Ian McEwan: Sementtipuutarha (Lukutaitokampanja II)

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Suomentaja: Eva Siikarla
Otava 2010 (1. suomenkielinen painos Kirjayhtymä Oy, 1980)
135 s.
The Cement Garden (1978)

Kirjakauppaostos.


Julie, Jack, Sue ja Tom ovat neljä sisarusta, iältään kuudesta kuuteentoista. He elävät keskenään autioituvassa talossa kuumana kesänä vanhempiensa kuoleman jälkeen. Tarina kerrotaan Jackin, aknen ja murrosiän kourissa elävän nuorukaisen – Leena Lumin sanoin "kuin likaisen kärpäsen" – silmien kautta. Mikään perheessä ei ole hyvin, mikään ei ole niin kuin pitäisi olla. Sisarusten välejä hiertävät erimielisyydet, väkivalta, irstailu ja sikailu. Miten näin vääristyneestä kuviosta voi kukaan selvitä kunnialla ulos?

Ian McEwanin esikoisteos Sementtipuutarha on kuvottava ja ahdistava kirja. Se kertoo täysin vääristyneestä perheestä, vääristä valinnoista, virheistä ja väkivallasta. Kertoja Jack on kaikin puolin avun tarpeessa, eikä hänen sisaruksiaankaan voi ihan terveiksi sanoa.

Tarina on pituudeltaan lyhyt ja tunnelmaltaan tiivis, mutta paljon siihen mahtuu. Kaikki alkaa mennä vinoon heti ensimmäisiltä sivuilta alkaen, enkä voinut olla pohtimatta, miten asiat saattoivat mennä niin kuin ne menivät. Mikä kaikki aiheuttaa sen, että perhe menee pilalle ja repeää palasiksi kuvottavimmalla mahdollisella tavalla?

Niin paljon kuin Sementtipuutarha käsittelee seksuaalisuutta ja sen heräämistä ja vinoutumista, on se myös kertomus syrjäytymisestä, unohduksesta ja varjoon jäämisestä. Kuten noora, minäkin jäin miettimään, kuinka luotettavana kertojana Jackia voi pitää. Hän on lakoninen ja toteava, jollakin tavalla hyvin vilpitön kaikessa kieroutuneisuudessaankin, mutta mikä on todella totta ja mikä murroksessa olevan mielen kuvitelmaa?

Tunnelma on voimakas alusta loppuun. Lienee kirjan merkittävin tekijä ja vahvistaa osaltaan sen taiturimaisuutta. Samaan painostavuuteen on huomionsa kiinnittänyt myös Elegia. Tämä kirja nostaa palan kurkkuun ja kylmät väreet selkäpiihin. Luin tarinan loppuun tänään töistä palatessani, ja olin varma, että vaivautuneisuuteni ja kauhuni näkyi kanssamatkustajille. Viimeisen lauseen jälkeen nielaisin syvään, enkä silti helpottunut ollenkaan. Tuntui kuin kurkkuuni olisi kaadettu kauhallinen märkää sementtiä.

___

Sementtipuutarha on blogini toinen kirja kirjabloggaajien Lukutaitokampanjaan, joka jatkuu 13.9. saakka.

Lisäksi saan sillä ruksattua jälleen yhden kirjan TBR-listaltani.

Häivähdys purppuraa

Alice Walker: Häivähdys purppuraa
Suomentaja: Kersti Juva
WSOY 1986
360 s.
The Color Purple (1982)

Kirjastosta.


Et sitte kerro kellekään paitti Jumalalle. Äitis kuolis jos kuulis.

Celie on musta nainen maailmansotien välisen ajan Georgiassa. Käytännössä se tarkoittaa sitä, ettei hän ole mitään. Celie naitetaan nuorena itseään huomattavasti vanhemmalle Isännälle piiaksi ja lastenkaitsijaksi. Mihinkään muuhun hänestä ei isänsä mukaan olekaan: onhan hän pilalla, käytetty, synnytettyään kaksi aviotonta lasta. Isälleen.

Elämä ei näissä lähtökohdissa ole ruusuista, pikemminkin se on joka ikisen päivän aamusta iltaan kestävää rämpimistä. Ainoa ihminen, johon Celiellä on hyvä suhde, on hänen siskonsa Nettie, joka ottaa ohjat omiin käsiinsä ja karkaa toivotonta tilannetta maailmalle. Vuosiin Celie ei saa tietää, onko Nettie edes elossa.

