Sarah Crossan: Yksi

Grace ja Tippi ovat siamilaiset kaksoset. He ovat saaneet koko ikänsä kokea itseensä kohdistuvaa kauhua, hämmennystä ja uteliaisuutta. Vaikka sisaruus on vahva – onhan heillä yhteinen alavartalo – he haluavat olla ja tulla kohdelluiksi yksilöinä. Suurimman osan ajasta se vain on liikaa pyydetty.

Kun perheen varat loppuvat, tyttöjen on vaihdettava turvallinen kotikoulu kaupungin lukioon. Pikkusisko Lohikäärme lohduttaa heitä: voihan se olla hauskaakin. Gracea ja Tippiä se kuitenkin epäilyttää, lisää epävarmuutta elämään ei ole asia, jota he haluavat.

Lukio paljastuu kuitenkin monenlaisten mahdollisuuksien paikaksi. Vaikka Grace ja Tippi herättävät edelleen ihmetystä ja pelkoa, he saavat myös ystäviä. Maailma tuntuu aukeavan vähitellen, kotioven ulkopuolella on niin paljon nähtävää ja koettavaa.

Vaikka eiväthän he voi kaikkea saada, eivät lähellekään.


Olemme kyllästyneet siihen että meitä kyyditään
kouluun ja takaisin joka päivä
ja niin ajamme kotiin junalla
Jonin kanssa
emmekä ole kuulevinamme ympärillä surisevia sanoja,
pikku herhiläispiikkejä.

"Julkkiksillakaan ei varmaan ole näin rankkaa", Jon
sanoo,
"En osaa edes kuvitella millaista tämä on
teille."

"Tuollaista", Tippi sanoo
ja osoittaa
naista käytävän toisella puolella ja puhelinta
joka on suunnattu meihin kuin tarkka-ampujan kivääri. (s. 124)


Aikuistuminen on vaikeaa kelle tahansa, mutta entä sille, joka on fyysisestikin yhtä toisen kanssa? Grace ja Tippi ovat monenlaisten lääketieteellisten toimenpiteiden kohteita ja he käyvät myös terapiassa. Kun on yhden vuoro puhua, toisella on kuulosuojaimet korvillaan. Muukin perhe on muutoksen pyörteessä: pikkusiskon balettiharrastus vie yhä enemmän aikaa ja rahaa, mutta vanhempien työtilanne on kehno ja parisuhdekin rakoilee.

Lopulta myös selviää, että Gracen ja Tippin terveys ei ole vankimmalla mahdollisella pohjalla, ja heidän on vakavasti harkittava erottamisleikkausta, jossa on valtavat riskit.

Sarah Crossanin Yksi on koskettava, monitahoinen ja ajatuksiaherättävä nuorten aikuisten kirja. Sen aihe ei kovin usein tule vastaan (Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max, on ainoa, joka tulee hakematta mieleen), ja muodoltaankin se on kokeileva: teksti on ladottu runomuotoon. Sitä ei kuitenkaan kannata hämmentyä tai pelästyä, sillä lukeminen etenee vauhdikkaasti tavanomaisesta poikkeavasta muodosta huolimatta.

Grace on hellyyttävä ja uskottava kertoja. Herkkä, omassa kasvussaan kovasti kesken, omaa identiteettiään etsivä nuori nainen, jolle kaksossisko on rakkainta maailmassa – mutta joka ymmärrettävästi silti kaipaa jotain omaa, vain itselle kuuluvaa. Ensimmäinen ihastus tuntuu vahvalta ja samalla mahdottomalta.

Puitteiltaan harvinaislaatuista elämää elävät siskokset ovat tottuneet erikoisuuteen, mutta ovat samaan aikaan monella tavalla kuin ketkä tahansa teinitytöt. Ristiriita laajan lääketieteellis-psykologisen tietämyksen ja aikuistumista edeltävän kaaoksen välillä on väistämätön, ja siitä tarinan jännite kumpuaakin.

Yksi on hienoa, maailmaa avartavaa luettavaa. Sen seurassa joutuu punnitsemaan myös omia käsityksiään ja aihepiirin herättämiä ristiriitaisia tunteita.

Ja silloin kirjallisuus toimii.


