Juha Itkonen: Minun Amerikkani

Pidän Juha Itkosen kirjoista todella paljon, olen pitänyt jo kauan. Muistaakseni ensimmäinen, jonka luin, oli Kohti, ja se oli joskus ennen blogiaikaa. Kaiken muun olen nyt Helsingin kodin hyllyssä sinnikkäästi odottavaa esikoisteosta Myöhempien aikojen pyhiä lukuun ottamatta lukenut, viimeisimpänä siis omaelämäkerrallisen matkakertomussikermän ja maailman Yhdysvaltojen tilaa kartoittavan Minun Amerikkani.

Kustantaja on luokitellut teoksen takakannen mukaan luokkaan 84.2 eli kaunokirjallisuuteen, mutta ainakin Savonlinnan kaupunginkirjastossa se on luokassa 48.312 eli maantieteen, matkojen ja kansatieteen alaluokassa Yhdysvallat. Sinne se hienosti sopiikin, sillä vaikka Minun Amerikkani on häpeämättömän omakohtainen ja kirjoittajan omasta navasta kaiveleva, soveltuu se matkakirjallisuudeksi mitä parhaiten.

Itkonen avaa kirjassa omaa suhdettaan Yhdysvaltoihin. Suhde on ollut pitkä, polveileva ja moneen otteeseen konkreettisesti koeteltu. Kirjan kirjoittamisaikaan käydään Donald Trumpin ja Hillary Clintonin välistä taistelua presidenttiydestä, ja viimeisillä sivuilla eletään mukana Trumpin virkaanastujaisissa tammikuussa 2017 – epäuskoisena, mutta eletään kuitenkin.

Minun Amerikkani rakentuu paloista, joissa tunne, tieto, kokemukset ja toiveet sekoittuvat. Itkosen useat matkat Yhdysvaltoihin, niin lomat, työmatkat kuin jakso kirjailijaresidenssissä, muodostavat moni-ilmeisen ja koko ajan syvenevän näkemyksen maasta, jota tuskin kukaan ulkopuolinen voi lopulta kokonaisuutena ymmärtää. Sitä lukee ahnehtien, tyytyväisenä hyristen, välillä myös hyytyen. Itkonen on rehellinen (tai ainakin osaa esittää olevansa), ja hänen käsinkosketeltavat häpeän ja nolouden hetkensä Detroitin kaduilla tai valkoisen miehen taakkansa jenkkifutista seuratessa tuntuvat samastuttavilta ja ymmärrettäviltä, joskin paikoin myös rasittavilta ja alleviivaaviltakin. Mutta luen sen myös tyylikeinona, kerronnallisena kikkana.

Minun oma Amerikkani on Etelä-Kalifornia, jossa vietin syksyn 2004 (meinasin ensin kirjoittaa 2014, koska en voi uskoa, että siitä on kohta viisitoista vuotta hemmetti). Kalifornia on hurmaava, kiehtova, ristiriitainen, muovinen, kuiva, merellinen, tervehenkinen, värikäs, monipuolinen, hippi, juppi. Sinä syksynä näin monta mielenosoitusta Irakin sotaa vastaan, sinä syksynä George W. Bush valittiin toiselle kaudelleen, ja kaikki itseään liberaaleina pitävät luulivat, että se on jotakuinkin pahinta, mitä voi tapahtua. (Vähänpä tiesivät/tiesimme.)

Sinä syksynä olin välillä tosi yksinäinen, mutta silti hurjan onnellinen: olin toisella puolella maailmaa seikkailemassa, itsenäistymässä, kokemassa juttuja, jollaisia en ikinä sen jälkeen ole nähnyt tai kokenut. Se oli ihana syksy, vaikkakin myös henkisesti aika rankka, ja minä menetin silloin osan sydämestäni Yhdysvalloille lopullisesti. Kaikesta epätasa-arvoisuudesta, hyökkäävästä feikkiydestä, toimimattomista asioista ja pöyhistelystä huolimatta minä rakastuin. En ole sen jälkeen käynyt Atlantin takana, vaikka olen siitä haaveillutkin, välillä paljonkin. Joskus vielä menen, enkä tiedä, tulenko takaisin.

