakatseinen, sen lukeminen sujuu kuin tanssi, henkilöhahmot ovat sopivissa määrin karikatyyrejä ollen silti uskottavia, ajankuva on herkullisen mehevä. Aivan mainio kokonaisuus! Tarina etenee nopeasti ja muodostaa koukuttavan kaaren, ei tätä olisi malttanut kädestään laskea.

Paasilinna on taitava, todella taitava, mikä ei liene mikään yllätys. Teksti on niin sujuvaa ja lennokasta, että sitä lukee ilolla. Tässä ei ole turhaa, tässä on asiaa, vaikka pilke silmäkulmassa on selkeä ja kirkas. Hihittelin äänettömästi monille lohkaisuille ja huomioille, joita Paasilinna ujuttaa tarinankulkuun. Ihan ääneen tämä ei naurattanut, mutta ei kaiken tarvitsekaan.

Ukkosenjumalan poika käsittelee suomalaista yhteiskuntaa empaattisesti ja silti terävästi. Lavalle marssivat erittäin selkeästi tunnistettavat erilaiset ihmistyypit, huomiota annetaan niin verokarhulle, yritystoiminnalle kuin mielenterveyspalveluille ja ajankuvaa rakennetaan huolella, muttei lainkaan pakotetusti. Itse olen kirjaa vuoden nuorempi, mutta koin sen kuvaaman 1980-luvun todella aidoksi. Sellaista se varmaan olikin!

Ainoa nipotukseni kohdistuu Paasilinnan naishahmoihin. Olisin toivonut edes yhtä kaikin puolin mallikasta naista tarinaan, ja lähimmäksi pääsi verotarkastaja Suvaskorpi, joka hänkin saa lopulta hyvin perinteisen naisihmisen roolin. Mutta kenties tämäkin on sitä 1980-lukua.

Sen sijaan Ukko Ylijumalan kuusi käskyä voisin milloin tahansa ottaa omaksi huoneentaulukseni:

1. Muista pelätä Ukkosta.
2. Älä ole pienille paha.
3. Suojele elämää.
4. Kunnioita vanhoja ihmisiä.
5. Elä ihmisiksi.
6. Älä anna periksi.

Näitä sietää miettiä.

___

Nopealla haulla en löytänyt muita blogikirjoituksia Ukkosenjumalan pojasta. Haastankin juuri sinut siellä lukemaan tämän mainion kirjan mitä pikimmin!

Osallistun kirjalla Kotimainen kasarikirjakesä -haasteeseen ja saavutan ensimmäisen tason, Jonna Tervomaan!

3. heinäkuuta 2013

Kristiina Vuori: Näkijän tytär



Kristiina Vuori: Näkijän tytär
Kansi: Markko Taina
Tammi 2012
569 s.

Lainakirja.


Varsinaissuomalaisen Teinperin kivikartanon tytär Margareeta Stark raiskataan metsässä ja alkunsa saa tulitukkainen tytär Eira. Margareetan puoliso Klaus Aura ei tunnusta lasta omakseen, vaikka mahtava appi, Teinperin valtias Ulf Stark sitä vaatii. Margareetan kuoltua synnytykseen Eira jää kasvamaan ilman vanhempien turvaa, mutta isoisä pitää hänestä huolta niin paljon kuin voi, ja piika Katri ottaa hänet helmojensa huomaan. Ulf Starkin uusi puoliso Ursula lahjoittaa miehelleen kaivatun pojan, perijän, Rikhardin, josta tulee Eiran kasvinkumppani. Ja jonka kanssa tarina on vasta alussa.

Neidoksi vartuttuaan Eira päätyy asumaan Hämeeseen, Ilvesten suvun vaikutuspiiriin Lauttian kartanoon. Eiralla on näkijän ja parantajan kykyjä, mikä saa Lauttian emännän rouva Talvikin vakuuttuneeksi siitä, että tytön isä on Ilves ja tyttö samaa sukulinjaa kuin hän. Toisin kuin Teinperissä, Lauttiassa Eiran taitoja ei katsota kieroon, vaan niitä vahvistetaan ja tuetaan. Samalla Hämeen mailla kuohuu, kun piispan miekka pyrkii raivaamaan kristinuskon tieltä kaikki jäänteet hämäläisten muinaisuskosta. Luvassa on taistelua, juonittelua, vihaa ja ahneutta, valintoja ja päätöksiä, rakkautta ja ripaus seksiä!

Tartuin Kristiina Vuoren historialliseen rakkausromaaniin Näkijän tyttäreen, koska en uskaltanut kieltäytyäkään. Anoppi oli hankkinut kirjan viime talvena ja tykännyt siitä kovasti, ja kun se sitten eräällä vierailukäynnillä tyrkättiin käteen, en voinut muuta kuin tuoda kirjan kotiin ja heittää muiden vuoroaan odottavien opusten pinoon. Olkoon siellä. Kesä on kuitenkin ilmeisesti pehmentänyt aivoni, sillä kaipasin hetkelliseen lukujumiin jotain kevyttä ja vetävää. Päätin antaa Näkijän tyttärelle mahdollisuuden.

Ja sanottavahan se on, että joskus jopa anoppia kannattaa kuunnella.

