Huikean hieno Vähenevän valon aikaan

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan
Suomentajat: Liisa Ryömä & Robert Ryömä
Atena 2012
429 s.
In Zeiten des abnehmenden Lichts (2011)

Omasta hyllystä.


Kommunistisen puolueen jäsenenä 70 vuotta olleen Wilhelmin 90-vuotispäiville kokoontuu sukua, puoluetovereita ja muita pitkän elämän varrella tavattuja ihmisiä. Wilhelmin vaimo Charlotte koettaa pitää sirkusta pystyssä, vaikka helppoa se ei ole. Tapahtuma-aika on vuoden 1989 syksy ja puheet, muistot ja tuntemukset sen mukaiset.

2000-luvun alussa, New Yorkin kaksoistornien varjossa, Charlotten pojanpoika Alexander etsii Meksikosta sekä isovanhempiensa menneisyyttä että omaa, häilyvää tulevaisuuttaan. Alexanderin isä, Charlotten poika Kurt on päätynyt hoitokotiin muistisairauden runtelemana. Isän ja pojan suhde ei ole ollut helpoin mahdollinen.

Kahden päätarinan ohella kuljetaan sivupolkuja pitkin 1950-luvulta 1990-luvulle, Neuvostoliitosta Saksaan ja Meksikoon. Tavataan saman suvun jäseniä neljässä polvessa eri elämänvaiheissa, koetaan jouluja ja syntymäpäiviä, uusia ja entisiä seurustelukumppaneita, haipuvia ihmissuhteita, muistisairautta, muuttuvaa Berliiniä ja maailmaa, kommunistisen aatteen paloa ja hidasta poiskitumista. Ja yksinäisyyttä, kohtaamattomuutta, pettymyksiä.

Eugen Rugen Vähenevän valon aikaan on hieno ja monitasoinen kirja. Se antaa äänen suvulle, joka ei tule toistensa kanssa toimeen, se kertoo maailmasta, joka mureni reilut kaksikymmentä vuotta sitten, se on viipyilevä ja surullisenkarhea kuvaus identiteetistä, joka katoaa väistämättä ihmisen käsistä.

Luin tätä kirjaa nautiskellen, jokaisesta luvusta erikseen intoutuen, sen henkilöhahmoja säälien. Powileitin ja Umnitzerin suvun jäsenet eivät ole järin onnellisia, tai jos ovatkin, ovat sitä vain häipyvän hetken ajan. Vähenevän valon aikaan kertoo enemmänkin juuri niistä hetkistä elämässä, jolloin antaa periksi, luovuttaa, hyväksyy kolhut ja alistuu väistämättömään. Se ei kuitenkaan ole lohduton, vaan pikemminkin päinvastoin: tästä kirjasta saa lohtua. Kaikki ei mene aina putkeen, mutta eipä mene kellään muullakaan. Eikä kaikesta tarvitse syyttää itseään.

Ajankuva kirjassa on herkullinen ja kolhuinen. Se paljastaa DDR:n ja sosialistisen utopian absurdeja puolia kuin varkain, osoittelematta. Lukija saa itse päättää milloin tuhahtelee ja pyörittelee päätään, milloin ehkä jopa tirskahtaa tai hymähtää.

Vähenevän valon aikaan ei ole romanttinen, mutta jonkin kaukaisen kaipuuseen se kyllä vastaa. Se saa pohtimaan menneisyyttä ja muistoja, sukupolvien ketjua, muuttuvaa maailmaa ja sen muuttuvia aatteita. Kuinka kovaa johonkin voi uskoa silloin, kun ympäristö vahvistaa uskon, ja kuinka suuri on muutos, kun rakenteet sortuvat.

Vaikka ihminen on pitkälti elämässään yksin, ja vaikka kaikki tielle osuvat ja samaa polkua kulkevat eivät aina ole miellyttävimpiä mahdollisia ihmisiä, ei lohduttomuus ole ainoa ratkaisu edes pakkotyöleirin köyhyydessä, opiskelijaboksin ankeudessa tai hiljenevän kodin autiudessa. Valo saattaa vähetä, muttei sammu kokonaan.

Kirsi piti kirjan osittaisen ankeuden ja traagisuuden vastapainona vallinneesta lämminhenkisyydestä. Inan Ikkuna -blogissa kiitetään monimutkaista aika- ja perspektiiviverkkoa sekä aitoa ihmiskuvausta.

Ikkunat auki Eurooppaan: Saksa.

Hyytävä Illallinen

Herman Koch: Illallinen
Suomentaja: Sanna van Leeuwen
Siltala 2012
340 s.
Het diner (2009)

Kirjastosta.


Paul Lohman on vaimonsa Clairen kanssa menossa illalliselle naurettavan kalliiseen amsterdamilaiseen ravintolaan. Hän ei mene sinne mielellään, sillä kutsujana on hänen veljensä Serge, nousukiidossa oleva poliitikko ja kenties tuleva pääministeri. Illalliselle on syynsä, sillä perheiden on puhuttava teini-ikäisten poikiensa kyseenalaisista edesottamuksista ja päätettävä, mitä tehdä – tai olla tekemättä. Juuri ennen illalliselle lähtöä Paul on löytänyt poikansa Michelin kännykästä videon, joka asettaa monta asiaa uusiin uomiinsa. Missä kulkee isän- ja äidinrakkauden raja? Mitä on luottamus? Entä veljeskateus? Illallisen tunnelma tiivistyy kovaa vauhtia aina laskunmaksuun ja juomarahan jättämiseen saakka.

Huh, mikä kirja! Innostuin Illallisesta jo kesällä, kun huomasin sen ilmestyneen, mutta jälleen kerran varausjono oli pitkä ja odotus jossain vaiheessa jo huomattavan kärsimätöntä. Lopulta oli kuitenkin minun vuoroni.

Ahmaisin kirjan vauhdilla ja nauttien, kuin herkullisen aterian ikään. Tarinan alkupuolella annoin itseni myöntää, ettei se vetänyt aivan niin hyvin kuin olin etukäteen olettanut, mutta jossain vaiheessa, aivan yllättäen, olinkin uponnut vähitellen kylmiä väreitä aiheuttavaan perhetarinaan niin syvälle, että kun kirja loppui, jäljelle jäi hyytävä olo ja pieni närästys.

Illallinen on aivan huikea kirja. Siitä ei voi paljon kirjoittaa juonipaljastuksia tekemättä, sillä tarinan ansio on ennen kaikkea sen hidas avautuminen ja uusien sävyjen ilmestyminen. Koch on tarkka ihmiskuvaaja, suorastaan pelottavan tarkka, ja paikoin minusta tuntui, kuin olisin seurannut äärimmäisen intensiivistä elokuvaa. Tai ehkä vielä rehellisemmin: kuin olisin istunut viereisessä pöydässä ja salakuunnellut naapuriseuruetta.

Kirja yllätti minut. Osasin blogitekstien perusteella odottaa laadukasta tavaraa, mutta tässä vaiheessa on erikseen kiitettävä bloggaajakollegoita siitä, että spoilauksilta on vältytty. Illallisen lukeminen joillakin ennakkotiedoilla varustettuna, mutta kaikkea tietämättä oli ainakin minulle upea kokemus. Yllätyksiä tuli, eikä Koch harrasta ennalta-arvattavuutta.

Syvimmin minuun vaikutti perhedynamiikan hienovaraisesti rakennettu mutta erittäin kokonaisvaltainen kuvaus ja sen raastava todentuntuisuus. Keskiluokkainen pikkuporvarillinen elämä tuntuu ajoittain läpikalutulta tematiikalta, mutta Illallinen tuo siihen niin terävän näkökulman, että lukijasta tuntuu kirjankansien sulkemisen jälkeen siltä, kuin joku olisi tallannut kipeästi varpaille ja pakottanut katsomaan asioita, joita ei aiemmin ole halunnut nähdä. Koch sitoo perhe-elämän, avioliiton, vanhempien ja lasten suhteet sekä kiintymyksen ja luottamuksen rajat osaksi yhteiskunnallista ajankohtaisuutta niin taitavasti, ettei voi kuin hymistä tyytyväisyydestä. Ja vähän kauhustakin – niin suurista ja samalla yksityisistä asioista, sellaisista, joita jokainen meistä saattaa kohdata, Illallinen kertoo.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Alankomaat.  

Luokseenpäästämätön Seuraaja

Ismail Kadare: Seuraaja
Suomentaja: Tuula Nevala
Albaniankielinen avustaja: Eset Feka
Into Kustannus 2012
158 s.
Pasardhësi (2003)

Arvostelukappale.


Turhaan yritätte tulkita merkkejämme. Yritätte selvittää, kenellä on perusteita mihinkin ja kenellä ei. (s. 157)

Albanian Johtajan, Puolueen diktaattorimaisen päällikön Seuraaja löydetään joulukuisen yön jälkeen kuolleena kotoaan. Ampuiko hän itse itsensä, tehtäväänsä ja asemaansa kyllästyneenä, voipuneena vastuunsa alle, pettyneenä itseensä? Vai tappoiko hänet joku – ja jos tappoi, oliko syy poliittinen vai henkilökohtainen? Taloon tuli joku keskiyöllä, sanotaan. Seuraajan perhe ei tiedä mitään.

Tänä vuonna minulla on ollut kunnia tutustua Albanian kansalliskirjailijaksi tituleeratun Ismail Kadaren (s. 1936) tuotantoon. Ensin luin surullisenhaikean, upean Kolme surulaulua Kosovolle. Sen jälkeen tartuin Särkyneeseen huhtikuuhun, josta vaikutuin myös: hieno kertomus absurdista kunniasta. Ei ollut vaikeaa tehdä lukupäätöstä Seuraajan suhteen. Tämän halusin lukea.

Vaikeaa oli, kovin vaikeaa. Tarina lähtee liikkeelle kiinnostavasti Seuraajan kuoleman uutisoinnista. Olen kiinnostunut diktatuureista ja vallan väärinkäytöstä, eikä Balkanin aluekaan mitenkään epäkiinnostavaa seutua historiansa ja kulttuurinsa puolesta ole. Lähtöasetelmasta huolimatta en onnistunut pääsemään mukaan Seuraajaan. Kirja on lyhyt, vain puolisentoistasataa sivua, ja siinä ajassa olisi lukijan kannalta melkoisen tärkeää hypätä kärryille ja nauttia matkasta. Nyt ei käynyt niin.

Kadare kirjoittaa hyvin tasaista, varmaa ja vahvaa kieltä. Hän rakentaa kuvaa henkilöistään, kertoo absurdista valtakeskittymästä, pelosta ja jäykkyydestä. On kyse rautaisesta ammattilaisesta, joka kyllä tietää, miten tarinat kerrotaan ja kirjat kirjoitetaan.

Eikä Seuraaja ole huono kirja, ei keskeneräinen eikä höttöinen. Se ei vain auennut minulle niin kuin olisin halunnut ja toivonut sen aukenevan. Se kertoo viiltävästi diktatuurissa elämisestä, kirjoittamattomasta sääntöviidakosta ja maailmasta, jossa kuka tahansa saattaa olla syyllinen mihin tahansa, kun niin päätetään. Se kertoo myös pelosta, jota ei voi hallita, kun ei tiedä, mitä pelkää.

Mutta tämän kaiken se olisi voinut tehdä kutsuvammin, laskea varustustaan ja päästää lukijan luokseen, jokaiselle sivulleen. Ja pitää siellä viimeiseen pisteeseen saakka.

Seuraajan on lukenut myös Riina.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania

Uskollinen ystävänne

Jane Austen: Uskollinen ystävänne – Kootut kertomukset
Esipuhe ja suomennos: Inkeri Koskinen
Tammi 2009 (1. suomenkielinen painos Helmi Kustannus 2007)
230 s.

Omasta hyllystä.


Huoneessa on paljon kirjoja, muttei suinkaan jokainen tyttö, joka on juossut villinä ensimmäiset viisitoista vuotta elämästään, osaa tai halua lukea. Olento parka! (Lady Susan, s. 172)

Jane Austenin kirjenovellikokoelma Uskollinen ystävänne päätyi hyllyyni jostain alennusmyynnistä ja sitä kautta TBR90+10-listalleni. En ole lukenut kaikkea Austenin kirjoittamaa, mutta pidän hänen tavastaan kertoa tarinoita, rakentaa henkilöhahmoja ja tehdä pilaa oman aikansa ylhäisön sosiaalisista kuvioista ja käytöskoodistoista.Ylpeys ja ennakkoluulo naksahti ainakin kohdilleen, kun sen viime vuonna luin.

