Samuel Davidkin: Rautakupoli

Samuel Davidkinin vetävän trillerisarjan kolmas osa Rautakupoli vie helsinkiläispoliisit Leo Askon ja Daniel Janovskyn yhä syvemmälle kansainvälisen asekaupan, vakoilun ja salaisuuksien sekaan. Samalla, kun puoli maailmaa tuntuu olevan Hernesaaren epämääräisissä oloissa kadonneen aseen perässä ja joku tai jotkut haluavat hiljentää siitä liikaa tietävän Leo Askon, Daniel Janovsky on puolestaan entistäkin uppoutuneempi vuosisataisen juutalaiseen kulttuuriin liittyvän arvoituksen, Kruunun, salaisuuksiin.

Aiemmat osat Esikoisten lunastus ja Sodomasta pohjoiseen ovat keittäneet Askon ja Janovskyn jo monessa liemessä Kuolluttamerta myöten. Mutta jos he luulivat voivansa jo hengähtää, väärässä olivat. Yhä selvemmäksi käy, että edellisessä osassa eskaloituneen, kansainvälisellä asteikolla vahvasti varoitusvaloja vilkuttavan asekauppavyyhdin lonkerot yltävät syvälle myös kotimaan kamaralla.

Luvassa on vauhdikkaita ja vaarallisia käänteitä niin Helsingin kaduilla, lontoolaisissa pubeissa ja museoissa (!) kuin Lapin erämaassa. Moderni tiedusteluteknologia solahtaa osaksi tapahtumien kulkua vaivattomasti, ja kulissien takaiset valtavat kuviot voi nykyisessä epävarmassa maailmanpoliittisessa tilanteessa jopa uskoa mahdollisiksi – joskin pelolla. Myös historian hämäristä paljastuu yhä mielikuvituksellisimpia salaisuuksia, joiden ratkaiseminen voi muuttaa monia tulkintoja ja uskomuksia pysyvästi.

Lukijana nautin useista, nopeasti vaihtuvista näkökulmista. Asko ja Janovsky saavat selkeämmin omia piirteitä ja ominaisuuksia verrattuna aiempiin osiin, joissa minun on paikoin ollut hankalaa erottaa heidät toisistaan. Askon sinnikkyyttä ja sisua voi vain ihailla: tätä miestä ei tunnu pysäyttävän venäläisten drone, ammattimaisesti tähdätty luoti, ihmisen purema eikä edes Pohjois-Korea. Silti hän on inhimillinen, haavoittuva ja typeryyksiinkin sortuva. Suorastaan hieno hahmo, josta uskallan sanoa pitäväni lopulta enemmän kuin rauhallisemmasta Janovskysta, joka puolestaan on niin syvällä juutalaisen perinteen kiemuroissa, ettei tunnu sieltä aina kuivin jaloin selviävän – vaikka melkoinen koodinratkoja ja Rembrandtin ja Tooran tulkitsija onkin.

Davidkinin kerronta on saanut syvempiä sävyjä. Teksti pohtii, kiertelee ja kyseenalaistaa – paikoin huomattavasti enemmän kuin toimintakeskeiseltä trilleriltä voisi odottaa. Kuin huomaamatta tulee lukeneeksi ajatuksia menetyksestä ja elämään jääneistä aukoista, oman kulttuurin arvosta ja painosta, valintojen punnitsemisesta. Ja samalla saa olla tyytyväisenä vauhdikkaan juonen pyöritettävänä hengästyttävissä käänteissä ihmismielen perukoilta hyytäviin hengenvaaroihin.


Samuel Davidkin: Rautakupoli
Johnny Kniga 2019
365 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 2. Kirjassa etsitään kadonnutta ihmistä tai esinettä.

Kuolemanvakavaa rakkautta ja high school -kiemuroita – Kuunneltuja YA-kirjoja

Äänikirjat ovat uusi innostuksen kohteeni. Tiedetään, tiedetään, myöhässä tullaan, jossain hyvin kaukana aallonharjalta. Nyt olen lopulta kuitenkin tykästynyt kuuntelemaan kirjoja. Työmatkaa tulee viikossa melkoinen määrä, ja koska minulla ei ihan aina ole kimppakyytiseuraa, hyvää kuunteluaikaa tulee suhteellisen paljon.

Aloittelin varovasti BookBeatin ilmaisella kokeilujaksolla reilu kuukausi sitten, mutta koska totesin tykkääväni konseptista, jatkoin asiakkuutta maksulliseksi. Nyt onkin jo neljäs kuunneltava kirja menossa – ei huono määrä ollenkaan, etenkään kun lukuaika on muutenkin tänä syksynä ollut vähäistä.

Vielä en osaa sanoa, kuinka "haastavia" kirjoja pystyn äänikirjana kuuntelemaan, sillä toistaiseksi olen pysytellyt kevyehkömmällä tasolla. Katsotaan ja testataan, kunhan mieli tekee. Kevyempi tarina on joka tapauksessa vienyt mukanaan, ja kuuntelin heti alkuun kaksi nuortenkirjaa.

Karen M. McManusin Yksi meistä valehtelee on erinomaisen kiero ja kerta kaikkisen viihdyttävä nuorten aikuisten high school -jännäri.

Bronwyn, Cooper, Nate, Addy ja Simon ovat päätyneet jälki-istuntoon, kun heidän repuistaan on löydetty puhelimet ennen kemiantuntia – puhelimen mukana pitäminen on siellä ehdottomasti kiellettyä. Kukaan paikallaolijoista ei oikein ymmärrä, miksi he ovat sinne lopulta päätyneet, sillä löydetyt puhelimet eivät olleet heidän. Kesken jälki-istunnon koulun suosituinta ja vihatuinta juorusivustoa ylläpitänyt Simon saa allergisen reaktion ja nopeasta ensiavusta huolimatta kuolee.

Allergeenit johtavat sylttytehtaalle ja eloonjääneitä epäillään murhasta: joku heistä on laittanut maapähkinäöljyä Simonin vesilasiin. Mutta kuka? Kaikilla heillä on jotain salattavaa, jonka Simon on aikonut julkistaa juorusivullaan.

Bronwyn on määrätietoinen ja kunnianhimoinen neropatti, jonka tavoitteena on päästä Yaleen. Hän ei ole koskaan rikkonut yhtään sääntöä, vai onko sittenkin? Cooper on lupaava baseballtähti, joka odottaa kutsua huippujoukkueiden vahvistukseksi. Mutta onko hänen nopeassa kehityksessään sittenkin jotain mätää, dopingia kenties? Ja keneltä hän saa vatsaakipristäviä viestejä tyttöystävältä salaa? Addy on prom queen ja hellyyttävä pari koulun kuumimman pojan Jaken kanssa. Eräs ilta rannalla edellisenä keväänä on kuitenkin jäänyt kummittelemaan mieleen – ja on nyt mäjähtämässä vasten kasvoja kovalla vauhdilla. Nate on puolestaan se kiintiöpahis, huumekauppaa pyörittävä alkoholisti-isän laiminlyömä ja äidin hylkäämä oman tiensä kulkija. Ja ainoa, jolla ei ole varaa kalliiseen asianajajaan... siis ilmeinen syyllinen?

McManus koukuttaa lukijan tarinaansa kutkuttavalla suljetun huoneen mysteerillä, jonka selvittely alkaa aukaista monenlaisia hyhmäisiä salaisuuksia high schoolin lavasteiden takaa. Henkilöhahmoissa toki on tietynlaista stereotyyppisyyttä, mutta samalla tapahtuu kasvua ja kehitystä. Kukaan ei ole tarinan päättyessä ennallaan – eikä oletettavasti ihan siellä, minne olisi kaiken aloittaneessa jälki-istunnossa ajatellut päätyvänsä. Suosittelen ehdottomasti sekä nuorempaan että vanhempaan makuun, jos arvoituksellisuutta ja kieroilua kaipaa.

(Mutta yksi sivuhuomio on sanottava. Yksi hahmoista kaatuu kirjassa liikuntatunnilla ja saa polviinsa haavat. Opettaja kehottaa häntä menemään terveydenhoitajalle puhdistuttamaan haavat – ja hakemaan antibiootteja. Ei kai Jenkeissäkään sentään syödä antibiootteja hoidoksi tavalliseen haavaan? EIHÄN? Onko ihmekään, että kaiken maailman superbakteerit kehittyvät ja KUOLEMME KAIKKI, jos näin todella on?)

No niin. Nyt se on tehty: olen lopultakin tutustunut YA-kirjallisuuden moderniin klassikkoon, John Greenin Tähtiin kirjoitettuun virheeseen. Oli jo aikakin, siellä jossain huokaillaan. Oli tosiaankin.

Hazel ja Augustus tutustuvat toisiinsa syöpää sairastavien nuorten kristillisessä vertaistukiryhmässä. Kummallakin on sangen penseä suhtautuminen ryhmään, mutta toisensa he sieltä löytävät. Hazel on jo totutellut ajatukseen siitä, että sairastaa parantumatonta joskin kehitykseltään pysähtynyttä syöpää. Augustus on puolestaan parantunut, mutta ei kai syövästä koskaan pääse lopullisesti yli.

Rakkaustarina syntyy vähitellen, ja älykkäät ja lyhyeen elämäänsä nähden jo paljon kokeneet nuoret saavat toisistaan tukea ja vastinparit. Samalla kun heidän suhteensa syvenee, tuttavapiirissä koetaan nousuja ja laskuja terveydessä ja muussa hyvinvoinnissa. Myös Hazelin vanhemmat joutuvat selviytymään tyttärensä uuden elämänvaiheen kanssa.

Eikä terveyden ja sairauden raja ole koskaan niin selvä, kuin voisi luulla.

Tähtiin kirjoitettu virhe on ihanaa ja surullista luettavaa. Sen päähenkilöt ihastuttavat ja vähän ärsyttävätkin, Green tasapainottelee taitavasti uskottavuuden rajoilla henkilöidensä nokkeluuden ja filosofisuuden kanssa. Toisaalta samapa sille: tarinan kannalta on olennaista, että Hazel ja Augustus ovat niin skarppeja ja juuri hitusen liian fiktiivisiä. Ymmärrän kirjan suosion ja sen herättämät intohimot oikein hyvin. Ja olen iloinen, että oma sivistysaukkoni on paikattu lopultakin.