Itkosen Minun Amerikkani herätti matkakuumeen, vaikkei se mikään Yhdysvaltojen mainoskampanja olekaan. Mutta ehkä se toimii juuri siksi: se paljastaa, kuinka vähän niin suuresta maasta lopulta voi ymmärtää, mutta kuinka paljon siellä on selvitettävää, ihmeteltävää, tutustuttavaa, pelättävää.

Yhdysvallat ei ole ikinä valmis, eikä sitä saa koskaan ammennettua tyhjiin.


Juha Itkonen: Minun Amerikkani
Otava 2017
350 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Nannan kirjakimara, Täysien sivujen nautinto, Helmi Kekkonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 31. Kirjassa kuljetaan metrolla.

Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen tuorein romaani Ihmettä kaikki on omaelämäkerrallinen tarina siitä, mitä on tapana rakkaudeksi kutsua. Se upottaa ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen mukaan perhe-elämän syövereihin, siihen iloon, suruun ja kauhuun, jonka toivottu raskaus ja perhekoon odotettu kasvu aiheuttaa. Samalla se kuvaa kaiken epävarmuutta ja arvaamattomuutta, niitä käänteitä, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan.

On nelihenkinen perhe, jonka vanhemmat tekevät tiiviisti töitään kirjallisuuden ja uusien innovaatioiden parissa. Esikoinen on jo esimurkku, kuopus vielä päiväkoti-ikäinen. Kolmannen lapsen saaminen tuntuu käännekohdalta jollain tapaa, vielä yhdeltä uudelta alulta. Kun sitten raskauden komplikaatiot alkavat aivan liian varhaisilla viikoilla, vanhemmat joutuvat todella suurien päätösten eteen. Miten voi valita, kun kaikki valitseminen tuntuu väärältä? Miten uskoa tulevaan, kun kaikki ennusteet iskevät ilmat pihalle? Ja miten selvitä, kun oma lapsi kuolee ennen kuin on syntynytkään?

Toinen taistelukertomus alkaa siitä, kun uuden raskauden ilahduttamat ja samalla lähes hengiltä pelottelemat vanhemmat löytävät itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta. Siellä jos missä tuntee itsensä vieraaksi, väärään paikkaan eksyneeksi, toheloksi ja virheelliseksi. Ammattitaitoisen henkilökunnan ja koko ajan kehittyvän lääketieteen hoivissa on kuitenkin mahdollista kasvaa kohti jotain sellaista, jonka voi luottaa pysyvän ja voimistuvan. Hento ote vahvistuu, kun sille antaa aikaa.

Ihmettä kaikki on kirja, jonka lukemista en epäröinyt hetkeäkään, vaikka aihe tuntuu raskaalta ja suurelta. Ei minulla edes ole omakohtaista kokemusta, ei läheltä eikä kauempaakaan aivan näin rankasta alusta elämälle. Itkosen kerronnan myötä tuntuu, että elin monta elämää, monta sellaista tapahtumaa, joita tietää koko ajan tapahtuvan, mutta joiden eteen ei ole valmis aseettomana käymään.

Itkonen kirjoittaa paikoin raa'asti, paikoin hellästi. Aikuisen tunnerekisteri on opitun ja koetun kautta laaja, mutta mitä sitten tehdään, kun mikään ei tunnu olevan tarpeeksi, eikä mikään riitä. Miten luottaa puolison kanssa jaettuun, kun tiet, ajatukset ja tunteet repeävät irti toisistaan valuen kauas koskemattomiin. Ja miten tukea lapsia, jotka eivät voi kaikkea ymmärtää?