Mutta nyt puhutaan siis Austenin aiemmin suomentamattomista kirjemuotoisista tarinoista. Kokoelmassa on kolme kirjenovellia, Kolme sisarta, Rakkaus ja ystävyys sekä Lesleyn linna, ja yksi pienoiskirjeromaani Lady Susan. Päähenkilöinä ovat avioliittoa metsästävät seurapiirinaiset ja perheet, joissa ulkokuori on pidettävä kunnossa hinnalla millä hyvänsä.

Austen ei ole kovin armelias henkilöhahmoilleen. Hän kuvaa heidät pääasiassa varsin typeriksi, kepeakatseisiksi ja kieroiksi. Viihdyttävää? Todellakin! Surullista? Sitäkin. Tietenkään romaanit eivät kerro koko totuutta siitä todellisuudesta, jossa 1800-luvun säätyläisnaiset ja -miehet ovat eläneet, mutta kyllä ne jonkinmoista kuvaa siitä antavat. Ajatus siitä, että oman elämäni tärkein tavoite olisi löytää riittävän varakas ja muilla tavoin perheelleni ja asemalleni soveltuva aviomies ja sen jälkeen loppuikäni miettiä lasteni avioliittokuvioita, on aika, no, karsea. Olen iloinen siitä, että saan elää aikana, jolloin voin lukea mitä huvittaa, opiskella mitä huvittaa ja antaa piut paut seurapiireille ja sukulaisille, jos niikseen tulee.

Novellit menivät tältä lukijalta hieman ohi, sillä ne loppuivat ennen kuin ehtivät kunnolla alkaakaan. Kirjemuoto on haastava seurattava, mutta antoisa, sillä se paljastaa käsitellyistä asioista ja tapahtumista hyvin erilaisia näkökulmia ja saa lukijan pohtimaan, mitä lopulta oikein tapahtuikaan. Kirjeissä henkilöhahmot myös paljastavat ajatuksiaan eri tavoin kuin kenties kasvokkaisessa kanssakäymisessä. Toki kirjailija on käyttänyt vapauttaan ja pannut henkilönsä kirjoittamaan hyvin tunnepitoisia ja yksityiskohtaisia kirjeitä, mutta minulla ei ollut vaikeuksia uskoa niihin: 1800-luvulla kirjeiden merkitys oli kommunikaatiovälineenä ja sosiaalisena käytäntönä erittäin tärkeä.

Parasta luettavaa oli pienoisromaani Lady Susan, jonka päähenkilö on harvinaisen epämiellyttävä naishenkilö, suomentaja Inkeri Koskisen esipuheen mukaan jopa sosiopaatti. Lady on julma, kiero ja äärimmäisen taitava hyötymään ympärillään olevista ihmisistä. Kaikki eivät kuitenkaan lankea hänen virittämiinsä ansoihin, vaikka läheltä liippaa. Harmillista, ettei Lady Susania koskaan julkaistu erillisenä romaanina tai edes hieman hiotumpana versiona, se olisi ollut huikea lukukokemus!

Noin yleiskommenttina on kuitenkin todettava, että Uskollinen ystävänne ei tarjonnut minulle erityisen suuria lukuhuuman tunteita. En oikein jaksanut keskittyä kolmeen ensimmäiseen novelliin, enkä päässyt rakentamaan kunnollista kokonaisuutta tapahtumista tai henkilöistä. Pidin kyllä terävistä piikeistä, joita Austen viljelee, mutta kokonaiskuva jäi hataraksi, enkä loppuun luettuani oikein ollut perillä siitä, mitä oli tapahtunut. Syy on enemmän varmaankin lukijassa, mutta kenties sekin vaikuttaa, että kyse on kuitenkin Austenin pöytälaatikkomateriaalista, jota on alettu sorkkia vasta hänen kuolemansa jälkeen. Lady Susan viihdytti mainiosti ja pelasti lukukokemukseni pirullisuudellaan.

Muualla pohdittua: Illuusioita, La petite lectrice, Tahaton lueskelija ja Insinöörin kirjahylly.

Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia ja TBR90+10.

Maaginen lelukauppa

En ole pettymyksissäni kadonnut tuhkana tuuleen tai lopettanut lukemista. Sen sijaan raflaava otsikointi osoittautui pienimuotoisen kokeeni arvoiseksi: suoria klikkailuja edelliseen postaukseen on kertynyt jo toistasataa, mikä on tässä blogissa paljon. Myös pettymykset kiinnostavat siis! (Niin minuakin.) En takaa suoriutuvani vastaavista haasteista enää uudelleen, sen verran tahmaista oli meno kyseisen kirjan kanssa. Mutta kaikkeahan täytyy kokeilla, vai mitä? Ja nyt sitten jotain aivan muuta, nimittäin:

Angela Carter: Maaginen lelukauppa
Suomentaja: Leila Ponkala
Otava 1984
239 s.
The Magic Toyshop (1967)


Tulin tutuksi Angela Carterin kanssa, kun noora pyhitti alkuvuodesta hänen kirjoilleen kokonaisen kuukauden. Ihmetellen ja ihastellen luin postauksia tämän naisen kirjoista, joista en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan. The Bloody Chamber -novellikokoelma minulla jo hetken aikaa oli aloitettunakin, mutta lannistuin jo ensimmäisen massiivisen novellin äärellä ja päätin palata alkukieliseen Carteriin joskus paremmalla ajalla ja intensiteetillä. Suomennoksia Carterin teoksista ei liiemmälti ole, mutta jokunen sentään. Niinpä tämä Maaginen lelukauppa päätyi varauksen kautta jonkin sivukirjaston pölyisestä varastosta käsiini (eli alkuun pariksi kuukaudeksi kirjapinoon työpöytäni alle, kuten niin monille lukuvuoroaan odottaville kirjaston kirjoille tuppaa käymään). Avatessani kirjan, siitä oikein pöllähti sellainen vanhan, kauan hyllyssä olleen kirjan tuoksu.

Neitoutensa kynnyksellä oleva Melanie joutuu kohtaamaan aikuisuuden raaemmin kuin uskoisi. Perheen vanhemmat menehtyvät yllättäen ja lapset, Melanie, pienoismalleihin hullaantunut Jonathon ja pikkuinen Victoria joutuvat lähtemään turvallisesta perienglantilaisesta kodistaan topakan taloudenhoitajansa rouva Rundlen huomasta Lontooseen. Lasten Philip-eno, lelukaupan omistaja ja nukkemestari, ottaa heidät huomaansa.

Ja millaiseen huomaan! Philip-eno on despoottinen hirviö, kotinsa yksinvaltias, joka kyykyttää, lannistaa ja kohtelee kaltoin niin hääpäivänä mykäksi tullutta irlantilaista vaimoaan Margaretia kuin Margaretin aikuisia, perheen talossa asuvia veljiä Francieta ja Finniä. Finn on Philipin opissa tullakseen jonain päivänä nukentekijäksi, mutta opetustuokiot päättyvät useammin selkäsaunaan kuin valmiisiin tuotoksiin. Francie keskittyy musiikkiin ja Margaret kodinhoitoon. Kommunikoinnin hän hoitaa kirjoittaen ja muuten sanattomasti viestien.

Melanie päätyy sisaruksineen tähän outoon ja pelottavaan taloon näiden outojen ja pelottavien ihmisten keskelle. Arjesta tulee raskasta, eikä juhlaa tunneta. On kuin Philip-eno saisi kaikki tanssimaan tahtomattaan pillinsä mukaan, vaikka jokainen talon asukas pikku-Victoriaa myöten on itsenäiseen ajatteluun kykenevä yksilö. On selvää, ettei tilanne voi jatkua samanlaisena ikuisesti, mutta liian kauan se joka tapauksessa jatkuu, kuin nukketeatterinäytelmässä, jota ei osata lopettaa ajoissa.

Maaginen lelukauppa on kirja aivan minun makuuni. Siinä on erikoisia ja mieleenpainuvia henkilöhahmoja, kieroutuneita ihmissuhteita ja jotain todella pahasti vinksallaan. Lisäksi Angela Carter on taianomainen sanankäyttäjä: mukana ei ole vaikeaa pysyä, mutta taitoa on ja paljon, viittauksia, sivupolkuja, painavia merkityksiä.

Kirjan miljöö on taianomainen, uhkaava ja outo. Jotenkin hyvin elokuvamainen, vaikka lukijaa ei todellakaan kädestä pitäen kuljeteta mukana, vaan paljon jää omille harteille. Lukiessa tuntui monesti, kuin olisin tullut kotiin – ei siinä mielessä, että kotonani olisi yhtä sairasta, vaan siksi, että Carterin tarina tuntui minulle kirjoitetulta, minun kirjallisuudeltani. Viimeaikaisten pettymysten jälkeen se oli valtava helpotus.

Maagisessa lelukaupassa on paljon pureskeltavaa. Se kertoo aikuistumisesta ja omaan itseen tutustumisesta ja seksuaalisuuden heräämisestä, mutta samalla se on tarina monitasoisesta vallankäytöstä ja hierarkioista, jotka ovat kuin luotuja kestämään, vaikka ovatkin onttoja sisältä. Hieno, hätkähdyttävä ja pirun häiritsevä kirja!


Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia

Olen lukenut ehkä elämäni huonoimman kirjan

Joxemari Iturralde: Kärpäset eivät näy valokuvissa
Suomentajat: Tommi Ingalsuo & Sirkka Aulanko
LURRA Editions 2005
247 s.
Euliak Ez Dira Argazkietan Azaltzen (2003)

Kirjastosta.


Julio Requejo on bilbaolainen yksityisetsivä, jonka työpäivät ovat pääasiassa kohteiden varjostamista kahviloissa istuskellen, raporttien kirjoittamista ja gin tonicien kiskomista sopivissa väleissä. Hänen henkilökohtainen elämänsä on suhteellisen tylsää, joku nainen nyt roikkuu epämääräisesti mukana, mutta muuten Requejo toivoisi löytävänsä jotain uutta ja parempaa. Jos saisi aikaiseksi.

Eräs mielenkiintoinen työkeikka vie hänet hieman yllättäen Lontooseen, jonne on saatettava kaunis ja kiehtova Lucy-niminen tyttö. Lucyn elämää Brittein saarilla kuvataan myös tarkemmin, hän on mestari salaamaan todelliset aikomuksensa, mutta toisaalta melko naivi ympäristönsä suhteen.

Välillä vilkaistaan muutamia muita bilbaolaisia. Lopussa on, no, yllätys.

Juu ei, ei kiinnosta edes erityisemmin kuvailla tätä kirjaa tai kertoa sen juonesta.

Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä: epäilemättä huonoin koskaan lukemani kirja!

Ja luin tämän sentään sinnillä loppuun saakka, vaikka tiukkaa se teki. Joissain asioissa olen yltiömäisen itsepäinen, ja tällä kertaa se aiheutti tuskaisia lukuhetkiä tämän tekeleen seurassa. (Saatan kyllä jättää kirjoja kesken, se ei ole ongelma, mutta nyt päätin selvittää loppuun asi, mikä ihme tämä tekele on olevinaan.)

On useitakin ongelmia. Ensinnäkin kirjan tarina on idioottimainen. Kyllä, tapahtumia on toki kehitelty ja kirjassa kyllä tavallaan tapahtuu ties mitä. Ongelma vain on, että ne tapahtumat eivät kiinnosta. Pätkääkään. Osa on täysin ja ehdottoman tyhjänpäiväisiä, ja nekin, joissa on jotain pointtia, pilataan muulla typeryydellä.

Kuten kielellä. Ei, ei, ei, ei, ei näin! Kieli on tönkköä ja töksähtelevää, lapsellista ja uskomattoman tylsää. Tekstinäyte sivulta 108, olkaa hyvät (ja lukekaas se nyt vaan kiltisti, ope pitää perästä päin pistarit!):

Hän halusi viettää vapaapäivän, joten hän otti rauhallisesti seuraavien tuntien ajan. Kun hän ajatteli, että oli lounasaika, hän alkoi tehdä ruokaa pienessä keittiössään. Spagettia tomaattikastikkeessa. Hieman hedelmiä jälkiruoaksi ja kahvit päälle. Requejo ei ollut erityisen hyvä kokki, mutta ei kovin huonokaan. Hän oli sitä tyyppiä, joka oli valmis tekemään ruokaa tarpeen vaatiessa. Ja hän söi aina kaiken mitä oli tehnyt, vaikka se ei olisikaan ollut kaikkein parasta. Tällä kertaa hän teki bolognalaista spagettia ilman lihaa. Vain spagettia ja tomaattia. Spagetti ei ollut aivan huonoa, oikeastaan ihan syötävää. Ainakin Requejo söi sen. Aloitettuaan syömisen hän huomasi, että spagetti olisi kaivannut juustoraastetta, mutta hänellä ei ollut sitä.