Loppupäätelmäni:

YA-kirjallisuus rulettaa.
Äänikirjat on jees.


John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
Suomentaja: Helene Bützow
Lukija: Anna Saksman
WSOY 2014
Äänikirja, 8 h 19 min
The Fault in Our Stars (2012)

Omasta hyllystä.


Karen M. McManus: Yksi meistä valehtelee
Suomentaja: Inka Parpola
Lukija: Heljä Heikkinen
WSOY 2018
Äänikirja, 11 h
One of Us Is Lying (2017)

Omasta hyllystä.


Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Kirjojen keskellä, Siniset helmet

Haasteet: Lue itsellesi mielenterveyttä -haaste – a YA book (kirjassa nousevat esiin erilaiset mielenterveyden haasteet ja sen viihdyttävyys tuki kuunnellessa omaa jaksamistani tarjoamalla pakoa arjesta)

Leïla Slimani: Kehtolaulu

Leïla Slimanin Kehtolaulu on hyytävän lakoninen kuvaus raa'asta veriteosta ja siihen johtaneista tapahtumista. Sen keskipisteessä on pariisilainen Massén perhe: äiti Myriam, isä Paul, esikoinen Mila ja kuopus Adam. Vaikka Paul ja Myriam ovat toivoneet ja halunneet lapsia ja vaikka onni heidän saamisestaan on suuri, ei maidontuoksuinen kotirouvaelämä puhuttele juristin koulutuksen saanutta Myriamia lainkaan niin paljon kuin hän etukäteen ajatteli. Työelämä houkuttaa leikkipuiston laitaa enemmän, ja vaikka se tietää lovea perheen tuloihin, Massét päättävät palkata lastenhoitajan.

Vaan mistä löytää sopiva? Joku joka ei ole paperiton, ei liian tuore siirtolainen, joka on luotettava, valpas, äidillinen? Myriam ja Paul aloittavat projektin, joka vie heiltä aikaa ja vaivaa, mutta jonka palkinto tuntuu lopulta kohtuuttoman hyvältä: Louise on kaikkea mitä he ovat toivoneet ja vielä enemmän. Louise on täydellinen. Piparkakkukauluksessaan, hameessaan, moitteettomassa olemuksessaan, ainaisessa valmiudessaan hän on epätodellisen mahtava.

Koska jo kirjan alussa käy selväksi, että lastenhoitaja on murhannut hänen vastuulleen jätetyt lapset raa'asti, se ei ole juonipaljastus vaan olennainen tekijä kirjaa pohtiessa. Kehtolaulu on luokiteltavissa jännityskirjaksi ja trilleriksi, mutta sen jännite ei muodostu rikoksen ratkaisemisesta vaan asioista, jotka johtavat siihen. Ne ovat monimutkaisia ja samalla aivan yksinkertaisia – asioita, joista voi syyttää niin yhteiskuntaa kuin yksilöäkin.

Louisen hahmo on piinaavan kiehtova, ja hän pysyy arvoituksena, vaikka hieman tilannetta ja Pandoran lipasta avataankin lukijalle. Slimani kuvaa ihmismielen paatuneisuutta ja sen saamia kolhuja koruttomasti ja todeten. Köyhyys, osattomuus, rakkaudetta ja läheisyyttä jääminen, oman paikan löytämisen mahdottomuus... siinä on jo melkoinen liuta tekijöitä, jotka saavat vahvemmankin taittumaan, saati sellaisen, joka on jo muutenkin painettu maahan.

Kehtolaulu mäjäyttää raa'an henkirikoksen suoraan lukijan kasvoille, mutta kokonaisuutena se käsittelee laajemminkin yhteiskunnan natisevia rattaita: siirtolaisuutta ja maahanmuuttajien hyväksikäyttöä työmarkkinoilla ja muutenkin, köyhyyttä ja sen sitovuutta, äitiyden ja työelämän yhdistämisen vaikeutta, perheen rooleja ja yksilöä kohtaan esitettyjä valtavia odotuksia. Kaikki tämä käsitellään tyyneydellä ja pienin elein, vain reilussa 200 sivussa. Tyylikäs, jopa elegantti kokonaisuus, joka pysyy kuitenkin tietyllä tavalla etäällä, mutta saa miettimään ihmismielen monimutkaisuutta usemmalta kantilta.


Leïla Slimani: Kehtolaulu
Suomentaja: Lotta Toivanen
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2018
237 s.
Chanson douce (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kartanon kruunaamaton lukija, Kirjasähkökäyrä, Kirjarouvan elämää

Pidättelemätön hehkutus Kevätuhrit-sarjalle

Nyt on kuulkaa niin, etten malta olla kirjoittamatta tällaista täysin pidättelemätöntä hehkutusta kirjasarjasta, johon tutustuin viime syksynä. K. K. Alongin Kevätuhrit-trilogia on nimittäin aivan erinomaista nuorille ja nuorille aikuisille suunnattua kirjallisuutta, joka kolahtaa todistetusti myös aikuisiin. Olen hehkuttanut Kevätuhreja kaikille, jotka ovat jaksaneet kuunnella ja saanutkin sekä kollegoja että nuoria lukemaan sitä.

Tässä tekstissä kirjoitan koko trilogiasta, joten jos se on sinulta vielä lukematta, suosittelen tarttumaan lukemiseen pika pikaa. Tekstini nimittäin spoilaa kahden ensimmäisen osan tapahtumia.

Kaikki alkaa trilogian ensimmäisessä osassa Kevätuhreissa Helsingin metrosta, jossa 15-vuotias Jade herää tajuttomuudesta. Muut metrovaunun matkustajat ovat kuolleet, ja Jaden onnistuu hankkiutua ulos vaunusta ja takaisin maan pinnalle. Siellä havainto on yhtä lohduton: ruumiita kaikkialla. Mitä on tapahtunut?

Käy selväksi, että jokin mystinen kuolemanaalto on tappanut suurimman osan ihmisistä. Vain muutamia teini-ikäisiä on jäänyt henkiin. Kuuden nuoren porukka, johon kuuluu Jade, Susette, Tomi, Oliver, Sara ja Ali, liittoutuu keskenään ja pyrkii kohti turvallisempia vesiä pois Helsingistä, jossa selvästi päästään seonneet hieman vanhemmat nuoret ovat suuri uhka. Porukka päätyy Oliverin mummolaan Toivolaan, joka sijaitsee syrjäisellä alueella.

Toinen osa Ansassa sijoittuu kokonaan Toivolan maisemiin. Nuoret koettavat parhaansa mukaan pysytellä hengissä ja yhdessä. Ruokaa on kuitenkin haalittava kasaan kauppojen varastoista ja poistuttava turvasatamasta. Yhdellä ruoanhakureissuista joukon jatkoksi saadaan Jesse, joka on löytänyt nössön kuorensa alta melkoisen selviytyjän. Uhkaa tuottaa Oliverin veli Rafi, joka ilmestyy paikalle Janessa-nimisen tytön kanssa. Rafi on aiemmin käyttäytynyt väkivaltaisesti Oliveria kohtaan, mutta tuntuu asettuneen. Jotain outoa hänessä kuitenkin on, minkä kaikki huomaavat.

Henkiinjäämistaistelu on todellakin käynnissä, ja jokaisen on löydettävä itsestään enemmän voimaa kuin kukaan on ikinä arvannut mahdolliseksi. Ansassa päättyy huimaavaan koukkuun, kun taivaalle ilmestyy helikopteri.

Päätösosa Pakenijat alkaa jälleen Jaden silmin kerrottuna. Hän havahtuu hereille junassa, joka kuljettaa häntä ja joukkoa vieraita nuoria jonnekin. Minne, sitä ei saa selville, sillä vaunun ikkunat on peitetty. Jade päätyy jonkinlaiseen vankilan ja tutkimuslaitoksen yhdistelmään, jossa sotilailta vaikuttavat aikuiset pitävät järjestystä. Myös Ali on kaapattu samaan paikkaan. Molemmille tehdään testejä ja kokeita, jotta saataisiin selville, miksi he ovat selviytyneet kuolemanaallosta.

Suomessa muut päättävät, ettei Toivolaan voi enää jäädä. Talo on palanut Rafin sytyttämässä tulipalossa, jossa Oliver on menehtynyt, ja muutenkin paikka on menettänyt turvallisuutensa. On lähdettävä taas kerran tien päälle etsimään ruokaa ja suojaa. Luvassa on reilut 300 sivua intensiivisiä tapahtumia ja toimintaa, joka koukuttaa, jännittää ja viihdyttää. En voi kuin suositella!

Mikä K. K. Alongin trilogiassa sitten niin viehättää? Oman kiinnostukseni herätti heti ensimmäisen osan jysäyttävä alkuasetelma. Oli pakko alkaa ahmia kirjaa, jotta saisi selville, mitä tapahtuu ja miksi. Luvut ovat lyhyitä ja vauhdikkaita, näkökulmat vaihtelevat tiuhaan ja koukkuja heitellään juuri sopivasti.

Henkilöt ovat kiinnostavia ja keskenään kutkuttavan erilaisia. Poikkeusolot paljastavat ihmisistä uusia puolia ja kaikki sarjan nuoret joutuvat äärirajoilleen, kun kamppaillaan elämästä ja kuolemasta. Ystävyys, kiintymys ja epäluulo vuorottelevat, ja lojaalisuutta testataan moneen otteeseen.

Teksti on vetävää, selkeää ja mielikuvitusta kutkuttavaa. Tarinaa on helppo seurata, mutta se ei silti ole puhkiselitettyä, pikemminkin päinvastoin. Alongi antaa vihjeitä vähitellen, eikä kaikkea selitetä ollenkaan. Lukija voi kuitenkin huoletta keskittyä nauttimaan tarinasta, sillä se on suorasukainen ja monelta osin samastuttava.

Kevätuhrit saa miettimään, kuinka itse selviytyisi totaalisissa poikkeusolosuhteissa, jotka vaativat äärimmäistä jaksamista, sopeutumista ja rohkeutta. Kirjasarja on mainiota nuorten aikuisten kirjallisuuta – kokeile itse, jos et vielä usko!


