Juha Itkonen: Ihmettä kaikki

Juha Itkosen tuorein romaani Ihmettä kaikki on omaelämäkerrallinen tarina siitä, mitä on tapana rakkaudeksi kutsua. Se upottaa ensimmäisiltä sivuiltaan alkaen mukaan perhe-elämän syövereihin, siihen iloon, suruun ja kauhuun, jonka toivottu raskaus ja perhekoon odotettu kasvu aiheuttaa. Samalla se kuvaa kaiken epävarmuutta ja arvaamattomuutta, niitä käänteitä, joiden jälkeen mikään ei ole ennallaan.

On nelihenkinen perhe, jonka vanhemmat tekevät tiiviisti töitään kirjallisuuden ja uusien innovaatioiden parissa. Esikoinen on jo esimurkku, kuopus vielä päiväkoti-ikäinen. Kolmannen lapsen saaminen tuntuu käännekohdalta jollain tapaa, vielä yhdeltä uudelta alulta. Kun sitten raskauden komplikaatiot alkavat aivan liian varhaisilla viikoilla, vanhemmat joutuvat todella suurien päätösten eteen. Miten voi valita, kun kaikki valitseminen tuntuu väärältä? Miten uskoa tulevaan, kun kaikki ennusteet iskevät ilmat pihalle? Ja miten selvitä, kun oma lapsi kuolee ennen kuin on syntynytkään?

Toinen taistelukertomus alkaa siitä, kun uuden raskauden ilahduttamat ja samalla lähes hengiltä pelottelemat vanhemmat löytävät itsensä vastasyntyneiden teho-osastolta. Siellä jos missä tuntee itsensä vieraaksi, väärään paikkaan eksyneeksi, toheloksi ja virheelliseksi. Ammattitaitoisen henkilökunnan ja koko ajan kehittyvän lääketieteen hoivissa on kuitenkin mahdollista kasvaa kohti jotain sellaista, jonka voi luottaa pysyvän ja voimistuvan. Hento ote vahvistuu, kun sille antaa aikaa.

Ihmettä kaikki on kirja, jonka lukemista en epäröinyt hetkeäkään, vaikka aihe tuntuu raskaalta ja suurelta. Ei minulla edes ole omakohtaista kokemusta, ei läheltä eikä kauempaakaan aivan näin rankasta alusta elämälle. Itkosen kerronnan myötä tuntuu, että elin monta elämää, monta sellaista tapahtumaa, joita tietää koko ajan tapahtuvan, mutta joiden eteen ei ole valmis aseettomana käymään.

Itkonen kirjoittaa paikoin raa'asti, paikoin hellästi. Aikuisen tunnerekisteri on opitun ja koetun kautta laaja, mutta mitä sitten tehdään, kun mikään ei tunnu olevan tarpeeksi, eikä mikään riitä. Miten luottaa puolison kanssa jaettuun, kun tiet, ajatukset ja tunteet repeävät irti toisistaan valuen kauas koskemattomiin. Ja miten tukea lapsia, jotka eivät voi kaikkea ymmärtää?

Tätä romaania tuntuu karulta arvioida, niin henkilökohtainen se on. Kaiken tunteen, koetun ja pelätyn alla se on kuitenkin kirjallisesti vahva, jäntevä ja huolellinen. Pääosassa on kaikki, mikä tekee elämästä elämää ja kaikki, minkä elämä lopullisessa yksinkertaisuudessaan kattaa. Minä itkin jo sivulla 23, eikä se siihen loppunut. Ihmettä kaikki näyttää, miten vahvaa kaikkein hennoinkin on.


Juha Itkonen: Ihmettä kaikki
Ulkoasu: Piia Aho
Otava 2018
294 s.

Arvostelukappale.

Monenlaisia merkkipäiviä

Minä ja isi vuonna 1988.

Maaliskuun alkupuoli on monin tavoin merkityksellistä aikaa. Kevät on ensinnäkin alkamaisillaan. Valoa on jo paljon, ainakin paljon enemmän kuin vielä hetki sitten. Talvi alkaa taittua ja häipyy vähitellen taas moneksi onnelliseksi kuukaudeksi.