Tätä romaania tuntuu karulta arvioida, niin henkilökohtainen se on. Kaiken tunteen, koetun ja pelätyn alla se on kuitenkin kirjallisesti vahva, jäntevä ja huolellinen. Pääosassa on kaikki, mikä tekee elämästä elämää ja kaikki, minkä elämä lopullisessa yksinkertaisuudessaan kattaa. Minä itkin jo sivulla 23, eikä se siihen loppunut. Ihmettä kaikki näyttää, miten vahvaa kaikkein hennoinkin on.


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2018
294 s.

Arvostelukappale.

Juha Itkonen: Palatkaa perhoset

Kuin palaisi jonkun sellaisen luo, jota on kauan kaivannut, vaikkei ehkä ole sitä tajunnutkaan.

Siltä tuntui, kun aloin lukea Juha Itkosen tuoretta kirjaa Palatkaa perhoset, joka jatkaa menestyksekkään Anna minun rakastaa enemmän -romaanin tarinaa Antti Salokoskesta ja Suvi Vaahterasta, Summer Maplesta, Suomen maailmalla menestyksekkäimmästä rock-tähdestä. Anna minun rakastaa enemmän oli hieno lukukokemus aikoinaan, ja olen aika ajoin pohdiskellut, lukisinko sen uudelleen. En ole lukenut toistaiseksi, ehken ihan heti nyt haluakaan, niin vahvana on Palatkaa perhoset mielessäni.

On kulunut kymmenkunta vuotta. Suvi on jatkanut uraansa ja noussut tähtiin ja niiden yli, Antti on keskiluokkaistunut Espooseen, perustanut perheen ja työskentelee historianopettajana. Suvin äiti Leena on antanut tyttärelleen paljon, ei vähiten ollessaan tukena tyttärentyttärensä Rosan hoidossa ja kasvatuksessa. Tie on vienyt Leenan, Suvin ja Rosan Zimbabween, Lontooseen, Los Angelesiin. Aina sinne, missä muusikko voi parhaiten tai luulee voivansa.

Antin perhe-elämä on ratkennut hajalle ja hän kirjoittaa uutta musiikkiaiheista kirjaa Los Angelesissa, kaipaa poikaansa Niiloa, pohtii, oliko sittenkään järkevää kirjoittaa sitä paljastuskirjaa Summer Maplesta. Ehkä Antilla on alkava keski-iän kriisi? Mitä on elämästä jäänyt käteen ja mitä ei, sitä voi miettiä. Vai kannattaakohan kuitenkaan?

Palatkaa perhoset kulkee eri näkökulmien ja aikatasojen risteyksissä. Kuullaan Leenaa, Anttia, Suviakin. Miljöö – on se sitten Espoo, Lontoo, Los Angeles tai nimetön motelli tiettömien teiden takana – toimii ja elää. Los Angeles on minulle rakas kaupunki, ja Itkonen kirjoittaa sen eloon vimmalla, tarkkuudella ja taidolla. Miljoonakaupungin kaaos, ryönä ja loiste, luokseenpäästämättömyys ja kotoisuus, ristiriidat ja kuprut, ne kaikki saavat ansaitsemansa tilan.

Itkonen kirjoittaa tyylikkäästi ja huolella. Lauseet ovat hiottuja, mutteivät hengettömiä. Tuntuu siltä, että kirjailija todella haluaa kertoa tarinansa, antaa sen lukijalle maisteltavaksi ja mietittäväksi. Riveillä on paljon asiaa, muttei niin, että se tukahduttaisi. Pohditaan tyytyväisyyttä, onnellisuutta, elämän puitteita ja rakenteita, mikä on tavoittelemisen arvoista ja miksi. Ja musiikkia, luovuutta, etsimistä.

Palatkaa perhoset saa kaipaamaan asioita, jotka ovat jo menneet ja asioita, joita voisi vielä saada. Tapahtumia ja kokemuksia, joista on jäänyt jälki, ihmisiä, joita ei omassa elämässä enää ole. Tarina ei siltikään käperry minkään itsesäälin tai voivottelun ympärille, kaikkea muuta. Se tempoilee eteenpäin, aina vain uudelleen, uuteen mutkaan ja seikkailuun, uudelle kartalle. Unohtamatta välillä olan yli vilkuilua, paluuta vanhaan, tuttuun. Siihen, minkä tietää olevan oikein, sitten kuitenkin.