Sarah Crossan: Yksi
Suomentaja: Kaisa Kattelus
Ulkoasu: Aino Ahtiainen
S & S 2018
440 s.
One (2015)

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Sivutiellä, Luetaanko tämä?, Evarian kirjahylly

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 48. Kirja, joka kertoo sisaruksista, YA-haastebingon ruutu Kirjassa naiskertoja, Yhdysvallat-lukuhaasteeseen tämä sopii kohtaan Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (Sarah Crossan on irlantilainen, mutta kirjan tapahtumat sijoittuvat Yhdysvaltoihin).

Kaikki pysyväinen haihtuu pois / Tšernobylista nousee rukous

Huhtikuun 26. päivä, kuukausi sitten, tuli kuluneeksi kolmekymmentä vuotta Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Minulla ei ole omia muistikuvia tapahtumasta, sillä olin silloin vain reilun vuoden ikäinen, mutta nimi Tšernobyl on kyllä tullut jo varhain tutuksi. Se on ollut synonyymi pelolle ja tuholle.

Nyt luin kaksi Tšernobyliin liittyvää kirjaa: ensin viime vuonna Nobelin kirjallisuuspalkinnolla palkitun Svetlana Aleksijevitšin dokumenttiromaanin Tšernobylista nousee rukous ja sen jälkeen irlantilaisen Darragh McKeonin tänä keväänä julkaistun romaanin Kaikki pysyväinen haihtuu pois. Molemmat olivat vaikuttavia lukukokemuksia.

Ja vaikeita.

Aleksijevitš haastatteli kirjaansa varten kymmeniä Tšernobylin onnettomuuden joko suoraan tai välillisesti kokeneita ihmisiä. Kirja on heidän äänensä, kuoro, joka ei anna unohtaa. Kuoroiksi kirjailija onkin alalukujaan nimennyt. Kirjan sivuilla kuuluu tuskaa, epäuskoa ja vihaa.

Aleksijevitš tavoittaa jotain aitoa ja autenttista, ja kirjan lukeminen on työlästä. Kokemukset ovat hirveitä, epäinhimillisiä ja sekavia. Pahinta ei ehkä edes ole itse onnettomuus vaan valtiovallan massiivinen salailu ja kansalaisten uhraaminen poliittisten pyrkimysten vuoksi. Pelastus- ja raivaustöitä tehneet sotilaat ja palomiehet, paikalliset asukkaat, puolisonsa menettäneet, säteilyn vammauttamia lapsia synnyttäneet... On mahdotonta käsittää, miten massiivisesta katastrofista on ollut kyse. Ja miten eläväksi se kirjan myötä tulee.

Darragh McKeonin romaani taas on fiktiota, mutta se pohjautuu uutteraan tutkimustyöhön. McKeonin lähdekirjallisuudessa on tietenkin mukana myös Tšernobylista nousee rukous. Kaikki pysyväinen haihtuu pois on neljän henkilön tarina Tšernobylista ja Neuvostoliiton viimeisistä hetkistä. Artjom on nuorukainen, jonka kotikylässä kaikki tapahtuu. Grigori on kirurgi, joka lähetetään onnettomuuden jälkeen paikalle tekemään parhaansa. Maria on hänen entinen vaimonsa, entinen toimittaja ja nykyinen liukuhihnatyöläinen, joka haluaa ravistaa maailmaa ympärillään. Jevgeni on Marian sisarenpoika, nuori pianistilahjakkuus, jolla on oma tiensä kynnettävänään.

Siinä missä McKeon tarjoaa aidontuntuisen miljöön ja herättää onnettomuuden kokemuksen henkiin kiistämättä taitavin fiktion keinoin, tarina itsessään on jossain määrin kankea. Sen kanssa etenee hitaasti, se tuntuu kiertelevän ydintään saamatta siitä kunnolla kiinni. Henkilöhahmoissa on voimakasta idealismia, vaikka toisaalta juuri sitä – äärimmilleen vietynä – tarina pyrkii kritisoimaan.

Kumpikin kirjoista on synkkä. Valoa ei ole, ja jos on, se on epätervettä säteilyä. Aihe, jota kirjailijat käsittelevät on valtava ja vakava, jopa siinä määrin, että lukija tukehtuu sen alle. Mistään raosta ei tule ilmaa, mikään väylä ei vie ulos.

Toisaalta: onko muuta tapaa kertoa tästä? Tuhosta, kauhusta, virheistä, peruuttamattomuudesta?