Häivähdys purppuraa on kirjeromaani, jonka alkupuolella Celie osoittaa kirjeensä Jumalalle, mutta myöhemmin vastaanottajaksi vaihtuu Nettie. Celie kuvaa arkipäiviään koruttomalla, epätäydellisellä kielellään, ja saa kerrottua huomaamattaan paljon enemmän kuin luulee edes osaavansa kertoa. Kokonaisuus on vahva, ravisuttava ja koskettava.

Luin Sapphiren Preciousin muutama viikko sitten. Siinä Häivähdys purppuraa on keskeisessä roolissa, sillä kirjaa luetaan ja siitä saadaan voimaa ja uusia näkökulmia elämään, jolla nyt vertaillessani on huomattavia yhtymäkohtia esikuvansa kanssa. Mustan, päähänpotkitun naisen kasvutarina ja omanarvontunnon löytyminen ympäristön lannistamisesta huolimatta, rasismin arkipäiväisyys, sanalla sanoen kieroutuneet perhesuhteet ja uudistusmielisten, itsenäisten naisten esimerkki muodostuvat keskeisimmiksi tekijöiksi molemmissa kirjoissa.

En yhtään ihmettele, miksi Häivähdys purppuraa on jo klassikko.

Sitä ihmettelen, kuinka olen jälleen onnistunut pimittämään itseltäni tällaisen helmen.

Puhekielinen teksti oli tällä kertaa helpompi niellä, koska olin tosiaan juuri lukenut Preciousin. Kieli on melkein oma henkilönsä tarinassa, niin paljon sen avulla kerrotaan. Celie on rehellinen itselleen ja Jumalalle, hän ei kaunistele muttei myöskään väritä elämäänsä – se on jo sellaisenaan riittävä. Yhteiskunta ympärillä tekee Georgian mustien elämästä jo puitteillaan tarpeeksi hankalaa, mutta kun soppaan heitetään vielä sukupuolten eriarvoinen asema ja pinttynyt perheväkivalta, ei voi kuin puistaa päätään ja nieleskellä.

Häivähdys purppuraa on kuitenkin voimakkaasti kasvutarina, eikä se ole läpeensä epätoivoinen. Celie kokee ensinnäkin uskonnollisen heräämisen siinä mielessä, että hän lakkaa uskomasta Jumalaan sellaisena, kuin tätä on hänelle koko ikänsä tuputettu: valkoisena, miehisenä, vieraana. Toisekseen hänen lähipiirissään on naisia ja miehiä, jotka antavat pirullisille "perinteille" (kuten vaimon kurittamiselle selkäsaunalla) kyytiä, eivätkä suostu alistumaan muihinkaan ylhäältäpäin asetettuihin rajoihin, elleivät niitä itse hyväksy.

Mielenkiintoinen juonne on myös seksuaalisuus, jonka Celie lopulta saa osaksi omaa elämäänsä ja identiteettiään. Seksuaalisesta väkivallasta kärsineestä naisesta kasvaa itsensä, kehonsa ja tuntemuksensa tunteva ja hyväksyvä. Tämä kuvataan kirjassa niin luonnollisesti, etten voi kuin ihailla Walkerin hienovaraista taitoa punoa tarinaa.

Tästä kirjasta saa paljon irti, ja sitä voi lukea monella tavalla. Minä luin sen ihaillen ja syvästi kunnioittaen. Kaikesta voi selvitä, kunhan arvostaa itseään tarpeeksi. Melko hyvä sanoma kirjalle, sanoisin.

Muita kirjoituksia: Sanna, ee, Kirjakirppu, Ahmu, Merenhuiske.

So American: Black America
Pulitzerit

Rumat kapinalliset: Precious – harlemilaistytön tarina

Sapphire: Precious – harlemilaistytön tarina
Suomentaja: Kristiina Drews
Like 2010
174 s.
Toinen, korjattu laitos. Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi Art Housen kustantamana nimellä Ponnista! vuonna 1998.
Push! (1996)

Kirjastosta.


