Vauvan kanssa lukemisen vaikeus ja ihanuus

Kaikesta omasta lukutoukkuudestani huolimatta olen huomannut, ettei vauvalle lukeminen ole sittenkään tullut ihan luonnostaan. Ennen kuin Pikkutyyppi syntyi, ajattelin, että tottakai luen hänelle heti ensimmäisestä päivästä alkaen: vihin jälkeläiseni kirjallisuuden saloihin lähestulkoon ennen kuin hän saa edes silmiään auki. Sairaalakassista jätin sentään lastenkirjat pois, vaikka varmaan siellä olisi hyvin voinut joku ollakin. (Jhumpa Lahirin Tulvaniitty siellä oli. Se oli minulla kesken helmikuussa, ja on edelleen. Sairaalassa en lukenut yhtään riviä, mutta minulle oli ehdottoman tärkeää, että jokin hyvä kirja on kuitenkin mukana. Onneksi oli, olipahan edes jokin linkki todellisuuteen ja omaan itseeni, kun moni muu asia meni aikalailla pieleen.) (Sudokuja kyllä tein vielä synnytyssalissa epiduraalipöllyissäni.)

Ensimmäiset viikot ja kuukaudet vauvan kanssa osoittautuivat lähes puhtaaksi selviytymiseksi. Lukeminen edes itselleni ei ollut kovin korkealla listallani, kun yritin vain päästä eteenpäin jokaisesta tunnista ja päivästä. Jotakin sain räpellettyä, muutakin kuin iänikuisia koronauutisia. Jossain vaiheessa huhtikuuta taisin lopulta avata pitkän tauon jälkeen myös BookBeatin ja aloittaa äänikirjan kuuntelun. Siitä se taas lähti, vähitellen.

Nyt kesällä otin lopultakin itseäni niskasta kiinni ja kaivelin omia kirjahyllyjä. Sieltä löytyi joskus Bloggariklubilta saatu runokirja Tippukivitapaus, jonka on kirjoittanut Laura Ruohonen ja kuvittanut Erika Kallasmaa. Oman kappaleeni on siitäkin mainio, että siinä on Ruohosen ja näyttelijä Seela Sellan omistuskirjoitukset.

Lapseni hyrisi tyytyväisenä etenkin Diktaattori Diktaatta -runolle.
Tuleva yksinvaltias?

Alkuun tuntui vähän hupsulta lukea vauvalle, joka ei vielä varsinaisesti ymmärrä puheeni sisältöä. Mietin, onko siinä mitään järkeä. Ja miksi lukisin juuri lastenrunoja, kai se on ihan sama, mitä pikkuvauvalle lukee?

Tippukivitapaus osoittautui kuitenkin teokseksi, jonka ääneen lukeminen on itsessään hauskaa: runot ja lorut ovat oivallisen sointuvia, niissä on nokkelia äänteitä ja tehokeinoja ja niiden rytmi soljuu suussa erinomaisesti. Muutaman runon luin useampaan kertaan, kun vauva tuntui ihastuvan soriseviin ärriin tai muihin mukavankuuloisiin äänteisiin.

Erityisen moneen kertaan luin runon Takatalven taikaa:

Taka taka taka takarivissä
taka taka taka takapenkillä
taka taka taka takan lämmössä
vietän takatalven päiviä.

Sen takaan!

Vauva tuntui nauttivan. Tai sitten vain ajattelen niin, koska nautin itse, ja haluan sille jotain perusteita.

Tippukivitapauksen runoissa käsitellään kaikenlaista villiä ja omapäistä. Runojen hahmot ovat hupaisia, erikoisia, kaikkea muuta kuin simppeleitä. On hyviä, pahoja, jotain siltä väliltä, ei mitään söpöstelyä vaan seikkailuja ja äkkivääriä liikkeitä. Kerrassaan mainio kirja, johon varmaankin palaamme vielä. Värikäs ja veikeä kuvitus kruunaa kokonaisuuden.