Ja niin edelleen, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ja. Niin. Edelleen.

Ja luin tosiaan tämän kirjan ihan selvin päin. Ihme.

Tässä kirjassa mättää yksinkertaisesti aivan kaikki. Se on typerä viritelmä, jota ei – anteeksi vaan – uskoisi ammattikirjoittajan käsistä lähteneeksi. Joxemari Iturralde ei ole ensimmäistä kertaa hommissa, vaan on julkaissut lasten- ja nuortenkirjoja sekä romaaneja ja perustanut ilmeisesti Baskimaan kulttuurille keskeisen kirjailijapiirin jo 1970-luvulla. En ymmärrä.

Kirja päätyi mukaani jälleen kerran satunnaisotannalla kirjastosta, jossa se oli asetettu esille. Nimi kiinnitti huomioni, ja kun vilkaisin kirjaa tarkemmin, huomasin sen baskikirjailijan tuotokseksi. Täysin vieras kulttuuri minulle, joten päätin testata. Nyt kaduttaa. (Ei baskikulttuuriin tutustuminen sinänsä, vaan että se tapahtui tämän pökäleen kautta.)

Takakannen mukaan "romaanissa käsitellään klassisia teemoja – kohtaloa, vapaata tahtoa, sattumaa".

No ei kyllä käsitellä.

"Erikoisella tyylillään Iturralde luo kertomuksen, joka vangitsee lukijansa."

Niin vangitseekin – epäuskosta ja lähes hallitsemattomasta halusta vaikeuttaa kirjan olemassaoloa jatkossa.

Puuh. Johan helpotti.

No, koska sain kirjan kuitenkin loppuun asti, totean nappaavani pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa (Espanja/Baskimaa) ja valloittaneeni taas yhden uuden maan Maailmanvalloituksessani.

Nuku! (+jännitystä ilmassa...)

Annelies Verbeke: Nuku!
Suomentaja: Titia Schuurman
Avain 2006
156 s.
Slaap! (2003)

Omasta hyllystä.


Yöperhonen oli vieläkin paikallaan. Ehkä se oli kuollut? Napautin sitä kuulakärkikynällä. Se liikautti siipiään ärtyneesti. Vedin helpottuneena henkeä ja annoin sille vähän keksinmuruja. Ne eivät houkutelleet sitä.
"Jaaha, ollaankos sitä nirsoja?" minä nauroin. Se kuulosti kummalliselta ja ontolta hotellin tyhjässä aulassa. Minun oli paras varoa, etten rupeaisi puhumaan yöperhoselle. Sen jälkeen kun kaskelotti oli onnistunut järjestämään minut psykiatriseen sairaalaan, tuntui viisaalta asettaa erinäisiä rajoituksia eläinrakkaudelleni. (s. 125)

Maya ei ole nukkunut aikoihin. Unettomuus alkaa kalvaa hänen elämäänsä sen kaikilla tasoilla, ei vähiten sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Kun Mayan miesystävä lähtee kävelemään, unettoman levottomuus kasvaa entisestään. Maya polkee öisin pyörällään ympäri kaupunkia etsimässä karannutta untaan.

Mayaa huomattavasti vanhempi Benoit ei myöskään nuku. Hänen unettomuutensa taustalla lienee vaikea lapsuus ja yleinen sopeutumattomuus. Kun kaksi unetonta kohtaavat sattumalta toisensa, maailmassa on hetken aikaa rauhoittavaa valoa. Yhteiskunta ei kuitenkaan voi jarruttaa tahtiaan, vaikka kaikki eivät sen aikakäsitykseen sopeudu. Vaikeinta on silti aina unettoman pään sisällä.

Tässäpä malliesimerkki pienestä suuresta kirjasta. Mittaa tarinalla on vain noin 150 sivua, sisältöä senkin edestä. Annelies Verbeke kuvaa kouriintuntuvasti sitä, miltä tuntuu, kun ei saa unen päästä kiinni. Millään. Kuinka jonkin aikaa jaksaa koettaa taistella, mutta kuinka jossain vaiheessa aivot antavat periksi.

Olen itse kärsinyt unettomuudesta, ja Nuku! palautti tutun tunteen. Muistin taas ne aamuöiset pitkät hetket, jotka pyörin sängyssä, levottomat ajatukset, jatkuvan väsymyksen, lopulta unilääkekrapulaisen raudan maun suussa. Ei ole ikävä, todellakaan. Sympatiani ovat aina unettomuudesta kärsivien puolella. Menkää lääkäriin, heti. Turha jäädä kärsimään, unettomuuteen löytyy kyllä apua. Tämä ihan vaan vinkkinä, sillä itse odotin melkein puoli vuotta unta – turhaan.

Tarinana Nuku! on kiihtyvä ja tiivistyvä. Sen lyhyeen mittaan on saatu mahtumaan paljon, ja se on yhtä levoton kuin unetonkin voi olla. Vaikka tuntemukset olivat osin tuttuja, lukeminen takkusi, enkä päässyt kirjan imuun niin kuin olisin halunnut. Paikoin tarina oli aivan erinomaisen hyvä, hymähtelin ja eläydyin, mutta paikoin se tuntui vain virtaavan ohi ilman, että olisin oikeastaan edes erityisemmin piitannut. Ja valitettavasti tämä jälkimmäinen fiilis jäi päällimmäiseksi.

Maya ja Benoit ovat kiinnostavia henkilöitä, mutteivät jätä kovin vahvaa jälkimakua. Toisaalta heidän hämyisyytensä sopii aiheeseen: eihän unetonkaan näe tai koe asioita kovin selvästi tai kirkkaasti. Vaikka en siis itse ihastunut tähän kirjaan, pidän sitä suhteellisen taitavana ja vahvana tarinana, jolla on ollut syynsä tulla kerrotuksi.

Muiden mietteitä: Maukka, Villasukka kirjahyllyssä, Hanna, Ina ja Margit.

Nuku! sopii nähdäkseni nooran Mieleni on rajaton -haasteeseen, sen verran kouriintuntuvasti se kuvaa unettomuuden aiheuttamaa muutosta ihmisen mielessä, monella tavalla ja tasolla. Lisäksi valloitan Belgian.

---

Huomenna heitän ensimmäistä kertaa niskaani oikean opettajattaren auktoriteetin: menen nimittäin sijaiseksi! Voin sanoa, että jännittää. On jännittänyt jo pari päivää. Toivottavasti Nuku! ei pääse vaikuttamaan tietoisuuteeni näin jälkikäteen liian voimakkaasti, olisi meinaan ihan kiva saada edes vähän unta ennen huomista. Etten ihan zombina siellä paina.

Jää nähtäväksi.

Riipaisevasti Väärään aikaan

Kuvan kello on dramaattisesti pysähtynyt, kuten tarinan kellokin.
Ja on myös perintönä saatu.

Alain Claude Sulzer: Väärään aikaan
Suomentaja: Raija Nylander
LURRA Editions 2012
242 s.
Zur Falschen Zeit (2010)

Kirjastosta.


Veronika tiesi Emilin epävakaasta tilasta, mutta tiesikö hän kaiken? Tiesikö tai aavistiko hän syyn tämän apeuteen? Naiset tiesivät usein enemmän kuin halusivat myöntää, mutta heillä oli myös kyky sivuuttaa päättäväisesti ja sokeasti kaikki, mitä he eivät halunneet nähdä, oli André arvellut. Paradoksi, joka miellytti minua niin, että kirjoitin sen silloin muistiin. Nykyään tiedän, että se koskee yhtä lailla miehiä kuin naisia. (s. 164)

Mieheksi varttumassa oleva poika on kasvanut ilman isäänsä, joka kuoli vain pari viikkoa pojan ristiäisten jälkeen. Isän kohtalo alkaa kiinnostaa poikaa, kun hän kiinnittää huomiota salaperäiseen mutta paljastavaan isästä otettuun valokuvaan, ja koska äiti on vaiennut aiheesta kaikki vuodet, on tietoa etsittävä pääasiassa muualta. Poika matkustaa Pariisiin tapaamaan isänsä nuoruudenystävää Andréa, jolta saa haltuunsa isällään olleen rannekellon. Vähitellen lukijalle selviää, millainen oli isä-Emilin nuoruus, ja lopulta myös poika saa totuudet selville. Ne eivät ole kauniita, mutta niiden kohtaaminen auttaa. Tarinaa kertoo jo keski-ikään ehtinyt mies, itsekin jo isä.

Sveitsiläisen Alain Claude Sulzerin teos Väärään aikaan on pieni helmi. Se kertoo raskaista asioista ja valinnoista aidosti, muttei ole tarinana tai kerronnallisesti raskas eikä edes lannistava. Surullinen se kyllä on, ja saa lukijassa aikaan halun huudahtaa jo tutuksi tulleen fraasin: "Kaikki muuttuu paremmaksi!" Vaikkei muutukaan, ei näille henkilöille.

Koska isän salaisuus paljastetaan jo takakannessa, eikä se muutenkaan ole erityisen hankalasti pääteltävissä, kirjoitan aiheesta tässäkin arviossa avoimesti ja vihjailematta. Kyse on siis nuoren miehen havahtumisesta homoseksuaalisuuteensa 1950-luvun Sveitsissä, missä aihe on tabu. Emil löytää identiteettinsä tavatessaan elämänjanoisen Andrén, ja vaikka miesten tiet rakastavaisina myöhemmin erkanevat, he pysyvät ystävinä. Ensimmäisen ihmissuhteen jälkeen – jota on kaiken huipuksi pitänyt salata parhaansa mukaan – Emil päätyy mielisairaalahoitojaksojen jälkeen yhteen sattumalta tapaamansa Veronikan kanssa. 50-luvun siveellisessä hengessä miehen taipumukset on mahdollista piilottaa vaimolta suhteellisen kivuttomasti, eiväthän edes aviopuolisot käytä kahdenkeskisissä keskusteluissaan sanaa seksi. Kun Veronika tulee raskaaksi kaikkien sitä häneltä odotettua, Emil joutuu kuitenkin valtaisaan identiteettikriisiin. Onko minusta isäksi? Mitä oikeasti haluan? Kuka oikeasti olen?

Näitä kysymyksiä pohtii myös Emilin ja Veronikan poika aikuistumisensa kynnyksellä, mutta päähenkilö tarinassa on ilman muuta Emil.

Väärään aikaan herätti paljon tuntemuksia. Minun on henkilökohtaisesti mahdotonta käsittää, miten joku voi asettaa itsensä asemaan, jossa luulee voivansa määritellä, ketä ja miten ihminen saa rakastaa. Siksi kirja kolahti, sillä se osoitti varsin vastaansanomattomasti, millaista elämä on saattanut olla yhteiskunnassa ja ajassa, jossa minkäänlaista poikkeavuutta ei hyväksytä, vaan se on syy passittaa ihminen mielisairaalaan. Emilin kautta kuvataan epätoivoa, joka herää ihmisessä, joka tajuaa, ettei voi eikä halua tyytyä tavanomaiseen elämään, sellaiseen, jonka puitteet säätelee joku muu. Lyhyet hetket Pariisissa, joka kuvataan suoranaisena vapauden kehtona, antavat pienen välähdyksen siitä, mitä voi myös olla tarjolla. Jos uskaltaa lähteä.

Väärään aikaan on melankolinen, muttei toivoton. Kerronnaltaan se on hieman etäinen, vaikka aika ajoin käsittelee kuvaamiaan asioita hyvinkin intiimisti. Kirja palautti lukemisen iloni, nyt tekee taas mieli tarttua vaikka mihin kirjoihin. Hieno teos, johon tutustumista suosittelen lämpimästi.

Muualla kirjoitettua: Hanna/Kirjainten virrassa, Zephyr/Lukunurkkaus ja Tuulia/Lukutuulia.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Sveitsi.

Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus

Indrek Halgra: Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus
Suomentaja: Jouko Vanhanen
Moreeni 2011
349 s.
Apteeker Melchior ja Oleviste mõistatus (2010)

Kirjastosta.