Aivan mainiota viihdettähän tämä kirja on! Tarina on vauhtiin päästyään vetävä ja vaiherikas, kiinnostavia henkilöitä lappaa esiin nopeammin kuin heistä ehditään hankkiutua eroon, keskiaikainen Häme on eloisa ja uskottava, toimintaa riittää, romantiikka ei mene yltiömakeaksi, vaan tarinaan on helppo uskoa.

Itse kun olen erittäin kiinnostunut kansanperinteestä, kirjasta oli hauskaa bongailla tuttuja juttuja ja niitä uusia oppejakin. (Synnytyskulttuuria tutkineena ja toivottavasti aiheen parissa joskus jatkavana olisin toki mieluusti lukenut siitä enemmän, mutta ehkei se nyt ollut tämän kirjan aihepiirin kannalta relevanttia, joten olkoon.) Kirjassa on jonkin verran sanastoa, joka saattaa häiritä aihetta tuntematonta lukijaa, mutta kirjan lopussa on sanalista sitä helpottamaan.

Toki on todettava, ettei Näkijän tytär aivan ongelmatonta tarinankerronnan tykitystä ole, vaikka mainio lukukokemus olikin. Tarina on turhan pitkä, sillä suvantovaiheita on makuuni liikaa. Luen kyllä mielelläni elävää kuvausta arkipäivän askareista, mutta tällaisten viihdekirjojen osalta haluan ensisijaisesti toimintaa. Karsintaa olisi siis voitu jossain määrin tehdä, sillä itse haukottelin jossain puolivälin jälkeen turhan monta kertaa. Onneksi loppuosan rytinä maksaa vaivan.

Päähenkilö Eira on kiinnostava tapaus, mutta jossain määrin raivostuttava ja mielestäni paikoin hieman epäuskottava. Ottaen huomioon, että kyse on vanhan parantajasuvun vesasta, joka saa vielä huolellista opetusta ja perehdytystä aiheeseen ja on muutenkin monessa suhteessa hyvin etuoikeutetussa asemassa taustansa huomioon ottaen, hän on kummallisen uppiniskainen ja vehtaileva, paikoin melkein pissis. Eirasta on haluttu kirjoittaa poikkeuksellinen neito, mikä on ilman muuta hyvä, mutta hieman ärsyynnyin siitä, että hänen tuiskahteleva luontonsa ja kiukuttelunsa rinnastettiin paikoin viisauteen (ts. naiselle "poikkeukselliseen" älykkyyteen, jota muutaman kirjan miehen suulla pohditaan), mitä se ei todellakaan ole. Onhan kyse toki itsenäisestä (ja itsepäisestä!) naisesta, mutta vastahankaan oleminen ei kirjan kontekstissa silti riittänyt vakuuttamaan minua Eiran säkenöivästä älystä, vaan jotain muutakin olisi pitänyt olla. Olisi vaan välillä ottanut sen kapustan kiltisti käteensä ja mennyt itseensä, niin olisin voinut olla toista mieltä.

No, näistä pienistä ininöistä huolimatta viihdyin Eiran ja muiden kirjan henkilöiden parissa yli 500 sivua varsin ongelmattomasti. Maagiset elementit, kuten Eiran näkyunet, paransivat tarinan potkua ja elävöittivät muinaisuskon maailmankuvaa hienosti. Kristinuskon ja pakanuuden yhteentörmäys on ylipäänsä tolkuttoman kiinnostava aihepiiri Suomen(kin) historiassa, ja siihen Näkijän tytär tuo rehevän näkökulman. Kirjan rakkaustarinat toivat omaa maustettaan, ja vaikka olisin toivonut lopun olevan toisenlainen, pidän kirjailijan ratkaisua raikkaana.

Tiivistettynä siis: mainiota viihdettä vaikkapa kesälomapäiviin, olkaapa hyvät ja nauttikaa oman maun mukaan!

___

Muiden mietteitä Näkijän tyttärestä löytyy netistä reilusti. Muun muassa Kirjanainen, Salla, Kirsi, Morre, Norkku, Raija, Booksy ja Helmi-Maaria Pisara ovat kirjoittaneet kirjasta.

Osallistun kirjalla Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

9. huhtikuuta 2013

Tiedän uskovani, uskon tietäväni



Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Keskustelukirjeitä.
Kansi: Leena Kilpi
Minerva 2010
296 s.

Kirjastosta.


Maailmassa tarvitaan dialogia, ei kiistelyä; ymmärtämistä, ei saarnaamista. (E.V. s. 255)

Jälleen ollaan syvällisten asioiden äärellä. Tampereen hiippakunnan emerituspiispa Juha Pihkala ja tähtitieteen professori Esko Valtaoja istuvat taas vastakkain ja jatkavat keskustelua uskosta ja tiedosta siitä, mihin se Nurkkaan ajetun Jumalan? lopussa jäi. Luin keskustelun ensimmäisen osan helmikuussa, ja halusin jatkaa hyväksi havaitsemaani linjaa.

Tämä jatko-osa on edeltäjänsä tapaan rauhallinen ja verkkainen dialogi. Miehet käyvät kymmenen erillistä, mutta toisiinsa linkittyvää keskustelua, joissa käsitellään ikuisuuskysymyksiä: mikä erottaa tiedon ja uskon, mistä usko muodostuu, mitä muotoja uskonnollisuus saa, mikä on moraalin alkuperä ja peruste, mikä on tämän kaiken merkitys ja tarkoitus. Juuri sellaista mukavaa pikku puuhaa ja pohdiskeltavaa iltateen oheen. Samalla eletään noin puolitoista vuotta kummankin herran elämää iloineen ja suruineen, ja vaikka mikään päiväkirjatilitys ei kyseessä olekaan, vaikuttavat yksityiselämän tapahtumat väistämättä myös keskustelun henkeen.