Laura Ruohonen: Tippukivitapaus
Kuvitus: Erika Kallasmaa
Otava 2017
42 s.

Saatu kustantajalta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana.

Ensio ja päätön tarina on puolestaan vähän meikäläisen nelikuista vanhemmille lukijoille suunnattu, tarjoaisin alakoululaiselle. Kirjan on kirjoittanut Leena Parkkinen, jonka aikuisten romaaneista olen pitänyt paljon. Kuvitus on Jussi Karjalaisen käsialaa.

Ensio on melko tavanomainen poika. Hänellä on vähän ärsyttävä kaksossisko Aino, sosiaalisesta mediasta innostunut äiti ja isä, joka pitää erityisen paljon luennoinnista ja työmatkapyöräilystä. Ension hammas heiluu lupaavasti, ehkä Hammaskeiju pääsee pian töihin? Huomio siirtyy kuitenkin hampaasta isään, jonka pää katoaa eräänä päivänä. Kukaan muu ei tunnu kiinnittävän asiaan oikein huomiota, mutta Ensiota kaikki alkaa epäilyttää. Viimeistään, kun luotetun teddykarhun turkin alta paljastuu joku ihan muu, Ensio huomaa olevansa hyvin erikoisessa seikkailussa keskellä hampaita, suklaata, vanhoja sopimuksia, epäluotettavia marsuja ja - kyllä - myös kadonneita päitä.

Ensio ja päätön tarina on hauskalla tavalla ihan vino kirja. Tarina on vähän pöljä, ja sen sivujuonteet ovat melkoisen villejä. Lukiessa se hieman ärsytti, sillä paikoin tuntui, että putosin lastenkirjassa kärryiltä. Haha. Näemmä sekin on mahdollista, etenkin kun kirjaa lukee pätkissä, pää sumussa, välillä ääneen vauvalle ja välillä vain itsekseen.

Jussi Karjalaisen kuvitus on räiskyvä ja värikäs, jotenkin villi sekin. Kirja on kaiken kaikkiaan aika moneen makuun sopiva, sillä lapsilukija löytänee siitä jännittävän tarinan, aikuinen vähän laajempia asiayhteyksiä ja viittauksia.

Tarinassa keskeiseen asemaan nousee viestinnän ja kommunikoinnin vaikeus. Ension perhe on hyväntahtoinen, mutta toistensa kuuntelua senkin jäsenet voisivat vielä harjoitella. Hammaskeijun maassa puolestaan keskustelu ja toisen ymmärtäminen on välillä suorastaan mahdotonta, kun kaikelle ei vain ole sanoja tai merkityksiä. Jotenkin aika ajankohtaista tematiikkaa aikana, jolloin tahallinen väärinymmärtäminen ja toisaalta käytettyjen sanojen merkitykset ovat vahvasti pinnalla.


Leena Parkkinen: Ensio ja päätön tarina
Kuvitus: Jussi Karjalainen
Teos 2020
88 s.

Arvostelukappale.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirjassa tapahtuu muodonmuutos.

Korona esti keväällä monen monta asiaa vauvan kanssa kulkemisesta, yhtenä niistä kirjastovierailut, joita olin jo raskausaikana fiilistellyt valmiiksi. Juuri ennen poikkeustilaa ehdimme sentään käydä omassa lähikirjastossamme, mutta sen jälkeen oli pitkään silläkin rintamalla hiljaista. Nyt kesällä olemmekin sitten vähitellen ottaneet vahinkoa takaisin ja nyt listalla on jo neljä eri kirjastoa. Viimeisin käyntimme kohdistui Töölön kirjastoon, josta myös ensimmäistä kertaa lainasin lukemista nimenomaan Pikkutyypille.

Yksi lainatuista kirjoista oli herkullisen värinen Multakutri ja suon salaisuus, jonka on kirjoittanut Jukka Laajarinne ja kuvittanut Elina Warsta, molemmat suosikkejani. Tästä kirjasta tuli siinä mielessä historiallinen, että se oli ensimmäinen yhtenäinen tarina, jonka luin Pikkutyypille ääneen alusta loppuun. (Tällaiset merkkipaalut ovat tärkeitä!)