Eletään toukokuuta Herran vuonna 1409. Tallinna on tiiviissä yhteydessä muuhun Eurooppaan Hansaliiton välityksellä, ja kaupunki kasvaa ja rakentuu kohisten. Kaupungin oman väen seassa seikkailee paljon ulkopuolisia: sotilaita, rakennusmiehiä, maankiertäjiä. Kaupungin apteekkari Melchior Wakenstede on sekä taidokas rohtojen sekoittaja, teräväsilmäinen ja -korvainen tarkkailija että harvinaisen teräväpäinen. Apteekkarin hoksottimia tarvitaan kipeästi, kun kaupungissa oleillut saksalaisritari löydetään päätä lyhyempänä Toompealta. Murha on selvitettävä mahdollisimman nopeasti. Kun lisää väkivaltaisia kuolemantapauksia sattuu aivan liian pian, on selvää, että Tallinnassa liikkuu harvinaisen verenhimoinen murhamies. Epäiltyjä vain on aivan liikaa, ja kaupunginraati hönkii niskaan. Lisäksi Melchiorilla on omat huolensa kannettavanaan, sillä eräänlainen sukukirous vaanii hänen yllään.

Joo.

No, tulipa luettua.

Nappasin Apteekkari Melchiorin kirjastosta mukaani tässä taannoin, kun se niin houkuttelevasti esillä oli, ja kun halusin lukea jotain virolaista. Kauhean tahmeasti lukukokemus lähti liikkeelle, mutta sitten jossain vaiheessa en enää halunnut jättää keskenkään. Ja ihan hyvä niin. Päähenkilö Melchior on aika mainio tapaus, nokkela ja sympaattinen, ja hänen seurassaan oli suhteellisen mielenkiintoista tutustua keskiaikaiseen Tallinnaan. Mutta jotenkin tarina ei silti onnistunut imaisemaan mukaansa.

Yksi syy oli se, etten jaksanut oikein keskittyä. Se kostautui myöhemmin, kun en enää ollut oikein perillä, kuka on kuka ja mitä kukakin teki. Apteekkaria lukuunottamatta muut henkilöhahmot jäivät nimittäin hyvin etäisiksi ja elottomiksi, ja siten sekoittuivat toisiinsa. Enkä jaksanut selailla taaksepäin selvittääkseni hahmoja uudelleen. Toisaalta pysyipä jännitys yllä loppuun saakka, kun ei ollut mitään toivoa, että olisin kyennyt ratkaisemaan arvoitusta omin päin. Ei siihen tosin oikein mahdollisuuksia annetakaan, vaan ratkaisun avaimet ovat tiukasti Melchiorilla.

Ei se ratkaisu kyllä oikein kiinnostanutkaan, mikä kai kertoo aika selkeästi siitä, ettei kirja vakuuttanut. Oikeastaan minulle oli melkein yhdentekevää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Juoni on kyllä periaatteessa ihan pätevä ja uskottavakin, mutta se ei vain yksinkertaisesti tehonnut meikäläiseen ollenkaan. Mukana on ripaus taikuutta, kansantaruja ja kirouksia, joita yleensä tervehdin ihan ilolla, mutta nyt nekään eivät riittäneet innostamaan. Sääli. Mahdollisuuksia oli. Tarina pohjautuu olemassa oleviin lähteisiin, jotka kertovat, että Tallinnassa todella murhattiin ylhäinen saksalaisritari vuonna 1409, mutta murhaajaa ei koskaan saatu selville. Melchior-niminen apteekkari olisi halunnut puhutella raatia ja ilmoitti tietävänsä sekä murhaajan että tämän motiivin, mutta häntä ei kuunneltu. 10 markan korvauksen hän joka tapauksessa sai.

Keskiaikainen Tallinna on viehättävästi ja aidontuntuisesti kuvattu. Kävin kesällä pitkästä aikaa etelänaapurissa ja olihan se todettava, että vanhakaupunki on erittäin mukava matkustuskohde. (Samaa mieltä olivat sadat jenkkituristit.) Sen puolesta kirjan Tallinna heräsi hyvin henkiin: eläydyin kyllä raatihuoneen liepeillä ja kapeilla kujilla kuvattuihin tapahtumiin. Ajankuvasta muutenkaan ei ole valittamista, mutta en kyllä ole mikään keskiajan tuntija, joten nokan koputtamiseni olisivat joka tapauksessa aika yhdentekeviä. No, sen verran nirsoilen, että niin nokkela kuin apteekkari onkaan, tuskin edes hän olisi oikeasti vuonna 1409 puhunut minuuteista myrkytyksen oireiden alkamista ja kestoa laskiessaan. Tai ehkä hän oli sitten todella valveutunut henkilö.

Oli miten oli, petyin, vaikken mitään erityistä odottanutkaan. Päähenkilöstä plussaa (tosin iso miinus hyvin päälleliimatun oloisesta seksikohtauksesta), miljööstä samoin. Lopputulemana on kuitenkin sanottava, että ei vakuuttanut, enkä usko jatko-osiin tarttuvani. Mutta olipahan joka tapauksessa vähän erityyppinen dekkari kuin yleensä.

Positiivisempia pohdintoja: Nenä kirjassa, Kirjamielellä ja Sukututkijan loppuvuosi.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Viro.

Rumat kapinalliset: Kellopeli appelsiini

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini
Suomentaja: Moog Konttinen
Like 2007 (Ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1991 Odessan kustantamana)
231 s.
A Clockwork Orange (1962)

Kirjastosta.


Sitten mä näin portaat alas halliin ja mä mietin itsekseni, että mä näytän niille epävakaisille ja arvottomille drugilleni, että mä olin parempi kuin ne kaikki kolme yhteensä ja enemmänkin. Mä tekisin kaiken ominnokkineni. Mä näyttäisin vanhaa kunnon ultraväkivaltaa sille entiselle ptitsalle ja sen kissanpaskamyllyille jos tarpeen, sitten mä ottaisin kunnon kouralliset kaikkee, mikä näyttäisi tosi käyttökelpoiselta tovaralta ja valssaisin etuovelle raz dva tri, rax dva tri ja avaisin oven hukuttaakseni odottavat drugani kultaan ja hopeaan. Niiden täytyy oppia johtajuudesta kaikki. (s. 73)

15-vuotias Alex elää tulevaisuuden yhteiskunnassa, jossa vallitsevat samaan aikaan anarkian ja totalitarismin pelko. Nuoret käyvät koulua, mutta viettävät sen ulkopuolisen ajan huvitellen kuka mitenkin: ryypäten, riehuen, rälläten ja tapellen. Väkivallan kohteeksi kelpaavat niin ohikulkijat kadulla, kilpailevat jengit kuin kuka tahansa, joka on liian varomaton avatakseen ovensa yön pimeydessä kulkeville.

Ylilyönneiltä ei voi pitemmän päälle välttyä, ja niin Alexkin huomaa olevansa vankilassa murhasta tuomittuna. Vähän ennen vapautumistaan hänet ohjataan valtion ylläpitämään, kokeiluluonteiseen kuntoutusohjelmaan, jossa nuorisoon imeytynyt väkivallan himo pyritään kitkemään pois eräänlaisella käänteispakkopsykologialla. Entisestä mummonpotkijasta tulee suhteellisen seesteinen yhteiskunnan osanen ja hänet palautetaan vapauteen. Mutta voiko väkivaltaisuudesta parantua? Mitä tehdä ihmisen sisällä piileville eläimellisille vieteille ja voimille? Mikä on järjestelmän mahti?

Stanley Kubrickin Kellopeli appelsiini on yksi suosikkielokuvistani, jonka edellisestä näkemisestä tajusin olevan jo aivan liian kauan. Samassa rytäkässä oli helppo tajuta, etten ollut koskaan lukenut elokuvan pohjana olevaa kirjaa.

Kaikessa absurdiudessaan Kellopeli appelsiini on aivan lyömätön teos. Se on väkivaltainen ja mässäilevä, pilkallinen ja vihainen. Siihen ei voi samaistua, eikä sen kuvaamasta maailmasta voi pitää. Kaiken kruununa on keksitty kieli, jonka osittaiseksi avautumiseksi suomenkieliseen painokseen on sentään tajuttu lisätä sanasto. Tuli tarpeeseen.

Alexin asenne ja toiminta ovat kuvottavia. Siitäkin huolimatta hän on jollain tasolla tavoitettavissa oleva, vihainen ja turhautunut teini. Emmekö me (lähes) kaikki kamppaile murrosiässä tavalla tai toisella maailmaa, vanhempia ja itseämme vastaan? Alexin hahmossa kaikki on vain viety sata kertaa pidemmälle. Jos ihminen tuntee, ettei hänellä ole mitään väliä millekään, onko välttämättä ihmekään, että turhautuminen purkautuu levottomuutena ja väkivaltana, tavalla tai toisella?

Niin nämä uudet naurettavat ajatukset ovat viimein saapuneet ja käskyt ovat käskyjä, joskin voisin sanoa sinulle luottamuksellisesti, että minä en niitä hyväksy – mitä suurimmassa määrin kieltäydyn hyväksymästä. Silmä silmästä, sanon minä. Jos joku lyö sinua, sinä lyöt takaisin, etkö lyökin? Miksi ei sitten Valtio, jota te raa'at huligaanit lyötte hyvin ankarasti, miksi ei se myös löisi takaisin? Mutta nyt on uusi näkemys, joka sanoo ei. Uusi näkökanta on sellainen, että me käännämme pahan hyväksi. Kaikki se näyttää minusta törkeän epäoikeudenmukaiselta – Hm? (s. 113)

Paitsi että Kellopeli appelsiini on kuvaus sairaasta yksilöstä, se kertoo myös tarinan sairaasta yhteiskunnasta ja sen ylläpitämistä järjestelmistä. Mitä seuraa, kun uskotaan ylettömän vahvasti siihen, että yhteiskunta puuttuu viime kädessä asioihin – hyvässä ja pahassa? Miten perustella vallankäyttö ja sen oikeutus? Mitä jos tajuaa, että joltisenkinlainen konsensus on pelkkää sanahelinää, sekoilua tai uhkaa?

Kirja on rankka ja raskaskin, mutta silti jollain tasolla hyvin viihdyttävä. Alex ivaa sekä järjestelmää että lukijaa, ja jossain, hyvin syvällä, on aistittavissa lopulta aivan tavallisen nuoren miehen aivan tavanomainen kapina. Anthony Burgess on vain onnistunut kuorruttamaan sen aimo annoksella piikkejä kynsien alla.

Kirjasta lisää: noora ja ANNI.

Kellopeli appelsiini on viides Rumat kapinalliset -haasteeseen lukemani kirja, ja sen myötä kuittaan kyseisen mainion haasteen suoritetuksi! Haasteen vaatimuksissa oleva koontipostaus seuraa vielä perässä.

Lisäksi tämä tuo brittiläisenä kirjana yhden pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Kirottu Istanbul

Kissani omi kirjan aika ajoin haltuunsa.

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Suomentaja: Maria Erämaja
Gummerus 2012
495 s.
The Bastard of Istanbul (2007)

Kirjastosta.


Armanoushille valkeni hitaasti, että kenties hän odotti syyllisyyden tunnustamista ellei jopa anteeksipyyntöä. Mutta anteeksipyyntöä ei ollut tullut, ei siksi, etteivät toiset olisi tunteneet myötätuntoa häntä kohtaan, sillä he näyttivät olevan pahoillaan hänen puolestaan, vaan koska he eivät olleet nähneet minkäänlaista yhteyttä itsensä ja rikoksentekijöiden välillä. Armenialaisena hän edusti kansansa aiempien sukupolvien sieluja, kun taas keskivertoturkkilaisella ei ollut mitään sellaista käsitystä jatkuvuudesta esi-isiensä kanssa. Armenialaiset ja turkkilaiset elivät erilaisessa ajassa. Armenialaisille aika oli kehä, jossa menneisyys syntyi uudelleen nykyisyydessä ja nykyisyys synnytti tulevaisuuden. Turkkilaisille aika oli useiden väliviivojen katkoma jana, jossa menneisyys loppui jossakin tietyssä pisteessä ja nykyisyys alkoi uudelleen tyhjästä, eikä välissä ollut muuta kuin repeämä. (s. 231–232)

Armenialais-amerikkalainen Armanoush haluaa saada selvyyttä isovanhempiensa historiaan ja hän matkustaa salaa Istanbuliin turkkilaissyntyisen isäpuolensa Mustafan perheen luokse. Värikkäässä kaupungissa hän kohtaa Kazancin perheen, jossa on vain naisia, sillä perheen miehillä on ikävä tapa kuolla ennen 41-vuotispäiväänsä. Muun muassa siksi Mustafakaan ei ole käynyt kertaakaan kotonaan sieltä kaksikymmentä vuotta sitten maailmalle lähdettyään.