Ehkä ei. Ei ole.

"Jos toivoisin kuolemaa, niin toivoisin tavallista kuolemaa. En tšernobylilaista."

Darragh McKeon: Kaikki pysyväinen haihtuu pois
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Atena 2016
369 s.
All That Is Solid Melts Into Air (2014)

Arvostelukappale.


Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous

Suomentaja: Marja-Leena Jaakkola

Ulkoasu: Markko Taina

Tammi 2015 (1. painos 2000)
398 s.
Tsernobyliskaja molitva (1997)

Kirjastosta.

_______

McKeonin kirjasta toisaalla: Lumiomena, Hemulin kirjahylly, Ullan luetut kirjat

Aleksijevitšin kirjasta: Luettua elämää, Ullan luetut kirjat, Nannan kirjakimara, Jokken kirjanurkka, Evarian kirjahylly

Haasteet: Aleksijevitšin kirjan myötä valloitan maailmasta Valko-Venäjän ja ruksaan Helmet-haasteesta kohdan 15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma. 

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia (ja novelleista muutenkin)

Colm Tóibín: Äitejä ja poikia
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Markko Taina
Tammi 2013
315 s.
Mothers and Sons (2006)

Kirjastosta.


Irlantilaisen Colm Tóibínin novellikokoelma Äitejä ja poikia on pyörinyt mielessäni viime kesästä asti, jolloin se julkaistiin ja näkyi jonkin verran kirjablogeissa, hyvinkin positiivisessa valossa. Taitavia novelleja? Kipeitä perhesuhteita? Irlanti? Ok, olen myyty.

Aloitin kokoelman lukemisen Keltaisella maratonillani muutama viikko sitten. Silloin luin kirjasta kaksi ensimmäistä novellia, Järkimiehen ja Laulun. Sen jälkeen lueskelin novelleja muutaman päivässä, pidin, nautiskelin, unohdin kiireen, vaikka paikoin teki mieli ahmia.

Novellit ovat kyllä jännä juttu, siis noin yleisestikin, ei vain Tóibínin kohdalla. Yläasteella niitä luettiin muutama, opeteltiin analysoimaan ja etsimään motiiveja ja teemoja. En pitänyt novelleista silloin, wanhan koulukunnan äikänopettajani kun oli sitä mieltä, että jokaisella novellilla on aina vain yksi oikea tulkintatapa ja ainoat lukemisen arvoiset novellit ovat jotain pölyisiä klassikoita. Minä taas olin niin kovin kapinallinen, ettei tehnyt mieli niellä annettuja määräyksiä.

Silloin minulle muodostui, valitettavasti, jonkinmoinen kammo novelleihin, ja etenkin niiden lukemiseen. Ehkä jotenkin luulin myös, ettei ole olemassakaan freesejä, uusia novelleja. Toisaalta muutaman vuoden sisällä siitä aloin itse kirjoittaa ja huomasin, että novellihan se on juuri on mainio tapa ilmaista ajatuksia maailmasta. Tiivis, harkittu, hiottu. Muutaman aika kivan kokonaisuuden sain kirjoitettuakin, ennen kuin lukioaikana lopulta iski rimakauhu ja muu elämä vei mennessään. Sen jälkeen en olekaan edes koettanut kirjoittaa muuta kuin lehtijuttuja, opiskelutekstejä ja blogia. Niitäkin on tosin kivaa kirjoittaa.

No, sittemmin, kun olen uponnut yhä syvemmälle kaunokirjallisuuden maailmaan nimenomaan lukijana, olen löytänyt novellin ilon ja hienouden. Ehkä edelleenkin on helpompaa tarttua romaaniin, mutta en missään nimessä karsasta novelleja. (Runot eivät uppoa, eivät niin millään, kuten on tainnut toisinaan käydä selväksi.) Etenkin sen jälkeen, kun olen löytänyt Alice Munron ja Annie Proulxin, hanat ovat auenneet.

Colm Tóibínia verrataan kirjan kansiliepeessä Munroon, eikä vertaus aivan tyhjästä repäisty ole. Tóibín ei tosin ole aivan yhtä hienovarainen kuin Munro on, mutta miksi pitäisi ollakaan, eivät he ole samanlaisia eikä heidän tarvitsekaan olla. Mutta samantyyppisiä piirteitä kerronnassa on, ja siitä nautin.