Multakutri on nuori tyttö, jonka perheellä on toimeentulovaikeuksia. Kanalasta katoaa kanoja, eikä vahtikoiraan ole varaa. Multakutri tarttuu härkää sarvista ja osallistuu perheen yhteiseen hyvään: hän lähtee sienikirjan ja haulikon (!) kanssa metsään. Tutut maastot on kuitenkin myllätty, ja Multakutri törmää johonkin hyvin kummalliseen...

Multakutri ja suon salaisuus on värikylläinen, kiehtova ja vähän jännittäväkin tarina. Sen päähenkilö on toimelias tyttö, joka ei jää tuleen makaamaan vaan menee ja tekee. Kuvitus on ihana, värikäs ja mielenkiinnon herättävä. Saatan toki olla uuden yhteisen tekemisemme hurmaama, mutta mielestäni nelikuinenkin lukija kiinnitti jo melkoisen hyvin huomiota näin räiskyvään kirjaan!

Yhtä kaikki totean, että lukuharrastus vauvan kanssa on nikottelevasta alusta huolimatta päässyt nyt hyvään alkuun. Omalla nukutusvuorollani olen jo kolmena iltana lukenut hänelle luontorunoja ennen iltasyöttöä ja unen odottelua, ja mielestäni tapa on jo tullut sen verran tutuksi, että se rauhoittaa iltahulinaa omalta osaltaan. Ainakin minun hulinoitani. Ja päivällä lueskellaan muuten vaan. Tästä se lukutoukkaelämä lähtee!

Jukka Laajarinne: Multakutri ja suon salaisuus

Kuvitus: Elina Warsta

WSOY 2017

32 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 19. Kirja, jota luet yhdessä jonkun kanssa.

Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä

Jukka Laajarinteen uudessa romaanissa Pinnan alla pimeä paneudutaan ihmismielen syövereihin. Se on jännitysromaani, psykologinen trilleri, eräänlainen tieto-opuskin. Kirja pohtii ihmisten psykologista yhteyttä toisiinsa, tieteen ja tutkimuksen etiikkaa, tietoisuuden moninaisuutta.

Tapahtumien vyöry lähtee liikkeelle hukkumisunesta, jonka psykoterapeutti Kaarlo Nuortevan potilas on nähnyt. Pian sen jälkeen Korkeasaaressa tapahtuu onnettomuus, joka myötäilee potilaan unta. Nuorteva aistii vaaran: MPI (mass psychogenic illness) on nurkan takana ja voi levitä laajalle.

Yhteistyö Epidemologian laitoksen kanssa on välttämätöntä. Laitoksen johdossa on Doris Lumme, jonka kanssa Kaarlo on opiskeluaikanaan seurustellut. Yhdessä he pyrkivät vakuuttamaan poliittiset päättäjät nopeiden ja radikaalien toimenpiteiden välttämättömyydestä. Ihmiset on saatava turvaan ja MPI:n leviäminen estettävä.

Varsinaisen tarinan etenemisen ohella romaanissa on pätkiä Kaarlon bestselleriksi nousseesta tietokirjasta Haamuraaja ja muita tapauskertomuksia, jonka luvuissa hän kertoo yksityiskohdat häivyttäen kohtaamistaan potilaista ja näiden psykologisista pulmista. Mitä pidemmälle edetään, sen selvempää on, että tieteen etiikka on joustavarajainen käsite, jos niin haluaa tai sallii itsensä ajatella.