Juha Itkonen: Palatkaa perhoset
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2016
415 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Täysien sivujen nautinto, Sivulauseita

Palatkaa perhoset herätti aiemmin keväällä vilkkaahkon keskustelun kritiikistä ja kirjallisuudesta, kun Helsingin Sanomien kriitikko Arla Kanerva lähestulkoon lyttäsi sen. Niinpä nakkaan tämän Helmet-haasteen kohtaan 34. Keskustelua herättänyt kirja.

Juha Itkonen: Ajo

Juha Itkosen uusi kirja on minulle aina Tapaus. Jokin Itkosen tarinoissa ja tyylissä kiehtoo. Hän kertoo hyvin tavanomaisen tuntuisista ihmisistä, joilla useimmiten on kuitenkin elämässään jotain tavallisesta poikkeavaa: intohimoja, menetyksiä, surua, valintoja, tekoja. En ole aina poikkeuksetta ihastunut hänen kirjoihinsa, mutta usemmiten kyllä. Luottoa on.

Ajo on kahden tai kolmen aikatason romaani. On vuotta 1965 elävä abiturientti Jouko, jota musiikki vie ja elämä houkuttaa. Lukea pitäisi, mutta kun niin moni muu asia on paljon kiehtovampaa. Isä ymmärtää, uskovainen äiti ei niinkään. Mitä tulevaisuus tuo?

On vuosi 1966 ja Joukon äiti Heljä on valintojen edessä. Mies Onni ei enää suostu ajamaan autoa, mutta jonkunhan täytyy, joten Heljä menee autokouluun. Talvi on ollut pitkä ja pimeä, jotain uutta on löydettävä. Onko se vanhimman tyttären luona Australiassa? Uskaltaako hämäläisestä pikkukunnasta lähteä? Heljä on aina saanut tukea uskostaan, mutta riittääkö se, kun avioliitto rakoilee, perhe tuntuu hajoavan ja uusi tuttava Kerttu asettaa Heljän uskonkysymykset vahvasti kyseenalaisiksi.

Kolmantena on nykyhetki ja nelikymppinen Aino. Aino ajaa bemarilla kohti Saksaa takapenkillä pieni poikansa ja kotona selityksittä jätetty mies Pii. Aino pakenee, muttei itsekään ehkä tiedä mitä saati minne. Siinä missä autobahnin vierustat katoavat silmistä, oma mieli ja muistot ovat lähempänä kuin koskaan.

Mietin kirjaan tarttuessani, onkohan se ehkä Itkoselta jonkinlainen välityö. Jotenkin se tuntui tulleen niin nopeasti, vastahan julkaistiin edellinen, monitahoinen ja eheä Hetken hohtava valo. Vaikka tarkemmin ajatellen... onhan siitä jo yli kaksi vuotta.

Ei Ajo tunnu välityöltä. Se tuntuu valmiilta ja mietityltä. Kirjan käsittelemät teemat ovat suuria ja ne voisivat tehdä siitä raskaan, mutta Itkonen pitää langat käsissään ja armahtaa lukijaa liian suurelta painolta. Ajo vie surutyöhön, uskonkysymyksiin, avioliittoon ja mielen särkymiseen. Se kuvaa yhtä aikaa ihmisen väistämätöntä yksinäisyyttä ja yhteisiä tunteita. Vai voiko meillä koskaan olla yhteisiä tunteita toisten kanssa? Emmekö aina tunne ja koe vain itsemme kautta, yksin?

Tarinan henkilöt ovat kukin omalla tavallaan hyvin herkkiä. Onni ei kestä raskasta matkatyötään ilman hotellien ja ravintoloiden houkutuksia. Heljä haluaa miellyttää, mutta lähes sortuu yrityksensä alle. Joukon sielu on taiteilijan, mutta onko se oikeastaan syy millekään? Ainon taakkana on lapsuus, johon hän ei voinut vaikuttaa ja halu olla rakastettu ja hyvin kohdeltu – vaikka kuori on kova.