K. K. Alongi: Pakenijat
Otava 2018
334 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Rakkaudesta kirjoihin, Laura Levä / Lukufiilis

Haasteet: YA-lukuhaaste (Julkaistu vuonna 2018), Jatkumo-haaste

Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga 1–7

Brian K. Vaughanin käsikirjoittama ja Fiona Staplesin piirtämä Saga kolahti minuun ensimmäisiltä aukeamiltaan lähtien. Nyt jo seitsemänteen niteeseen saakka suomennettu scifiooppera on ihastuttava yhdistelmä inhimillisyyttä, ihmissuhteita, väkivaltaa ja vauhdikkaita käänteitä.

Kaikki alkaa syntymästä, kuten usein tapana on. Entinen Maantuntuman sotilas Alana on synnyttämässä syrjäisessä varastossa, apunaan vain puolisonsa, Kiemura-kuun entinen asukki ja aseistakieltäytyjä Marko. Maantuntuma ja Kiemura ovat olleet keskenään sodassa kauemmin kuin kukaan jaksaa muistaa, ja niiden asukkaiden välinen rakkaustarina ja sen seurauksena syntyvä lapsi on järkyttävä poliittinen katastrofi. Niinpä Alanan ja Markon kintereillä on verenhimoinen sakki väkeä, joka haluaa pariskunnasta eroon. Pakoon on siis lähdettävä suoraan lapsivuoteesta.

Syntynyt lapsi saa nimen Hazel ja hän on koko tarinan kertoja. Hazel on tietysti aluksi imeväisikäinen vauva, mutta kasvaa käänne käänteeltä isommaksi. Seitsemännessä osassa hän on jo kouluikäinen, noheva tyttö.

Sagan tarina muotoutuu monipuoliseksi, vauhdikkaaksi ja koskettavaksikin. Ennen kaikkea se on kuitenkin huikaisevan viihdyttävä kokonaisuus, jossa on sivupolkuja ja -säikeitä vaikka muille jakaa – ja kuitenkin kaikki pysyy koossa herättäen jatkuvan halun ahmia lisää.

Oman tukalan tilanteensa sangen hyvin ja konkreettisesti ymmärtävien karkulaisten perässä roikkuvat esimerkiksi Pelkkänimiset ammattitappajat Tahto, hänen ex-rakastettunsa Väijy ja siskonsa Poltto, kosmista politiikkaa näpeissään pitävän tv-päisten robottien kansoittaman planeetan Prinssi Robotti IV (jolla puolestaan on omat perhekuvionsa selvitettävänään), Markon entinen heila Gwendolyn, toimittaja-valokuvaaja-oari Upsher ja Doff vuosisadan skuupin perässä ja ihan vain Markon vanhemmat, joilla riittää nieleskeltävää poikansa tekemien ratkaisujen vuoksi.

Perheen seurueeseen liittyy appivanhempien lisäksi kummitustyttö Izabel, josta tulee Hazelin lapsenvahti ja tärkeä olento muutenkin.

Jokainen albumi on jaettu erillisiin lukuihin, joissa tarina etenee vauhdilla. Vaughanin käsikirjoittajatausta näkyy käänteissä ja Staples on toteuttanut kuvat ja ruudut niin, että kohtausten väliin tulee tiukkoja kuvakulman vaihtoja. Muutenkin pidän Staplesin piirrosjäljestä paljon: hahmoissa on kiehtovia piirteitä, toiminta kuvataan uskottavasti ja yksityiskohdat ovat paikoillaan. Värimaailmassa on tietynlaista teknohenkeä, eikä paikoittaisessa seksissä ja väkivallassa juuri hienostella.

Saga on kertomus perheestä, politiikasta, inhimillisyydestä ja ihmisen heikkouden seurauksista. Se on paikoin karu ja karski, eivätkä tekijät armahda sen enempää lukijoita kuin luomiaan hahmoja. Vastoinkäymisiä, osumia ja lopullisia iskuja osuu moneen maaliin, eikä kukaan selviä ilman lommoja. Silti pohjavire pysyy villin humoristisena seikkailuna, joka tarjoaa mehevää avaruusviihdettä sitä kaipaaville.


Brian K. Vaughan & Fiona Staples
Suomentaja: Antti Koivumäki

Saga – Ensimmäinen kirja
Like 2014
166 s.
SAGA (2012)

Saga – Toinen kirja
Like 2015
152 s.
SAGA vol. 2 (2013)

Saga – Kolmas kirja
Like 2015
146 s.
SAGA vol. 3 (2014)

Saga – Neljäs kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 4 (2014)

Saga – Viides kirja
Like 2016
152 s.
SAGA vol. 5 (2016)

Saga – Kuudes kirja
Like 2017
146 s.
SAGA vol. 6 (2016)

Saga – Seitsemäs kirja
Like 2018
146 s.
SAGA vol. 7 (2017)

_________

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Yhdysvallat-lukuhaaste (listan ulkopuolelta)

Tyttövoimaa ja muutakin pärjäämistä

Luin kaksi nuorten aikuisten kirjaa rytäkällä saadakseni mainion YA-lukuhaasteen kerralla kunnolla alkuun. Molemmat kirjat oli ollut tarkoitus lukea jo pidempään, joten oli jo aikakin niin sanotusti. Molemmissa kirjoissa nuoret näyttävät, millaisiin suorituksiin he ovat valmiita silloin, kun tilanne on äärimmäinen.

Holly Bournen What's a Girl Gotta Do? on kolmas osa hänen railakkaan feministisessä Normaali?-sarjassaan. Se on alunperin ilmestynyt vuonna 2016, ja tullut aivan vastikään suomeksi nimellä Mitä tytön täytyy tehdä?

Evien ja Amberin näkökulmien jälkeen on kertojavuorossa Lottie. Älykäs, anteeksipyytelemätön ja päämäärätietoinen nuori nainen, jonka suuntana on seuraavaksi Cambridge. Sitä ennen pitää kuitenkin käydä lukio loppuun ja murskata patriarkaatti, noin lähtöoletuksena.

Eräänä aamuna Lottie joutuu kahden aikuisen miehen ahdistelemaksi matkalla kouluun, ja jokin loksahtaa hänen päässään uuteen asentoon. Miten paljon vääryyttä, seksismiä ja tuhoisia asenteita nuoreet (ja muunkin ikäiset) joutuvat arjessaan kohtaamaan? Lottie päättää aloittaa tyttöjen perustaman FemSoc-yhteisön tuella kampanjan, jossa osoitetaan kaikki kohdatut seksismin muodot, suuntautuivat ne mihin sukupuoleen tahansa. Kampanjastaan Lottie aikoo pitää vlogia, jonka kuvaajaksi ja editoijaksi hän saa rekrytoitua dokumenttielokuvausta opiskelemaan haluavan Willin.

Vaikka Lottie saa kampanjalleen koulun johdon tuen, kaikkia opiskelijoita hän ei saa puolelleen. Sen sijaan etenkin Lottien edelliskesänä jättämä futari Teddy aiheuttaa joukkoineen melkoisen määrän painetta kampanjaa kohtaan. Ja kun se alkaa saada näkyvyyttä laajemminkin, voinee vain arvata, millaisia seurauksia Lottie ystävineen joutuu kantamaan.

Holly Bourne on lunastanut paikkansa sydämessäni ja jatkan edelleen mantraani: voi kunpa tällaisia nuortenkirjoja olisi ollut tarjolla teini-minulle. Mahtavaa, että ajankohtaiset, oikean maailman ilmiöt pääsevät nuortenkirjan sivuille luontevana osana tarinaa. Mahtavaa, että asenne uskalletaan pitää railakkaana, jämptinä ja anteeksipyytelemättömänä. Varmasti Bourne suorasukaisuudessaan ärsyttää joitakin, mutta juuri siitä hänen kirjoittamisessaan lie kysekin: osoitetaan, mikä on pielessä asenteissa ja käytännöissä ja tarjotaan niihin fiktiivisin keinoin oikeita ratkaisuja.

Evie, Amber ja Lottie ovat olleet minulle ihanaa seuraa. Heidän tarinastaan on julkaistu vielä neljäskin osa, ...and a Happy New Year?, jossa tytöt kohtaavat pidemmän tauon jälkeen uudelleen. Sanomattakin selvää, että se on lukulistallani.


Holly Bourne: What's a Girl Gotta Do?
Usborne 2016
419 s.

Kirjastosta.

Haasteet: YA-lukuhaasteen bingosta ruutu Englanninkielinen kirja.

K. K. Alongin Kevätuhrit osui ja upposi minuun viime syksynä. Trilogian toinen osa Ansassa tuli ahmaistua melkein yhtä vauhdikkaasti. Kolmas osa ilmestyy tänä keväänä, ja odotan sitä silmät kiiluen.

Koska kyse on todella tiivistunnelmaisesta sarjasta, yritän olla tekemättä suuria juonipaljastuksia. Siksikin teksti jäänee lyhyeksi.

Jade, Susette, Sara, Tomi, Oliver ja Ali ovat asettautuneet Oliverin mummolaan, joka sijaisee maaseudulla sopivasti syrjässä asutuskeskuksista. Ikuisesti siellä ei kuitenkaan voi piileskellä, vaan varastoja on lähdettävä täydentämään. Jade ja Sara valjastavat Rommi-hevosen kärryjen eteen ja lähtevät kohti lähintä taajamaa. Muut jäävät opettelemaan välttämättömiä selviytymistaitoja talolle.

Pitkään tilanne ei kuitenkaan pysy vakaana, sillä talolle saapuu vieras tai pikemminkin omistaja: Oliverin veli Rafi, joka on kuolemanaallon iskiessä selvinnyt, mutta käyttäytynyt väkivaltaisesti. Kaikki vaikuttaa nyt kuitenkin olevan jälleen tolallaan, vaikka jotain uhkaavaa Rafissa on. Mukanaan hänellä on hiljainen tyttö Janessa, joka tuntuu lähes palvelevan Rafia. Samaan aikaan kauppareissu saa nihkeitä käänteitä, sillä kuten on jo opittu: kehenkään ei voi pohjimmiltaan luottaa, sillä uudessa tilanteessa on kyse elämästä ja kuolemasta.

