Emily St. John Mandel: Asema 11

 

Tahmaisen vuoden 2022 luettujen parhaimmistoon, ehkä jopa vuoden parhaaksi kirjaksi, nousee Emily St. John Mandelin Asema 11. Huumaavan hieno dystopia on syvän inhimillinen, surumielisyydessään toiveikas, tarkkanäköisyydessään ihmisyyttä vaaliva.

Lähes koko ihmiskunta kuolee äärimmäisen tehokkaasti leviävään virukseen, georgiantautiin. Ne jotka selviävät, joutuvat todellakin selviämään - kaiken uuden edessä, vailla järjestäytynyttä yhteiskuntaa, sähköä, digitaalisuutta, antibiootteja, mitään itsestäänselvänä pitämäämme.

Kaksi vuosikymmentä tuhoisan pandemian jälkeen Kirsten, joka oli kaiken muuttuessa vain 8-vuotias, kiertää Pohjois-Amerikassa asutuskeskuksia osana Kiertävää sinfoniaorkesteria. Orkesteri esittää Shakespearen näytelmiä ja klassista musiikkia, kaikkea sitä, minkä voisi ajatella iäksi kadonneen, mutta joka elää ja sykkii sinnikkäästi edelleen.

Kirstenin kautta seurataan pandemianjälkisen maailman muodostumista ja vakiintumista, niin kuin se nyt voi vakiintua niillä resursseilla, joita enää käytössä on. Niin ikään Asema 11 seuraa maailmaa, joka on meille tutumpi: nykyisyyttä ja mennyttä, kaikkea sitä, mikä oli, ennen kuin romahdus tuli.

Näkökulmia ja kerronnan tasoja on useita. Ne tekevät romaanista herkullisen luettavan, ahmittavan, kerta kaikkiaan mukaansatempaavan. Mennyt peilaa nykyhetkeä ja toisinpäin, ihmisten polut risteävät ja erkanevat, syyt ja seuraukset asettuvat ketjuksi.

Vaikka Asema 11 on dystopia, se ei ole toivoton. Siinä on raakuutta ja kipua, mutta myös kauneutta ja toivoa. St. John Mandel on taiturimainen tarinanrakentaja, hän vie syvälle ihmisyyteen ja elämään. Mistä olennainen koostuu? Miten elämä muiden kanssa onnistuu, kun muut ihmiset ovat turvan sijaan uhka? Mihin voi luottaa, inhimillisyyteenkö?

Koin lukemisen lämpönä ja kuohuna. Tarina imaisi mukaansa, näkyi silmien edessä, tuntui iholla. Asema 11 on yhteisyyttä ja yksityisyyttä, se on melankolinen ja yksinäinen, mutta kuitenkin jollain ihmeellisellä tavalla valoisa.

Emily St. John Mandel: Asema 11
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2022
394 s.
Station Eleven (2014)

Omasta hyllystä.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet

 

Eletään vuotta 2168. Ihmiskunta on levittäytynyt maapallon ulkopuolelle, pääosin Kuuhun, Marsiin ja planeettoja kiertäviin sylinterikaupunkeihin. Maapallo on pahasti saastunut, mutta vielä kuitenkin elinkelpoinen – yhtä kaikki paikka, johon kukaan sieltä pois päässyt ei halua palata kuin korkeintaan turistiksi menneisyyden estetiikkaa ja seikkailuja tarjoaviin kulissikaupunkeihin ja teemapuistoihin.

Parantajana työskentelevä Lumi on jättänyt Maan taakseen vuosia aiemmin lähdettyään mestariparantaja Vivianin oppilaaksi oppimaan parantajien salattua mutta kysyttyä ammattia. Parantajat liikkuvat shamaanien tapaan jossain maailmojen rajoilla ja koettavat auttaa ihmisiä saamaan repeytyneiden sielujensa palasia taas yhteen. Moni kärsii koti-ikävästä, kaikki eivät sopeudu uusille asuinsijoilleen ja jotkut saattavat kaivata sinne, missä eivät ole oikeasti koskaan edes itse käyneet. Työtä riittää, mutta se on parantajalle itselleenkin raskasta. Toipuminen istunnoista vie aikaa.

