Irène Némirovsky ja ihmisluonnon kipukohdat

Irène Némirovsky (1903-1942) oli kiovalaisen juutalaisperheen tytär, joka eli suurimman osan lyhyeksi jääneestä elämästään Ranskassa, jonne perhe pakeni Venäjän vallankumousta. Némirovsky oli kirjailija, jonka ura katkesi toiseen maailmansotaan ja kuolemaan Auschwitzissa. Olen lukenut häneltä aiemmin keskeneräiseksi jääneen ja vasta 2000-luvulla julkaistun romaanin Ranskalainen sarja, joka jäi hyvin vahvasti mieleeni. Niinpä olen ostanut antikvariaateista Némirovskyn muita teoksia aina silloin tällöin, mutta ne ovat unohtuneet lukuvuoroaan odottamaan.

David Golder (1929, suom. Anna-Maija Viitanen) on Némirovskyn esikoisteos. Se kertoo nimihenkilöstään, ahneesta ja kylmästä miehestä, joka on luonut omaisuutensa selkänahkaansa armahtamatta. David Golderilla on vaimo ja aikuisuutta lähestyvä tytär, jotka kumpikin ottavat ilon irti miehen omaisuudesta ja iloisesta 1920-luvusta. Golderin vaimo nauttii täysin rinnoin elämästä varakkaana seurapiirirouvana - eikä ole muistavinaankaan, kuinka pariskunta nousi asemaansa katuojasta. Golderin tytär on hemmoteltu ja itsekäs, vaativa ja omahyväinen, eikä kykene ymmärtämään rahan todellista arvoa.

Golder itse ymmärtää, mutta sen sijaan, että hän hallitsisi rahaa, se tuntuu hallitsevan häntä. Liikekumppanin äkillinen kuolema ja maailmantalouden heilahtelu saavat Golderin omankin terveyden ja vakauden rapistumaan. Oman itsensä kohtaaminen ei ole aina miellyttävää, etenkään jos sitä on koettanut peitellä vuosikaudet.

Tanssiaiset (1930, suom. Anna-Maija Viitanen) on pienoisromaanin mittainen, kärkevä tarina nousukasperheestä, joka pyrkii vakiinnuttamaan asemaansa Pariisin seurapiireissä. Perheen tytär on vasta lapsuutta yltään karistava, mutta sitäkin halukkaampi näyttämään, mihin hänestä jo on. Äidin asenne tyttäreen on vähättelevä, isä on puolestaan vaimonsa psyykkisessä otteessa, ja niinpä äidin ja tyttären huonot välit johtavatkin melkoiseen katastrofiin kummankaan sitä täysin ymmärtämättä.

Tanssiaiset on piikikkyydessään hilpeämpi teos kuin David Golder, jota leimaa syvä synkkyys ja ihmisluonnon karu kuvaus. Miellyttäviä ihmisiä ei ole kummassakaan, vaan kaikki ovat tavalla tai toisella hyvin vaillinaisia, vaikkeivät myönnä sitä etenkään itselleen. Némirovsky kuvaa taitavasti ihmisten välisiä jännitteitä, joissa yhtäältä puhutaan suoraan ja toisaalta kuitenkin peitellään vähintään jälkiä ja virheitä. Ahneus, oman edun tavoittelu ja tyytymättömyys leimaavat molempien kirjojen henkilöitä.

Némirovskyn kerronta on vaivatonta ja kikkailematonta. Ihmiset kohtaavat ja keskustelevat, toisaalta myös käyvät sisäistä keskustelua itsensä kanssa. Kaiken esittämisen alla on aina heikkoutta, varomattomuutta ja ahdistusta. Jos sen kanssa osaisi elää, kaikki olisi helpompaa. Mutta kuka sellaiseen pystyy?

Ranskalaisen sarjan tasolle nämä kaksi Némirovskyn varhaista romaania eivät yllä, mutta mielenkiintoisia kurkistuksia maailmansotien väliseen elämään ne joka tapauksessa ovat: teräviä, jopa hieman ivallisia, kaiken kaikkiaan tarkkapiirteisiä tutkielmia ihmisluonnon kipeistä kohdista.


Irène Némirovsky: David Golder
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2006
163 s.
David Golder (1929)

Irène Némirovsky: Tanssiaiset
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2007
77 s.
Le Bal (1930)

Omasta hyllystä.