Kevätuhrien aloittama henkiinjäämistaistelu siis jatkuu. Tarinaa kerrotaan eteenpäin vuorotellen eri henkilöiden näkökulmasta, luvut ovat lyhyehköjä ja koko ajan tapahtuu paljon. Ansassa on jännittävä, ajoittain ahdistavakin lukukokemus. Mutta viihdyttävä se on, todellakin! Erilaisten persoonien törmäyskurssit, erittäin vaikeassa tilanteessa selviytyminen ja ennakoimattomat käänteet takaavat sivujen kääntymisen kuin itsestään. Lopussa on melkoinen koukku, joten kolmannessa osassa päästään oletettavasti aivan uusiin kuvioihin.

Tylsyyttä vieroksuville, toimintaa toivoville, väkivaltaa karsastamattomille.

K. K. Alongi: Ansassa
Otava 2017
297 s.

Kirjastosta.

Haasteet: YA-lukuhaasteen bingosta ruutu Kirjassa useampi kertoja, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 56. Kirja, jonka kannessa on rakennus.

Nonna Wasiljeff: Loukkupoika

Aaron Dolen on erikoinen poika. Hän on ainoa, joka on syntynyt Loukussa. Kaikki muut tuodaan sinne muualta ja monet myös poistuvat palaamatta koskaan. Loukku on suljettu tila, josta lähdetään vain Toiselle tasolle – eikä kukaan halua sinne. Tomujen tulo tietää pahaa: silloin joku on rikkonut sääntöjä, tehnyt jotain luvatonta, puhunut ohi suunsa. Harmaaunivormuiset Tomut hallitsevat Loukkua ehdottomalla vallalla. Loukkulaiset voivat vain alistua ja pyrkiä olemaan mahdollisimman huomaamattomia.

Aaron on menettänyt äitinsä, joka vietiin jo aikoja sitten Toiselle tasolle. Hän tuntee olonsa yksinäiseksi, vaikka onkin muiden loukkulaisten ympäröimä. Kun Loukkuun sitten saapuvat veljekset Evert ja Holt, jotka alkavat suunnitella pakoa, Aaron tuntee löytäneensä sielunveljiä. Mutta uskaltaako hän todella lähteä Loukusta, jonka ainoa poistumistie on Toiselle tasolle?

Koska kyse on trilogian avausosasta, uskallan paljastaa juonesta sen verran lisää, että kyllä Aaron lopulta uskaltaa. Loukusta poistumisen jälkeen toiminta vasta alkaakin, ja saa lukijan paikoin jännittämään seuraavia juonenkäänteitä into piukeena.

Loukkupoika on tuoretta kotimaista nuortenkirjallisuutta ja sujahtaa vaivattomasti dystooppisen fantasiagenren lokerikkoon. Tarinassa on tarvittavat ainekset viihdyttävään, jännittävään ja arvoitukselliseen maailmaan. Loukkupojan todellisuus on kiehtova yhdistelmä teknologiaa ja perinteistä fantasiaa. Miljöö on jollain tapaa iättömän tuntuinen: ihmisten käytössä on sähkö, mutta kirjan maailmassa on paljon elementtejä, jotka kuljettavat taianomaisen ja yliluonnollisen äärelle.

Tarinan keskeinen juopa rakentuu ihmisten vallanjaon ympärille. Loukussa elävät ihmiset ovat luonnokkaita, joilla on sellaisia taitoja ja taipumuksia, joita valtaapitävät Tomut eivät voi alamaisilleen hyväksyä. Niinpä luonnokkaat on saatava suljettuihin tiloihin, valvonnan alle, jotta heidän luontonsa pysyy kurissa. Kaikki ei todellakaan paljastu vielä ensimmäisessä osassa, joten jatkoa jään odottelemaan mielenkiinnolla. Loukkupoika päättyy melkoiseen koukkuun, kuten hyvän avausosan kuuluukin.

Loukkupoika on nuortenkirjallisuutta, joka sopii monenlaisille lukijoille. Se on helpostilähestyttävä, täynnä toimintaa ja kutkuttaa uteliaisuutta monella tapaa. Kieli ja kerronta ovat sujuvia, ja Wasiljeffin fantasiamaailma aukeaa suuremmin pinnistelemättä. Jonkin verran siinä on elementtejä, jotka vaativat lukijalta hahmotuskykyä ja viitseliäisyyttä, mutta sarjan edetessä moni asia saanee selityksensä ja arvoitukset aukeavat.

Aivan hitusen tarina tuntuu venytetyltä siihen nähden, että jatkoa on luvassa. Jonkin säikeen olisin ehkä leikannut pois ja jättänyt jatkoon muhimaan, mutta en osaa suoriltaan määritellä, mikä osuus se olisi voinut olla. Muuten tarina on jäntevä ja vauhdikkaasti etenevä. Päähenkilö Aaronkin saa kasvaa melkoisen rykäyksen, kun ei muutakaan voi.


Nonna Wasiljeff: Loukkupoika
Ulkoasu: ?
Otava 2018
336 s.

Kirjastosta.

__________

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjan nimessä on vain yksi sana, Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 38. Kirja, jossa luetaan kirjoja.

Camilla & Viveca Sten: Synkät vedet I – Syvyyksissä

Saaristomiljöö viehättää minua jatkuvasti, vaikka mitä enemmän tutustun mereen, sen selvemmäksi käy, etten varmaankaan ikinä pärjäisi itse saaristossa. Camilla ja Viveca Stenin uuden varhaisnuorille suunnatun Synkät vedet -jännärisarjan päähenkilö Tuva sen sijaan pärjää: onhan hän syntynyt ja kasvanut siellä ja joutunut pienenä vesionnettomuuteenkin siitä kuitenkin selviten.

12-vuotias Tuva käy saariston pientä koulua, eikä tunne oloaan mukavaksi. Hänellä ei ole oikeastaan ystäviä, ja muut koulun oppilaat lähinnä hyljeksivät häntä. Kun suunnistuskokeessa tapahtuu outoja, Tuva tajuaa olevansa mukana yhä uhkaavammaksi käyvissä tapahtumissa. Tuvan luokkakaveri Axel katoaa ja Tuva todistaa Axelin seurassa olleen Rasmuksen outoa käytöstä ja kummia ilmiöitä metsän pimeydessä.

Axelin etsinnät jatkuvat tuloksettomina, mutta Tuva ja Rasmus löytävät yhteisen sävelen ja koettavat saada selvyyttä tapahtumiin, jotka saavat koko saaristoyhteisön pelkäämään. Meri tuntuu uhkaavammalta kuin koskaan ennen.

Syvyyksissä aloittaa siis uuden ruotsalaisen jännärisarjan, joka on suunnattu varhaisnuorille. Nähdäkseni se tekee sen onnistuneesti: kirja on vauhdikas, jännittävä ja sujuva. Tuva on päähenkilönä oivallinen, sillä hänessä on salaisuuksia, joista osa paljastuu jo tässä ensimmäisessä osassa, mutta paljon jää vielä jatkoa odottamaan. Paljon painoa annetaan ympäristölle, johon tarina sijoittuu. Saariston maisemat, sään suuri vaikutus ja meren massiivisuus korostuvat mutteivät painosta.

Myönnettävä tosin on, että en odottanut tältä kirjalta spefi-elementtejä, vaan enemmän dekkarihenkeä, mutta sieltähän ne pompsahtivat esiin kuitenkin. Taitaa olla tällä hetkellä lähes välttämätöntä leikitellä yliluonnollisilla, maagisilla ja realismin rajat ylittävillä rakennuspalikoilla, mitä nuortenkirjallisuuteen tulee. Niinpä Syvyyksissäkin sekoittelee keitokseensa skandinaavista kansanperinnettä vahvalla otteella.

Stenien uusi sarja vaikuttaa seuraamisen arvoiselta. Sujuva, vauhdikas ja jännittävä varhaisnuortenkirjallisuus on arvokasta jo ylipäänsä, ja tätä kirjaa suosittelen nikottelematta erilaisista luonnonoloista, mielikuvituksesta ja veneilystä pitäville (vaikka näillä vesillä veneillessään voikin kohdata melkoisia kauhuja...).


Camilla & Viveca Sten: Syvyyksissä – Synkät vedet I
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: Eric Thunfors
Otava 2017
268 s.
Djupgraven (2016)

Kirjastosta.

____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly

Vauhdikkaan vetävä Mafiakesä

Oletko miettinyt, millainen se mafian kummisetä oikeasti on?

No, ei ollut miettinyt 16-vuotias Arttukaan, kun rapututkijaisä ilmoittaa kesän aluksi, että on saanut koko heinäkuuksi pestin sisilialaiselta merentutkimuslaitokselta. Arttu, iskä ja iskän naisystävä Merikukka (a.k.a. WC-kukka) lähtevät siis Sisiliaan.

Kesä on kuuma ja Artun juoksuharrastus lisää hikeä pintaan entisestään. Iskä ja Merikukka suunnittelevat tiukempaakin sitoutumista toisiinsa. Arttua se hieman mietityttää: äiti on kyllä kuollut jo monta vuotta sitten ja iskä vaikuttaa lopultakin onnelliselta kaiken sen surun ja muutamien vielä erikoisempien naisystävien jäljiltä, mutta pakkoko sen rakkaudenkohteen on olla pinkin eri sävyihin ihastunut aikuisbarbie...?

Sisilia tarjoaa kuumia kesäpäiviä ja uusia kavereita. Arttu tutustuu roomalaiskaksosiin Lunaan ja Lucaan, jotka ovat mummolareissulla sekä kipakkaan irlantilaiseen Mollyyn. Merentutkimuslaitoksella on töissä myös eräs sangen viehättävä Alexandra…

Rantahengailu muuttuu kuitenkin astetta vakavammaksi, kun Arttu kavereineen huomaa sotkeutuneensa käytännössä vahingossa niin mafian kuin paikallisen nuorisorikollisjengin kuvioihin. Etnan huipulle kiipeäminen osoittautuu hengenvaaralliseksi puuhaksi, eikä jää edes yhteen kertaan kun Arttu kavereineen kohtaa aseita. Voiko kaikesta uhasta huolimatta kesästä selvitä hengissä? Ja mitä ne ympäriinsä esiin puskevat salamanterit oikein tarkoittavat...