Uskon ja tiedon kysymykset kiehtovat minua paljon. Niihin tässä kirjassa nimenkin mukaisesti pureudutaan. Vaikka viihdyin jälleen erinomaisesti taitavien kirjoittajien mukana, jotain jäi tällä kertaa uupumaan. Ehkä luin tämän liian nopeasti edellisen osan perään, sillä jotenkin tuntui, ettei tämä tarjonnut oikein mitään uutta ja edellisestä kirjasta eroavaa. Samoja aiheita kierrellään ja kaarrellaan ja vain paikoin sanan säilät heiluvat tosissaan – niistäkin kohdista päästään (melkeinpä harmillisen) nopeasti ohi. Välillä on melkeinpä tyhjäkäyntiä.

Arvostan todella paljon juuri tämän kirjan kuvaamaa keskustelutapaa, joka tuntuu välillä olevan katoava luonnonvara. Tässä keskustelijat ensinnäkin esiintyvät omilla nimillään ja kasvoillaan, omalla persoonallaan pelaten. Välillä minusta tuntuu – sitä kuuluisaa julkista keskustelua seuratessani – että oikea keskustelemisen ja keskustelukumppanin kunnioittamisen taito ovat aivan hukassa. Eri mieltä olevia isketään niin ovelasti ja kovaa kuin ikinä on mahdollista, ja jos keskustelu lähtee epämukaville alueille, aletaan huutaa, jolloin kovimpaa huutava olettaa voittavansa. Tuskallista seurattavaa poikkeuksetta.

Kuten olen aiemminkin kertonut, vetäydyn Valtaojan leiriin. En kuulu kirkkon enkä tiedä, onko Jumalaa olemassa vai ei, joten Pihkalalla ei siinä mielessä ole mitään mahdollisuuksia kanssani. Se ei tietenkään tarkoita, ettenkö kernaasti lukisi hänen perusteltuja mielipiteitään, pikemminkin lähes janosin Pihkalan puheenvuoroja. Valtaoja alkaa vähitellen olla näissä asioissa minulle kirjoittajana tuttu, mutta emerituspiispa tarjoaa vielä yllätyksiä. Ei ehkä sinänsä yllätyksiä, sillä tunnen mielestäni suhteellisen hyvin luterilaisen kirkon kontekstin, mutta sanotaanko, ettei hän ole minun näkökulmastani yhtä ennalta-arvattava kuin Valtaoja (jonka ennalta-arvattavuus ei siis kuitenkaan ole negatiivinen asia).

Tiedän uskovani, uskon tietäväni jatkaa tyylikkäästi edeltäjänsä avaamaa keskusteluketjua. Luulen, että kirjasta saa enemmän irti, jos on valmiiksi kiinnostunut sen käsittelemästä problematiikasta, mutta pelkästään yleissivistyksen vuoksi se ei ehkä ole mitenkään erityisen timanttinen. Ehkä edellinen osa on siihen parempi. Hyvin perusteltuja väitteitä ja uskomuksia ja hyvässä hengessä käytävää, kirjallisesti vakuuttavaa keskustelua on toki aina ilo seurata, ja sitä tämä kirja kyllä tarjoaa viimeisille riveille saakka.

___

Kirjan ovat lukeneet myös Jori ja Minna (vanhassa blogissaan).

Haasteet: Kansankynttiläin kokoontumisajot (Uskonto)

21. helmikuuta 2013

Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa!



Jyrki Siukonen: Muissa maailmoissa. Maapallon ulkopuolisten olentojen kulttuurihistoriaa.
Gaudeamus 2003
195 s.

Kirjastosta.


Onhan tuota tullut kerran jos toisenkin pohdittua, minkälaista elämää avaruudessa mahtaa olla. Missä se on, millaista se on ja miten siihen saisi yhteyden? Foliohattua en kuitenkaan ole päähäni pannut, enkä ole rakennellut koskaan minkäänlaisia vastaanottimia, mutta minun järkeni mukaan äärettömässä avaruudessa on kyllä vähän niin kuin pakko olla muitakin kuin me telluslaiset.

Jyrki Siukosen Muissa maailmoissa kertoo alaotsikkonsa mukaisesti siitä, miten ihmiset ovat Maapallon ulkopuolisen elämän historian saatossa käsittäneet. Kirja ei ota kantaa siihen, onko sellaista elämää vai ei, vaan kuvaa sitä ihmiskulttuurin puolta, jonka aina silloin tällöin unohtaa, vaikka se on läsnä joka ikinen päivä: se kuvaa mielikuvitusta ja sen voimaa.

Ajallisesti kirja kattaa ajattelijoita ja kirjoittajia aina antiikin Kreikasta himppasen 1900-luvulle saakka, mutta se keskittyy uuden ajan alkuun ja valistusaikaan. Vilautetaan Ciceroa, Kepleriä, Voltairea, Lockea, Leibnitzia ja Kantia sekä monia, monia muita. Pääasiassa miehiä. Ylläri.