Kokoelman tunnelma on hyvin tasainen, mutta pinnan alla kuohuu ja kolahtelee. Novelleissa pääosassa ovat äidit ja/tai pojat, eivätkä perhesuhteet ole lainkaan yksinkertaisia. Järkimiehen ja Laulun esittelinkin jo maratontekstissäni. Laulu on lyhyt ja töksähtävä, sen kärki – menetetyn äidin äkillinen paluu – tuntuu päälleliimatulta, koska pohjustusta ei ehditä tehdä. Ei minun makuuni. Järkimies taas on pidempi ja kiehtovampi.

Pelin henki vie pienen irlantilaiskylän leskeksi jääneen kauppiasrouvan elämään. Kuinka rakentaa perheen tilanne jälleen vakaaksi, kun aviomies on yllättäen kuollut ja velat painavat niskaa? Päähenkilö Nancy on pidättyväinen ja selvästi käsittelee menetystään kuin se olisi ollut vain kärpäsen surinaa. Vaikka eihän se ollut, kaikkea muuta.

Famous Blue Raincoat on yksi kokoelman helmistä. Poika löytää varastosta äitinsä menneisyyden: äiti on ollut osa suosittua folkbändiä, aikaa sitten kuopattua. Äiti ei haluaisi käsitellä enää asiaa, sillä bändin historiaan liittyy paljon menetyksiä ja tuskaa, mutta poika innostuu digitoimaan musiikkia ja lankakerä alkaa väistämättä avautua. Tässä novellissa on upea, melankolinen tunnelma. Hieno.

Pappi suvussa ja Matka käsittelevät perhettä kohtaavaa kriisiä. Miten perhedynamiikka toimii, kun yksi perheenjäsen tekee vääryyttä joko itselleen tai muille, sairastuu tai aiheuttaa häpeää? Etenkin Pappi suvussa -novellissa perheen äiti on kiehtova hahmo, jo eläkeikäinen rouva, joka panee vastaan lapsilleen, jotka koettavat suojella äitiään piilottelemalla totuutta.

Kolme ystävää on nuoruuden sekavuuden kuvaus. Päähenkilö on menettänyt äitinsä ja käsittelee menetystään yhtäältä päihdyttävien kemikaalien, toisaalta ystävien ja vielä identiteettinsä pohdiskelun kautta. Kaiken sekoilunkin keskellä teki mieli rutistaa nuorta miestä ja todeta, että puhuminen voisi auttaa, kenties enemmän kuin ekstaasi.

Kesätyö on tarina, jossa äiti huomaamattaan aiheuttaa pojalleen melkoisen taakan. Hän ei tarkoita pahaa, vaan luulee tekevänsä ainoastaan oikein. Lopulta kuitenkin on kohdattava totuus. Kaikkeen ei poikakaan taivu, ja äidin omat kuvitelmat ovat estäneet näkemästä, mitä lapsi oikeasti haluaa ja tuntee. Tämä on toinen ehdoton suosikkini.

Kokoelman päättävä Pitkä talvi ei ollut mieleeni. Siinä oli liian paljon hitautta, liikaa tekemättä jättämistä, liikaa päähenkilön sisäistä vellontaa. Novelli kuvaa perhettä (kuvitteellisen?) Espanjan maaseudulla, ja sen keskeiseksi teemaksi nousee hämmennys, joka syntyy, kun perheen äiti katoaa lumimyrskyyn. Novelli on pitkä, mutta ei onnistu koukuttamaan. Lukiessani toivoin vain, että se jo päättyisi, sillä en yksinkertaisesti kyennyt kiinnostumaan tarinasta ja sen henkilöistä.

Äitejä ja poikia on kokonaisuutena riittävän rosoinen ollakseen kiinnostava, muttei missään määrin täydellinen tai hengensalpaava. Ehkä niin on hyvä, ei maailmaan voi ihan loputtomasti mahtua täydellisiä novellistejakaan (vaikka aika monta mahtuukin, uskon). Novellit ovat harkittuja ja riittävän erilaisia keskenään, ettei niitä sekoita toisiinsa. Ne ovat selkeästi omia kokonaisuuksiaan, kuten hyvät novellit ovat. Tunnelma on hienosti rakennettu, henkilöt pääosin uskottavia ja eläviä.