Pinnan alla pimeä tuntuu monella tapaa kahden ja puolensadan sivunsa mittaa laajemmalta romaanilta. Aineksia on paljon, ja Laajarinne kiepauttelee niistä seoksen, joka tarjoaa erilaisille lukijoille omanlaisiaan koukkuja. Itse viehätyin ja hämmennyin huomattavan paljon kuvitellessani psykologisen epidemian, massahurmoksen tai -kaaoksen, joka leviää ihmisestä toiseen pelkän katseen ja yhdessä jaetun todellisuudensiivun kautta. Emmekö elä sellaisten keskellä jo nyt? Netissä on helppo velloa omanlaisessaan kuplassa ja viiteryhmässä, helppoa ruokkia itselle mieluisaa maailmakuvaa ja ajattelua, helppoa väärinymmärtää, hämääntyä, kadota, hajota. Tietoisuus on vaarallinen, sekä yksityisenä että jaettuna.

Laajarinteen kerrontatyyli on pääosin toteava, mutta paikoin olo on kuin luennon jäljiltä. Aihepiiri on toki haastava, ja on syytä laittaa päähenkilöt kertomaan lukijalle, mistä on kyse, mutta lukukokemusta tunne opetustuokiosta ajoittain hieman latistaa. Kokonaisuutena romaani on kuitenkin hyvin herkullinen, moneen suuntaan kurottava ja paljon avointa jälkeensä jättävä. Pureskelun saa kukin lopulta tehdä omin voimin tykönään, kuten hyvien romaanien kanssa aina.

Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!


Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2017
263 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Usva

Haasteet: 47. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Jukka Laajarinne: Kehys

Jukka Laajarinne on aivan salaa hivuttautunut yhdeksi kotimaisista kirjoittajasuosikeistani. Erityisesti esseekokoelma Tiloissa kolahti kunnolla sen viime keväänä luettuani. Sen lisäksi olen lukenut Laajarinteeltä hieman poleemisen tietokirjan Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset sekä kiehtovan romaanin 72. Nyt lukuvuoroon pääsi romaani Kehys.

Kehys muodostaa nimensä mukaisesti raamit eri ajoissa, paikoissa ja tilanteissa olevien ihmisten ja ihmisyhteisöjen tarinoille. Kaikki alkaa nuoresta isästä, joka on jäänyt yksin pienen lapsensa kanssa. Tarinat vaihtuvat kuin kohtaukset elokuvassa, nopeasti leikaten ja uusiin vaiheisiin siirtyen.

Henkilöt vaihtelevat Buddhasta käsityöläisiin, treffailevista nuorista elokuvahahmoihin, rikollisista hyväntekijöihin ja aivan tavallisiin ihmisiin. Aiheina ovat ihmisten väliset suhteet, hyvä ja paha, valinnat ja ratkaisut, sattumat ja merkitykset. Kaiken keskellä on aina kuitenkin ihminen: yksilö, jonka on jollain konstilla selviydyttävä siitä sopasta, jota elämäksi kutsutaan.

Kehyksen rakenne on kutkuttava. Juuri kun tottuu yhteen tarinaan, se vaihtuukin toiseksi. Saattaisi tällainen ärsyttääkin, mutta minua se vain kiehtoi. Tarinat jäävät väistämättä kesken, mutta ehkä parhaiden kuuluukin. Miksi antaa kaikki valmiina lukijalle, laiskaksihan siinä tulee. Nyt joutuu tekemään monta surutyötä, kun hieno hahmo katoaa, vaikka vasta ollaan tultu tutuiksi. Toisaalta näin heillä on mahdollisuus jatkaa matkaansa eteenpäin, tiettömiä teitä kohti ilman, että asiat selitetään puhki.

Kehys saa miettimään kaikkia niitä tarinoita, juonenpätkiä, ihmisiä ja tapahtumia, jotka risteävät toisiaan kaikkialla. Miten silläkin ohikulkijalla saattoi olla aivan samanlainen ajatus yhtä aikaa mielessä, kuinka turhia murheita tulee kantaneeksi, miten lähellä suuret käänteet ovatkaan. Samalla saa lohtua siitä, että suuri osa elämää on kuitenkin aika tasaista, sitä ihan tavallista, ja niin on kaikilla muillakin, vaikka joskus voisi muulta näyttää ja kateus kalvaa, kun vertaa muiden upeita elämiä omaan keskinkertaiseensa.