Kazancin perheeseen kuuluu naisia neljässä polvessa aina alzheimerinsa kanssa kamppailevasta isoisoäiti Petite-Masta 19-kesäiseen, isättömänä ikänsä eläneeseen Asyaan. Perheellä on omat salaisuutensa ja heikot kohtansa, mutta niin on Turkin valtiollakin. Armenialaisten kansamurhaa vuodelta 1915 ei haluta tunnustaa, eikä modernin ja wanhan, lännen ja idän välissä tasapainottelu ole aina aivan yksinkertaista.

Armanoushin vierailu avaa monia suljettuja suita ja on myös omanlaisensa aikuistumisriitti tilaa vievästä äidistä ja hallitsevasta diasporassa elävästä ja siitä edelleen katkeruutta ammentavasta armenialaissuvusta.

Olen lukenut Kirotusta Istanbulista monia, monia blogitekstejä, ensimmäisenä Leena Lumin ihanan kirjoituksen, ja päätin haluta kokeilla tätä kirjaa. Hieman epäilin, onko se liikaa minun makuuni: liian sentimentaalinen, liian melodramaattinen, liian... jotain. Mutta ei aina auta olla ennakkoluuloinen, joten laitoin kirjan varaukseen. Ja sainkin sitä odotella, laskelmieni mukaan reilusti yli puoli vuotta!

No, nyt on kirja luettu, muutamissa päivissä.

Ja ei, se ei ollut liikaa. Ihan täysin Kirottu Istanbul ei ole minun kirjani, mutta omassa lajissaan se toimii ja saa ahmimaan lisää. Minään ylettömänä kirjallisena taidonnäytteenä en sitä pidä, mutta oikein viihdyttävänä senkin edestä. Kirjassa on myös tummempia sävyjä, ennen kaikkea Turkissa tunnustamattoman kansanmurhan ja sen jälkivaikutusten vuoksi, mutta ne pysyvät lopulta varsin hallitusti hanskassa. Itse asiassa olin ehkä vähän pettynyt, sillä olisin mieluusti lukenut aiheesta enemmänkin. Nyt tuntui paikoin, että kansanmurha-aihe jäi eräänlaiseksi taustavaikuttajaksi, selittäjäksi, "innoittajaksi", eikä noussut keskeiseen asemaan. (Turkissa se on kyllä tulkittu hyvinkin keskeiseksi, sillä kirjailijaa vastaan nostettiin kirjan ilmestyttyä syyte ja häntä uhattiin vankeudella.)

Kirja käsittelee monia kipeitä aiheita: historian painolastia, nationalismin peikkoa, kertomatta jättämistä, sukusalaisuuksia, naisen asemaa, vähemmistöjä, uuden ja vanhan kohtaamista... Toisaalta se kuljettaa vahvaa ja hyvin, hyvin moneen suuntaan haarautuvaa tarinaa hyvin, hyvin monella henkilöllä varustettuna. Lisäksi kertojaääni sortuu paikoin rasittavaan lörpöttelyyn ja kuvailu toistoon (joskin pidän molempia tarkoituksellisina tehokeinoina), mutta ehdottoman positiivista on voimakas aisteihin vetoaminen. On makuja, tuoksuja ja tuntemuksia, paljon värejä.

Niin. Lopputulemana siis viihdyin, mutten hullaantunut. Pidin, mutten rakastunut. Luin intensiteetillä, mutten jää muistelemaan lukukokemustani luultavasti kovinkaan kauaksi aikaa.

Tästä on kirjoitettu todella monessa blogissa: ei muuta kuin Googlen kimppuun! ;)

Korkataanpa tällä lukukokemuksella Ikkunat auki Eurooppaan -haasteesta sekä Maailmanvalloituksesta Turkki.

Särkynyt huhtikuu

Ismail Kadare: Särkynyt huhtikuu
Ranskankielisestä käännöksestä suomentanut Annikki Suni
Gummerus 2006
225 s.
Albaniankielinen alkuteos Prilli i thyer (1978)

Kirjastosta.


Ollaan jossain kaukana Albanian ylängöllä, syrjäseudulla, jossa valtion rakenteiden sijaan vaikuttaa voimakkaana Kanun, kaanon, kirjoittamaton laki. On nuori mies Gjorg, verikoston kierteessä elävän suvun viimeinen vesa, jonka on vuorostaan kostettava veljensä kuolema, josta tuulessa kuivuva veritahrainen paita joka päivä muistuttaa. Kiväärin laukauksen jälkeen alkaa Kanunin mukainen kuukauden kestävä aselepo, jonka aikana Gjorgin on maksettava alueen hallitsijalle verivero. Aselevon kuluttua umpeen 17. huhtikuuta kostovuoro siirtyy vastapuolelle.

Tuskin puoli tuntia oli kulunut siitä kun hänelle oli myönnetty kuukauden aselepo ja hän oli jo melkein tottunut ajatukseen, että hänen elämänsä oli jakautunut kahteen osaan. Nyt hänestä suorastaan tuntui siltä kuin se olisi aina ollut tällä tavalla puolittunut: kahdenkymmenenkuuden vuoden mittainen pitkästyttävän hidas elämäntynkä, joka koostui kahdestakymmenestäkuudesta maaliskuusta, kahdestakymmenestäkuudesta huhtikuusta ja jossa oli saman verran talvia ja kesiä; toinen osa olisi lyhyt ja kuukauden mittainen, kiivaskulkuinen ja hillitön kuin lumivyöry, puoliksi maaliskuuta ja puoliksi huhtikuuta kuin kaksi kuurasta kimaltelevaa katkennutta oksaa. (s. 23)

Samaan aikaan kirjailija Bessian Vorps matkustaa vuoristoon vastavihityn vaimonsa Dianan kanssa viettämään kuherruskuukautta. Bessian kokee, että vuoristossa eletään vielä kansatieteellisesti katsoen oikein: kauhea mutta kunniakas verikoston perinne ja muut Kanuniin liittyvät tavat tekevät vuoristolaisista yleviä, vanhan kulttuurin perinteenjatkajia, joita kaupunkielämä tai nykyaika ei saa turmella. Diana katselee itselleen vierasta elämää avoimin mutta pelokkain silmin – samalla hän totuttelee tuntemaan uutta itseään ja uutta rooliaan aviovaimona. Kun Vorpsien ja Gjorgin polut hetkellisesti kohtaavat, Kanunin määräykset, perinnäistavat ja nuorten ihmisten ajatukset menevät ratkaisevasti sekaisin.

Luin huhtikuussa Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle, ja pidin lukemastani paljon. Särkynyt huhtikuu päätyikin sen enempää pohtimatta kirjaston lainapinoon. Nyt, kun uusintoja alkoi olla maksimimäärä käytettynä, sain lopultakin tartuttua tähän Booker-palkittuun teokseen.

Särkynyt huhtikuu on väkevä teos, joka kertoo julmista asioista. Kadare kuljettaa lukijan mukanaan maailmaan, jossa perinne ja kunnia ovat tärkeintä, mitä ihmisellä on. Niitä myös noudatetaan ja vahvistetaan pilkuntarkasti, Kanunin mukaan ja tarvittaessa kylänvanhimpien tai alueella kiertävän asiantuntijan lopullisella sanalla. Toisaalta Särkynyt huhtikuu on jopa tavallaan kepeä teos, sillä Kadare kirjoittaa tarinaansa eräänlainen julmanhauska pilke silmäkulmassaan. Hän ei pilkkaa niitä, jotka elävät keskellä Kanunin määräämää maailmaa, vaan hän pilkkaa Kanunia itseään: sitä, kuinka perinne alkaa elää omaa elämäänsä ja sitä, kuinka ihminen jää orjallisen tapakulttuurin jalkoihin sekä sitä, mitä tapahtuu, kun nykyaika ja turmeltumattomaksi kuviteltu kansanperinne kohtaavat. Nuoren Gjorgin kautta verikosto osoittaa typerryttävyytensä ja absurdiutensa, sillä Gjorg tappaa tahtomattaan, eikä luovu elämänhalustaan vaan pikemminkin vahvistaa sitä, vaikka armonaika lyhenee päivä päivältä.

Bessian on arkkityyppi niin sanotun sivistyneistön edustajasta, joka kaikessa ylemmyydentunnossaan ihailee omia mielikuviaan ja käsityksiään vuoristolaisista ja heidän tavoistaan. Hän on kuin 1800-luvun antropologi pahimmillaan: ei suostu hyväksymään sitä, että hänen jalo ja idealistinen kuvansa vuoristolaisista ei pidäkään paikkaansa, eikä ymmärrä, ettei ihannekuvaa ole koskaan käytännössä ollutkaan, sillä vuoristolaiset jopa kehtaavat arvostella omaa Kanuniaan ja samaan syyllistyvät muutkin tilannetta tarkkailleet. Bessian sen sijaan haluaa pitää kiinni ajatuksestaan, jonka mukaan vuoristossa eletään julmassa mutta ylväässä kuoleman kulttuurissa, kuin vuoriston Hamletit.

Diana on nuori, viattomalla ja avoimella mielellä varustettu nainen, jota maailman raadollisuus ei vielä ole pilannut. Hän kyseenalaistaa aluksi tiedostamatta, sittemmin selkein sävelin miehensä idealismin, mitä Bessianin taas on vaikea ymmärtää. Kadare kuva osuvasti sitä, miltä unelmien ja haavekuvien murtuminen ja raadolliseen todellisuuteen havahtuminen tuntuu, ja hän tekee sen monella tasolla: on Bessian, jonka ylevät aatteet saavat kolauksen, on Diana, joka ymmärtää, miltä maailma suojatun ylhäisön elinpiirin ulkopuolella ja toisaalta avioliitossa näyttää ja on Gjorg, joka koko elämänsä Kanunin mukaan elettyään havahtuu huomaamaan, ettei ylhäältä määrätty välttämättä olekaan aina oikein.

Tänä vuonna kevät oli alkanut erittäin huonosti. Mark Ukacjerra vavahti ajatellessaan maaliskuun 17. päivää. Maaliskuun seitsemästoista! hän toisti. Jos sitä Brezftohtin murhaa ei olisi tapahtunut, sinä päivänä ei olisi ollut ainoatakaan verikostoa. Se olisi ollut ensimmäinen tyhjä päivä vuosisataan, ehkä kahteen, kolmeen tai viiteen vuosisataan, ehkä koko verikoston historian aikana. Vielä nyt tilikirjaa lehteillessä Markista tuntui että hänen sormensa vapisivat sen päivän takia. Maaliskuun kuudentenatoista laskettiin kahdeksan murhaa; kahdeksantenatoista yksitoista; yhdeksäntenätoista ja kahdentenakymmenentenä kumpanakin viisi; mutta seitsemästoista maaliskuuta oli vähällä jäädä vaille kuolemaa. Ajatuskin sellaisen päivän mahdollisuudesta sai Markin kauhistumaan. Ja kuvitella että se oli melkein toteutunut! (s. 148–149)

Tämä kirja on erinomainen esimerkki siitä, kuinka ilmiöiden absurdiuden osoittaminen tehdään ilman, että sorrutaan saarnaamaan. Kadare ei säästele sanoissaan, mutta antaa kuitenkin tarinan kuljettaa ja kertoa sanottavansa. Vaikka paikka paikoin revitellään vauhdilla, kuten ylläolevan lainauksen kuvaamassa kohtauksessa, jossa katkeroitunut virkamies, verikoston valvoja, selailee muistikirjansa sivuja ja kauhistuu mahdollisuudesta joutua merkitsemään edes yhden päivän kohdalle murhien määräksi nollan, mitenkään ylettömän irvokas Särkynyt huhtikuu ei kokonaisuudessaan ole. Monia tunteita se kyllä herättää, samoin ajatuksia ja turhautumista, ja se keikkuu kepeyden ja synkkyyden rajamailla. Juuri siksi uskallan suositella kelle tahansa tätä matkaa Albanian ylängöille.

Särkyneen huhtikuun ovat lukeneet myös Elma Ilona ja Satu.

Ikkunat auki Eurooppaan: Albania.

Hullu vapaana (Ota riski ja rakastu kirjaan -haaste)

Beate Grimsrud: Hullu vapaana
Suomentaja: Jonna Joskitt-Pöyry
Like 2012
392 s.
En dåre fri (2010)

Kirjastosta.


Kun noora haastoi minut ottamaan riskin ja rakastumaan kirjaan ja määräsi luettavakseni norjalaisen Beate Grimsrudin romaanin Hullu vapaana, minua ei tarvinnut kahdesti käskeä. Haastajani itse kirjoitti kirjasta sen verran kiinnostavasti, että olisin muutenkin lukenut sen, mutta nyt sain hyvän potkun takalistoon.