Muutaman päivän päästä juhlin 30-vuotissyntymäpäiviäni: virallisesti jo viikolla, varsinaisesti sitten viikonloppuna. Monella kaverillani on myös näillä main synttärit, ja olemmekin useamman kerran yhdistäneet juhlahumua eri tyyppien kanssa. Niin tänäkin vuonna. Lauantaina on luvassa ei enempää eikä vähempää kuin 90-vuotisjuhlat. Sitä odotellessa en ehkä pysy ihan housuissani.

Maaliskuun alku on siinäkin mielessä tärkeä tai koskettava aika, että se muistuttaa minua menetyksestä. Itse asiassa tarkalleen tänään on tullut kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun isäni kuoli tapaturmaisesti. En tiedä, onko tasavuosilla niinkään väliä, mutta kyllä se joka vuosi mietityttää. Ehkä tänä vuonna erityisesti.

Vanhemman menettäminen lienee lähes aina aika traaginen asia, etenkin jos se tapahtuu, kun on itse vielä lapsi tai nuori. En kyllä koskaan unohda sitä, kun äiti joutui uutisen minulle kertomaan. Lapsen mieli on toisaalta kuin suojakilpi. Paljon ymmärtää, mutta vielä enemmän jää sillä hetkellä ymmärtämättä, odottamaan myöhempää aikaa. Arki vie kyllä mukanaan: koulu, kaverit, päivittäiset rutiinit. Ja mielettömän paljon on kiinni siitä, kuinka toinen huoltaja ja muu tukiverkosto pystyvät tilanteen hoitamaan.

Koska aikaa on kulunut jo niin paljon, ei asia ole enää mielessäni juurikaan. Se on osa meidän perheemme elämää ja historiaa, asia, jota ei voida mitenkään muuttaa. Joskus olen kokenut saavani osakseni sääliä, mitä en ole kyllä ikinä halunnut pyytää. Hienotunteisuus ei luonnollisesti ole kaikkien ihmisten vahvuus, ja joskus onkin tuntunut siltä, että eivätkö nuo koskaan lopeta tuota voivottelua ja kauhistelua. Elämäähän se on, kuolemakin.

Näin aikuisena on tullut mietittyä aika paljonkin sitä, mikä kaikki olisi ehkä toisin, jos isäni ei olisikaan kuollut. Millainen hän olisi? Miten tulisimme toimeen? Mistä asioista ajattelisimme samoin? Milloin olisimme riidoissa? Olisiko isä hyväksynyt valintani? Olisiko hän niistä ylpeä?

Käsitykseni isästäni on tietenkin lapsen, eikä se kerro siitä, millainen ihminen hän oikeasti oli. Toisaalta niin on ihan hyvä. Olen saanut pitää muistoni juuri sellaisina kuin ne ovat, ja ne ovat hyvät. Olin melkoinen isin tyttö.

Sekin on saanut pohtimaan, olisinko sitä edelleen, jos asiat olisivat toisin. Se kuva, jonka olen vähitellen myöhemmin rakentanut eri lähteistä, on kokonaisempi kuin varsinaiset muistoni. Isä ei tainnut olla kaikkein helpoin ihminen. Itsepäinen ainakin. (Olenko minäkin? Ehkä.) Hän oli kaupallisen alan ja tietokoneiden asiantuntija: olisikohan minusta voinut tulla hänen kannustamanaan vaikka koodari? Linda Liukas ennen Linda Liukasta? Startup-yrittäjä? Jotain ihan muuta kuin olen nyt?

Mahdollisuuksia on äärettömästi. Parasta ja pahinta niissä on se, etten koskaan saa tietää. Voin kuvitella kaiken mahdollisen, mutta kuvitelmaksi kaikki myös jää.

Kun nykyään kohtaan tapauksia, joissa lapsi tai nuori menettää toisen vanhempansa, minut täyttää suuri suru ja hellyys. En enää sure itseäni ja meidän perhettämme, mutta vaikka hyvin on mennyt, en haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan sitä menetystä. Vaikka sehän ei tietenkään ole minusta kiinni. Sen sijaan mieleni tekee vain halata ja vakuuttaa, että siitä selviää. Ihan varmasti.