Maikka käski kirjottaan fantasian meistä itsestämme. Siitä millasia me oltas jos elämä olis täydellistä. Yhden jutun mä voin sanoo saman tien: mulla olis vaalee iho, niin että kundit kohtelis mua hyvin ja tykkäis musta. Vaaleus on vielä tärkeempää ku laihuus; monilla vaaleilla kimmoilla on kundikaverit, vaik ne olis isoja ja läskejä. Kundit antaa paljon anteeksi jos ne vaan saa olla valkosen tai melkeen valkosen tytön kanssa, etenki sellaset kundit joilla on musta naama ja paksut huulet ja nenä, ne KUOLAA vaaleitten kimmojen perään. Mun ensimmäinen haave on siis tulla vaaleeks. Toinen on saada pitkä tukka. Sellanen tuuhee ja heiluva, niinku sillon ku mä otan pidennykset. Mut se olis mun omaa tukkaa, ja pysyis. (s. 115)

Precious Jones on kuudentoista ja raskaana isälleen - jo toista kertaa. Hän elää reilusti ylipainoisen ja väkivaltaisen äitinsä kanssa levottomassa Harlemissa sossun ruokakuponkien varassa. Precious ei ole oppinut koulussa lukemaan eikä kirjoittamaan kunnolla, ja hän saa sieltä lähtöpassit raskauden paljastuttua. Preciousin 12-vuotiaana saama esikoinen Mongo, jolla on daunin sidrooma, asuu isoäidin luona.

Kun Precious päätyy opettajansa patistamana yläasteen vaihtoehtoiseen koulutusohjelmaan / Opetamme toisiamme -ryhmään, alkavat maailma ja sen kirjoitetut muodot avautua uudella tavalla. Haparoiden mutta päättäväisesti Precious opettelee lukemaan ja kirjoittamaan, ja hänestä paljastuu luova nuori nainen. Pilalle potkitun elämänsä hän saa myös vähitellen koottua kasaan ensikodissa ja terapiaryhmissä, joista vähäisimmäksi ei jää valmistava koululuokka muine teinityttöineen. Precious ei ole ainoa, jota elämä ja läheiset ovat kohdelleet kaltoin.

Precious - harlemilaistytön tarina on kirja, jota saa lukea veren ja oksennuksen maku suussa. Kirjailija Sapphire on luonut elävän päähenkilön tarinaan, joka on totta vaikka missä. Hän antaa Preciousille aidon äänen ja lukijalle kovaotteisen tyrkkäyksen selkään: mene ja katso, miltä maailma voi näyttää.

Aina ei olisi tehnyt mieli katsoa, ei todellakaan. Perverssi isä, joka raiskaa tytärtään pienestä pitäen, yhtä perverssi äiti, joka pahoinpitelee tytärtään niin kovaa kuin käsistä ja jaloista lähtee, sosiaalitoimisto ja koulu, joilla ei ole hajuakaan, mitä on meneillään - eikä pienintäkään kiinnostusta selvittää asioiden oikeaa laitaa.

Toisena linjana kulkevat tahot, jotka kaikesta huolimatta ja juuri siksi välittävät kaltoinkohdellusta tytöstä: on vaihtoehtoinen koulu ja sen opettaja Blue Rain sekä muut luokan tytöt, on ensikoti ja terapeutit, ja on pieni ja ihmeen kaupalla terveenä syntyvä Abdul, johon Precious kiintyy voimakkaammin kuin olisi arvannutkaan. Voimakas kasvu- ja selviytymistarinahan tämä kirja ilman muuta on, mutta se on myös suoraa huutoa niiden puolesta, jotka eivät itse jaksa suutaan avata.

Rotukysymys ja syrjintä saavat myös olennaisen roolin. Sapphire osoittaa taitonsa monipuolisena ja kaikkea muuta kuin yksinkertaistavana kertojana, kun hän nostaa esiin mustien oikeudet ja toisaalta seksuaaliset vähemmistöt, sillä vähemmistö ei ole sen helpommin määriteltävissä kuin enemmistökään. Eikä ihmisen suhtautuminen toisiin perustu pelkästään tämän omaan väestöpoliittiseen taustaan. Kaikkea muuta.

Kieli on hurjaa ja luulen, että sitä joko vihaa tai siitä hurmioituu. Minä kuulun muutaman ensimmäisen sivun nikottelusta huolimatta ehdottomasti jälkimmäisiin. En usko, että tätä tarinaa olisi voitu mitenkään muuten kertoa.

Precious oli luettava yhteen putkeen, eikä ollut mitään syytä jäädä maistelemaan ainoatakaan yksityiskohtaa yhtään hitaammin tai tarkemmin. Tämä kirja ei anna armoa, vaan vetäisee silmälaput lukijan silmiltä saman tien pois: tarjolla on reilut 170 sivua niin rumaa tykitystä, että pahaa tekee. Uskallan kuitenkin sanoa, että juuri tällainen tämän kirjan kuuluu ollakin. Se on napakka, aggressiivinen ja anteeksipyytelemätön, eikä anna lukijalleen mahdollisuutta hidastaa.

Sannakin on lukenut Preciousin, samoin ANNI.