Jukka Laajarinne: Kehys
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2010
175 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Helena Rintala / Kiiltomato.net, Antiaikalainen, Rakkaus on koira helvetistä

Jukka Laajarinne: Tiloissa

Meditatiivinen kirja, jonka lukeminen rauhoittaa, se tässä olisi tarjolla, jos kiinnostaa!

Jukka Laajarinteen Tiloissa on esseekokoelma, jossa pureudutaan aikaan, paikkaan, olemiseen ja muistamiseen. Esseet lähtevät yleensä jostakin Laajarinteen omasta kokemuksesta tai muistosta: kotipaikasta, matkasta, vaelluksesta tai vastaavasti kirjallisuusviitteestä tai historiallisesta anekdootista. Niiden kautta päästään kunkin tekstin ytimeen, on se sitten muumien kotikäsitys, rajanvetäminen sallitun ja kielletyn olemisen välille, kaupunkitilan "luvaton" käyttö tai vuorikiipeily.

Laajarinne kirjoittaa rauhallista, jopa lempeää tekstiä, vaikka onkin paikoin hyvin kriittinen ja osoittaa ongelmakohtia ja säröjä. Hänen esseitään on nautinnollista lukea, ne tuntuvat musiikilta korvissa ja rauhoittavat tempoilevaa mieltä. Pituus on kohdallaan: parisenkymmentä sivua per teksti, osin allekin. Rakenteet ovat napakoita, eikä turhaa täytelätinää ole.

Tiloissa kuvaa useampaan otteeseen minullekin tuttuja seutuja, kuten Helsingin kantakaupunkia, jossa asun, ja paikkoja, joissa olen vieraillut ja ajastani nauttinut (Berliini, Pellinki). Paikoin vähän naurattikin, kuinka tutulta moni asia tuntui. Lähinnä siksi, että mietin, onko omissa kokemuksissani mitään persoonallista tai omintakeista, jos voin kerran lukea niistä esseekokoelmasta – joka ei ole minun kirjoittamani.

Tietenkin on, se on yksi Laajarinteen keskeisimmistä sanomista. Kokemuksien ja muistojen arvokkuus, henkilökohtaisuus ja ainutlaatuisuus tekee niistä uniikkeja. Jaamme paljon, mutta merkittävän osan pidämme myös vain itsellämme, vaikka se olisikin samantyyppistä kuin jollain toisella.

Toisaalta Laajarinteen esseissä on asioita, joita toivoisin voivani pitää omina kokemuksinani. Toisinaan, kun turhaudun työhöni ja arkeen, haaveilen elämästä vapaana kirjoittajana kahvilan hälyssä, aina uuden kahvin äärellä. Haaveilen ajasta lukea enemmän, ahmia kaikki ne klassikot ja merkittävät tutkimukset, joita en koskaan ole lukenut. Toivon, että olisin osa wanhan ajan sivistyneistöä (jota ei taida enää olla olemassakaan), että voisin rauhoittua ja keskittyä ihmislajin mittaamattoman arvokkaaseen yhteiseen kulttuuriperintöön vailla huolta seuraavasta pätkäduunista, laskunmaksupäivästä ja kotitöistä.

Yksi tärkeä tila onkin haaveiden ja unelmien tila – ja niiden toteutuminen. Se voi tosin tuottaa joskus erikoisia sivuvaikutuksia, kuten Stendhalin oireyhtymän eli Firenzen syndrooman kaltaisen tilan, josta Laajarinne kirjoittaa esseessä Neljäs ulottuvuus ja kertoo omasta pyhiinvaellusmatkastaan Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän Klovharuun. Teksti on ehkä suosikkini kokoelmassa, sillä Laajarinne pohtii siinä ansiokkaasti paikkojen historiallista muistia – "Eivät museot vaan rauniot ovat ihmiskunnan muisti" – ja vaikutusta ihmiseen. Tämä on yksi suosikkiteemoistani, jota ajattelen paljon.