Näin kolmenkympin pian täyttyessä mielessä pyörii monenlaisia asioita. Olenko tyytyväinen elämääni? Haluaisinko jonkin olevan toisin? Mitä olen valmis tekemään muutoksen eteen? Minkä haluan pysyvän?

Pakko on todeta, että näin on aikalailla hyvä. Se, minkä ehkä haluan muuttaa, on pitkälti itsestäni kiinni. Tuleva ei pelota: sen sijaan se kiehtoo. Ei pidä jäädä paikoilleen, jos haluaa liikkua. Jos ei halua liikkua, pitää pysähtyä. Yksinkertaista.

Että ihan hyvin tälle isin tytölle on käynyt, vaikka aivan toisinkin olisi voinut mennä.

Jukka Tervo: IFA

Jukka Tervo: IFA
Kansi: Hugo Aalto / Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
379 s.

Arvostelukappale.


Menestyksen siivittämä muusikko Juke havahtuu sairaalasta muistinsa menettäneenä. Hän on ollut leikkauksessa, saanut sairauskohtauksen lavalla kesken keikan. Vai onko? Missä miehen perhe on, onko hänellä sellaista? Kuka hän on ja mistä tulee?

Vähitellen muistot alkavat palautua ja aueta. Juke puhuu niitä ääneen hiljaisella osastolla vierellään istuvalle sairaalan terapeutille, joka auttaa kaivautumaan syvemmälle. Palataan Juken lapsuuteen kainuulaisessa kaivoskylässä, elämään kylän koulun henkilökunta-asunnoissa kampaajaäidin hoivassa, matkoista Valtimoon mummolaan. Pääasiassa poissaoleva isä pilkahtelee paikoin takaisin Juken muistoihin.

Ajassa edetään nuoruuteen, heräävään musiikki-intoon, bändiviritelmiin, koripalloon, tyttöihin, ensirakkauteen, ekoihin kertoihin ja lopulta siihen, kun Juke karistaa pikkukylän pölyt jaloistaan ja lähtee kohti Oulua ja aikuisuutta.

Samaan aikaan sairaalapäivät käyvät pitkiksi, eikä nykyisyys ota aivan auetakseen menneeseen sukeltaneelle potilaalle. Vaikka muistot heräävätkin eloon, missä on nykyhetki?

Jukka Tervon IFA on haikea kuvaus lapsuuden ja nuoruuden painolastista ja sen vaikutuksesta elämän kulkuun. Päähenkilö on samaan aikaan lempeä ja surullinen, ja hän herättää lukijassa sekä empatiaa että ärsytystä. Juke-poika on ärsyttävä, pikkuvanha ja toisaalta kovin aito. Hieman vartuttuaan hän yrittää kovasti olla kovempi ja rankempi kuin onkaan, siinä kovin hyvin lopulta onnistumatta, vaikka isoja ratkaisuja muita kuuntelematta tekeekin.

IFA on mielenkiintoinen kirja, sillä se on omaääninen, vaikkei sinänsä tarjoa mitään uutta. Keski-ikäisen miehen nostalgian sävyttämä paluu omaan nuoruuteensa suomalaisessa maaseutupitäjässä, havahtuminen musiikin ja populaarikulttuurin maailmaan, kipuilu perhe-, ystävyys- ja naissuhteiden kanssa... Hohhoi. Onhan näitä luettu ja nähty, eikä IFA tuo tähän genreen mitään sellaista, mitä ei olisi jo kerrottu. Kuitenkin Jukka Tervon tarinankuljetus on parhaimmillaan mukaansatempaavaa ja kirjan kieli sujuvaa. Pääosin en edes pahemmin häiriintynyt eräänlaisesta jälkiviisaudesta ja silottelusta, joka kerronnassa on havaittavissa. Ehkä ymmärrän tämän kerronta- ja muistelutavan parinkymmenen vuoden päästä paremmin itsekin.

Tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. IFA on lähes nelisataasivuinen, eikä koko mitalle ole tarinan kannalta perusteita. Rakennetta on rikottu, ja menneen ja nykyisyyden vuorottelu toimii varsin hyvin, mutta paikoin lukijaparka hämmentyy: kerrottiinkohan tämä jo? Eikö tästä ollut jo puhetta? Miksi vieläkin palataan samaan asiaan?

Ymmärtääkseni päähenkilön suurin lapsuudentrauma on isä. Aivan pienenä hän saa olla isän kanssa, mutta sittemmin isä katoaa pojan elämästä enemmän ja vähemmän, eikä ehkä muutenkaan ollut niin hyvä isä. Kuulostan ehkä julmalta, mutta en jaksa suuremmin kiinnostua tästä tematiikasta, ellei sitä käsitellä erityisen hienovaraisesti ja ennen kaikkea osana isompia kokonaisuuksia. Niinpä tämäkin tarina jätti päättyessään hieman valjun olon. Olen lukenut tämän jo tuhat kertaa.

IFAn ote on rauhallinen, pohdiskeleva. Se ei aiheuta halua ahmia, päästä sivuja eteenpäin, selvittää, mistä kaikessa on kyse ja miksi. Se vain on, etenee sellaisenaan ja antaa tarinan tulla. Oletan, etten ehkä ole kirjalle parasta kohderyhmää jo mainituista syistä. Lapsuus- ja nuoruusnostalgia ei kolahda minuun kuin harvoin, ja nyt niin ei käynyt. Jollekin muulle lukijalle tämä voi olla sitäkin kiehtovampi paketti.

___

Sannalle IFA oli vaikea luettava, Jaana Märsynaholle kirja taas oli pieni helmi. Kainuun Sanomissa Sinikka Viirret kehuu teosta tarkaksi kasvutarinaksi. Kirjalle on tehty myös kaunis traileri.

Herman Koch: Lääkäri

Herman Koch: Lääkäri
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Siltala 2013
447 s.
Zomerhuis met zwembad (2011)

Kirjastosta.


Marc Schlosser on yleislääkäri, joka pitää yksityisvastaanottoa kotonaan pääasiassa viihde- ja kulttuurialan tähdille. Hänen perheeseensä kuuluu vaimo Caroline ja kaksi varhaisteini-ikäistä tytärtä. Tasaisehko elämä saa kolauksen, kun Marcia syytetään kuuluisan näyttelijän Ralph Meierin kuolemaan välillisesti johtaneesta hoitovirheestä. Onko kyse huono-onnisesta vahingosta, välinpitämättömyydestä vai jostain pahemmasta? Marcilla saattaa nimittäin olla jotain hampaankolossa naistenmies Ralphia vastaan, sillä perheet viettivät yhdessä lomaa Meiereiden rantahuvilalla, jossa tapahtui yhtä sun toistakin...

Tykästyin viime syksynä hurjasti Herman Kochin ensimmäiseen suomennokseen Illalliseen. Hyrisin tyytyväisyydestä huomatessani, että häneltä julkaistaan uusi suomennos heti tänä vuonna. Pikkupaikkakunnan kirjaston ilona tällainen kuuma uutuus nökötti suoraan hyllyssä mukaan poimittavaksi, ja ehdinkin ahmaista Lääkärin parissa päivässä mummolareissullani.

Lääkäri jatkaa osittain Illallisessa esiin noussutta tematiikkaa ja osaltaan siinä käytetään myös samanlaisia kerronnallisia keinoja. Kertojana on hykerryttävän epäluotettava ja uskomattoman epämiellyttävä Marc, lääkäri, joka ei siedä alastomuutta tai halua koskea potilaisiinsa kuin viimeisessä hädässä. Marc kärsii selvästi itsetunto-ongelmista, vaikkei mitään myönnäkään – yleislääkärinä hän ei nauti kollegoiden keskuudessa erityisen suurta kunnioitusta. Oman päänsä vietävänä oleva Marc ei tilannetta tietenkään tunnusta.