Haasteet: Molemmat kirjat ehtivät mukaan Kirjahyllyn aarteet -haasteeseen ja osallistun niillä myös Joka päivä on naistenpäivä -haasteeseen. David Golder puolestaan avaa osaltani sekä vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen täyttämällä kohdan 1. Kirja on vanhempi kuin sinä että Pariisi-Dakar-kirjarallin (tarina sijoittuu osin Pariisiin).

Kirjasähkökäyrä-blogin haaste Kirjahyllyn aarteet on tullut päätökseensä. Vuoden ajan oli tarkoitus lukea oman hyllyn aarteita, ja niin minä tein. Luin haasteaikana yhteensä 19 kirjaa omasta hyllystä, ja kylläpä tuntui mukavalta. Mikä ihme siinä on, että omaan hyllyyn päätyneet kirjat jäävät niin helposti muiden jalkoihin? En ole sitä monen vuoden kokemuksella edelleenkään ymmärtänyt.

Ilokseni Mai on avannut haasteelle toisen kierroksen, eli Kirjahyllyn aarteet -haaste jatkuu 6.1.2020-5.1.2021. Mukana ollaan ilman muuta!

Tässä kuitenkin tilinpäätöksenä ensimmäisellä kierroksella lukemani oman hyllyn kirjat mahdollisine bloggauslinkkeineen. Kiitos Maille oivallisesta lukuhaasteesta!

Nir Baram: Hyviä ihmisiä (Otava 2014)
Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia (Gummerus 2016)
Ananda Devi: Näistä raunioista (Fabriikki Kustannus 2018)
Chad Harbach: Pelin henki (Otava 2013)
Venla Hiidensalo: Karhunpesä (Otava 2014)
Kätlin Kaldmaa: Islannissa ei ole perhosia (Fabriikki Kustannus 2017)
Anne Leinonen: Ilottomien ihmisten kylä (WSOY 2014)
Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat (Otava 1988)
Robert McLiam Wilson: Eureka Street, Belfast (Otava 1998)
Irène Némirovsky: Tanssiaiset (Gummerus 2007)
Irène Némirovsky: David Golder (Gummerus 2006)
Joyce Carol Oates: Putous (Otava 2006)
Asko Sahlberg: Siunaus (WSOY 2007)
Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain. Muistiinpanoja Beninistä (Schildts 2003)
Zadie Smith: Kauneudesta (WSOY 2006)
Colm Tóibín: Brooklyn (Tammi 2011, e-kirja)
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö (Tammi 2015)
Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi 2018)
Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja (Fabriikki Kustannus 2017)

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja
Suomentaja: Anna-Maija Viitanen
Gummerus 2006
507 s.
La Suite Française (2004)

Lainakirja.


Irène Némirovsky (1903–1942) oli venäjänjuutalainen, sittemmin Ranskaan emigroitunut kirjailija. Hän kääntyi katoliseksi ja koki itsensä ranskalaiseksi, vaikkei koskaan maan kansalaisuutta saanutkaan. Sodan aikana hän pelkäsi syntyperänsä vuoksi itsensä ja perheensä puolesta ja päätti puolisonsa Michel Epsteinin kanssa piilottaa kaksi pientä tytärtään Denisen ja Élisabethin huolella. Pariskunta itse pysyi pitkälti Pariisiissa ja pyrki jatkamaan työntekoa niin hyvin kuin mahdollista. Pelot muuttuivat todeksi kesäkuussa 1942, kun Irène pidätettiin ja lähetettiin Auschwitziin, jossa hän kuoli elokuussa. Sama kohtalo odotti vähän ajan kuluttua myös Micheliä.

Tyttäret onnistuivat uskollisen lastenhoitajan ja turvaverkon avulla selviytymään juutalaisvainosta ja sota-ajasta. Mukana vaihtuvissa piilopaikoissa kulki matkalaukku, jossa oli valokuvia, papereita ja äidin viimeinen käsikirjoitus. Teksti sai odottaa lukemistaan pitkään, vuosikymmeniä, ja kun Denise lopulta päätti kirjoittaa sen puhtaaksi, se paljastui kiehtovaksi, vahvaääniseksi romaaniksi. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2004.

Ranskalainen sarja muodostuu kahdesta osasta, Myrsky kesäkuussa ja Dolce. Némirovskyn suunnitelmissa oli tehdä siitä useampiosainen ja liittää tarinaketjuun mahdollisesti kolme muutakin osaa: Vankeus, Taistelut ja Rauha. Kirjoittaessaan teostaan aivan 1940-luvun alussa rauha oli Némirovskylle vielä kysymysmerkki. Sota oli kiihkeimmillään ja Ranska saksalaisten miehittämä. Rauha oli vasta kaukainen haave. Sen toteutumista Némirovsky ei saanut nähdä.