Pidän myös ansiokkaana sitä, ettei Tóibín kikkaile liikoja. Hän kirjoittaa hyvin suoraan, eikä kiusaa lukijaa ylimääräisillä kommervenkeillä. Näiden novellien matkaan on helppoa lähteä, ne eivät jää häiritsemään tai ilkkumaan. Päin vastoin: Tóibín kirjoittaa tarinansa niin kuin ne ovat, rauhalliseen tapaan, houkuttelevasti ja ennen kaikkea kertomisen ilosta.

Niin, ne novellit noin ylipäänsä. Kyllä ne ovat sitten poikaa. Hyvät novellit ovat kerrontataidetta parhaimmillaan, koskettavia, osaavia, kokonaisia juuri sellaisina kuin ovat.

Ehkä minäkin joskus kirjoitan taas lyhytproosaa. Toivon. En minä siinä ihan paska ollut.

_____

Äideistä ja pojista löytyy paljon muita blogitekstejä:

Sara piti eniten juuri niistä kahdesta novellista, joista minä en
Katja sai vaikuttavaa siedätyshoitoa novelliallergiaansa
Liisasta Tóibín on ehkä parhaimmillaan pidemmässä kerronnassa
Risto Uusikoski nostaa kokoelman teemasanaksi hienovaraisuuden
Leena kokee kiintyneensä Tóibínin kerrontaan
Minna toteaa Tóibinin olevan hänen makuunsa nimenomaan novellistina, ei romaanikirjailijana
bleue aikoo lukea tämän jälkeen lisää Tóibínia
Sannasta novellit eivät vedä vertoja romaanille
Maija ei malttaisi odottaa seuraavaa suomennosta


Kirja on osa Keltaista kesääni, se on julkaistu Tammen Keltaisessa kirjastossa numerolla 445.

W.B.Yeats ja väistämätön tuskanhiki

William Butler Yeats. Kuva: Wikipedia.

Jos muutama päivä sitten pääsin innostumaan runoudesta Walt Whitmanin ansiosta, se into sai pienen kolauksen nyt. Tenttiprojektini eteni irlantilaisen William Butler Yeatsin (1865-1939) Runoja-kokoelman parissa. Suomentaja on Aale Tynni, ja ensimmäinen painos on julkaistu vuonna 1966.

Kirjassa on alkusanat, parinkymmenen sivun mittainen johdanto-elämäkerta Yeatsista, valitut runot ilmestymisjärjestyksessä sekä lopussa selityksiä osaan niistä. Etenkin johdanto-osio on mielenkiintoinen, sillä itse en tunne tätä herra Yeatsia laisinkaan (no, nimen olin aiemmin kuullut).

Mutta ne runot. Ei kolisseet sitten millään. Jos Whitmania lukiessa tuntui, että pääsin himppasen jyvälle lyriikan kiemuroista, nyt ne kiemurat kiertelivät sinne tänne vailla mitään järkeä ja muodostivat lopulta umpisolmun päähäni tuoden mukanaan kivistystä ja irvistelyä.

Yeatsilla on varsin ylväs tyyli. Runoissa seikkailevat niin antiikin taruston hahmot ja filosofit kuin Yeatsin oman ajan sankarit. Yeats on ilmeisesti loppujen lopuksi varsin omaelämäkerrallinen runoilija, sillä ainakin selitysten mukaan runoihin ovat päätyneet hyvin monet hänen oman elämänsä ihmiset, lapset, ystävät ja rakastetut. Ja hän itse, tottakai. Siinä missä Whitman toi mieleeni eläviä kuvia, Yeatsin runot olivat vain sanoja riveillä. En päässyt ollenkaan sisään siihen maailmaan, josta hän kirjoittaa.