Kirjassa käydään läpi sekä vakavasti otettavaa tieteellistä ja filosofista pohdintaa että kaiken järjen perusteella kiistämättä unimaailmoissa koettuja asioita. Moni on vuosituhansien kuluessa pohtinut pitkään ja perusteellisesti, voiko avaruudessa olla elämää, miten se on mahdollisesti muodostunut, onko Jumala luonut sen (tai miksi Hän sen on tehnyt) ja kuuluuko ihmisen evankelioida esimerkiksi marsilaisia. Yksi tulenpalava kysymys on, ovatko marsilaiset (tai ketkä tahansa avaruuden asukit) ihmissuvun tapaan perisynnin pauloissa (loppujen lopuksihan emme voi tietää, missä kaikkialla Aatami ehti seikkailla) ja toisaalta ovatko he osallisia Jeesuksen sovituksesta vai eivät. Eipä ollut ennen käynyt mielessä, jos totta puhutaan. Kaikkea ne teologitkin pohtivat...

Siukosella on mainio kirjoitustyyli, mukaansatempaava ja lukijaystävällinen. Viitteitä on vaikka muille jakaa, mutta se ei tee kirjasta raskasta tai vaikeaa. Aihe on sen verran houkutteleva, että uskallan luulla jopa filosofeja ja aatehistoriaa sen kummemmin tuntemattomia (tai niistä kiinnostumattomia) lukijoitakin löytyvän – mikäli tämä kirja vain sattuu jossain osumaan silmään.

Muissa maailmoissa on erittäinkin pätevä vaan ei ryppyotsainen teos. Villille osastolle lähdetään vain paikoin, ja esimerkiksi viimeisen luvun kattamat unikuvat avaruuden asuinsijoista, joita ympäri maailman on (kai aina?) osattu tuottaa, ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka häilyvä on raja vakavilla mielin harjoitetun pohdiskelun ja totaalisen hörhöilyn välillä. Esimerkiksi 1800-luvun lopulla elänyt meedio Hélène Smith olisi voinut olla kiinnostava tuttavuus – hän nimittäin kirjoitti sujuvasti marsin kieltä.

Jos siis kiinnostaa tutustua avaruusolentoja koskevaan ihmisajatteluun vuosituhansien varrelta kompaktissa paketissa, uskallan suositella tätä opusta luettavaksi. Kirja on fyyiseltä olomuodoltaan mukava ja sisältönsä puolesta kaikkea muuta kuin ajanhukkaa.

___

Kosmoksen lumoa ja tähtisumua -haaste (Huom! Tähän ehtii osallistua vielä helmikuun loppuun asti!)
Kansankynttiläin kokoontumisajot (XVII Historia)

11. helmikuuta 2013

Nurkkaan ajettu Jumala?



Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala? Keskustelukirjeitä uskosta ja tiedosta.
Kirjapaja 2004
304 s.

Kirjastosta.


Nurkkaan ajettu Jumala? on kahden oman alansa asiantuntijan ja suunnannäyttäjän, oppineen ja sivistyneen herrasmiehen dialogina kulkeva kirja. Piispa Juha Pihkala ja professori Esko Valtaoja lähtevät haasteeseen – kirjeenvaihtoon itselleen tuntemattoman, lähtökohtaisesti "vastapuolta" edustavan ihmisen kanssa – varovaisesti mutta uteliaina. Tavoitteena ei ole tiukka debatti saati riita, vaan asioiden tarkastelu omaa näkökulmaa laajemmasta perspektiivistä.

Mitä ovat usko ja tieto? Miten ne rakentuvat, mistä ne rakentuvat? Miten voi tietää jotakin, miten uskoa johonkin? Miten maailmankuva ja maailmankatsomus muodostuvat ja miten ne eroavat toisistaan? Kuka on oikeassa?

Kirjaan kiteytyy suuria kysymyksiä, mutta se ei pakahdu omaan suuruudenhulluuteensa, mistä pitävät huolen taidokkaat kirjoittajat. Kirje kirjeeltä aihepiirit syvenevät ja näkökannat laajenevat. Pihkala ja Valtaoja pelaavat omat korttinsa huolella, ja molempien on aika ajoin sekä asetettava itsensä likoon että peräännyttävä. Tunnelma tiivistyy ajoittain, muttei ahdista. Riitaa ei synny.

Pihkala on Tampereen piispan virasta vuonna 2008 eläkkeelle jäänyt kirkonmies, Valtaoja avaruustähtitieteen professori Turun yliopistossa. Suuria miehiä siis, asiansa tuntevia. Pihkala edustaa osaltaan Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, Valtaoja on sitoutumaton agnostikko. Nurkkaan ajettu Jumala? vie lukijansa näiden näkökulmien kautta sekä tarkastelemaan kahden ajattelijan ja kynäniekan argumentteja että pohtimaan omia näkemyksiään ja käsityksiään.

Itse olen kirkosta eronnut agnostikko, joten lähtökohtaisesti kuulun enemmän Valtaojan leiriin. Pyrin kuitenkin lukemaan kirjaa mahdollisimman avoimin mielin, siis antaen tilaa myös Pihkalan ajatuksille. Valitettavasti on kuitenkin todettava, että tässä kisassa omat pisteeni menevät ilman muuta Valtaojalle, sillä Pihkala ei pysty vakuuttamaan minua laisinkaan esimerkiksi siitä, miksi kirkko ei siunaa homopareja tai miksi paavin ehkäisykieltoa pitäisi ymmärtää. Eivät mene jakeluuni, tämänkään jälkeen, sillä Pihkala kiertelee kuumia aiheita, eikä lopulta vastaa Valtaojan esittämiin haasteisiin suoraan laisinkaan.