Tämä kirja on jotain enemmän kuin kahden osansa kokonaisuus. Myrsky kesäkuussa kuvaa sodan alkua, pariisilaisten epäuskoa ja kauhua miehittäjien lähestyessä, maaseudulle aiheutunutta kaaosta ja ihmismielen arvaamattomuutta poikkeustilanteen edessä. Némirovsky tuo estradille joukon erilaisia pariisilaisia: on yläluokkainen perhe, jonka äiti ei voi kuvitella lähtevänsä kodistaan pakoon ilman posliiniastiastoa ja hatturasioita, itseään täynnä oleva kirjailija, alaisistaan kaikkensa sotatilassakin esiin ruoskiva pankkiiri, palvelijoita ja konttorirottia. Kuvaus on viiltävän tarkkaa, tunnelma tiivis ja koko ajan kiristyvä.

Pakoon on päästävä keinolla millä hyvänsä, mutta tupaten täynnä olevat junat, takavarikoidut autot, tyhjäksi kalutut kaupat ja ravintolat sekä hotellit, joihin ei mahdu enää ketään korostavat kaaosta, joka syttyy, kun ihminen tottelee vaistoaan ja pakenee. Ihmisluonto ei ole kaunis, vaan paljastaa terävät hampaat, omaneduntavoittelun ja julmuuden.

Dolce kuvaa miehitysaikaa maaseudulla, aikaa Myrskyn jälkeen. Saksan joukot ovat marssineet maahan ja ottaneet sen haltuunsa. Kyläläisten, ylhäisten ja alhaisten, on osallistuttava miehittäjän kestitsemiseen ja huoltoon. Upseerit asuvat parhaissa kodeissa, mutta valvollisuuksilta ei välty vähävaraisinkaan, kun sekä hevosista, karjasta että ruoasta otetaan parhaat päältä. Ulkonaliikkumiskielto hiljentää kylänraitin iltaisin, ja ihmisten on kyettävä nielemään ylpeytensä ja hyväksymään asemansa miehitetyn maan kansalaisina.

Némirovsky kuvaa tarkasti sodanajan tunnelmaa, ihmisten kokemaa pelkoa, epätoivoa ja ahdistusta, oikeudenmukaisuuden problematiikkaa ja viholliskuvaa. Tunteet heittelevät laidasta laitaan, kun omanarvontuntoisten ranskalaisten on kyettävä pysyttelemään hengissä herkässä tilanteessa. Toisaalta kaikki eivät pidä vihollistakaan hirviönä, vaan näkevät ihmisen univormujen alla.

Sain Ranskalaisen sarjan lainaan kollegaltani, joka kehui sitä parhaaksi koskaan lukemakseen kirjaksi. Ja surullisimmaksi, sillä kirjan loputtua hän tajusi, kuinka epäreilua kaikki on: hän ei saa koskaan lukea loppuun sitä, minkä Némirovsky suunnitteli kirjoittavansa.

Nyt, kun olen itse lukenut teoksen, ymmärrän häntä ja tunnen samoin. Mitä kaikkea menetettiin, kun Némirovskyn elämä päättyi liian varhain, vain 39-vuotiaana? Mitä upeita teoksia olisi vielä saatu lukea? Millaisia tuntoja sodasta ja siitä toipumisesta, sen jäljistä ja vaikutuksista? Sitä emme koskaan saa tietää.

Sen sijaan on nautittava ja ihailtava Némirovskyn tuotantoa. Ranskalainen sarja on herkkää ajankuvaa, aitoa ja tinkimätöntä. Se tuo esiin sodan kasvot siviilien kokemana, paljastaa laajan tunneskaalan, joka koetaan siellä, missä varsinaisia taisteluja ei käydä. Se antaa nimet tunteille ja ajatuksille, paljastaa ristiriidat ja vaaran paikat, piirtää epäselvää rajaa oikean ja väärän välille.

Ja mikä todellisuuden tarina tällä kirjalla onkaan taustallaan! Tätä kirjaa en unohda koskaan.

___

Avaan tällä kirjalla haasteet Vive la France! ja Ihminen sodassa (Maailmansodat).