Eli on kirjailija ja taiteilija, Ruotsiin nuorena lähtenyt norjalainen maahanmuuttaja, jonka luovuus on massiivista. Samalla Elin mieli on herkkä kuin riisipaperi, sillä hänessä elävät myös pojat: Emil, Espen, Erik ja prinssi Eugen. Eli on kuullut ääniä jo lapsesta saakka, muttei ole kertonut siitä koskaan kellekään. Lisäksi hänellä on ollut koko ikänsä vaikea lukihäiriö, liian myöhään havaittu näkövamma ja pahoja keskittymisvaikeuksia.

Aikuinen Eli kokeilee ensin laajaa päihdekavalkadia elämänsä helpottamiseen, mutta päätyy lopulta ruotsalaisen sairaanhoidon "hellään" huomaan. Luvassa on vuosikausia jatkuvia hoitojaksoja psykiatrisella osastolla, vuoroin vapaaehtoisesti ja vuoroin lääkintöhallituksen määräyksellä, avohoitokokeiluja, vaihtuvia yhteyshenkilöitä, erilaisia terapiamuotoja. Elin elämä on ääripäätä: joko akuuttia psykoosia ja vainoharhaa, taiteilijan työhulluutta tai kykenemättömyyttä nousta sängystä ja mennä ikkunaan, sillä Eli pelkää putoavansa tai hyppäävänsä siitä milloin tahansa.

Tarina kulkee mosaiikkina, jossa kuvataan Elin lapsuus- ja nuoruusmuistoja, merkkejä tulevasta, sekä aikuisen Elin hoitojaksoja ja selviytymiskamppailua. Rakenne on raskas, mutta perusteltu. Grimsrudin kieli on aggressiivista, lyhyitä ja napakoita lauseita, armotonta tykitystä, mutta se imee mukaansa. Neljäsataa sivua mielisairautta on tietysti aika paljon, mutta jännite pysyy hyvin yllä – sitähän se sairastaminenkin on, armotonta ja vaativaa.

Grimsrud kuvaa sairastunutta mieltä niin todentuntuisesti, että pahaa tekee. Tai siis hyvää, hän on loistava kirjailija ja tarinankertoja. Vaihtuvat mielialat, ylä- ja alamäet, toisten armoilla oleminen ja oman mielen kadottaminen tulevat iholle ja oman pään sisään. Elin kautta kritisoidaan melko voimakkaasti psykiatrista hoitoa, sillä esimerkiksi lääkitys vedetään äärimmilleen, isketään pillerit kouraan ja piikkiä kankkuun, eikä kuunnella potilaan omia tuntemuksia esimerkiksi ylettömistä sivuvaikutuksista ja halusta vähentää lääkkeitä. Toisaalta pakkokeinot – lepositeet, eristyshuoneet ja tarkat aikataulut – ovat nekin sellaisia vallankäytön muotoja, joissa on petrattavaa.

Olin yhden kesän kesätöissä sairaalan psykiatrisella osastolla, ja tunnistin monia kirjan kuvaamia asioita sairaalan arjesta. Tietenkin olen itse kokenut sen aivan eri näkökulmasta kuin potilaat tai hoitohenkilökunta (olin sairaalahuoltajana), mutta monet tunnelmat olivat tuttuja. Käytävien tyhjentäminen muista hankalan potilaan saamiseksi eristyshuoneeseen ja lepositeisiin, hiljaa ikkunasta päivät pääksytysten tuijottavat ihmiset, tupakkahuoneen ankea savu, pelko liian kauan lukittuna olleen vessan oven takaa löytyvistä asioista.

Hullu vapaana on kuvaus yhden ihmisen sairaudesta, mutta se kertoo samalla ihmistä ympäröivästä yhteiskunnasta ja sen asettamista esteistä, joista pääpainon saa kasvottomuus ja massa-ajattelu, jonka takia toisinaan unohdetaan katsoa ihmistä potilaskertomuksen takana ja kysyä häneltä, kuka olet ja mitä kuuluu. Toisaalta se on kuvaus myös toimivasta tukijärjestelmästä, pyrkimyksestä hoitaa jokainen potilas niin hyvään kuntoon kuin on mahdollista, läheisten ihmisten ja myös palkattujen antaumuksellisesta avusta ja tuesta.

Kirja on raskas, mutta se on antoisa. Ei kannata antaa kielen pelottaa, siihen tottuu ja siitä oppii pitämään. Ehkä tämän lukukokemuksen myötä olen taas himpun verran vähemmän ennakkoluuloinen ja ymmärrän jotain enemmän.

Otin riskin ja rakastuin kirjaan, kiitos noora haasteesta!

Lisäksi Hullu vapaana solahtaa osaksi Mieleni on rajaton -haastetta, ja saa tällä yhden pojon Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, josta ruksin jälleen kerran Norjan.

Imre Kertész: Lopetus

Minun oli havahduttava siihen paljaaseen tosiasiaan, että ihminen on sekä fyysisesti että moraalisesti täysin suojaton; eikä sellaista tosiasiaa ole helppo sisäistää yhteiskunnassa, jonka periaatteita ja käytäntöjä määrää poliisin maailmankuva, josta ei ole minkäänlaista ulospääsyä ja jossa minkäänlainen selitys ei ole tyydyttävä, ei siinäkään tapauksessa, että noita vaihtoehtoja en tarjoaisi minä itse vaan jokin ulkoinen voima – niinpä minulla ei ole oikeastaan mitään tekemistä sen kanssa, mitä teen tai mitä minulle tehdään. (s. 55)

Imre Kertész: Lopetus
Suomentaja: Outi Hassi
Otava 2006
123 s.
Felszámolás (2003)

Kirjastosta.


Unkarilainen kirjailija B tappaa itsensä täysin varoittamatta ja ikävänä yllätyksenä läheisille. B:n kustannustoimittaja Keserü ei suostu uskomaan, että B ei olisi jättänyt jälkeensä valmista romaanikäsikirjoitusta eräänlaiseksi selitykseksi ja uran päätepisteeksi. Muista ihmisistä välittämättä, suruaikaa kunnioittamatta Keserü alkaa kaivella B:n jäämistöä ja menneisyyttä valtavalla innolla. Miksi Auschwitzissa syntynyt ja sieltä selvinnyt kirjailija tappaa itsensä juuri, kun diktatuuri murtuu ja vapaa yhteiskunta on vihdoin mahdollinen?

Mielenkiintoinen lukukokemus, tämä Nobelillakin palkitun Kertészin romaanisarjan päätösosa. Aiempia en ole lukenut, mutta kyse ei olekaan siis kronologisesta vaan pikemminkin temaattisesta sarjasta.

Tyylilajit ja kerronnan keinot vaihtelevat tiuhaan. On useampi kertoja, on jopa jokunen runo, on hieman näytelmää – kaikki tämä 123 sivussa. Minkäänlaista sekametelisopan tunnetta ei lukiessa kuitenkaan tullut, vaan ratkaisut tuntuivat perustelluilta.

Kyse on tavallaan hyvin yksinkertaisesta tapahtumasta, jonka ympärille kaikki kutoutuu. Ja toisaalta kyse on myös kaikkea muuta kuin yksinkertaisista asioista: keskitysleireistä, ihmisen pahuudesta, selviytymisen moraalisista ulottuvuuksista, syyllisyydestä, diktatuurista. Sekä yhteiskunnallisella että henkilökohtaisella tasolla vaikeista, kauheista ja lannistavista ilmiöistä.

Aloitin kirjan lukemisen kauhunsekaisin tuntein, sillä takakannessa lukee jotain, joka aiheuttaa minussa lähinnä allergiaa ja/tai välittömän tarpeen paeta paikalta. Siinä lukee:

"Kafkan ja Beckettin jälkeen kukaan ei ole saanut metafysiikkaa näin fiktiiviseen muotoon." –New York Times Book Review

Eeeeeeeeeeeeeiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiiii.......

Sykkeen tasaannuttua avasin kuitenkin kirjan kannet ja päätin, että minä selviän tästä. Minä olen selvinnyt Riku Jutin Johdatus metafysiikkaan -teoksessa melkein sivulle sata, kahdesti, minä selviän myös yhdestä pienoisromaanista.

Ja minä selvisin.

Kertész saattaa kertoa sellaistakin, jota minä en ymmärrä, mutta minkä ymmärsin, siitä myös pidin. Kirjailijan tyyli on hyvin jännittävä sekoitus melankoliaa ja hilpeyttä, yhdistelmä, jota en ensimmäisenä liittäisi juutalaisten joukkotuhoon tai poliittiseen diktatuuriin tai itsemurhaan.

Toisen maailmansodan jälkipyykki on raskasta käsitellä, mutta Kertész tekee sen mieleenjäävällä tavalla. Tämä on ohut viipale, mutta tässä on paljon päällystettä. Sain taas muistutuksen siitä, kuinka helposti isoissa ilmiöissä ja tapahtumissa unohtaa ja kadottaa yksilötason kokemuksen. Joka on kai kuitenkin melkeinpä se tärkein. Me olemme ihmisiä osana jotain suurempaa, jokainen yhtä arvokkaana. Mitään yhteiskuntia tai poliittisia järjestelmiä ei ole ilman yksilöitä. Ja yksilöt myös ovat ne, jotka kantavat sen taakan, kun jokin menee pieleen tai valtaa käytetään väärin. Kukin omalla tavallaan.

Loppuun vielä sana tiistaille, muistutus yhdestä selviytymiskeinosta:

Kirjallisuus on joka tapauksessa ansa, johon jää kiinni. Tarkemmin sanottuna lukeminen. Lukemisen huume, joka niin miellyttävästi häivyttää lukijaa hallitsevan elämän armottomat ääriviivat.  (s. 40–41)

(Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Unkari)

Makoisat jälkipelit

Voin sanoa, että teki aika hyvää lähteä ihan kunnolla ulkoilemaan lukumaratonin päälle: menimme parin ystävän kanssa kajakkimelonnan tutustumiskurssille Itä-Helsinkiin. Meren ja tasaisen melontaliikkeen meditatiivinen vaikutus oli autuaallinen vuorokauden mittaisen lukupinnistyksen päälle. (Ja olisi ollut ilman sitäkin, minua taisi puraista melontakärpänen nimittäin!)

Jonkinlaista koontia lupailin, jos jälkipelit vielä jaksavat kiinnostaa. ;)

Luin siis vuorokaudesta 14 tuntia ja 40 minuuttia. Nukuin tosi huonosti, päässä surrasivat lukemani kirjat ja seuraavan päivän lukemiset, mutta pantakoon se jännityksen piikkiin. Muuten käytin aikaa syömiseen ja blogin päivittämiseen. Pari kertaa vilkaisin myös Facebookiin. Pysyin todella kurinalaisesti lukemisessa kiinni, mistä olen ylpeä. Opiskeluvuodet ovat osoittaneet, että jos on pakko tehdä jotain, keksin aina verukkeita tehdä jotain muuta. Nyt ei verukkeita tarvittu, sillä halusin tosissaan testata itseäni kaunokirjallisuuden lukemisessa. Kello 13 aloitusaikana tuntui tosi sopivalta, sillä sain luettua ekana päivänä oivan siivun ja toisena päivänäkin oli vielä hyvin aikaa lukea kunnolla.

Luin yhteensä 9 kirjaa ja 1355 sivua. Olen todella tyytyväinen lopputulokseen, vaikka jossain vaiheessa meinasi epätoivo iskeä kokemani "hitauden" vuoksi. (Pieni suorittaja-Suketus nosti päätään.) Valitsemani kirjat olivat tähän tarkoitukseen pääasiassa hyvin soveltuvia ja keskenään riittävän erilaisia pitääkseen minut lukuvireessä. Leena kyseli tuolla maratonpostauksessa, miten pystyin niin nopeasti keskittymään uuteen kirjaan. Täytyy sanoa, että en oikein tiedä. Ehkä tilanne oli sen verran erikoinen tavalliseen lukemiseen verrattuna, että sitä vaan antoi palaa. Saatan minä muutenkin tehdä niin, että kun saan jonkin kirjan loppuun, aloitan melkein heti perään seuraavan sen kummemmin sulattelematta – etenkin jos lukemani kirja on ollut jollain tavoin yhdentekevä tai täysin keskinkertainen, eikä vaadi sen kummempaa jälkipuintia.