Olen todella kiinnostunut uskonnoista ja uskosta, vaikken itse kumpaakaan "harrasta". Uskominen johonkin (minun mittapuullani) yliluonnolliseen on kiehtovaa, mutta loppujen lopuksi ymmärrykseni ulottumattomissa. Minä kun kaipaan niitä pahamaineisia todisteita. Minulle on tärkeää myös se, että jokin oppi- tai tietojärjestelmä perustuu ennen kaikkea itsensä kumoamiseen: virheelliset käsitykset paljastetaan ja ne korjataan.

Nurkkaan ajettu Jumala? ei pyri käännyttämään ketään mihinkään suuntaan. Sen tarkoitus on avata käsityksiä ja argumentteja, toimia keskustelun herättäjänä ja ajatusten innoittajana. Kirja palkittiinkin Vuoden kristillisen kirjan tittelillä ilmestymisvuonnaan. Lukukokemuksena se on miellyttävä ja sujuva, molemmat herrat hallitsevat sanan säilänsä erinomaisesti. Kiihkottomuus miellyttää, sillä kurkku suorana paasaaminen (oli aihe mikä hyvänsä) lähinnä kyllästyttää minua. Tämä kirja pelaa avoimin kortein. Sitä ei maailmassa liikaa tapaa.

___

Jori on myös lukenut tämän kirjan.

Kansankynttiläin kokoontumisajot: Uskonto (ja kipuaminen haasteen ensimmäiselle suoritusasteelle, Sytkäriksi!)

27. tammikuuta 2013

Jää



Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suomentaja: Leena Vallisaari
Teos & Schildts & Söderströms 2012
366 s.
Is (2012)

Kirjastosta.


Nuoren papin Petter Kummelin perhe muuttaa jatkosodan laannuttua Luodoille, syrjäiseen saaristoseurakuntaan, joka on pitkään ollut vailla pysyvää pappia. Papin vaimo Mona on tehokas ja liikkeissään vikkelä, toimeen kyselemättä tarttuva nainen. Petter itse sen sijaan on hieman haaveiluun ja idealismiin taipuvainen. Pariskunnan pieni tyttö Sanna ihailee ja ihmettelee maailmaa niin kuin vain lapsi voi.

Luodoilla elämä on raskasta mutta antoisaa. Ihmiset ja suvut ovat eläneet siellä ikuisista ajoista lähtien, ja vaikka Kummelit huumaantuvat saaristolaiseksotiikasta, heidänkään tietoisuutensa ei voi välttyä ymmärtämästä kahtiajakoa, joka itä- ja länsiluotolaisten välillä vallitsee. Jos itäluotolainen putoaa jäihin, ei länsiluotolainen välttämättä ojenna kättään. Ja toisinpäin.

Laulava ja sydämellinen pappi ihastuttaa seurakuntalaisia, ja papin rouva on tehokkuudessaan kuin kansanvalistusseuran opaskirjasta. Vähitellen perhe sopeutuu teräväreunaiseen elämään uudessa ympäristössä, ja ympäristö sopeutuu heihin. Taustalla vilahtelevat sekä Petterin että Monan lapsuudenperheet ja haastavat suhteet vanhempiin. Perheenlisäystäkin saadaan, kun sopivasti heinänteon jälkeen syntyy perheen toinen tytär, Lillus. Pastoraalitutkinnon suoritettuaan Petter on valmis nimitettäväksi Luotojen kirkkoherraksi. Hän ei aio enää lähteä.

Mutta saaristo on arvaamaton, eikä elämä siellä ole sellaisten sääntöjen mukaista, joita ihmiset yksin kirjoittavat. Luonto ei kysele mielialoja eikä mielipiteitä, se toimii kuten on aina toiminut. Ja ihmisen on vain sopeuduttava, otettava vastaan se, mikä tulee.

Lopultakin sain tämän viimevuotisen Finlandia-palkitun kirjan käsiini. Laitoin sen varaukseen jo ennen ehdokaslistan julkistamista, mutta kauan siihen kuitenkin meni, että vuoroni tuli. Ahmin kirjaa viikolla aina sopivissa väleissä, ratikassa ja junassa, ennen nukkumaanmenoa ja hetken aamulla.

Sanottakoon se suoraan, mutta olen pettynyt. Jää ei tarjonnut minulle sitä hekumaa, jonka odotin ja toivoin sen tarjoavan. Kirja käynnistyi hitaasti ja jatkui sellaisena aivan liian pitkään, vaikka eläväinen kuvaus ja kaunis kieli imaisivatkin mukaansa. Preesensissä kulkeva kerronta on paikoin jopa tajunnanvirtamaista, ja näkökulmat vaihtelevat kiinnostavasti. Liian pitkään jäädään kuitenkin kuvaamaan papin perheen saarelle asettautumista, arkirutiineja ja kirkollista elämää. En voi kuin ihmetellä, miksi kirjaan on jäänyt niin pitkiä jorinoita jumalanpalveluselämästä ja Jeesuksen pelastuksesta. Tottakai nämä teemat kuuluvat papin elämään, en sitä kiellä, mutta ne toistuivat uudelleen ja uudelleen, mitä ihmettelen. Kerta riittää, kiitos, etenkin, kun en havainnut toiston tuovat teemoihin mitään uusia tasoja.