Tästä syksystä tulee sillä tavalla erilainen kuin aiemmista, että ihan työn puolesta olisi hyvä olla kärryillä nuortenkirjaskenestä, kun nyt kerran kirjastossa lasten- ja nuortenosaston projektissa työskentelen. Olen ollut aika varma, että luen muutenkin paljon nuortenkirjoja, mutta kun aloin perata arkistojani, huomasin, että aika vahvasti olen kyllä keskittynyt spefi-osastolle, enkä sieltäkään ole lukenut kuin varsin valikoivasti. Tilanne on siis saatava muutettua, jotta pystyn tekemään työni hyvin.

Erinomaista alkua nuortenkirjasyksylle tarjosi Antti Halmeen Mafiakesä. Siinä on oivallisesti rakennetut henkilöhahmot, vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä toimiva ja toiminnallinen juoni. Atleettinen Arttu on vauhdikas, muttei ärsyttävä. Hän on tarinan minäkertoja, joten lukija pääsee todellakin Artun pään sisälle. Siellä onkin monenlaista kiinnostavaa tarkkailtavaa: suhde iskään ja Merikukkaan, naiskauneuteen, oikeaan ja väärään. Ihmissuhdekuvioissa on raikasta otetta, eikä turhaa ennalta-arvattavuutta. Vaarat sykäyttävät sydäntä, ja kirjassa on oikeasti paikoin melko kova meno.

Antti Halme tarjosi erinomaisen lukukokemuksen, joka viihdytti ja ilahdutti. Tätä vinkkaisin ehdottomasi yläkoululaisille luettavaksi! (Ja toki sitä vanhemmillekin.)

Antti Halme: Mafiakesä
Ulkoasu: ?
Otava 2017
208 s.

Kirjastosta.

_____________

Toisaalla: Lastenkirjahylly, Iltatähden syttyessä, Evarian kirjahylly, Eveliina Kaarela / Lukufiilis, Siniset helmet

Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen

Viime vuoden keväällä luin Samuel Davidkinin mukaansatempaavan ja herkullisen dekkarin Esikoisten lunastus. Toivoin silloin tarinalle nopeaa jatkoa, ja ilokseni sitä oli saatavilla heti tänä kesänä. Helsingin juutalaisvaikutteiset mysteerit siis monimutkaistuvat entisestään, ja minua saa viedä niiden mukana.

Rikostorjuntayksikön tutkijat Leo Asko ja Daniel Janovsky pääsevät jälleen vaivaamaan harmaita aivosolujaan, sillä keskellä Helsingin kauppatoria tapahtuu kylmäverinen yhdysvaltalaisdiplomaatin salamurha. Tapaus lähtee aukeamaan hieman turhankin helposti, mistä KRP ja Supo ovat myhäilevän tyytyväisiä, mutta Asko ja Janovsky epäilevällä kannalla. Pomoja vain tuntuu olevan mahdotonta saada uskomaan päivänselviä todisteita.

Janovskylla on omat arvoituksensa ratkottavanaan, sillä hän on perinyt Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbin runsaan kirjaston. Vihjeitä jostain huomattavan paljon suuremmasta tipahtelee hänen syliinsä kuin pölypalleroita kaapin päältä, ja tie vie niitä ratkomaan aina Israeliin ja Berliiniin asti.

Samaan aikaan kun kuvioon sotkeutuu kansainvälistä asekauppaa, diplomatian kiemuroita ja poliisin hierarkian aiheuttamaa kahnausta, sekä Janovskylla että Askolla on henkilökohtaista mietittävää. Janovskyn vaimo on pitkällä raskaana, ja silti vanha suola tuntuu janottavan. Asko puolestaan etenee naisystävänsä kanssa kohti parisuhteen seuraavaa vaihetta, ja samalla hänen vuosikausia aiemmin kadonneen isänsä kohtalo mietityttää yhä enemmän.

Sodomasta pohjoiseen on runsas, tapahtumarikas ja omaääninen dekkari, jossa Helsingin monikasvoisuus, kulttuurihistoria ja juutalainen elämäntapa pääsevät esiin. Juonenkäänteitä on reilu kourallinen, mutta siitä huolimatta Davidkin kykenee pitämään langat käsissään ja kasaamaan lihaa toiminnan ympärille. Etenkin omasta umpimaallistuneesta näkökulmastani tarkasteltuna elävä juutalainen kulttuuri nykyajan Helsingissä kiehtoo.

Davidkinin kerronta on saanut lisää rentoutta, vaivattomuutta. Vaikka Sodomasta pohjoiseen toimii myös eräänlaisena oppaana juutalaiseen kulttuuriin, se ei vaivu luennoimaan tai päälleliimaamaan. Rikosjuoni, henkilökohtaisen elämän käänteet ja monipuolinen kuvailu löytävät balanssin keskenään.

Juonenkäänteissä on toki melkoista mielikuvituksellisuutta suurlähettilään Shakespeare-sitaattien, Rembrandtin klassikkomaalauksen kätkemän arvoituksen, Lähi-idän politiikan ja Kuolleenmeren tarjoaman uhkan myötä, mutta niin hyvässä ja viihdyttävässä tarinassa sopii ollakin. Kritisoin ainoastaan päähenkilöiden olemusta, sillä he sekoittuivat lukiessa mielessäni tiuhaan toisiinsa, vaikka ovatkin selkeästi eri miehiä omine tavoitteineen ja toimintatapoineen. Jokin heidät vain sotkee toisiinsa.

Kuten viime vuonna, nytkin saan jäädä odottelemaan innolla seuraavaa osaa. Kaikkia arvoituksia ei totisesti ole vielä selvitetty.


Samuel Davidkin: Sodomasta pohjoiseen
Johnny Kniga 2017
363 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjakaapin kummitus, Mummo matkalla, Elämä on ihanaa

Haasteet: 94. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta.

Jari Järvelä: Tyttö ja seinä (Dekkariviikko)

Vuoden pituinen odotukseni palkittiin, kun Jari Järvelän Metro-trilogian päätösosa Tyttö ja seinä julkaistiin keväällä. Onneksi sain sen nopeasti kirjastosta luettavaksi. Ja tykättäväksi.

Kirja alkaa siitä, mihin edellinen osa Tyttö ja rotta jäi. Metrolla on tuli hännän alla, maa kuumottelee ja kostoretkeä pitäisi päästä jatkamaan. Kotkakin on jo liian tulenarkaa aluetta, joten Metro suuntaa Kouvolaan äitinsä entisen miesystävän Voltin syrjäiseen taloon. Vielä olisi keksittävä, kuinka saada poikaystävä Rustin kuolemasta alkunsa saanut koston ja tapahtumien kierre kunniakkaasti tai vähemmän kunniakkaasti päätökseen. Kuvioita sotkee myös Suomeen ilmestynyt pikkuvelipuoli Samuel – Metron läheisille ei nimittäin ole tavannut käydä kovin hyvin.

Minut huumannut jännäritrilogia saa tällä kirjalla erinomaisen päätöksen. Jännite riittää hienosti kolmeen kirjaan, ja vaikka vauhti ja väkivallan määrä ovat paikoin huumaavan korkeita, Järvelä onnistuu pitämään langat käsissään ja kuviot kohdillaan.

Päähenkilö Metro on lyömätön, mahtava naishahmo. Hän on armoton ja samalla haavoittunut, syrjään sysätty ja silti toimeen tarttuva. Kenenkään ei tätä mimmiä tarvitse hänen puolestaan kannatella, silloinkaan, kun nilkka on niksahtanut ja tuli nuolee takinliepeitä. Mistään yli-ihmisestä ei kuitenkaan ole kyse, vaan Metro suree syvästi kohtaamiaan menetyksiä ja tasapainoilee hyvän ja pahan rajoilla. Yksiselitteinen sankari hän ei ole, sillä paha vaanii nurkan takana ja konkretisoituukin lopulta, kun koston hetki on käsillä.

Tyttö ja seinä lunastaa lupauksensa ja toimii hienona loppuhuipennuksena kolmen kirjan tarinalle, jonka käänteet ovat kuljettaneet Kotkasta Ukrainan kautta Berliiniin ja takaisin. Järvelän mukana olen päässyt paikkoihin, joihin en muuten olisi tullut menneeksi ja nähnyt asioita, joita en olisi halunnut kohdata, mutta jotka ovat avartaneet näkemyksiäni.

Erinomaista kotimaista kirjallisuutta kerta kaikkiaan.


Jari Järvelä: Tyttö ja seinä
Ulkoasu: Jussi Kaakinen
Tammi 2016
262 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kannesta kanteen, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Reader, why did I marry him?

Dekkariviikko-haasteen on heittänyt Marika Oksa Oksan hyllyltä -blogista.

Pauliina Susi: Takaikkuna (Dekkariviikko)

Dekkarinnälkää? Tietoturvariskejä? Skandaalinkäryä? Nappaa kiinni Takaikkunasta, saat melkoista menoa!

Leia Laine on sosiologi, joka on mukana perustamassa seksiaddiktiosta kärsivien miesten tukihanketta. Esiteltyään aihetta tv:n ajankohtaisohjelmassa Leia saa huomata, että pelimerkit eivät enää ole hänen käsissään. Sontamyrsky kasvaa netissä ja muualla mediassa, eikä suojassa ole Leian lukioikäinen tytär Viivikään.

Hankkeen rahoitus on kiinni tuoreesta oikeusministeristä Tarmo Häkkilästä, joka on jämpti suomalainen mies. Vaikka onkin monen mutkan vietävissä, eikä niinkään perillä siitä, mihin harkitsemattomat chattailut netissä voivat johtaa.

Omassa luolassaan lankoja tai pikemminkin piuhoja kiinni pitelee Land-o, jolla on taito ja pääsy kauas mielikuvituksen tuolle puolen. Ja verkko kiristyy...

Jännityskirjat ovat viime aikoina jääneet hieman taka-alalle lukemisissani, mutta Pauliina Suden Takaikkuna tarttui haaviin loppukevään työmatkalukemiseksi. Saatoinpa sitä hieman muulloinkin lueskella, sen verran koukuttavaa menoa kirja tarjoaa. Teemat ovat ajankohtaisia ja ikävän pisteliäitä: netin vaarat, yksityisyyden suoja, digitaalisen maailman ansakuopat, vihapuhe ja rasismi. Oikeastaan on ihme, että noin suuresta sopasta selvitään kuivin jaloin, mutta niin Susi vain onnistuu tekemään.