Ainoat hieman kyseenalaiset kirjavalinnat olivat Anne Swärdin Kesällä kerran ja Marie Darrieussecq'n Kummitusjuttu, mutta en jäänyt niihinkään lopulta liian pahasti jumiin. En muuten lukenut yhtään perus-yhdysvaltalaista kirjaa, mitä voi pitää aika erikoisena, sillä yleensä luen niitä todella paljon! Sen sijaan tarjolla oli kotimaista, eurooppalaista ja lähi-itäistä kirjallisuutta (josta tosin tuo Saudi-Arabian osuus on nyttemmin Yhdysvalloissa asuvan kirjailijan kynästä, mutta jätettäköön se kuitenkin laskuista). Tässä lukiessa tuli jatkettua monia eri lukuhaasteitakin, mikä ei ollut tarkalleen ottaen mikään tietoinen suunnitelma, mutta toteutui helposti, kun niin moneen olen innostunut ottamaan osaa.

Kirjat ja niiden myötä edenneet haasteet:

Anne Swärd: Kesällä kerran (Maailmanvalloitus ja Ikkunat auki Eurooppaan: Ruotsi)

Juhani Aho: Yksin (josta jätin esipuheet ja aikalaisarviot suosiolla tällä kertaa lukematta) (TBR90+10, Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Klassikot)

Tuomas Kyrö: Miniä (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset miehet 2000-luvulla)

Marie Darrieussecq: Kummitusjuttu (jonka nimeä en edes nyt noin sadannen kerran jälkeen osaa lunttaamatta oikein kirjoittaa) (TBR90+10, Ikkunat auki Eurooppaan: Ranska)

Rajaa Alsanea: Riadin tytöt (Maailmanvalloitus: Saudi-Arabia)

Ian McEwan: Vieraan turva (TBR90+10, Ikkunat auki Eurooppaan: Iso-Britannia)

Hella Wuolijoki: Enkä ollut vanki (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Kotimaiset naiset ennen 2000-lukua)

Tove Jansson: Näkymätön lapsi (Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti: Klassikot, Underbara finlandssvenskar vid papper: Finlandssvenska damer)

Erlend Loe & Kim Hiorthoy: Maria & José (Ikkunat auki Eurooppaan: Norja)

Mm, mitähän vielä... Kotijoukot suhtautuivat lukuhaasteeseen kannustavassa hengessä: V valmisti ruoan (eikä kadonnut patonginhakumatkalla, Jennille tiedoksi!) ja suostui poikkeuksellisesti olemaan vuorokauden kuuntelematta musiikkia, mikä on hyvin poikkeuksellista musiikkimiehelle. Keskittymisrauhan takaaminen on kyllä ehdoton edellytys tälle haasteelle. Iso muisku sinne sohvalle ja kiitos!

Suosittelen kokeilemaan lukumaratonia, jos se vähääkään kiinnostaa! On todella hauskaa tarkkailla itseään lukijana poikkeustilanteessa ja haastaa itseään. Sonja kyseli, aionko kokeilla maratonia joskus uudestaan ja luulen, että vastaus on kyllä vaan. Tosin seuraavalla kerralla käyttäisin enemmän aikaa kirjavaihtoehtojen valitsemiseen ja pyrkisin ottamaan pinoon vain ihan ehdottomia ja nopealukuisia hittejä. 

Kiitos vielä kerran kaikille tsemppaajille! Kommentit piristivät ja oli kiva tietää, että ponnistelujani seurataan innolla – Facebookissa kun en halunnut haastettani mainostaa, kun ei blogini siellä muutenkaan esillä ole. 

Ihan huippukokemus, sen sanon!

Hyppää lavalle: Agatha

Marguerite Duras: Agatha
Suomentaja: Jussi Lehtonen
Like 2000
84 s.
Agatha (1981)

Kirjastosta.


Alkuvuodesta luin jokusen klassikkonäytelmän kirjallisuustieteen tenttiä varten ja tajusin, ettei näytelmien lukeminen noin yleensä olekaan niin kamalaa (joskin edelleen nautin ne mieluummin katsomosta käsin). Niinpä kun Linnea haastoi Hyppäämään lavalle ja lukemaan näytelmiä, vilkuilin Rikhardinkadun draamahyllyä ihan uusin silmin. Jollain kerralla nappasin sitten mukaani Marguerite Durasin Agathan. Olen kuullut Durasista hyvää, mutten ole häpeäkseni koskaan hänen teoksiinsa tutustunut. Nyt on alkukankeudet ohitettu ja lyöty kättä tutustumisen merkiksi.

Agatha on vähäeleinen mutta dramaattinen tarina. Siinä esiintyy kaksi ihmistä, mies ja nainen, sekä moninkertaisesti kielletty rakkaus. Ilmeisen väistämätön ja lopullinen ero on tapahtumassa, ja henkilöt tapaavat toisensa vielä kerran hiljaisessa ja autiossa kesänviettopaikassa meren rannalla. Lapsuuden ja nuoruuden muistot, kipeät valinnat ja yhdessä olemisen mahdottomuus tuntuvat moninkertaistuvan tässä viimeisessä kohtaamisessa.

Ja hiljaista on. On pitkää hiljaisuutta, lyhyttä hiljaisuutta ja merkittävää hiljaisuutta.

Täytyy todeta, että nyt mentiin taas tämän lukijan käsityskyvyn yli korkealta ja kovaa. Ajattelin kyllä jo takakannen luettuani, mahdanko olla aivan tällaisen tarinan kohdeyleisöä, mutta yritän useimmiten olla ennakkoluuloton ja tarttua myös sellaisiin teksteihin, jotka eivät heti tunnu tutuilta tai mukavilta. Tässä valinnassa auttoi myös tämä lukuhaaste ja halu tutustua Durasiin.

Agatha on ihan toivottoman tylsä. Aivan superkuiva. Kaksi toisiaan kunnolla kohtaamatonta jorisijaa tapaa toisensa monin tavoin merkityksellisessä ympäristössä – ok. Mutta minusta näytelmän lukijana tuntui, ettei heillä oikeasti ollut mitään kunnollista sanottavaa toisilleen, eikä mitään kerrottavaa lukijallekaan. Jäin vain pohtimaan, mikä siinä elämässä nyt voi olla niin vaikeaa. Okei, miehen ja naisen suhde oli tuhoon tuomittu idea alunperinkin, mutta voiko se vielä vuosikausia sen jälkeen tulla jonkinlaisena yllätyksenä?

Nainen ja mies hortoilevat vuorotellen jossain nykyhetken ja menneisyyden välimaastossa, kertovat toisilleen asioita, jotka molemmat jo tietävät, ja voi hyvänen aika, ovat niin paljon hiljaa, että en ymmärrä, mitä he edes koko tarinassa tekevät. Ja mitä tällä tarinalla halutaan kertoa.

Kuten sanottua saatan olla väärää kohderyhmää tällaiselle stoorille. En ehkä ole (vielä) kokenut elämässäni riittävästi dramatiikkaa, pieleen menneitä ihmissuhteita ja suuria tunteita. En usko, että haluaisin nähdä tätä näytelmää esitettynäkään, sillä siinä on liian paljon merkitsevää hiljaisuutta ja ristiinpuhumista, että jaksaisin seurata. Hyvien näyttelijöiden tulkitsemana tässä saattaisi tosin olla tasoja, joita en lukemalla löytänyt. Mutta ei. Vaikka huomaisin jonkin teatterin mainostavan Agathaa ohjelmistossaan, jättäisin silti väliin.

Marguerite Durasia en sen sijaan aio jatkossa jättää väliin, sillä hän kiehtoo minua henkilönä suuresti, ja haluan lukea häneltä lisää. Seuraavaksi tosin jotain sellaista, minkä ymmärrän.

Tällä tahmeahkolla, mutta siitä huolimatta jonkinmoisia tuntemuksia herättäneellä lukukokemuksella osallistun siis Linnean Hyppää lavalle -haasteeseen ja tulee tästä yksi pojo Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseenkin, maana on tietenkin Ranska.

Loppuun vielä haastava kuva-arvoitus. Arvatkaa, minkä aarteen postinkantaja minulle tänään toi (onneksi rimputti ovikelloa ja satuin olemaan kotona, sillä paketti ei mahtunut luukusta, joten nyt en joudu tekemään ylimääräistä matkaa Krunikan postiin) ja mitä huikeitä lukuseikkailuja oletan sen kanssa tekeväni? Viiden pisteen vihje: tykkäsin edellisestä osasta aivan hurjan paljon.

Kolme surulaulua Kosovolle

Ismail Kadare: Kolme surulaulua Kosovolle
Suomentaja: Tuula Nevala
Faros 2009
88 s.
Tri këngë zie për Kosovën (1998)

Kirjastosta.


Saanko esitellä: jälleen yksi päämäärättömän kirjastohaahuilun löytö!

Ismail Kadaren Kolme surulaulua Kosovolle on alle satasivuinen kolmen kertomuksen kokoelma. Liikkeelle lähdetään Ikivanha sota -tarinalla vuodesta 1389, keväästä, jolloin maailma oli täynnä huhuja tulevasta sodasta ja kesäkuisesta Kosovo Poljen taistelusta, jossa balkanilaiset joukot serbiruhtinas Lazarin johtamina kävivät veriseen kamppailuun osmanien ja sulttaani Murad I:n kanssa. Sumu laskeutuu, Mustarastaiden kentästä nousee raskas pöly ja veri virtaa, kun risti ja puolikuu kohtaavat toisensa ja viiltävän metallin. Sulttaani Murad kuolee, mutta hänen armeijansa ei kaadu, vaan nousee voittoon ja on taas askelta pidemmällä Euroopan valloituksessaan.

Ylhäinen rouva kuvaa taistelun jälkeistä korvia särkevää hiljaisuutta. Hävinneen joukon sirpaleet lähtevät paluu- ja pakomatkalle kohti kotia ja Balkania, pois laajenevan osmanivaltakunnan jaloista. Matkalaiset ovat pääasiassa runonlaulajia, jotka joutuvat hautaamaan keskinäiset eripuransa ja ennakkoluulonsa selviytyäkseen. Lisäksi heidät valtaa epäilys, sillä vastaan tulee virtanaan pakolaisia kotiseudulta – onko heillä edes paikkaa, jonne palata? Matkan aikana heidät kutsutaan vieraiksi linnaan, jonka viisas vanha linnanrouva haluaa kuulla heidän laulavan, kunkin vuorollaan, maailmasta jonka he tuntevat.

Kolmas tarina, Kuninkaallinen rukous, on lyhyt, mutta koko teoksen ja kaikki veriset vuosissadat sisäänsä sulkeva kertomus Mustarastaiden kentälle jääneen Murad I:n sielusta ja verestä ja itseään toistavasta väkivallan ja kuoleman kehästä. Hieno, hieno tarina!

Olin lapsi, kun Balkanilla sodittiin. Muistan kuitenkin elävästi joitakin uutiskuvia ja ihmetystä siitä, miten sodassa voi olla niin monta eri osapuolta ja miksi ne ylipäänsä tappavat siellä toisiaan. Vanhempani eivät osanneet vastata. Mieleeni on myös jäänyt jokin Valittujen palojen artikkeli (mummini oli kestotilaaja vuosikaudet), jossa kerrottiin Sarajevon taisteluista ja nuoresta pariskunnasta, jonka sota oli repinyt eri puolille. Ajatus asumisesta kaupungissa, joka on raunioina ja jossa saa pelätä henkensä puolesta nähdäkseen rakkaansa, tuntui mahdottomalta. Vielä mahdottomammalta tuntui, että kaikki tapahtui Euroopassa. Melkein naapurissa. Ja sen artikkelin kuvaaman pariskunnan toinen puoliskokin ammuttiin kadulle.

Balkanin historiasta ja kulttuurista en tiedä paljoakaan. Yhden etnologian kurssin olen käynyt, jonka luennoitsija oli aiheen tuntija ja kertoi tarkemmin esimerkiksi juuri eri etnisistä ryhmistä ja niiden välisistä konflikteista sekä nykyhetkestä alueella, jolla kertoi itse matkustelevansa vähintään vuosittain. Silloin varmaan syttyi intoni päästä itsekin reissaamaan Balkanille, mutta vielä en ole sitä toteuttanut.

Ismail Kadaren teos on upea. Olisin voinut lukea sen saman tien uudestaan. Se antoi mahdollisuuden katsoa vuosisatoja vanhaa konfliktialuetta ja säröä kauniin kielen ja kerronnan avulla kaunokirjallisesta näkökulmasta, ilman tolkuttomia paineita kerrata jostain lunttilapusta, kuka nyt oli kenenkin puolella ja mikä oli miesvoima milläkin joukolla. Sen kun alkoi lukea ja seurasi tarinaa. Ja se kyllä vei.