Osin syynä voi olla se, että Tynni on alkusanojensa mukaan jättänyt suomentamatta Yeatsin runsaasti viljelemän loppusoinnutuksen ja sen sijaan halunnut painottaa runon sanontaa ja sisällystä sekä rytmillistä ilmaisua. Tynnin mukaan "suomen kielen kulunut loppusointuaineisto yhä uudelleen käytettynä latistaisi runoa" ja "riimin viljely etäännyttäisi runon sanontaa ja sisällystäkin alkutekstin sanonnasta ja sisällyksestä". No, minä en ole suomentaja, joten en osaa tätä ratkaisua sen kummemmin järkevästi arvostella, mutta sanotaanko nyt niin, että itse innostuin tämän kokoelman kuluessa oikeastaan vain niistä muutamista harvoista runoista, joihin Tynni oli jättänyt jonkinlaisen loppusoinnutuksen. Minusta tuntuu, että olisin nauttinut Yeatsin kielestä huomattavasti enemmän riimien kanssa, sillä kauniita kuvia hän kyllä luo, sitä en kiistä. (Vaikken niitä oikein tajunnutkaan.)

Nyt tuntui, että olisi pitänyt tietää ja tuntea runoutta huomattavan paljon paremmin ymmärtääkseni, mihin kulloisellakin, vaikkapa nyt antiikin kuvaston sanalla viitattiin. Minulle ne olivat vain Homeroksia ja Pythagoraita sellaisinaan, eivät merkkejä (Yeatsin) nykyajasta ja sen tilasta. Tunsin itseni todella tyhmäksi vilkuillessani runojen selityksiä. Sen siitä saa, kun tarttuu "Irlannin suureen symbolistiin, jonka runoudessa puhuvat mennyt romantiikan aikakausi ja vanhojen tarujen mystiikka mutta myös runoilijan omat ylpeän yksinäiset näyt" (takakansiteksti).

Ehkä Yeats ei herättänyt samanlaisia tuntemuksia kuin Whitman juuri siksi, etten oikein tuntenut hänen kuvaamansa todellisuuden läsnäoloa. Yeats, vaikka vie runojen lukijan ajoittain hyvinkin henkilökohtaiselle tasolle, ei silti ole yhtä intiimi kuin Whitman kaikessa paljaudessaan. Ilmeisesti minä pidän iholle tulevasta runoudesta, sellaisesta, jonka voi ymmärtää melkein omalla kehollaan (ilman sen suurempaa symbolismia).

Rupeanpas itsekin näemmä yleväksi - tätäkö runous tekee ihmiselle?

Yeats ei saanut minua kirjoittamaan ylös sitaatteja, kuten Whitman teki. Muutaman kohdan kuitenkin koin tarkemman muistamisen arvoiseksi.


Hän soimaa isokuovia


Isokuovi, ei, älä huutele noin,
tai huutele vesiin läntisiin;
kun huutelet, muistan silmät, joita
hämärsi kiihko, ja raskaat hiukset,
rintani ylitse valahtaneet:
jo tuulenkin itku on vaikea kestää.

Tässä oli sellaista ikävää ja tunnetta, että hetkeksi aloin jo uskoa Yeatsin antavan minulle vielä paljon. Hän soimaa isokuvia on kirjan alkupuolella ja se on kokoelmasta The Wind Among the Reeds (1899). Vastaavanlaiseen samaistumiseen en enää myöhemmin päässyt.

Runoja-teoksesta huomaa, vaikkei sisällysluetteloa etukäteen katsoisikaan, että se on koottu aikajärjestykseen. Runoilijan elämänkokemus kasvaa, ja se näkyy runoissa asenteen muuttumisena, ehkä hieman kyynistymisenäkin. Kovin tyytyväisiä tunnelmia näissä runoissa ei esiinny: useimmiten kaivataan jonnekin muualle joko ajassa tai paikassa, etsitään saavuttamattomia ihmisiä ja tekoja, petytään. Mistään massiivisesta pessimismistä ei kuitenkaan ole kyse, mutta harvemmin ilokaan - ainakaan kovin puhtaana - pilkahtelee.

Viimeisimmät runot on kirjoittanut jo aivan elämänsä ehtoopuolella kulkeva Yeats, joka tuntee ajan vähenevän.

- - Kiusaus vaikenee.
Elämän loppupäässä
ei löyhä haaveksunta,
ei mielen myllykään,
joka jauhaa joutavaa,
totuutta esiin saa.


Yeats on Nobel-palkittu kirjailija, jonka arvoa en lähde kiistämään. Minun haparoiville runokokeiluilleni hän ei kuitenkaan antanut kovin kannustavaa potkua.

Vaikken tämän kirjan suhteen innosta pompikaan, avaan sillä silti tilini Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa. Kategoria on Länsi-Eurooppa ja maa Irlanti.