Keskeisenä teemana ovat jälleen perhesuhteet, isän suhde tyttäriinsä ja perheen sisäinen dynamiikka. Kuinka paljon vanhemman on suojeltava lastaan? Mikä erottaa ihmisen eläimestä? Missä kulkevat soveliaisuuden rajat – mihin on oltava valmis ja mihin ei? Marc kipuilee tyttäriensä kasvun kanssa, sillä hänen on vaikeaa hyväksyä heidän muutoksensa lapsista nuoriksi naisiksi. Lienee vaikeaa kelle tahansa vanhemmalle, saati sitten fyysisyyteen sairaalloisen hankalasti suhtautuvalle ihmiselle.

Lääkärissä käytetään rikottua kronologiaa, hitaita paljastuksia ja mehevää kuvailua. Perheloma rannikolla on intensiivisesti kuvattu, ja sen käänteet pakottavat etenemään sivulta toiselle. Salaisuudet nousevat esiin kukin vuorollaan, ja Marcin kertojan rooli sekoittaa pakkaa entisestään. Miehen hämmentävä persoonallisuus sopii tarinaan kuin nyrkki silmään ja vahvistaa sen sanomaa entisestään. Mihin ja kehen voi tai kannattaa luottaa? Puolisoon? Ystävään? Itseensäkö?

Lääkäri on mainio lukukokemus ja tehokas ajatustenherättäjä, joka ei kuitenkaan yllä Illallisen tasolle. Illallisen selkäpiitä karmiva kylmyys ei jätä lukijaa pitkään aikaan rauhaan, ja vaikka Lääkärin viimeisten sanojen lukemisen jälkeen olo on kiistämättä likainen – aivan kuin joku olisi juuri kertonut totuuden, jota et halunnut kuulla ja tönäissyt vielä kipeästi rintaan – se ei ole yhtä taidokas kokonaisuus.

Hyvä se kuitenkin on. Reilut 400 sivua ahmaisee kuin huomaamatta. Ja jää janoamaan jälleen lisää.

___

Lääkärin ovat lukeneet myös Leena Lumi, Jonna ja Annika K.

Viipyilevän melankolinen Gilead

Marilynne Robinson: Gilead
Suomentaja: Laura Jänisniemi
Kansi: Layne Kennedy
Bazar 2008
287 s.
Gilead (2004)

Oma ostos.


On vuosi 1956 Gileadin kaupungissa Iowassa. Ikääntynyt pastori John Ames on elämänsä ehtoossa ja tietää sen. Sydän ei jaksa enää kauaa, niin on lääkäri kertonut. Ames kirjoittaa kirjettä vasta seitsemänvuotiaalle pojalleen, sillä hän haluaa jättää tälle jotain muistoksi itsestään myös aikuisuuteen. Omaisuutta pastorilla ei juurikaan ole perinnöksi jätettäväksi vaimolle ja pojalle, sillä vastuunsa tunteva sielunpaimen on käyttänyt rahansa mielummin kirkkonsa kunnostukseen ja köyhien auttamiseen.

Kirjeessään John Ames kertoo pojalleen omista juuristaan ja menneisyydestään pohdiskellen samalla yhteiskunnallisia, eettisiä ja teologisia ongelmia ja ilmiöitä. Tarinan läpi kulkee yhdysvaltalaisen elämäntavan muutos, kolme sotaa, rotukysymyksiä, perhehistoriaa, virheitä ja anteeksiantamusta. Kun John Amesin kummipoika, naapuriseurakunnan pastorin langennut poika, palaa pitkästä aikaa ja yllättäen Gileadiin, John joutuu punnitsemaan omaa kykyään armoon ja ymmärrykseen. Vähitellen lukijallekin alkaa selvitä, mistä kaunan kantaminen johtuu ja kuinka John Ames pyrkii siitä yli viimeisillä hetkillään.

Marilynne Robinsonin Gilead on Pulitzer-palkittu romaani, haikean kaunis kuvaus muuttuvasta maasta ja sen muuttuvasta kansasta, sukellus pieneen Keskilännen kaupunkiin ja sen ihmisiin ja yhteisöihin. Robinson antaa kertojansa yltää pohdinnoissaan Yhdysvaltojen sisällissotaan saakka isänsä ja isoisänsä kautta ja rakentaa siten kolmen sukupolven mittaisen matkan pappissuvussa.