Näin ovat asiat tässä maailmassa, muuan prinsseistä oli kuulemma sanonut, veri virtaa eri tavoin elämässä kuin laulussa, emmekä koskaan tiedä, kumpi virta on oikea. (s. 23)

Kadare rakentaa taidolla kertomuksen konfliktista, jonka ratkaisu on käytännössä mahdoton. Hän tekee sen pienin elein, esimerkiksi antamalla sanat runonlaulajien lauluihin, joissa veli käy veljeä ja naapurikansa toistaan vastaan: laulu on sama, mutta vihollinen eri niminen. Samoin käy, kun hän kuvaa runonlaulajien soittimia, jotka ovat samoja mutta eri nimisiä, eikä niitä pidä mennä vertaamaan toisiinsa. Edes pyynnöstä eivät vuosisataiseen vihaan syntyneet ja kasvaneet runonlaulajat kykene muuhun kuin jatkamaan perinnettä ja laulamaan toisilleen kuolemaa.

Kolme surulaulua Kosovolle antaa inhimillisen äänen aiheelle, joka on edelleen kipeä. Se on riipaisevan kaunis ja surumielinen tarina vihasta, jota ei saada hengiltä. Kadare on pienen ihmisen puolella, ja pieni on lopulta myös sulttaani suuruudessaan, sillä maan tomua me kaikki kuitenkin olemme. Voi kun muutos lähtisi oikeasti meistä jokaisesta, voi kun jaksaisimme, osaisimme ja uskaltaisimme ajatella itse ja päättää omin voimin, ketä ja miksi vihaamme – vai voisimmeko kuitenkin olla vihaamatta?

Upea, upea kirja. Lue se.



Muita arvioita: Hreathemus, Satu, Hannu Salmi, Krista Berglund Agricolassa.

Ikkunat auki Eurooppaan ja Maailmanvalloitus: Albania.

Anarkistipankkiiri

Yksi syntyy miljonäärin poikana, jota kehdosta saakka suojellaan kaikilta niiltä elämän kolhuilta – eikä niitä ole vähän – jotka ovat rahalla vältettävissä tai tasoitettavissa; toinen syntyy kurjuuteen, on lapsena vain yksi suu lisää perheessä jossa on jo liiankin monta suuta syömässä sitä vähää ruokaa mitä mahdollisesti on tarjolla. Yksi syntyy kreiviksi tai markiisiksi ja saa sen vuoksi osakseen kaikkien kunnioituksen, teki sitten mitä tahansa; toinen syntyy sellaiseksi kuin minä, jonka on kuljettava varpaisillaan jotta häntä edes kohdeltaisiin kuin ihmistä. Yhdet syntyvät oloihin joissa he voivat opiskella, matkustaa, kehittää itseään – tulla (sanottakoon) älykkäämmiksi kuin ne jotka ovat älykkäämpiä luonnostaan. Ja niin edelleen, asiassa kuin asiassa... (s. 24)


Fernando Pessoa: Anarkistipankkiiri
Suomentaja: Sanna Pernu
Andalusialainen Koira 1992
71 s.
O Banqueiro Anarquista (1922)

Kirjastosta.


Tässäpä tiiviissä muodossa aikamme sielu. Kyllä, juuri meidän aikamme, 2010-luvun. Kirjan takakannessa todetaan vuonna 1922 kirjoitetun kirjan olevan eräässä pohjoisessa valtiossa 1990-luvulla mitä ajankohtaisin. No, niin se on nytkin, parikymmentä vuotta myöhemmin, jälleen. Valitettavasti?

Kyse on kahden nimettömän ystävyksen päivällisen jälkeisestä dialogista, johon toinen, pian jalkoihin jäävä, koettaa saada hiipumisen jälkeen jälleen eloa. Sitä hän saa, kun suurliikemies ja merkittävä markkinoiden yksinvaltias alkaa kertoa anarkismistaan. Eikä vain nuoruuden anarkismista, vaan edelleen kannattamastaan ja toteuttamastaan aatteesta.

Anarkistipankkiiri on lyhyt oppimäärä yhteiskunnan epätasa-arvoisuuteen ja yksilön keinoihin selvitä sen ehdoista kuivin jaloin. Muutaman kymmenen sivun aikana erikoinen liikemies selittää elämänfilosofiansa, maailmankatsomuksensa, sen synnyn ja muutoksen ja päätymisen tilanteeseen, jossa nyt on – sikarikkaaksi anarkistipankkiiriksi. Kyllä, se on mahdollista.

Joku edellinen lukija oli piirrellyt kirjan marginaaleihin huutomerkkejä. Minua ei huvittanut.

Kirja on ihan näppärä ja arvostan sitä sen 90 vuoden iästä ja tiiviistä muodosta johtuen ihan keskinkertaisesti. Melkoinen osoitus laajasta yhteiskunnallisesta ymmärryksestä, sen sanon. Itse en jaksanut lopulta keskittyä pohtimaan anarkistipankkiirin teoriaa erityisen tarkasti, mutta pääpiirteissään sen pointtina on, että yhteiskunnan sovinnaiset ja teennäiset käsitteet, siis fiktiot, peittävät alleen luonnolliset käsitteet, totuudet. Muut järjestelmät puhdasta anarkismia lukuunottamatta kumoavat kyllä fiktioita, mutta vain toisilla fiktioilla, jolloin ne ovat turhia. Pyrkimyksenä on tavoittaa luonnollinen ja todellinen oikeudenmukaisuus, ja se onnistuu vain anarkismin kautta.

Yhteiskunnalliset vallankumoukset luovat anarkistipankkiirin mukaan vain uusia tyrannioita. Itseään hän ei kuitenkaan tyrannina pidä, sillä tyrannia on teennäisissä arvoissa, ei niitä edustavissa ihmisissä. Vaikka kaikki maailman pääomaa omistavat ihmiset tuhottaisiin, muttei pääomaa sinänsä, jo seuraavana päivänä sillä olisi uudet omistajat.

Anarkisti haluaa vapautta sekä itselleen että kaikille muillekin, hän haluaa vapauttaa koko ihmiskunnan. Ongelma vain on siinä, että sitä ei pankkiirimme mukaan voi tehdä toisten puolesta, vaan jokaisen on vapautettava itse itsensä. Jos alkaa vapauttaa muita, luo lopulta vain uutta tyranniaa, sillä jopa muiden ohjaaminen ja auttaminen on sitä.

Mm. Jotenkin kuulostaa tutulta kaikkinensa, muttei ehkä tänä päivänä niinkään anarkismin käsitteen alla. Jokainen on oman onnensa seppä, jokaisella on luontaiset ominaisuutensa, joilla rakentaa menestystarinansa, muiden auttaminen on holhoamista... Nämä on kuultu aika usein jo. Pelottavan usein.

Kyllä Anarkistipankkiiri nipisti ikävästi jostain aivojen perukoilta. Mutta välipalakirjaksi se silti minulle jäi, hieman yhdentekeväksi ja ohimeneväksi.

Sen käsittelemät aiheet sen sijaan eivät ole yhdentekeviä tai ohimeneviä, kaikkea muuta. Eivät nyt, tuskin tulevaisuudessa. Miten paljon itsekkyys ja vapaus maksaa? Onko olemassa vain yhdenlaista oikeaa vapautta? Mitä kaikkea saa vaatia? Mitä saa vaatia muilta – mitä olla vaatimatta?

Fernando Pessoa (1888–1935) oli portugalilainen runoilija ja kirjailija, joka julkaisi elinaikanaan vain yhden runokokoelman. Kuollessaan maksakirroosiin hän jätti ystävilleen perinnöksi puuarkun, joka sisälsi 30 000 liuskaa käsikirjoituksia: runoja, draamoja, kritiikkejä, tutkielmia, yhteiskunnallisia pohdiskeluja. Hän käytti kymmeniä eri heteronyymejä, joille loi henkilöhistoriat ja luonteenpiirteet kullekin erikseen. Kulttuurin monitoimimies omana aikanaan, ehdottomasti.

Kiitos Karoliinan Ikkunat auki Eurooppaan -haasteen, olen alkanut tietoisesti vilkuilla kirjastossa uusien tuttavuuksien ja uusien maiden suuntaan. Tämäkin löytyi, jälleen, täysin vahingossa.

Loppuun sananen tälle viikolle, Pessoan Alvaro de Camposina vuonna 1928 kirjoittama runo Tupakkakauppa:

En ole mitään.
Ei minusta ikinä tule mitään.
En jaksa haluta olla mitään. 
Vaan minussapa on kaikki maailman unelmat.

Hallandin murha

Pia Juul: Hallandin murha
Suomentaja: Katriina Huttunen
Atena 2011
203 s.
Mordet på Halland (2009)

Omasta hyllystä.


Kirsin kirjanurkan yksivuotisjuhlahuumassa sain synttärisankarilta postissa Hallandin murha -kirjan. Kirsin vieno toive oli, että jaossa olleiden kirjojen uudet omistajat kirjoittaisivat niistä luettuaan arvion. Joten täältä pesee!

Kaikki alkaa murhasta. Bessin mies Halland ammutaan kotitalon edustalle. Miksi? Kuka on syyllinen?

Niin, sepä se. Hallandin murha ei ole mikään dekkari. Sen sijaan se on matka radaltaan nyrjähtäneen naisen pään sisään ja niihin kaoottisiin päiviin, jotka läheisen kuolemaa seuraavat. Murhaa tutkivat poliisit ovat vain kuriositeetti, sillä tällä kertaa ei olla kiinnostuneita rikoksen selvittämisestä vaan siitä, mitä uhrin omaisille tapahtuu veriteon jälkeen.

Bess on novellikirjailija, joka on vuosia sitten lähtenyt ydinperhe-elämästään vanhemman miehen matkaan ja joutunut jättämään taakseen myös tyttärensä. Hallandin kuoleman jälkeen sekä miehestä että Bessin edellisestä elämästä alkaa paljastua uusia puolia. Samalla pitäisi koettaa selvitä väistämättömästä shokista, järjestää hautajaiset ja antaa surun tulla. Mihinkään näistä Bess ei pysty.

Hallandin murha on lyhyt kirja, nopea kuvaus muutamista päivistä sumussa. Bess on kaikin tavoin hukassa, eikä kykene arvioimaan sen enempää omaa käytöstään kuin ympäröivää todellisuuttakaan. Molemmissa on huomattavia vikoja. Lopulta suru alkaa kuitenkin tihkua miehensä menettäneen naisen ymmärrykseen.

En oikein pitänyt tästä kirjasta. Tajuan, että se on varsin taidokas ja sen näkökulma on omalaatuinen, mutta silti en viihtynyt näiden parinsadan sivun mukana. Bess tuntui niin epäluotettavalta ja jopa epämiellyttävältä ihmiseltä, että en voinut pitää hänestä. Ei se varmaan tarkoitus ollutkaan, sillä Hallandin murha ei sinänsä ole mikään ihmiskuvaus, vaan enemmänkin matka kuoleman aiheuttamaan shokkitilaan. Minuun kirja tosin vaikutti niin, että teki mieli ravistella Bessiä ja käskeä häntä kasaamaan itsensä – juuri sitä, mitä järkyttyneessä mielentilassa oleva ihminen ei voi tehdä. Kyllä hän kävi minua hieman sääliksikin, tai itse asiassa aika paljonkin. Hän on niin yksin. Tosin tukea kyllä tarjotaan, mutta Bess ei halua ottaa sitä vastaan.

Hallandin murhan lukeminen oli siinä mielessä raikas kokemus, että se sai minut tajuamaan, kuinka olennainen seikka rikoksia käsittelevästä kirjallisuudesta usein joko puuttuu kokonaan tai jää aivan naurettavaan sivuosaan: murhatun läheiset ja heidän surunsa. Yleensähän esimerkiksi dekkareissa (jollainen Hallandin murha ei tosin edelleenkään ole) uhrin lähipiiri otetaan huomioon lähinnä mahdollisina epäiltyinä, ei niinkään rakkaan ihmisen menettäneinä lähimmäisinä.

Kokonaisuudessaan ahdistava, ärsyttävä ja minua luokseen päästämätön kirja, jossa on se raivostuttava piirre, että tajuan kyseessä olevan hyvän kirjan, mutten vain itse pidä siitä. Ärsyttävää!

Hallandin murha pääsee osaksi Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta ja Maailmanvalloitusta Tanskan osalta. Lisäksi se avittaa TBR-listani lyhentämistä, jee!

Muita arvioita voi lukea esimerkiksi heiltä: Kirsi, Erja, Leena Lumi, Susa ja Norkku. Spoilereita ja muuta pohdintaa Juonittelua-blogissa.