Ajo on surullista ja samalla lohdullista luettavaa. Sen tarina on sellaisten ihmisten tarina, jotka eivät saa valita kaikkea itse ja kohtaavat paljon pyytämättä tulevaa synkkyyttä, mutta jotka selviävät lopulta – kuitenkin.


Juha Itkonen: Ajo
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2014
283 s.

Oma ostos.

_____

Muiden mietteitä: Lumiomena, Mari A:n kirjablogi, Illuusioita, Kirjakaapin kummitus, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa

Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohta 11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aikaisemmin lukenut. 

Juha Itkonen: Seitsemäntoista

Juha Itkonen: Seitsemäntoista
Otava 2010
383 s.

Kirjakauppaostos.


On kesä 1990-luvun alussa, sen nelikirjaimisen sanan varjossa. Lukiolaispoika Henrik on ensimmäisessä kesätyössään pikkukaupungin ruokamarketissa. Siellä ylemmän keskiluokan pehmein hansikkain kohdeltu Henrik kohtaa ensimmäistä kertaa kunnolla aivan erilaisista taustoista tulevia ihmisiä. Selkeimmin joukosta erottuu Vesku, puolenvälin kolmattakymmentä ylittänyt kaveri, jolla on suuria suunnitelmia ja haaveita ja puheita, ja joka kiintyy kesäpoika-Henrikiin varsin paljon. Veskun siivellä Henrik pääsee välillä kapakoihin, pois Linnan rannasta, jossa alaikäisten on tapana kokoontua, ja myöhemmin reissuun Floridaan saakka.

Tästä kaikesta ja paljon muusta kansan rakastama kirjailija Julius Ilonen kirjoittaa myöhemmin menestyskirjan.

Samoihin aikoihin Ilosen kirjan ilmestymisen kanssa masentuneen ja huoneeseensa linnoittuneen poikansa elämää (ja omaansa) murehtii viisikymppinen Päivi, saman ruokamarketin seinien sisällä pääasiallisen työuransa tehnyt entinen punkkari. Päivi osallistuu kirjastolla järjestettävälle kirjoituskurssille, jota vetää yhdellä ainoalla muinaisella romaanillaan läänintaiteilijaksi nimetty kirjailija Matti. Kirjoittaessaan oman elämänsä solmuja auki Päivin on todettava, että oman kaupungin pojan Juliuksen näkemys 1990-luvun alun tapahtumista ja ihmisistä, etenkin kirjassa Veskuksi nimitetystä herkästä Harrista, on vähintäänkin reilusti väritetty, ellei jopa täyttä valhetta. Alkaa muistojen, niiden oikeutuksen, totuuden ja fiktion välinen piirileikki, joka vahingoittaa lopulta kaikkia.

Juha Itkosen Seitsemäntoista on viides kirja, jonka herran tuotannosta olen lukenut. Kohti oli ensimmäinen, enkä muista siitä enää paljoa. Vain sen verran, että kirja tuli ahmaistua. Anna minun rakastaa enemmän ja Hetken hohtava valo ovat olleet miellyttäviä, jossain määrin tunteellisiakin lukukokemuksia. Novellikokoelma Huolimattomia unelmia on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että olen löytänyt siinä esiin nousevia teemoja ja aihioita Itkosen romaaneista. Niin myös tästä juuri lukemastani, sillä muistan kokoelmassa olevan novellin, jossa kaksi miestä matkustaa Floridaan, eikä heidän välisensä suhde ole lainkaan selvä.

Yhtä kaikki, voinee sanoa, että luen Itkosta mielelläni. Esikoisteos Myöhempien aikojen pyhiä on vielä lukematta, mutta pakkohan tässä on tunnustaa, että Itkonen iskee – en kai minä muuten häntä lukisi. Jotain sellaista hänen kirjoissaan on, etten malta olla lukematta ja uppoutumatta niiden mukaan.