Precious on luettu osana Rumat Kapinalliset -haastetta. Lisäksi se sopii So Americaniin, osioon Black America.

On rakkautes ääretön

Maria Peura: On rakkautes ääretön
Tammi 2001
224 s.

Kirjastosta.


Haluan kirjoittaa tästä kirjasta heti, koska se on tuoreena ja verenkarvaana mielen päällä.

En hetkeen ole tuskastunut tällä tavoin kuvitteellisen tarinan ääressä. Paikoin siksi, että kielen kikkailu ja fantasiointi vei suuntaan, josta en pidä. Mutta suurimmilta osin siksi, että teki mieli oksentaa, huutaa ja hakata fiktiivinen henkilö, mielellään kuoliaaksi.

Juu, en yleisesti ottaen ole Hammurabin lain kannattaja, mutta itseään heikompien vahingoittamista en voi sietää missään muodossa.

Kuusivuotias Saara muuttaa kesäksi mummolaan Mummon ja Ukin luokse, koska hänen vanhempansa eivät voi huolehtia hänestä kodin ollessa rikki. (Eli viinaa kuluu ja se kiinnostaa omaa lasta enemmän.) Maalaistalossa Lapissa Saara elää seikkailuja toisensa perään, metsä ja mielikuvitus ovat hänen ystäviään kuten myös naapurin Pentti, jonka saksalaissyntyisiä vanhempia ja isovanhempia Ukki sanoo natsisioiksi. Samainen Ukki käyttää Saaraa hyväkseen, raiskaa ja pahoinpitelee pientä viatonta lasta mitä mielikuvituksellisimmilla tavoilla. Silloin tällön voi tirvaista myös Mummoa, jonka kasvot ovatkin usein kuin riikinkukolla. Saara uskoo, että Ukki on ainoa ihminen maailmassa, joka häntä rakastaa, vaikka se tekee kipeää. Jossain vaiheessa mummolan ulkopuoliset aikuiset havahtuvat asioiden tilaan.

Ei päästä helpolla tämä kirja, sen voin taata. Murre ja maisema ovat minulle tuttuja, aihepiiri karmaiseva. Vaikka en ylettömästi innostunut Peuran kielellisestä ilmaisusta, joka ajoittain etenee niin mielikuvituksekkaille poluille että tosi ja uni sekoittuvat pitkäksi aikaa keskenään, tämä teos piti otteessaan alusta loppuun. Oli pakko kääntää taas sivua ja selvittää, mitä seuraavaksi kerrotaan.

En yleensä pidä lapsen näkökulmasta kuvatuista tarinoista, mutta tällä kertaa pieni, totaalisen hajalla oleva, kuvitelmiinsa pakeneva tyttö puhui suoraan sisälleni. Teki mieli hypätä kirjaan sisään ja hakea Saara pois, pois niiden ihmissaastojen keskeltä, jonne häntä ei kenenkään olisi pitänyt koskaan jättää. Onneksi Peura suo lukijalle sen helpotuksen, että sulkee ympyrän ja pelastaa Saaran, jos tätä nyt voi koskaan oikeastaan pelastaa.

Ihmiskuvaus on melko lohduton. Ukille annetaan paikoin mahdollisuus kertoa itse ajatuksistaan, jotka eivät sairaan ihmisen aatoksina kovin mieltäylentäviä ole. Eivätkä herätä pätkääkään sääliä. Mummostakaan Peura ei tee kovin helppoa henkilöä: vaikka kaiketi tekisi mieli asettua myös osaltaan pahoinpidellyn ihmisen puolelle, itse en siihen kyennyt – niin huonosti Mummo osaa Saarasta huolehtia, piiskaa vain raiskattua tyttöä lisää ja sulkee silmänsä ilmeiseltä ihmisten juoruilua pelätessään.  Surkea raukka.

Pala kurkussa sai olla, loppuun saakka. Koska tiedän, ettei kaikkia väkivallan uhreja koskaan pelasteta. Koska tiedän, että tällaista tapahtuu ihan koko ajan. Koska tiedän, että näistä saaroista kasvaa rikkinäisiä aikuisia. Koska maailma on paska.

Tämä oli ensimmäinen Peurani, muttei taatusti viimeinen.

- -

On rakkautes ääretön on kolahtanut myös Sannaan.

- -

Maria Peura pääsee tällä teoksella osaksi Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtia, kategoriaan Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat. Kirja on voittanut Olvi-, Nuori Aleksis- ja Hyvä teko lapselle -palkinnot ja ollut myös Finlandia-ehdokkaana.