Julie Kibler: Matkalla kotiin
Suomentaja: Riie Heikkilä
Kansi: Anna Gorovoy & Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
504 s.
Calling Me Home (2013)
Ennakkokappale kustantamosta.
Yhdeksänkymppinen Isabelle pyytää pitkäaikaiselta kampaajaltaan Dorrielta suurta palvelusta. Hänen pitäisi päästä hautajaisiin yli tuhannen kilometrin päähän – voisiko Dorrie ajaa hänet sinne? Automatkalla halki Yhdysvaltojen Isabelle kertoo Dorrielle enemmän kuin on koskaan aiemmin paljastanut kellekään. Samalla Dorrien on koetettava selvittää elämänsä sotkut ex-miehensä, teini-ikäisten lastensa ja uuden miesystävänsä kanssa.
Isabellen tarina on sekä romanttinen että surullinen. 16-vuotiaana, 1930–40-lukujen vaihteessa, tuo valkoisen lääkäriperheen lapsi ottaa ja rakastuu perheen mustan palvelijattaren poikaan Robertiin. Eletään Kentuckyssa, syvällä rotuerottelun ajassa: suhde on jo ajatuksena, saati toteutettuna, täysin mahdoton. Isabellen kotikaupungissa mustat eivät edes saa liikkua ulkona auringonlaskun jälkeen, mistä kaupungin rajalla seisova kyltti ihmisiä varsin suorasukaisesti muistuttaa. Vaan mitäpä nuori rakkaus ei tekisi päästäkseen valloilleen!
Matkalla kotiin on varsin viihdyttävä ja vetävä lukupaketti. Tartuin siihen innolla, sillä yhdysvaltalainen kirjallisuus on tunnetusti sydäntäni lähellä ja kirjan aihepiiri vaikutti erityisen kiinnostavalta. Jos uskoisin sielunvaellukseen, edellinen elämäni olisi taatusti ollut toisen maailmansodan aikaisessa ja 1950-luvun esikaupunkimiljöössä Yhdysvalloissa. Niin tutulta se kirjallisuudessa aina on tuntunut.
Lukeminen alkoi siis hyvin, mutta varsin pian tunnelmani lässähti. 16-vuotias Isabelle alkoi nopeasti ärsyttää mustavalkoisuudessaan ja samalla ylettömässä idealismissaan. Kyllä, sitähän se monesti siinä iässä on, mutta ärsyynnyin silti. Kibler kirjoittaa runsaasti ja hersyvästi, ja ajankuva tuntuu kyllä aidolta, mutta jouduin aika ajoin vetäytymään vauhdilla ulos tarinasta: osoittelua ja alleviivaamista on aivan liikaa, eikä lukijalle jätetä mahdollisuutta pohdiskella asioita omin päin. Epätasa-arvo ja rasismi on päällekäyvää, mutta minä tunsin itseni paikoin aliarvioiduksi. Olisin ymmärtänyt ilman kirjailijan kädestä pitämistäkin, etteivät asiat ole ihan niin kuin niiden oikeudenmukaisesti kuuluisi olla. Henkilöhahmot tuntuivat paikoin liian yksiulotteisilta ja heidän tekemiensä ratkaisujen perustelut ontoilta. Esimerkiksi Isabellen perheen sisäiset valtasuhteet ja hänen suorastaan hirviömäiset veljensä eivät minun kohdallani menneet kyllä läpi. Robertin yletön hyvyys ihmetytti: kai nyt rakkauden kohteessa voisi edes yksi särö olla?
Isabellen ja Robertin rakkaustarinaankaan en aivan saanut itseäni uskomaan. Toki nuori – ja miksei vanhempikin! – rakkaus on sokeaa ja niin edelleen, mutta ei, en päässyt mukaan tunteen paloon ja himoon. Kielletty rakkaus on kiehtova aihe ja siitä saa hyvän jännitteen aikaan, mutta minua lukijana nuorenparin kohtaamaat haasteet eivät kyllä herkistäneet pätkääkään.
Nykyajan tarinalinja, pitkän elämän eläneen Isabellen ja hänen nuoren tummaihoisen kampaajansa ystävyyssuhde ja automatka, kiinnosti minua vaihtelevalla menestyksellä. Alkuun olin kiinnostuneempi siitä kuin vuoden 1939 Kentuckysta, mutta jossain vaiheessa sekään ei vetänyt mukanaan. Liikaa asioiden vatvomista, kirjailijan alleviivauksia ja jopa teennäisyyttä. Aivan lopussa, kun lankoja solmitaan yhteen, ja etenkin viimeisessä luvussa tarinan tunnelma on jo varsin kohdallaan ja vetoaa mukavasti tunteisiin. Mutta koko kirjaa se ei minun silmissäni pelasta.
Yksittäisinä huomioina ärsyynnyin kirjan puuttuvasta pilkutuksesta (varmaan tämä on selkeä valinta suomentajalta, mutta minä kaipaan suomen kieleen pilkkuja oikeisiin kohtiin), ylettömästä rukoilemisesta ("rukoilin kiihkeästi että...", "rukoilin, että hän..." jne., kyllästymiseen saakka) sekä minua hämmentäneistä epäloogisuuksista. Saatoin siis myös lukea huolimattomasti, mutta mielestäni paikoin menneisyyden tarinalinjassa tapahtui ihmeellisiä aikahyppäyksiä huomaamatta, esimerkiksi tarinan mukaan 17-vuotiaana Isabelle julistaa, kuinka hänen ikätoverinsa ovat olleet jo muutaman vuoden naimisissa ja jo parinkin lapsen äitejä, mitä en suoraan sanoen aivan usko – etenkään kun tarinassa alleviivataan 18 vuoden avioitumisiän merkitystä. (Ja eikö etenkin nuorena ikätovereiksi lasketa nimenomaan samanikäiset?)
No, yleensä en kai nipota näin paljon tuollaisista seikoista, mutta tässä kirjassa minua ärsytti sen verran moni asia, että ne melkein huomaamatta kasaantuivat isoksi möykyksi.
Kirjan kunniaksi on todettava, että onhan se toki aivan kelvollinen viihdekirja, ja tällä kertaa lukijalla oli ehkä vääränlaiset ennakko-oletukset, enkä siis osannut relata ja hypätä kirjan tarjoaman viihteen kyytiin. Matkalla kotiin takaa varmasti viihdyttävän ja koskettavankin lukuelämyksen, jos siihen suhtautuu oikein: kevyenä, joskin toki vakavista aiheista kertovana, lukijalle asiat valmiiksi pureskelevana ja siten helposti lähestyttävänä ajankuluna.
___
Minua huomattavasti positiivisemmin kirjaan on suhtautunut Hanna, joka suosittelee tätä juonivetoista lukusukkulaa ja nyyhkimistä kaipaaville lukijoille, Katjaa Matkalla kotiin viihdytti vaan ei tarjonnut yllätyksiä tai suuria elämyksiä, Maijan kirja imaisi mukaansa.