Kirjan ansiona on laajasta mitasta huolimatta tiiviys. Henkilögalleria on huolitellun suppea, joten lukijan huomio ei lähde harhailemaan. Kutakin neljästä päähenkilöstä seurataan vuoron perään, ja heidän välisensä suhteet, tekemiset ja aikomukset muodostavat vähitellen selkenevän kuvion.

Takaikkuna on varsin onnistunut paketti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, verikin lentää ja syke tuntuu. Kirjan henkilöt eivät ole mustavalkoisia, vaan heissä on useampia tasoja ja sävyjä, kuten kuuluukin. Helposti olisi voinut sortua paperinukkemaiseen asetelmallisuuteen.

Vaikka Takaikkunan tiivistunnelmaiset tapahtumat sijoittuvat liukkaille, myrskyävillekin säille, suosittelen sitä lämpimästi kesäluettavaksi viihdettä, jännitystä ja toimintaa kaipaavalle lukijalle.


Pauliina Susi: Takaikkuna
Ulkoasu: Sanna-Reeta Meilahti
Tammi 2015
560 s., e-kirja

Oma e-kirjaostos.

______

Toisaalla muun muassa: Kirsin kirjanurkka, Kujerruksia, Mari A:n kirjablogi, Kirja hyllyssä, Kirjakaapin kummitus, Rakkaus on koira helvetistä, Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Helmet-haasteen kohta 25. Kirjassa on yli 500 sivua.

Oksan hyllyltä -blogin Marika Oksa on haastanut mukaan viettämään Dekkariviikkoa 6.–12.6. Lähden mukaan vain hieman viime tipassa. Hyvin ehtii! Eipä siis muuta kuin lukemaan, kirjoittamaan ja keskustelemaan dekkareista!

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Tässä on mainio dekkari Helsinki-faneille!

Samuel Davidkin – syntyperäinen helsinkiläinen, kuinkas muuten – avaa dekkarillaan Esikoisten lunastus sekä oman kirjailijanuransa että mitä ilmeisimmin uuden kotimaisen rikoskirjasarjan. Olen tästä iloinen.

Kirjan päähenkilöitä on kaksi. Poliisin rikostorjuntayksikössä työskentelevällä Leo Askolla on omalaatuinen tapansa tutkia rikoksia, eikä tätä aina katsota hyvällä. Asko pelkääkin aktiivisesti työpaikkansa menettämisen puolesta. Kun hän saa tutkittavakseen erään erikoisia piirteitä saavan tapauksen, neuvot ovat paikallaan. Niinpä Asko ottaa yhteyttää entiseen kollegaansa Daniel Janovskyyn, joka on siirretty mielenosoituksellisesti toisiin tehtäviin hänen kieltäydyttyään työskentelemästä sapattina. Janovskylla on arvokasta tietoa ortodoksijuutalaisista, joiden voi perustellusti päätellä liittyvän tapaukseen.

Paljastuu, että Helsingillä on merkittävä rooli eräässä juutalaisten perimätiedossa kulkevassa tarinassa, josta myös rikolliset ovat pelottavan kiinnostuneita.

Esikoisten lunastus on mukaansatempaava ja herkullinen dekkari. Sen päähenkilöillä on luonnollisesti omat murheensa ja salaisuutensa, mutta tarina itsessään kantaa jo pitkälle ilman niitäkin. Suomenjuutalaisten perinne ja historia herättelevät mukaansa, miljöö kirjassa on elävä ja aito ja käänteitä ja koukkuja on riittävästi, jotta lukeminen tuntuu nautinnolliselta.

Asko ja Janovsky ovat ehkä himpun verran turhan silopintaisia nuorukaisia, mutta toisaalta pidän sitä mukavana vaihteluna juoppoihin ja depressiivisiin poliisihahmoihin verrattuna. Asko on todellinen siveyden sipuli ja gentlemanni deittailemaansa asianajajaa kohtaan, jopa siinä määrin, että luulen hänen tipahtaneen vähän vahingossa 2010-luvulle jostain yli puolen vuosisadan takaa. Janovskyn juutalaisuus tuo tarinaan oman twistinsä, ja sen siivellä aihepiiristä saadaan kerrottua lukijalle luontevasti ilman vaivaannuttavia luennointiosuuksia.

Ehdottomasti vaikuttavinta on hieno kaupunkikuvaus. Helsinki todella herää eloon Davidkinin käsittelyssä, kadut ja kulmat kulkevat lukijan silmien edessä ja tapahtumapaikat näkee elävänä mielessään. Toisaalta en tiedä, häiritseekö tyyli niitä lukijoita, joiden arkipäivään ei kuulu Helsingin kantakaupungissa kulkeminen. Jääköön se heidän päätettäväkseen.

Toivon Davidkinin kirjoittavan kirjalle pian jatkoa. Seikkailu on vasta alussa!


Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus
Ulkoasu: Martti Ruokonen
Johnny Kniga 2016
301 s.

Kirja saatu kustantajalta Bloggariklubilla.

_________

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Mummo matkalla

Helmet-haasteen kohta 7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Lukukokemus, joka yhtä aikaa kiehtoo ja ärsyttää? Kyllä, sellaisen sain osakseni, kun ahmaisin menemään Tuomo Jäntin esikoisromaanin Talven hallava hevonen. Romaani koostuu eri aikatasoista, jotka etenevät käänteisesti tulevasta menneeseen. Päähenkilöt sijoittuvat yhden pienen Puutikkaan kylän ympärille: osa elää siellä, osa jo muualla. Osa on sukua keskenään, osa ei.

Etenkin kirjan alku kiehtoi minua suuresti. Roni on avioerosta toipuva isä, jonka tytär Silja osoittaa erikoisia taitoja päiväkodissa ja kotonakin. Miten voi olla, että lapsi saa lelut lentämään ja pahviin piiretyn pianon soimaan? Ronin osuudessa on hyhmäistä pelkoa, pahaenteisyyttä, joka nostaa lukijan niskavilloja pystyyn. Mutta ennen kuin selityksiä saadaan, on aika siirtyä parikymmentä vuotta taaksepäin, Ronin äidin kokemuksiin yllättäen kadonneesta miesystävästä ja menneisyyden haamuista...

Tarina keriytyy auki yhä varhaisempien vuosikymmenten ja eri ihmisten kautta päättyen tai alkaen talveen, jolloin pakkaset pakkuivat kovempina kuin koskaan ennen ja kohtalo otti ohjat omiin käsiinsä.

Talven hallava hevonen on vahvatunnelmainen romaani, joka kutkuttaa lukijan mieltä, antaa pieniä vihjeitä muttei selitä mitään auki. On kyse sekä sukutarinasta että suurista kokemuksista, joistain ehkä elämääkin suuremmista. Jäntillä on lause hallussaan, hän ei kirjoita kliseitä, teksti tuntuu elävältä.

Hyvistä pontimista huolimatta tarinan kokonaisuus jää sirpaleiseksi, ja arvoituksellisuudesta tulee rasite. Lukiessa kamppailin koko ajan ymmärryksen rajoilla: mikä on vikana, kun en ihan ymmärrä yhteyksiä, enkä oikein pysy perässä henkilöhahmoissakaan saati heidän välisissään suhteissa? Yleensä jos kohtaan lukiessa vastaavaa, turhaudun ja saatan antaa kirjan olla. Nyt ei kuitenkaan käynyt niin, ja se laskettakoon Talven hallavan hevosen ansioksi. Päätin lopulta vain antaa mennä, antaa tarinan kuljettaa, vaikka se jäi suuresti avoimeksi.

Syyllisyys ja suru kantavat kirjan tarinaa alusta loppuun, vai tarinako niitä kantaa, en tiedä. Tunnelmassa on jotain haikeaa ja kolhuista, se on tuttua ja kuitenkin tuoretta. Isien pahat ja väärät teot heijastuvat seuraaviin polviin, kai se lienee väistämätöntä. Eikä suurinta surua ehkä koskaan saa kulutettua loppuun.


Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Ulkoasu: Jenni Noponen
Gummerus 2015
272 s.

Omasta hyllystä.

_______

Toisaalla: Kirjoista ja muista kertomuksista, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakaapin kummitus, Kirja hyllyssä, Rakkaudesta kirjoihin, Villasukka kirjahyllyssä, Satun luetut, Hurja Hassu Lukija, Sivu sivulta

Bibliofiilin päiväunia on haastattelut kirjailijaa.  

Helmet-lukuhaasteen kohta 37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.  

Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen

Robin työskentelee psykologina traumatisoituneiden lasten kanssa. Työssään hän kohtaa suuria asioita: kuolemaa, surua, hallitsemattomia tunteita, pahoja kokemuksia. Robinin oma menneisyytensäkään ei ole siloinen, sillä hän on menettänyt veljensä Lukasin ja isäpuolensa, ja äiti keskittyy lähinnä alkoholisoitumaan.

Kun Robin vierailee pitkästä aikaa äitinsä luona, hän alkaa huomaamattaan vajota yhä syvemmälle menneisyytensä solmukohtiin. Samalla nykyhetken säröt tulevat yhä lähemmäs. Robinin äidin asuinalueella Sipoon merenrannassa tapahtuu kummia. Lapset käyttäytyvät oudosti, avioliitot rakoilevat huomattavasti, on eripuraa ja kaunoja menneisyydestä, rikoksiakin epäillään tapahtuneen ja tapahtuvan. Robin on yhtäkkiä keskellä tapahtumia, joita ei kykene hallitsemaan millään tavalla.

Olen kovasti tykästynyt Johanna Holmströmiin. Siitä huolimatta, etten ole lukenut hänen teoksiaan missään erityisessä hurmiossa, jokin niissä kiehtoo ja kolahtaa juuri sopivasti. Tältä kirjailijalta on lupa odottaa jatkossakin paljon, sen uskon. Niin erilaisia genrejä ja aihepiirejä hän on tähän mennessä  haltuunsa ottanut (hämäräperäisestä Camera Obscurasta olen kirjoittanut täällä, kahden kulttuurin välissä kamppailusta kertovasta Itämaasta täällä).

Sulje silmäs pienoinen oli juhannuslukemisenani Budapestissa. Kirja koukutti ja tarjosi erinomaista jännitystä paahteisessa Euroopassa. Robin on kompleksinen hahmo, josta paljastuu vähä vähältä uusia piirteitä. Hän ei ole helppo pala nieltäväksi, eikä totisesti mikään pyhimys itsekään. Tyynen terveydenhuoltoalan ammattilaisen pinta alkaa rakoilla varsin nopeasti, kun asiat mutkistuvat.