Olen pienestä pitäen miettinyt uusissa paikoissa käydessäni, mitä kaikkea niissä on tapahtunut ennen minua. Etenkin autiotalot, hiljentyneet kylät, heinäpellon laidat ja maaseutumaisemat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat pohtimaan kaikkia niissä eläneitä ja olleita ihmisiä omine menneisyyksineen. Olen jossain määrin taipuvainen melankoliseen nyyhkymuisteluun, ja esimerkiksi kesämökillämme haluan aina istua terassilla samassa paikassa, jossa edesmennyt mummini mökin emäntänä aina istui. Tulee turvallinen olo, kun voi muistella mummia, arvailla, mitä hän siinä istuessaan mietiskeli (mummi vietti käytännössä kaikki lomansa ja sittemmin eläkekesänsä mökkisaaressamme, useimmiten yksin) ja samalla ajatella, että on minun vuoroni saada omat muistoni tästä paikasta ja näistä hetkistä. (Saan lähes hepulin, jos joku autuaan tietämätön vieras vahingossa istuu minun paikalleni.)

Tiloissa on hieno esseekokoelma. Sitä on helppoa lähestyä, ja Laajarinne ottaa lukijan omakseen nopeasti. Teksti soljuu silmissä ja jää mieleen pyörimään, lauseissa on voimaa ja ajatuksissa kirkkautta. Mikä parasta: lukija saa omat muistonsa, kokemuksena ja ajatuksensa heräämään, kuplimaan ja kasvamaan.


Jukka Laajarinne: Tiloissa – Esseitä
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2016
260 s.

Arvostelukappale.

_______

Helmet-haasteen kohta 36. Kokoelma esseitä tai kolumneja

Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset

Sosiaalityöntekijä: No, miltäs tämä nyt tuntuu? Ajattele, olet saanut näin paljon asiantuntijoita auttamaan sinua ongelmissasi.
Nuori: Tää on kyllä ihan vitun perseestä.

- Keskustelu auttamisverkoston palaverissa (s. 109)


Jukka Laajarinteen Leikkiminen kielletty on kirja, joka sai minut nauramaan ääneen ratikassa, nyökkäilemään tyytyväisenä, nieleskelemään ja tulistumaan. Se on kirja, joka armoa tuntematta tökkii sitä kohtaa, joka on kovin herkillä muutenkin: ammatillista identiteettiäni ja tehtävääni kunnallisena virkamiehenä peruskoululaitoksen rattaissa.

Oli syytäkin saada niihin rattaisiin vähän vipinää.

Kirjan lukeminen oli ilo.

Laajarinne kritisoi paljon suomalaista koulujärjestelmää ja kasvatustapoja. Lapset pyritään puskemaan varsin yksioikoiseen muottiin, alistamaan sääntöjen vastaansanomattomaan noudattamiseen ja ohjelmoimaan helposti käsiteltäviksi, kaikkinaisiin varastointiin sopiviksi yksiköiksi. Näinhän se pitkälti on. Samalla lapset opetetaan olemaan tietynlaisia, tekemään ja toimimaan tietyllä tavoin tietyissä tilanteissa. Olemaan jonossa, rivissä ja puoliympyrässä. Viittaamaan ja puhaltamaan yhteen hiileen. Olemaan kilttejä ja tottelemaan. Kritisoimaan, mutta vain ohjatusti ja oikeista aiheista.

Poikkeukset eivät sovi kuvaan. Onkin hupaisaa, että lasten ja nuorten osallistamisesta puhutaan paljon ja erinäiset yhdistykset ja hallintovallan ilmentymät ovat kovasti vannomassa osallisuuden nimiin, ja kuitenkin aina toimitaan lopulta niin kuin aikuiset/viranomaiset/vanhemmat/opettajat päättävät.