Perheen sisäinen dynamiikka on mielenkiintoisesti kuvattu. Petter ja Mona sekä täydentävät että torjuvat toisiaan. Nuori pappi on melkein liian jumalinen ollakseen edes totta, ja vaikka miellyin häneen, olisin toivonut enemmän säröä pintaan kuin mitä lopulta annettiin. Hyvät kirjalliset henkilöt ovat mieleenpainuvia ja uskottavia juuri epätäydellisyydessään, eikä pelkkä korostettu nössöys ja sovittelunhalu riittänyt vakuuttamaan minua. Mona taas on kuin pyörremyrsky ja samalla kuin meren rasvatyyni pinta. Hänen vauhdissaan suorastaan hengästyy, ja vaikka en hänen tapaistaan kivikasvoista ihmistä haluaisi lähipiiriini, on hän henkilöhahmona mielestäni huomattavasti miestään uskottavampi ja aidompi. Äitinä hän on lähinnä ahdistava: voi Sannaa ja Lillusta! Vaimon käytännöllisyys tulee kuitenkin vähän turhan alleviivatuksi suhteessa miehensä idealismiin ja haaveiluun. Vähempikin olisi tehnyt selväksi, että Monaan kiteytyy jälleenrakennusta tekevä, tehokas ja toimelias Suomi, jolla ei ole aikaa jäädä unelmoimaan. Mistään.

Jää on joka tapauksessa täyteläinen kirja ja kertomus. Lundbergin tapa kuvata karua mutta kaunista saaristoa on suorastaan huumaava, ja hän paljastaa etenkin sivuhenkilöistä kiinnostavia puolia vähitellen tarinan aikana, vaikka osa niistäkin jää hieman puolitiehen. Ihmissuhteiden merkitys korostuu haastavissa asuinolosuhteissa pienessä ja eristyneessä yhteisössä, mutta eivät ne koskaan ole helppoja mantereellakaan, minkä Kummelin pariskunnan hankalat suhteet omiin vanhempiinsa osoittavat. Niihin olisin tosin kaivannut hieman syvempää selitystä.

Kirja ei missään nimessä ole huono, ei todellakaan. Jotenkin vain odotin jotain aivan taianomaista ja mukaansatempaavaa, mieltä ja sydäntä koskettavaa ja erityislaatuista. Näinhän se taas tuli todeksi, että ennakko-oletukset eivät aina toteudu, ja pettymys on siksi kovempi kuin olisi osannut odottaa.

___

Moni muu on pitänyt Jäästä huomattavasti minua enemmän (ei vähiten presidentti Tarja Halonen, joka sen Finlandia-voittajaksi valitsi). Tällä viikolla kirjasta ovat kirjoittaneet ainakin Kaisa (joka rakastui kirjaan ja sen rauhalliseen tempoon) ja Valkoinen Kirahvi (joka ei päässyt aivan sisään kirjan alkupuolen idylliin ja jota jäi myös vaivaamaan kertomuksen tasaisuus).

Tämä on ensimmäinen Lundbergilta lukemani kirja, joten osallistun sillä Riinan Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen.

27. joulukuuta 2012

Erään Piin elämä (Ota riski ja rakastu kirjaan)


Yann Martel: Piin elämä
Suomentaja: Helene Bützow
Tammi 2003
394 s.
Life of Pi (2001)

Kirjastosta.


Piscine "Pii" Patel on intialainen eläintarhanomistajan poika, eläimien kanssa ikänsä tekemisissä ollut nuori mies, joka jää ainoana ihmisenä henkiin rahtilaiva Tsimtsumin upotessa Tyynellämerellä matkalla kohti Kanadaa. Meri vie Piin koko perheen, laivan miehistön ja lähes kaikki matkalla mukana olleet eläimet. Pelastusveneeseen pelastautuvat Piin lisäksi jalkansa telonut seepra, oranki, hyeena ja bengalintiikeri nimeltään Richard Parker.

Kapea elintila ja lajityypilliset piirteet yhdessä kokonaisvaltaisen poikkeustilanteen kanssa johtavat siihen, että matkustajia on lopulta jäljellä vain kaksi: poika ja tiikeri. Alkaa eriskummallinen matka ja selviytymiskamppailu meren armoilla. Voiko ihminen selvitä sellaisesta? Entä eläin? Mikä on ihmisen ja eläimen suhde poikkeuksellisissa ääriolosuhteissa – vai onko sitä? Kuunteleeko taivas, Jumalan korva, Piitä laisinkaan? Minkä hinnan selviytymisestä joutuu maksamaan?

Maukka heitti taannoin minua vastahaasteella Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteessa ja määräsi luettavakseni Piin elämän. Tästä on jo puoli vuotta aikaa, joten lopultakin oli syytä tarttua toimeen. Kirja oli minulla lainassa jo valmiiksi, mutta viimeistään siihen tullut varaus pakotti avaamaan kirjan kannet. Tarinahan on käännetty vastikään elokuvaksi, joka pyörii näytännöissä pitkin maata parhaillaan. Varmaan siksi kirjakin on taas herättänyt kiinnostusta.