Kirja on kutkuttavasti pahaenteinen ja pitää otteessaan, vaikka välillä tekisikin mieli irrottaa. Hienostoalue on todellakin pintansa alla jotain aivan muuta. Kontrastit viehättävät minua kirjallisuudessa, ja vaikkei Holmströmin asetelmassa sinänsä ole mitään maatamullistavaa, hän tarttuu raikkaasti vastakohtiin ja kulisseilla peiteltyihin salaisuuksiin.

Sulje silmäs pienoinen käsittelee teemoja, jotka ovat yhtä aikaa kiehtovia ja kammottavia. Ne ovat myös sellaisia, ettei niitä voi nostaa esiin paljastamatta tarinankäänteistä liikaa. Todettakoon, että kirjassa käsitellään teemoja, jotka saavat tämänhetkisessä maailmantilanteessa koko ajan uusia merkityksiä. Kellä on väliä ja kellä ei? Kuka on ihmisyyden arvolla suojattu ja kuka ei ole?


Johanna Holmström: Sulje silmäs pienoinen
Suomentaja: Tuula Kojo
Ulkoasu: ?
Otava 2015
298 s.
E-kirja
Hush Baby (2015)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Rakkaudesta kirjoihin, Lukutoukan kulttuuriblogi, Lukutoukan ruokalista

Kirjan vuoden lukuhaasteen kohta 49. Jännityskirja tai dekkari.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Klarissa on lähtenyt kesäksi kaupungista Saimaalle. Hän on vuokrannut pienen huvilan Piiliniemestä, yksityisestä saaresta, jonka naapurisaarena on jylhä Variskallio. Klarissan tarkoituksena on kesän aikana kirjoittaa ja selvittää, mitä hänen avioliitolleen Mikaelin kanssa on tapahtumassa tai pitäisi tapahtua. Parin lapset ovat jääneet isän kanssa kaupunkiin – Klarissan rauha on rikkumaton.

Kunnes hän kohtaa kesänaapurinsa, Variskallion isännän Olavin, joka on charmantti yliopistomies. Kaksi yksinäistä kesänviettäjää löytää seuraa toisistaan, juodaan drinkkejä ja istutaan iltaa, tunnelma väreilee. Kun joukkoon liittyy Olavin poika, parikymppinen Cédric, alkaa kuvio totisesti kiristyä.

Samalla saari huokuu omaa tunnelmaansa. Sillä on historia ja sillä on sielu. Kuumat kesäkuun päivät ja painostavat yöt tuovat uhkaa, jota on mahdotonta päästä karkuun.

Kesäinen illuusioni on tiivis, ylimääräisestä tavarasta karsittu lukuelämys. Sen lyhyeen mittaan mahtuu kuitenkin yllättävän paljon, ja kirjan tunnelma on taitavasti rakennettu. Tämän mittaisessa romaanissa ei ole aikaa jäädä pohjustamaan, on mentävä suoraan asiaan. Saimaan normaalia trooppisempi alkukesä puskee kirjan sivuilta esiin niin, että lukijallekin tulee hiki, vaikka kirjaa lukisi sateisessa kesäkuisessa Helsingissä.

Kirja on myös varsin jännittävä. Luin sen juuri ennen mökkireissua omaan saareeni, ja täytyy todeta, etten ehkä olisi halunnut lukea sitä paikan päällä. Kesäinen illuusioni on omanlaisensa "luontokirja", sillä luonnolla on siinä keskeinen rooli, mutta sen kuvaama luonto ja metsä eivät ole yksinomaan lohdullisia, päin vastoin. Uhkaa on sekin, mitä ei näe tai osaa tulkita. Ja nimenomaan juuri se.

Klarissa lähtee kesänviettoon suurin odotuksin, onhan hänen tarkoituksenaan selvittää, mitä oikeastaan elämälleen ja perheelleen tekisi ja miksi. Suunnitelma tuntuu jo alunperin turhan suureelliselta, ja Klarissa huomaa pian, että saaren arkirutiinit kuljettavat päiviä eteenpäin huomaamatta. Kirjoittaminen meinaa jäädä, pohdiskeluun ja metsän rapinan kuunteluun taas on aikaa vaikka kuinka.

Kesäinen illuusioni sekoittaa totta, kuvitelmaa, pelkoja ja toiveita. Epävakaa elämäntilanne saa ihmisen herkistymään sekä ulkopuolelta että omasta itsestä kumpuaville ärsykkeille – todellisille tai keksityille – ja sen kirja kuvaa kiehtovasti. Illuusio on aina harhaa.


Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2015
165 s.

Oma ostos.

_____

Toisaalla: Järjellä ja tunteella, Lukutoukan kulttuuriblogi, Kirjakirppu

Kirjan herkullisesta kannesta nappaan Kirjankansibingoon ruudun Pariskunta.

China Miéville: Toiset

Milloin viimeksi olit aktiivisesti näkemättä jotain, mitä et halunnut nähdä? Mitä se oli? Romanikerjäläinen take away -kuppinsa ääressä polvillaan loskassa? Alleen laskenut alkoholisti bussipysäkillä? Feissari? Naapurissa riitelevä pariskunta?

Eikö onnistunutkin hyvin, se näkemättä jättäminen? Kuinka helppoa se on, kun vain päättää niin.

China Miévillen Toiset on kertomus näkemättä jättämisen taidosta ja sopimuksesta, jonka kokonainen yhteiskunta voi tehdä – tai pakottaa tekemään. Bészelin ja Ul Quoman kaupungit sijaitsevat samassa paikassa, mutta ovat toisistaan erillään. Kadut, torit, jopa talot on jaettu näiden kaupunkien kesken. Rajaa ei ole piirretty, mutta se on olemassa. Toiseen kaupunkiin ei voi katsoa, sitä ei voi nähdä. Rajaloukkauksia valvoo salaperäinen järjestelmä, Rikko. Joka kerran rikkoo, ei koskaan palaa. Pelko pitää asukkaat varuillaan, ja tottumus.

Kirjan päähenkilönä on bészeliläinen komisario Tyador Borlú, joka joutuu selvittämään murhaa. Nuori nainen on tapettu ja ruumis hylätty skeittirampille. Tutkimuksissa selviää, että hän on ulkomaalainen arkeologian jatko-opiskelija Mahalia Geary, joka on elänyt ja tehnyt väitöskirjaansa Ul Quomassa. Borlún on matkustettava siis rajanaapuriin tekemään yhteistyötä paikallisen poliisin kanssa.

Mitä syvemmälle Borlú työssään pääsee, sitä pahemmalta totuus alkaa vaikuttaa. Ovatko murhan taustalla kapinallisryhmä vai äärinationalistit vai joku ihan muu? Mitä kaikkea Mahalian murhan taakse kätkeytyy?

Loppuvuosi 2014 oli mahtavien lukukokemusten tykitystä. Jani Saxellin Sotilasrajan unet ja David Mitchellin Jacob de Zoetin tuhat syksyä räjäyttivät potin. Toiset liittyi oikeutetusti samaan ryhmään.

Kirjan maailma on kiehtova ja monitasoinen. Se kertoo paljon ihmisluonnosta ja olemisen tavoista: uteliaisuudesta ja silmien sulkemisesta, pelosta ja kapinoinnista. Bészelin ja Ul Quoman vastakohtaisuudet peilaavat yhteiskuntien monimutkaisuutta. Mikä lopulta on rappiota ja mikä menestystä?

Lukija joutuu niksauttamaan oman ajattelunsa kaksoiskaupungin maailmaa varten. Kirja ei kerro, mistä jakautuminen johtuu, mutta aavistuksia se esittää. Yhtä kaikki tilanne on kestänyt jo kauan. Tarina kuvaa kiehtovalla tavalla tabuja, niiden rikkomista ja ymmärtämistä. Sekä Bészelin että Ul Quoman suurin tabu on tunnustaa kaupunkien yhteisyys. Niin ei saa käydä.

Toiset on kirja, josta on mahdotonta saada oikeaa kuvaa lukematta sitä itse. Tarina jää kytemään mieleen, ja lukemisen jälkeen alkaa väistämättä tarkkailla itseään ja muita uusin silmin. Mitä seuraa, kun aktiivisesti on näkemättä jotain? Tuskin ainakaan mitään hyvää.


China Miéville: Toiset
Suomentaja: J. Pekka Mäkelä
Ulkoasu: Ilkka Kukko
Karisto 2011
365 s.
The City and the City (2009)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Kujerruksia, Kirjamielellä, Booking it some more, Taikakirjaimet, Aamuvirkku yksisarvinen, Luettuja maailmoja, Tuntemattomiin maailmoihin, Kasoittain kirjoja, Oksan hyllyltä, Sivullinen      

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.

Kirja saatu kustantamon tilaisuudesta.


Judit on hyvin tavallinen keski-ikäinen keskisuomalainen nainen. Hän on yhden varsin tavallisen ja etäisen tyttären äiti ja yhden tavallisen miehen vaimo. Elämän ja ajan rajallisuus alkaa kolkuttaa Juditia olkapäälle, ja kun hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä aivan uudenlaiseen työhön Helsinkiin lapsuudenystävänsä Martan avustuksella, lähteminen entisestä elämästä on kivutonta ja helppoa.

Helsingissä Juditin päivät täyttää työ monikansallisen kotihoitopalveluyrityksen F-Remediumin kotisairaanhoitajana. Palkka ja työetuudet ovat huomattavan hyvät, mutta yrityksen toimintaperiaatteissa on hieman nieleskeltävää. F-Remedium ei ainoastaan hoida potilaidensa fyysisiä vaivoja, vaan paneutuu tiukan huolellisesti myös henkiseen puoleen. Yritys tarjoaa muun muassa sielun tilaa kartoittavaa ja jumalsuhdetta kehittävää Persinger-hoitoa.