Seitsemäntoista ei kuitenkaan ollut minulle kirja, johon olisin kadonnut ja jota olisin ahminut nautinnon vallassa. Pikemminkin se ärsytti, piti etäällä ja loppua kohden – vaikka tarinan kierrokset sinänsä kovenivat – kyllästytti. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen kertoo Henrikistä ja nuoruudesta sekä Päivistä ja muistoista. Toinen osa kietoutuu kirjailija Ilosen ympärille ja on kirjemuotoinen. Kolmannessa osassa fakta ja fiktio alkavat tosissaan kiusoitella toisiaan.

Sinänsä romaanin ansiot ovat selvät. Se on monikerroksinen, yllättävä, ei liian helppo. Sen kieli on voimakasta, sujuvaa ja ilmaisuvoimaista.

Mutta jokin estää nauttimasta. Liekö se liika kikkailu? Vai se, että en millään jaksa kiinnostua kirjailijan tuskasta kirjoittamisen äärellä? Se, että pohjimmiltaan pidän kaikkein eniten suoraviivaisesta proosasta, tarinasta, joka pysyy erossa metafiktiosta? Varmaankin kaikki tämä. Lisäksi Päivissä on epäuskottavuutta, joka häiritsee. Ei kukaan viisikymppinen käytä niin paljon vittua puheessaan! Henrik on muuten onnistunut hahmo, mutta hänen muutoksensa peruslukiojampasta kirjallisuuden rakastajaksi (tai pikemminkin nuoreksi mieheksi, joka haluaisi rakastaa kirjallisuutta) on jotenkin, no, outo. Se vain tapahtuu, perustelematta, tyhjää kumisten. Ja Vesku/Harri jää kaiken kaikkiaan etäälle. Sivujuonteeksi, vaikka keskeinen onkin. Toisaalta niin on varmasti ollut tarkoituskin. Onhan hän lopulta kiistanalaisin henkilö, ihminen, josta jokaisella on jotain sanottavaa, jotain muistettavaa, eikä kukaan lopulta tiedä, miten kävi. (Eikä ole ottanut selvää.)

Seitsemäntoista ei nouse suosikikseni. Se saa kuitenkin uskomaan edelleen Itkosen taitoon ja odottamaan seuraavaa. Toisaalta toivoisin tuotantoon tulevan uusia piirteitä. Ehkä olisi jo aika päästää irti pikkukaupunkimenneisyydestä, karistaa nuoruuden pölyt jaloista ja katsoa rohkeasti uusiin suuntiin?

Tai sitten ei ole, ja juuri niin on hyvä. Ja minäkin sen vielä hyväksyn.

___

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Katja, Helmi-Maaria Pisara ja Jori.

Seitsemäntoista on 38. TBR-listani luettu kirja.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Otava 2012
511 s.

Omasta hyllystä.


Esko Vuori uskoo unelmiinsa. On aina uskonut ja uskoo vastakin. Hän ihailee tekniikkaa, yritteliäisyyttä ja Yhdysvaltoja, voi pojat kuinka ihaileekaan! Eskosta tulee kodinkonekauppias, ensin Kuopioon ja sitten Hämeenlinnaan.

Eskon vaimo Liisa on kätilö, joka uskoo arkeen ja ihmisiin, ainakin toisinaan. Liisa pyörittää Vuorten perhettä työnsä ohella, hoitaa edustusvaimon tehtävät vähitellen kasvavissa pikkukaupungin seurapiireissä ja yrittää olla hyvä äiti kolmelle pojalleen.

Pojista vanhin, Esa, ei saa elämänsä asioita helpolla. Hän rakastuu ehkä väärään naiseen, jonka kanssa saa suunnittelematta tyttären. Esan kertojanääni kertaa sukupolvien tarinaa tyttärelle omasta näkökulmastaan, paljastaa, millaista on ollut elää valovoimaisen isän varjossa haluamatta seurata tämän jalanjäljissä.