Olin kuullut Piin elämästä hyvää, ja etenkin Amman elokuinen teksti, jossa hän – rutikuivan realismin ystävä – oli avoimesti syvästi vaikuttunut, sysäsi ajatuksiani siihen suuntaan, että tämä saattaa olla aikamoinen kirja.

Ja onhan se.

Tarinan imuun pääseminen kesti hetken, samoin lempeään ja ehkä jopa hieman naiiviin kertojaääneen tottuminen. Mutta kun se tapahtuu, tarina vetää kuin häkä. Päivät, viikot ja kuukaudet pelastusveneessä ovat pitkiä, toimet näennäisen yksinkertaisia ja toisiaan toistavia ja silti niin monenlaisia ja haastavia, Piin elämänasenne ihmeellinen, Richard Parker niin uskottava ja todentuntuinen, että kirjaa lukee ahmien. Näin koko ajan edessäni pelastusveneen, Piin ja tiikerin reviirit, oranssin turkin ja upean ja hengenvaarallisen eläimen. Näin kilpikonnat, hait, lentokalat, levälautat, vesitislaimet, köydet ja pressut. Polttava aurinko porotti niskaani, meriveden marinoimat haavat tuntuivat minunkin selässäni, tyydyttämätön jano poltti kurkkuani.

Piin elämä on hieno kirja. Hieno. Se on näennäisesti helppoa luettavaa, mutta panee pohtimaan monia asioita. Minua se ei sentään saanut uskomaan Jumalaan, kuten kansiliepeessä "uhataan", mutta sen sijaan se vahvisti uskoani tarinankerronnan taitoon, kirjojen maailman ihmeisiin, eläimiin, ihmisiin ja luonnon monisäikeiseen kokonaisuuteen. Se rakentaa hienon ja ravisuttavan tarinan, joka kertoo paljon tästä maailmasta, jossa elämme, ja se muistuttaa ihmisen mielikuvituksen voimasta. Siitä, joka on meissä jokaisessa.

Laura piti kirjan raikkaudesta ja yllä pysyvästä jännityksestä, Taika ihailee kirjan monitasoisuutta ja jokaisella lukukerralla löytyviä uusia puolia, Tessa yllättyi yllätyksettömyydestä, Sanna koki mieleenpainuvan seikkailutarinan, Satuun Piin tarina iskee täysillä, Kaisa pohtii kiinnostavasti tarinan eri kerroksia ja vertauskuvia.

Tämän lukukokemuksen myötä kuittaan marjiksen aloittaman hauskan Ota riski ja rakastu kirjaan -haasteen suoritetuksi. Aiemmat haasteeseen lukemani kirjat ovat Kvanttivaras, Hullu vapaana ja Marie.

28. lokakuuta 2012

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja



Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?
Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry, 2012
212 s.

Arvostelukappale.


Emme tiedä vielä kaikkea, mutta tietämättömyys jostain ei ole mikään todiste. (Usko ja tieto, s. 176)

Esko Valtaojan uutuus, vaatimattomasti nimetty Kaiken käsikirja – Mitä jokaisen tulisi tietää?, on kirjoittajansa tutun tyylin mukaisesti mukaansatempaava, viihdyttävä, ajattelemaan pakottava ja jopa tällaisen perushumanistin ymmärryksellä luettavissa oleva teos. Sen tarkoituksena on ollut "tiivistää kaikki olennainen maailmasta ja ihmisestä, aineesta ja hengestä, pariinsataan sivuun". Ja kyllä, aika lähelle epäilemättä on päästy.

Kaiken käsikirja on jaettu kymmeneen lukuun, jotka kertovat sen olennaisen. Liikutaan maailmankaikkeuden alun ja rakenteen sekä fysiikan peruslakien äärellä, pohditaan sitä, mitä todellisuus on, tarjotaan elämän synnyn ja evoluution perustiedot kuin tarjottimella, siirrytään ihmiskunnan historiaan ja yhteiskuntarakenteisiin ja lopuksi tartutaan haasteeseen nimeltä usko – muuta hengenelämää ja ihmisen ihmeellistä kykyä tehdä taidetta unohtamatta.

Tämä lukija melkein hengästyi, vaikka itse lukeminen tapahtui tuttuun tapaan suosikkiasennossani, sängyssä maaten. Niin paljon vanhaa ja uutta, unohdettua ja joskus kuultua, omassakin mielessä usein pyörivää ja toisaalta siellä koskaan käymätöntä tietoa ja ajateltavaa tästä sai. Kärryiltä en tipahtanut kertaakaan, vaikka fysiikka – saati kvantti- sellainen – ei vahvin lajini olekaan, niin napakasti ja selkeästi Valtaoja osaa aiheistaan kirjoittaa. Teki hyvää lukea jotain sellaista, joka ei muutamaan hetkeen ole todellakaan ollut mielessä sen sijaan, että olisin jälleen tahkonnut vain "oman alani" teoksia (jolla viittaan gradukirjallisuuteen).

Maailmankaikkeus on niin käsittämättömän ihmeellinen juttu, että minulta menee sitä miettiessä usein pasmat ihan sekaisin ja piuhat solmuun. Miten mahtavaa ja upeaa on se, että ihminen kykenee ymmärtämään ja tutkimaan Tätä Kaikkea, koko ajan lisää ja lisää tietoa saaden!