Tapauskovaiseksi tai ehkä lähinnä agnostikoksi itsensä mieltävä Judit joutuu isojen kysymysten äärelle. Hän tapaa "ateistien kuninkaan" Leo Moreaun, joka on F-Remediumin asiakas ja maailman kuuluisin ateisti, fundamentalistikristittyjen ja ateistien välisen sodan eturintaman hahmo. Samalla hän seuraa hämmentyneenä ystävänsä Martan elämää, joka on yhä sielullisempaa – ja pelottavampaa. Martan poika ja Juditin kummipoika Mauri taas on vakavasti sairas, eikä hoitoa ole. Sielua voi kuitenkin yrittää hoitaa, jos vain Mauri antaisi siihen luvan.

Tarinan käänteet alkavat käydä yhä vauhdikkaammiksi, kun F-Remediumin salaisuudet paljastuvat vähitellen. Kaikilla ei totisesti ole puhtaat jauhot pussissaan. Ja sitäpaitsi – miksi aina sataa?

Viime vuonna Helsingin kirjamessuilla Atena järjesti kirjabloggareille tilaisuuden, jossa Pasi Ilmari Jääskeläinen kertoi uudesta kirjastaan. Samasta tilaisuudesta sen sai halutessaan mukaansa. Kiinnostuin kyllä Sieluista jo silloin, vaikken ollut mitenkään hullaantunut Harjukaupungin salakäytäviin. Kirja jäi kuitenkin keräämään pölyä hyllyyn.

Nyt on pölyt pyyhitty ja sieluja kieputeltu ees sun taas.

Lukukokemus oli, sanotaanko, monimuotoinen. Ensimmäiset parisataa sivua lähinnä haukottelin ja pohdin, milloin kirjan tarina oikein kunnolla alkaa. Leo Moreaun säärihaavan hoitamiset, Martan oudot puheet, Juditin omissa liemissään kiehuttelu, jokunen yksityiskohtainen vessakäynti... en saanut niistä mitään irti. Taustalla kytevä pahaenteinen tunnelma oli ainoa eteenpäin innostaja.

Kun lopulta alkoi rytistä, rytisikin sitten kunnolla.

Loppuosan kirjasta suorastaan ahmin. Jännitys-, kauhu- ja mysteerielementit sekoittuvat hienoksi kokonaisuudeksi, josta lähtee lonkeroita ja säikeitä moneen suuntaan. Sateen merkitys korostuu ja alkaa äkkiarvaamatta jopa kuristaa kurkkua. Yhä oudommaksi muuttuva maailma ja kokemus siitä tulee lähelle, hämmentää ja kiehtoo.

Sielut kulkevat sateessa on rohkea ja kunnianhimoinen kirja. Sen tarina on kumartelematon, omaehtoinen ja rajaton. Mielikuvituksen voima, tarinankerronnan taito ja rooli, joka lukijalle jää yhdistyvät toimivaksi kokonaisuudeksi.

Toisaalta kirjan heikkoudeksi koin sen paperinmakuiset henkilöhahmot. Tarinassa ei ole ketään, josta olisin välittänyt sen kummemmin. Minulle oli ihan sama, keneltä syötiin kasvot ja kuka hukkui muuten vaan. Ihmiset tarinassa ovat hölmöjä, yhdentekeviä, vastenmielisiä tai yksinkertaisen ärsyttäviä. Paperinmakua korostaa paikoin väliin tunkeva kaikkitietävä kertoja, joka analysoi ja selittää henkilöiden tekemiä tai heille tehtyjä ratkaisuja. Tämä kerrontamuoto saa kyllä lopulta selityksensä – aika vaikuttavan sellaisen – mutta tarinan kulussa se lähinnä ärsytti kuin kärpäsen surina.

Sielut kulkevat sateessa vetää tarinansa vaikuttavalla tavalla överiksi. Kirjan loppupuolella ei voi mitenkään tietää, mitä ihmettä vielä seuraavaksi voi tapahtua. Se on viihdyttävän kirjan merkki. Ja onhan tämä nyt vähän pelottavakin, ja monella tapaa myös ällöttävä tarina. Monia tunteita siis herätellään, ja ne vaihtelevat ääripäästä toiseen.

Mietin, millaisen juoni- ja teemakaavion tästä kirjasta saisi. Ehkä se olisi muodoltaan jonkinlainen visvainen puu, jossa on raapivia ja piikikkäitä, limaisia oksia, ja jokin itsestään tietoinen, lonkeromainen osa. Se kiiltelisi jatkuvassa sateessa, liikkuisi omin päin ja kasvaisi hitaasti, vaikka voisi näyttää jostain kulmasta viattomalta. Ja kun joku kulkisi sen ohi, lehtien välistä ilmestyisi luurankomainen, hyhmäinen käsi, jonka kosketus haisee kalmalta ja kuolemalta...


Kirjoitamme kirjasta yhtä aikaa Kirsin kanssa.

_____

Muualla: Kirjasfääri, Leena Lumi, Sabinan knalli, Amman lukuhetki, Morren maailma, Sallan lukupäiväkirja, Booking it some more, Järjellä ja tunteella, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua, Opuscolo – Kirjasta kirjaan, Oksan hyllyltä, Illuusioita, Hyllytontun höpinöitä, Ilselä, Mustetta paperilla, Nuoren opettajattaren varaventtiili, Kirjailijan kellarissa, Kujerruksia ja niin edelleen...    


Osallistun kirjalla Mikä minusta tulee isona? -haasteeseen, josta ruksaan sairaanhoitajan ammatin.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (ja #lukuhaaste)

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.

Kirjastosta.


Lumikki Andersson haluaisi keskittyä olennaiseen: lukioon, uuteen poikaystävään Sampsaan, koulun teatteriesityksen harjoitteluun, rauhalliseen elämään. Hän on nuoreksi naiseksi ehtinyt kokea jo paljon, esimerkiksi tamperelaisen huumemaailman kiemuroita ja uskonlahkon vaaran Prahassa. Lumikkia vaivaa ääneen puhumaton perhesalaisuus. Mitä vanhemmat eivät hänelle suostu kertomaan? Lisäksi vanha suola, Liekki, janottaa kovasti.

Joulu lähestyy, ja yhtäkkiä Lumikin arki suistuu raiteiltaan. Kesken kaiken hän alkaa saada kummallisia viestejä tuntemattomalta ihmiseltä, joka tuntuu tietävän hänestä aivan liikaa – ja joka saa Lumikin ahdistumaan entisestään. Kuka häntä vainoaa varjon lailla? Miksi?

Salla Simukan Lumikki-trilogia saadaan tämän kirjan myötä kunniakkaasti päätökseensä. Paljon on tuo tyttö kokenut lyhyessä ajassa, se on todettava. Jännitystä on piisannut sekä Tampereella että Prahassa, talvipakkasissa ja kesähelteillä. Heikkohermoisempi saattaisi moisesta jo notkahtaa, mutta ei Lumikki. Hän on kokenut nuorena sen verran riittävästi pahaa koulukiusattuna, ettei paljosta hätkähdä.

Musta kuin eebenbuu on runollisempi kuin edelliset osat. Siinä on mukana paljon runo- ja lyriikkalainauksia ja sadunomaisia piirteitä sidotaan osaksi tarinaa runsaasti. Itse jopa hieman tylsistyin tehokeinoon. Laulunsanat hypin loppuvaiheessa ronskisti yli. Ne vetoavat varmaankin paremmin kirjan varsinaiseen kohderyhmään, minä en saanut niistä ammennettua mitään lisää (en, vaikka mukana oli paljon suosikkiyhtyeeni Florence + The Machinen lauluja).

Tarina on vetävä ja Lumikki jälleen parhaimmillaan. Jännitystä on sopivasti, ja tarinan henkilöt ovat mainion epäluotettavia ja arvoituksellisia. Kuka on Lumikin vainoaja? Se voi olla kuka tahansa, mistä sen tietäisi. Jokaisella on syynsä.

Pidin Lumikki-trilogiasta, mutta mihinkään orgastiseen tilaan se ei minua saa. Mainiota kotimaista nuortenkirjallisuutta, sujuvaa ja huolellista, päähenkilö hienosti rakennettu, tarinankäänteet mietitty ja teemat hyviä. Kokonaisuus on vetävä ja raikas, eikä ole ihme, että se on myyty jo moneen maahan. Mutta jossain määrin hieman tympäännyin lukiessani. Ehkä olen lukenut aikuisena liian vähän nuortenkirjallisuutta, enkä siksi osaa oikein suhtautua genreen. Vaivaannuin paikoin lukiessani yltiödramaattisuudesta ja välillä teki mieli tokaista Lumikille, että joistain asioista olisi jo aika päästä yli. Mutta, no, vasta uudelleenopettelen genreä. Ehkä joskus vielä ymmärrän nämä valinnat.

Sujuvaa viihdykettä Simukan trilogia kyllä tarjoaa. Joten jos on vielä kokeilematta, anna palaa!


Muualla luettua: Anna minun lukea enemmän, Lukutoukan kulttuuriblogi, Amman lukuhetki, Notko, se lukeva peikko, Nenä kirjassa, Ullan luetut kirjat, Mustetta paperilla, Tarinoiden taikaa, Kujerruksia, Kirjakirppu, Todella vaiheessa, Narseskan kirjanurkkaus.

_____

Maanantaina 8.9. alkoi Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-kampanja, jonka tarkoituksena on kerätä varoja 20 000 aapiseen Sierra Leonen, Liberian ja Ugandan pakolaisille. Haasteen pointti on seuraava:

1. Lue kirja, lehti, novelli tai jokin muu teksti.
2. Lahjoita syyskuussa lukemiesi tekstien mukaisesti 1 euro per teksti #lukuhaasteeseen joko tekstarilla 1E LUKUHAASTE numeroon 16588 tai isompana könttäsummana Suomen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 viitteellä 62405 08625.
3. Halutessasi levitä lukemisen ilosanomaa sosiaalisessa mediassa kirjakuvilla ja merkinnällä #lukuhaaste.

Itse otan haasteeseen osaa lahjoittamalla euron jokaista syyskuussa lukemaani kirjaa kohden. Vaikka kampanja alkoikin virallisesti 8.9., otan mukaan myös syyskuun alun kirjat. Nyt on siis kasassa jo neljä kirjaa ja neljä euroa.

Haastan blogini lukijat mukaan kampanjaan! Lukutaidolla on niin suuri merkitys ihmisen ja yhteiskunnan kannalta, ettei sitä voi ohittaa. Tehdään yhdessä hyvää lukemalla!