Yhtäältä päälle painavat erilaiset tehokkuus- ja tarkkuusvaatimukset. Vanhemmuudelle asetetaan todella suuria paineita, kaiken olisi mentävä kuin oppikirjoissa, jotka ovat keskenäänkin ristiriidassa saati sitten todellisuuden kanssa törmätessään. Lasten kasvatus on tarkkaa työtä, toki, mutta säädelläänkö sitä liiaksikin? Kovassa paineessa ei synny hyviä ihmissuhteita.

Samoin me virkamiehet – kukin pestissämme – olemme lukemattomien erilaisten lakien, asetusten, ohjeistusten, määräysten ja protokollien ohjaamia. Eikä pidä nyt tahallaan ymmärtää väärin: tietenkin on toimittava lain edellyttämällä tavalla, mutta toisinaan jaksan ihmetellä erinäisten ryhmäkirjeiden, virasto-ohjeistuksien ja lippulappusten merkitystä ja tarkoitusta. Onko kaikkea ohjattava keskitetysti, ylhäältä ja – ikävä kyllä – ajoittain kentän kokemuksesta täysin erillään? Onko joka jumalan prosessinosa määriteltävä, suunniteltava ja raportoitava jonnekin? Onko aina oltava kaavio, kirjelmä tai lomakepohja? Ja onko joka ikisestä asiasta järjestettävä palaveri verkostoilla tai ilman?

Alkuun ottamani sitaatti oli yksi niistä kohdista kirjaa, jotka saivat nauramaan ääneen. En naura sen nuorelle, enkä naura sen sosiaalityöntekijälle, vaan nauran järjestelmällemme, joka on kaikkea muuta kuin yksilöä ajatteleva, yksittäisen nuoren elämää ihan oikeasti tukeva ja ohjaava. Toisinaan tuntuu, että järjestelmä on olemassa vain itsensä vuoksi, ja jos ihminen ei siihen sovi, saa sen silmukoiden läpi ihan rauhassa pudotakin.

Ei minulla ole mitään valmiita ratkaisuja esittää yhteiskuntamme parantamiseksi. Jukka Laajarinne sai mainiolla kirjallaan heräämään niin monta ajatusta, etten meinaa niiden perässä edes pysyä. Olisi pitänyt kirjoittaa samanaikaista lukupäiväkirjaa, niin paljon kommentoitavaa pompsahti mieleeni. Mutta ehkä on hyvä, että jätän tilaa muillekin. Lukekaa tämä kirja, jos aihepiiri kiinnostaa tai on läheinen.

Noin yleisesti, jos minä saisin jostain jotain päättää, ottaisin julkisen sektorin lasten ja nuorten auttamis-, kasvatus- ja ohjauspalveluissa lähtökohdaksi hallinnon, raportoinnin ja palaveerauksen karsimisen minimiin, mahdollisimman joustavat rakenteet, lapsen ja nuoren oman mielipiteen kuuntelun (uudelleen ja uudelleen), jatkuvuuden turvaamisen ja kynnysten madaltamisen. Olen taputellut käsiäni yhteen siitä asti, kun Helsingin kaupungin Ohjaamo antoi ensimmäiset merkit itsestään ja etenkin nyt, kun se on avattu Fredrikinkadulle. Juuri tällaista yhden luukun taktiikkaa pitäisi olla tarjolla kaikessa!

No, nyt mentiin jo vähän politikoinnin puolelle. Tiivistäen voisin yrittää todeta, että suosittelen Leikkiminen kielletty! -kirjaa lämmöllä. Se saattaa ärsyttää, se saattaa suututtaa, mutta saattaapa se hyvällä lykyllä herättää jotain sellaista uutta, joka kantaa vielä paljon kauemmas – aivan uudella tavalla, raikkaammin ja helpommin.


Jukka Laajarinne: Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset
Ulkoasu: Kirsikka Mänty
Atena 201
174 s.

Kierrätyskirja.