Valtaoja ei kuitenkaan jää pyörimään vain luonnontieteiden äärelle, vaan kirjassa saavat osansa myös historia, yhteiskunta ja uskonto. En tiedä, kuinka kerettiläisenä minua historia-alan piirissä pidetään, mutta voin yhtyä Valtaojan toteamukseen:

Maailmanhistoriassa on ollut vain neljä todella merkittävää tapahtumaa: Homo sapiensin synty Afrikassa, lähtö alkukodista levittäytymään ympäri koko maailman, maanviljelyksen aloittaminen ja tieteen keksiminen. (Historia, s. 127)

Kaikki muu – no, on sillekin paikkansa. (Ja on silläkin merkityksensä, hyvänen aika, mutta melko onnistunut tiivistys silti, sanoisin.)

Kaiken käsikirjasta tekee onnistuneen kokonaisuuden se, ettei se jää pyörimään tai junnaamaan yhden asian ympärille, vaan jokaisessa luvussa soppaan lisätään uusi mauste ja siirrytään eteenpäin. Vaikka Valtaoja on luonnontieteilijä ja siten ymmärrettävästi oman alansa puolestapuhuja ja sen korostaja, hän ei väheksy hengentieteitä tai taidetta, ei uskontoakaan. On aina miellyttävää, kun ihminen osaa perustella kantansa kiihkotta ja niin hyvin, että vastalauseet takertuvat saman tien kurkkuun. (Toki kaiken maailman huuhaa saa Valtaojalta kovaa kyytiä, mutta sen se ansaitseekin.)

Tila on kirjassa rajallinen, mutta moneen asiaan ehditään ottaa kantaa. Yhteiskunnan toimintaa ja oikeudenmukaisuutta käsittelevässä luvussa pääsin yhden ehdottoman lempiaiheeni äärelle: miten hyvinvointi jakautuu tai jaetaan ja miksi. Aihe on ajankohtainen aina, mutta etenkin tänään, kun päästään jälleen seuraamaan, kuinka moni suomalainen on taas jättänyt äänensä antamatta ja siten vaikuttamatta osaltaan kuntatason hyvinvoinnin ja toiminnan sisältöön. Esko Valtaoja tiivistää (yllättäen) minua paremmin sen, minkä itsekin haluaisin hyvin usein huutaa vasten omahyväisten "kyllä se on itsestä kiinni miten tässä elämässä menestyy" -individualismiuskovaisten kasvoja:

Olisi absurdia väittää, että minä tai kuka tahansa muu ihminen saa kiittää menestyksestään vain itseään, ja yhtä absurdia olisi yrittää olla maksamatta takaisin kiitollisuudenvelkaansa maailmalle. (Oikea ja väärä, s. 166)

Toki voidaan pohtia, mihin tällaisia yleistajuisia kaikesta-ja-ei-mistään kertovia kirjoja tarvitaan, mutta siinä pohdinnassa minun vastaukseni on selvä: juuri tällaista tietoa, jos mitään, maailma kaipaa, vaikka se jo pursuaakin informaatiota tai itseään sellaiseksi väittävää sontaa jokaisesta ovesta, ikkunasta, julkaisusta ja internetin sivustolta. Tiivistäminen ja yksinkertaistaminen – niin tiedekin toimii, ja niin tulisi ihmisen osata toimia yhtä lailla, ja sitä tällä kirjalla on haettu. On äärimmäisen tärkeää paukuttaa jatkuvasti ihmisten päähän, ettei oikeastaan mitään korviin ja silmiin osuvaa tietoa tai sellaiseksi väitettyä pidä purematta niellä. Tässä informaatioyhteiskunnassa, jossa me elämme, tieto ehkä on sen salaperäisen napinpainalluksen päässä, mutta se, kuinka me kykenemme sitä tietoa käsittelemään, kritisoimaan, ymmärtämään ja hyödyntämään, ei tule mistään automaatista. Toiselle ei pidä koettaa tuputtaa valmiita ajatuksia, tärkeämpää on, että jokainen oppii ajattelemaan itse. Tämä on Kaiken käsikirjan motto ja tarkoitus.

Esko Valtaoja on ihailtava optimisti, ja hänen katseensa on tiukasti suunnattu tulevaisuuteen. Muodikkaan kyynisyyden maailmassa kirjaa, joka ei suostu antamaan periksi tyhmyydelle, tietämättömyydelle tai epäoikeudenmukaisuudelle, lukee mielellään, mieli avoinna ja aistit valppaina. Kaiken käsikirja raottaa verhoja ja jättää lukijan päätettäväksi, avaako hän ne itse kokonaan, mutta tekee sen niin houkuttelevasti, ettei vaihtoehtoja taida oikein olla.

Ihminen on ihmeellinen olento, ja ihmeellinen on se maailmankaikkeus, jossa hän elää.

Eikä vain määrä, vaan myös laatu. Afrikasta levittäytyessään ihmiskunta hajaantui, ja vasta nyt olemme palaamassa takaisin toistemme yhteyteen; lukemattomista kulttuureista, perinteistä ja ajattelutavoista on kasvamassa ennen näkemättömän rikas kudelma, ensimmäinen ihmisen maailma. Kulttuurit sulautuvat; ne eivät katoa, vaan nostavat toisensa aivan uuteen loistoon. Maalaus ei synny yhdestä väristä vaan värien koko kirjosta. Monikulttuurisuutta kavahtavat vain tyypit, jotka ilmeisesti luulevat saunan, viinan ja puukon olevan suomalaista keksintöä. (Henki, s. 205)