Olen pitänyt kaikesta lukemastani Juha Itkosen kirjoittamasta, ja odotin paljon Hetken hohtavalta valolta.

Sain sen, mitä odotin.

Kirja on ihastuttava, melankolinen ja se herättää halun ahmia sivun toisensa perään. Yli 500-sivuinen eepos on melkoinen pala, ja vaikka itse tarina on lopulta varsin tasainen, tylsä se ei ole. Itkonen kuvaa arkista elämää samaan aikaan tavanomaisen ja omalla tavallaan erikoisen perheen kokemusten ja perheenjäsenten välisten, paikoin hyvin vaikeiden suhteiden kautta. Samalla hän kertoo terävästi vuosikymmenten mukana muuttuvasta Suomesta yksilön ja perheen tasolla.

Eskon ja Liisan natiseva avioliitto on kirjan keskeinen linja. Itkonen kuvaa, kuinka toisiinsa ihastuneet nuoret päätyvät yhteen ja rakentamaan perhettä, johon eivät ehkä vielä ole aivan valmiita. Esko ja Liisa kasvavat vuosien kuluessa yhteen, ja vaikka on selvää, että perheen vetonaula on Esko, Liisan hiljainen puurtaminen arjen eteen ja vähittäinen omanarvontunnon herääminen vaikuttaa Vuorien elämään kaikkein eniten. Tunsin suurta sympatiaa Liisaa kohtaan, vaikken hänen elämästään sellaisenaan omakohtaisesti mitään tiedä.

Eskoa ei lukija kuitenkaan voi inhota, vaikka Esa ei häntä siedäkään. Esko on omissa pyrkimyksissään vilpitön, hän ei halua pahaa – kaikkea muuta. Ennen kaikkea hän haluaa tehdä työtä unelmiensa eteen ja uskoa aina parempaan tulevaisuuteen. Tarinan viimeiset käänteet ovat viimeistään ne, kun Eskoa tekee mieli halata. Ja ehkä myös kysyä, kuinka niin positiivisena voi pysyä kaiken sen jälkeen. Oikeassa elämässä en tule toimeen Eskon tapaisten setämiesten kanssa, mutta kirjan sivuilla häntä sietää ja ymmärtää.

Esan tarinassa on säröä ja surua. Hänen tilintekonsa tyttärelleen on paikoin raastavaa luettavaa, ja se saa pohtimaan, miten paljon pienetkin valinnat vaikuttavat, niiden suurten rinnalla. Esa on osaltaan paljon isänsä poika, vaikka ei juuriaan suuresti arvosta. Uskoa ja yritystä löytyy pitkään, kolhuista piittaamatta.

Aina ei tarvita yletöntä draamaa, jotta tarina toimii ja koskettaa. Itkonen on mielestäni onnistunut erinomaisesti kuvaamaan aitoa elämää sortumatta jaaritteluun tai tylsyyteen. Sellaista minä en kirjasta löytänyt, vaikka on tarinaa pitkäpiimäiseksikin sanottu. Vaikka Hetken hohtava valo on surumielinen, se on kaunis ja silti toiveikas. Ajat ja aikakaudet alkavat ja päättyvät, ihmiset ja ihmissuhteet syntyvät, muuttuvat ja katoavat, mutta pieni toivo ja usko siihen, että huomenna asiat voivat olla kaikesta huolimatta piirun verran paremmin, on hyvä muistutus, ja sai tämän lukijan tuntemaan olonsa hetken hyvin seesteiseksi ja hyväksi.

___

Kirjantilan Jaakolle tämä oli viime vuoden parhaita lukuelämyksiä.
Mari A:n ainoa moite kirjalle on, että se loppui.
Kirjanainen nautti kirjan yksityiskohdista ja miljööstä.
Sanna tunnustautuu tämän jälkeen Itkosfaniksi.
Unnin ei tarvinnut pettyä.
Minnan mielestä kirjasta saisi tehtyä soundtrackin.
Katja ihastui ja vakuuttui, muttei siltikään välttynyt pitkästymiseltä.