En oikein tiennyt, mitä tältä kirjalta odottaa. Laatua nyt ainakin, sen verran luotan Pulitzer-statukseen ja siihen tosiasiaan, että Robinson kypsytteli kirjaa kauan. Vaikka tiesin kirjan kertojan olevan pastori, sen voimakas kristillinen pohjavire tuli kuitenkin yllätyksenä. John Ames pohtii uskontoa ja teologisia kysymyksiä paljon ja syvältä. Lähes 80-vuotiaanakaan hän ei vielä ole näiden aiheiden suhteen valmis, vaan moni seikka on edelleen vailla vastausta – ja sellaiseksi myös jää.

Ei tämä mikään käännytyskirja ole. Kyse on vahvasta romaanista, jossa on mielenkiintoinen ja koskettava, täyteläinen tarina, kiinnostavat henkilöt ja haikean melankolinen tunnelma. Vaikka John Ames tiedostaa aikansa käyvän vähiin ja vaikka hän ei sitä haluaisi, hän ei ole katkera. Pikemminkin miehessä vallitsee surumielinen toiveikkuus, tieto siitä, että elämä – keskeneräisenä ja epätäydellisenä, virheellisenäkin – on ollut hänelle hyvä.

Gilead etenee kuin tyyni puro. Paikoin kertojan ajatukset katkeilevat ja harhailevat, paikoin hypellään (hallitusti) menneen ja nykyisyyden välillä, paikoin tunnutaan kiertävän kehää. Kaikkein syvimmin kristinuskoa ja armoa pohtivista kohdista en aivan innostunut, sillä minusta tuntui, että ne toistivat itseään. Ehken vain erota hienovireisiä eroja, sillä kirjan päähenkilön ajatusmaailma on minulle vieras.

Minulle jäi tästä kirjasta levollinen olo. Se on taidokas ja kokonainen, upea teos, joka antaa paljon ajateltavaa. Ei pelkästään nyökyteltävää, vaan myös vastaanväitettävää, paljonkin. Luopumisen tuska kuvataan kauniisti, ilman katkeruutta. Se tuntuu hyvältä ja siitä voi ottaa opikseen vastaisen varalle. Suosittelen Gileadia kiireettömään hetkeen silloin, kun haluaa pureskeltavaa, kun kohtaa tai tietää kohtaavansa surua ja luopumista tai kun haluaa pysähtyä melankolisen toiveikkuuden äärelle.

"Mutta täytyy kyllä sanoa, että olen tämän kaiken kautta uudella tavalla oivaltanut maailman jatkuvuuden. Me tosiaan vaivumme unholaan ja jätämme huonomuistisen maailman taaksemme tallaamaan ja turmelemaan ja hukkaamaan kaiken, mikä on ollut meille tärkeää. Niin se vain on, ja se on ihmeellistä." (s. 222)

___

Maria koki Gileadin rauhoittavana kirjana, joka oli kuin hiljainen ja hieman yksitoikkoinen matka preerian halki. Maijasta kirja oli hyvä ja hieno ajoittaisesta laahaavuudestaan huolimatta. Liina nautti lukemisesta hieman oudosta sivumausta huolimatta.

Gilead on yksi ruksi TBR90+10-listallani sekä henkilökohtaisessa Pulitzer-haasteessani.

Joonas Konstig: Totuus naisista

Osatotuus ainakin tästä naisesta on upouusissa korkokengissä. Sydän!

Joonas Konstig: Totuus naisista
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
348 s.

Arvostelukappale.


Tapani on naimisissa hienon naisen kanssa ja kahden tytön – nuoren naisen – isä. Hän on kaupallisella alalla menestyksekkään uran luonut, vastikään työpaikkaa muovibisnekseen vaihtanut, laadukkaita vaatteita ja säädyllistä elämää arvostava mies. Vaikka välilevynpullistuma antaa aika ajoin kipeitä viitteitä itsestään, ja vaikka nuoruus on niin kovin katoavaista, ei Tapani kuitenkaan ole unohtanut, mitä kaikkea varhaisiin elämänvaiheisiin kuuluu. Siitä huolimatta kuopuksen, lukion tokaluokkalaisen Roosan kohtaamat käänteet saavat isän ymmälleen.