_______

Toisaalla: Sinisen linnan kirjasto, Kaiken voi lukea!, Mari A:n kirjablogi, Pihin naisen elämää

Jukka Laajarinne: 72

Marokkolaistaustainen nuorimies Mourad menee kappaleiksi itserakennetun autopommin räjähtäessä hänen käsissään. Mourad on lapsena Marokosta Suomeen muuttanut, maallistuneen muslimiperheen poika. Aikuisiällä hän on alkanut kyseenalaistaa suomalaista yhteiskuntaa ja järjestelmää. Hän on palannut islamiin.

Alussa on siis kuolema. Mourad havahtuu hereille pahoin loukkaantuneena paikassa, jonka pitäisi olla taivas 72 neitsyellä. Hän huomaakin olevansa naisten ympäröimä, mutta naiset eivät suinkaan ole auliita tai nöyriä – ainakaan Mouradin näkökulmasta. He ovat nunnia, jotka ovat valmiita vaikka kaivamaan silmät päästään, jos niin vaaditaan.

Mourad paranee vähitellen ja kohtaa päivittäin uusia nunnia. Hän on kahleeton vanki: kukaan ei estä häntä lähtemästä luostarista tai sen lähiseuduilta, mutta ei sieltä poiskaan pääse. Samalla kun Mourad ihmettelee kuolemanjälkeistä elämää, kirja kuvastaa hänen lapsuuttaan ja nuoruuttaan. Askelia, jotka oli otettava ennen autopommia.

Olin viime viikolla Nuoren Voiman Liiton Prosak-illassa, jossa esiintyivät Jani Saxell ja Jukka Laajarinne. Saxellin teoksia – Unenpäästäjä Florianin ja Sotilasrajan unet – luin vuodenvaihteessa ja ihastuin palavasti. Saxellia oikeastaan meninkin kuuntelemaan, mutta Jukka Laajarinne oli myös kiinnostava kirjailijatuttavuus. Hän kertoi teoksestaan 72 niin houkuttelevasti, että pakkohan se oli ottaa luettavaksi.

Kirjan rakenne on hieno. Jokainen luku on nimetty jonkun katolisen naispyhimyksen mukaan, ja kyseinen pyhimys tai joku merkittävästi hänen kaltaisensa esiintyy luvussa joko keskeisemmin tai ohimennen mainiten. Kirjan takana on luettelo pyhimyksistä – onneksi – ja itse ainakin tulin kurkkineeksi niitä lähes jokaisen luvun jälkeen, mikä toki hieman hidasti lukemista mutta toi toisaalta kiinnostavaa lisätietoa. Katolinen uskonto kun ei ole vahvinta alaani.

Laajarinne yhdistää kiehtovasti kahta erilaista uskontoa, niihin liittyviä tapoja ja uskomuksia sekä ristiriitoja ja konflikteja. Mourad on ensin maallistuneen muslimiperheen poika, joka integroituu varsin sujuvasti Suomeen, mutta pettymykset ja irtonaisuuden tunne ajavat häntä kohti yhtä fanaattisempaa islamintulkintaa. Kristinusko paljastaa moninaiset kasvonsa nunnaluostarin tarinoissa ja tapahtumissa, vaikka on toki eräänlaisen spefielementtinsä vuoksi paikoin karikatyyrimäinen.

Kirja houkuttelee lukemaan yhä enemmän, saamaan selville, mistä on kyse ja miten kaikki selitetään, jos selitetään. Luvut ovat lyhyitä ja tarina kerrostuu koko ajan yhä kiinnostavammin. Mouradin kokema muutos on merkittävä, mutta se on kuvattu hienovaraisesti, hivuttautuen. 72 käsittelee sekä uskontoa ja ideologiaa että nuoruuden kasvua ja ihmissuhteita. Sen kuvaama tarina – se tämänpuoleisuudessa tapahtuva – on uskottava: tätä todellisuutta moni elää.


Jukka Laajarinne: 72
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2013
364 s.

Kirjastosta.

_____

Muiden mietteitä: Mari A:n kirjablogi, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Kaiken voi lukea!

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan kohdan 34. Kirja, jonka nimessä on numero.