Hussein al-Maadidi: 361 päivää helvetissä. Irakilaistoimittajan tie läpi Abu Ghraibin ja muiden vankiloiden
Suomentaja: Ahmed Essouli
Kansi: Timo Mänttäri
Atena 2013
196 s.
Arvostelukappale.
Hussein al-Maadidi työskenteli Irakissa vaikeista ja tulenaroista aiheista kirjoittavana, aktiivisena ja kantaaottavana toimittajana, kun Irakin sota vuonna 2003 alkoi. Hän ei antanut pelolle sijaa vaan jatkoi työskentelyä miehitysjoukkojen ja sodan uhkan alla. Marraskuussa 2003 hänet vangittiin varoittamatta ja tuomittiin kyselemättä ja oikeudenkäyntiä käymättä 200 vuoden vankeusrangaistukseen terrorismista.
Hussein al-Maadidia siirreltiin pitkin miehittäjien vankiloita kuulusteltavana ja rangaistavana. Länsimaisiin medioihin levinnyt ja skandaalin aiheuttanut Abu Ghraibin vankila oli vain yksi al-Maadidin välietappi. Lähes vuoden kestäneen vankeuden jälkeen hänet yllättäen vapautettiin. Epätietoisuus ja uhka eivät kuitenkaan vähentyneet, vaan al-Maadidi joutui pakenemaan kotimaastaan. Hän asuu perheineen nykyisin Suomessa.
Kukaan mediaa vähänkin seuraava ei ole voinut välttyä Irakin sodan melskeiltä. Vaikka sota on virallisesti päättynyt jo vuonna 2011, väkivaltaisuudet ja levottomuudet Irakissa jatkuvat edelleen. Viime viikolla sodan alkamisesta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta.
Maailma on ahdistusta ja kauhua pullollaan, jopa niin paljon, että kauheuksille voi helposti tulla tavallaan immuuniksi ja niiltä haluaa sulkea silmänsä, korvansa ja aivonsa, mutta ainakin minuun Abu Ghraibista vuonna 2004 mediaan vuotaneet kuvat ja tiedot sotavankien kiduttamisesta ja ihmisoikeusloukkauksista vaikuttivat paljon. Koko Irakin sota oli ja on iso juttu 2000-luvun ihmisille, monista syistä, mutta törkeät ja pelottavan hyvin raportoidut ihmisoikeusrikokset nostavat koko kuvion jollakin tapaa seuraavalle tasolle.
Hussein al-Maadidin reportaasi on yhden miehen vankilakokemus. Kirjallisena tuotoksena se ei ole erikoinen, sen kieli on yksinkertaista ja töksähtelevää, eikä sitä ole hiottu loppuun. Sisältö painaa kuitenkin tässä tapauksessa ulkomuotoa huomattavasti enemmän. 361 päivää helvetissä on ahdistavaa luettavaa. Todella ahdistavaa. al-Maadidin epätietoisuus, joka vähitellen muuttuu epätoivoksi ja siitä pakotetuksi tyyneydeksi, vaan ei missään vaiheessa lopulliseksi alistumiseksi, siirtyy tekstin kautta lukijaan. Kirja on hyvin omakohtainen – tietenkin – ja vaikka lukija tietää koko ajan, että al-Maadidi selviää koettelemuksistaan, ahdistusta se ei vähennä, mutta jonkin verran muuttaa. Ymmärrettävästi kirjoittaja itsekin suhtautuu koettelemuksiinsa jälkikäteisellä viisaudella ja osittaisella vakaudella, vaikka pysyykin varsin tiukasti kronologisessa kerronnassa.
Kirjoittajalla on ollut aikaa käsitellä kokemuksiaan ennen kirjan kirjoittamista. Hän on saanut tietynlaista etäisyyttä tapahtumiin ja elää jo uutta vaihetta elämässään, pakolaisena vieraassa maassa, muttei enää jatkuvan uhan alla. Kirjassa kuvatun matkan varrella, etenkin mitä pitempään vankeus jatkuu ja mitä absurdimpia ja järjettömämpiä muotoja se saa, kytevä viha miehittäjää vastaan nostaa päätään yhä selkeämmin. Samoin al-Maadidin oma identiteetti irakilaisena, muslimina ja hyökkäyssodan ja epäoikeudenmukaisuuden kohteena tulee alleviivatummaksi ja kovempaan ääneen huudetuksi.
Näin ulkopuolisena lukijana on tietysti helppoa huudella objektiivisuuden perään, ja sinänsä totta kai ymmärrän, että 361 päivää helvetissä on kirjoittajansa omakohtainen kokemus, silminnäkijäkertomus ja siten täydellisen subjektiivinen ja siihen ilman muuta oikeutettu, mutta koska suhtaudun lähtökohtaisesti hyvin negatiivisesti kaikkeen minkä tahansa uskonnon varjolla käytävään argumentointiin ja politiikkaan, kirjoittajan vankeuden jatkuessa vahvistuva uskonnollinen näkökulma sotatapahtumiin ja niitä seuraavaan koston kierteeseen jäi vaivaamaan mieltäni. Voidaanko lopullista rauhantilaa koskaan saavuttaa, kun omasta kannasta pidetään järkkymättä kiinni hamaan hautaan saakka? Niinpä. Toisaalta: voinko minä kommentoida aiheeseen millään tasolla järkevästi vastaavia kokemuksia vailla? Niinpä.
En halua vähätellä kenenkään kokemuksia – miten tai miksi ihmeessä niin edes voisin tai haluaisin tehdä – mutta lukukokemuksena 361 päivää helvetissä on aika raskas ja jopa etäännyttävä mainituista syistä. Kenties odotin journalistisempaa otetta, ja hämmennyin siksi erityisen vahvasti korostetusta omakohtaisuudesta ja näkökulman alleviivaavuudesta, vahvistuvasta kostonhalusta ja vihasta. Toisaalta kukapa voisi omista kauheista kokemuksistaan ja näkemistään kauhuista erityisen objektiivisesti edes kirjoittaa? Kukapa ei haluaisi kostaa kokemiaan ja todistamiaan järkyttäviä vääryyksiä, alistamista ja väkivaltaa?
Yhtä kaikki, kirja on tärkeä puheenvuoro ja muistutus siitä, kuinka järjettömiin tekoihin ihmiset kykenevät poikkeustilanteissa – ehkä muutenkin. Samalla se antaa myös hiukan toivoa: aivan pohjalta voi selvitä takaisin ylös ja oikeudenmukaisuuttakin on. Jopa sotaa käyvässä maassa. Selviytyjiä on aina.
___
Kansankynttiläin kokoontumisajot: Elämäkerrat ja muistelmat.