Tapani on päähenkilö, mutta hänen elämänsä naiset värittävät tarinan ja saavat sen elämään. Psykologivaimo Tiina on sekä tuttu että etäinen, esikoinen Ronja tiedostava ja kuvia kumartelematon. Vain Roosa on vielä käden ulottuvilla, samassa maailmassa ja kodissa. Vielä niin lapsi ja kuitenkin jo aikuisuutta hätyyttävä, täysi-ikäisyyden kynnyksellä, kohta jo poissa.

Roosan sotkeutuminen ehkä väärään seuraan, ihastuminen väärään poikaan ja raivokas ja samalla niin epävarma oman identiteetin ja sosiaalisen paikan etsiminen laittavat koko Koskikarin perheen pakan sekaisin. Yhtä totuutta ei Tapanilla ole, edes omasta lihasta ja verestään.

Tässäpä täyteläinen ja lukijaa hemmotteleva romaani. Joonas Konstigin uutuus Totuus naisista on todella hyvä kirja. Sen tarina on kiinnostava, ankara ja mukanaan kuljettava, sen kaunis ja hiottu kieli hyväilee muttei lääpi, se saa ajattelemaan, se on paikoin niin aito, että raivostuttaa. Konstig on vanginnut kirjansa sivuille niin aidon teinimaailman sekä dialogin että tapahtumien osalta, että en voi kuin kiittää. Vaikka rakastankin teinejä syvästi (tuskin muuten voisin viettää heidän kanssaan työpäiväni), raivostuttavia ne kyllä osaavat olla. Ja siinähän ovat – niin sen kai kuuluukin olla. Mutta aikoihin, jos koskaan, en ole lukenut yhtä elävää kuvausta teinimaailmasta. (Joskin, kuten muutama muukin kirjan lukenut, olisin silti pitänyt Roosaa ystävineen pikemminkin yläkoululaisina kuin lukiolaisina. Ne pienet erot!)

Tapani itsessään on mielenkiintoinen päähenkilö. Siinä missä hänen tyttärensä etsivät itseään kuten heidän ikäistensä kuuluukin, myös Tapani huomaa, etteivät elämän palikat olekaan niin kauniissa muodostelmassa kuin hän luuli. On sairautta, epävarmuutta, parisuhteen solmuja. On ymmärrys siitä, että vain hetken kaikki on tässä – ei kauempaa.

Koskikarien perhe-elämä on kuvattu arkisuudessaan houkuttelevasti. Elämä ja sen puitteet Espoon hyvämaineisella seudulla voi näyttää hämäävän kiiltävältä, muttei kuitenkaan ole sitä. Toisaalta tarinan säröä ei ole tehty tavanomaiseen tyyliin, vaan tarinassa uhka tulee ulkoa, ei perheen sisältä, vaikkei kaikki ole täydellistä sielläkään. Totuus naisista on voimakkaasti kiinni tässä ajassa Facebookeineen, muoti-ilmiöineen ja tapahtumineen, ja se on sitä aidosti.

Mikä se totuus naisista sitten on?

Kuka sen tietää. Tietävätkö itsekään.

___

Totuutta naisista ovat etsineet (ja löytämästään pitäneet) myös Amma (joka löysi paljon samaistuttavaa, usealla tasolla), Minna (jonka totuus on myös osin kengissä), Maria (joka vaikuttui asioista ja henkilöistä piirtyvästä kaksoisvalotuksesta), Annika K. (josta oli kiinnostavaa olla lopultakin vanhempien ja lasten kasvutarinassa sillä vastapuolella), Leena Lumi (joka kiittelee todellisen makuista perhe-elämää), Erja (joka turhautui yksityiskohtiin ja pettyi tarinan loppuratkaisuun), Arja (joka pitää Totuutta naisista sittenkin enemmän totuutena miehistä ja isistä) ja Karoliina (joka nautti vaikuttavasta ja siististä keskiluokkaisesta ahdistuksesta).