Lumi on elänyt pitkään vaeltavaa, ehkä hieman levotontakin elämää, mutta pääsääntöisesti se on ollut hyvää. Hänen puolisonsa Sol on marsilainen kasvitieteilijä, jonka kanssa Lumi on saanut nähdä ja kokea paljon, elää vahvassa yhteydessä toiseen ihmiseen, vaikka käsitykset maailmankaikkeudesta ja todellisuudesta poikkeavatkin toisistaan. Sol uskoo tieteeseen, eikä hänen ole ollut helppoa ymmärtää Lumin metafyysisempää todellisuuskäsitystä.

Nyt Sol on kadonnut, eikä Lumi saa häneen yhteyttä. Jotain suurta tuntuu olevan meneillään, mutta mitä ikinä se onkaan, se pakenee Lumin käsistä – toisin kuin muistot, jotka hän punoo yhä vahvemmin osaksi ajatuksiaan ja ymmärrystään.

Emmi Itärannan kolmas romaani Kuunpäivän kirjeet on vahvaa kerrontaa, huikea tulevaisuuden visio, surumielinen kodittomuuden, sijattomuuden ja kaipauksen kuva. Romaanissa Lumi kirjoittaa muistikirjaa, jonka sivuilla näkyy, miten muistoista ja ikävästä vähitellen rakentuu kivuliaastikin aukeava kokonaisuus. Romaanin maailma on karu, synkkäkin, muttei toivoton tai tyystin dystooppinen. Se on kuin tuntemattoman suurkaupungin melankolia, sellainen tunne, joka tulee kun istuu metrossa tai paikallisjunassa tai raitiovaunussa ja näkee ihmisten tulevan ja menevän, mutta itse ei kuulu siellä mihinkään eikä ole ihan varma, minne on edes matkalla – eikä kukaan odota missään.

Kuunpäivän kirjeet on sisällöltään kannanotto Maapallon ekosysteemin herkkyyden ja koskemattomuuden puolesta. Se on kritiikki luonnon hyväksikäyttöä ja luonnonvarojen riistoa kohtaan. Se kertoo ihmiskunnasta, kehityksestä ja ihmisen uteliaisuudesta mutta muistuttaa, kuinka kaikki kokonaisuudet ovat lopulta osiensa summa: kuinka ihminen ei kerta kaikkiaan ole luomakunnan herra eikä maailmankaikkeuden kuningas, vaikka niin erehtyisi luulemaan.

Hieno, mieltä ja kieltä hyväilevä kirja, haikea, karu, silti toiveikas. 

Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet
Teos 2020

382 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjakko ruispellossa, Kirjasähkökäyrä, Kirjapöllön huhuiluja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kulttuuri kukoistaa, Oksan hyllyltä

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 1. Kirjassa kirjoitetaan päiväkirjaa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 19. Kirja, jonka kannet kätkee salaisuuden.

Maarit Verronen: Hiljaiset joet

Maailma loppuu, oletko valmis? Minä en ainakaan ole.

Maarit Verrosen Hiljaiset joet -scifiromaanin päähenkilö Lia sen sijaan tuntuu olevan. Ainakaan hän ei asetu ehdottomaan vastarintaan väistämätöntä vastaan, kun sen lopulta sisäistää. Hän on hieman aiemmin löytänyt joenvarresta viisi pakolaislasta ja tarjonnut näille suojaa ja turvaa, vaikkei hänellä itselläänkään ole ylenpalttisesti mitään. Lapset ovat tulleet Lian asuinmaan naapurista, diktatuurivaltiosta, jossa kansalaisia teloitetaan ja sorretaan estoitta.

Vähitellen maailma ympärillä alkaa järistä pois paikoiltaan. Jonkinlainen kosminen ryppy tai kupru aiheuttaa maapallolle totaalisen tuhon. Maanjäristykset, tulivuorenpurkaukset ja sään ääri-ilmiöt lisääntyvät ensin hitaammin, sitten tuhoavalla voimalla. Vain pieni valikoitu joukko pääsee turvaan, Lia ja lapset porukan jatkona. Mutta turvan olemuskin on muuttuva, ja yhä pienemmäksi käyvä selviytyneiden joukko joutuu yhä tukalampaan tilanteeseen.

Kaiken tämän Lia kertoo toteavalla, raportoivalla tyylillä. Henkilönä hän on tasainen ja rauhallinen, jopa järkyttävien tapahtumien äärellä. Verronen kirjoittaa tarinaansa huolellisesti ja tunnelmaa vähitellen nostattaen. Kaikkea ei avata kokonaan, lukija saa itse pohtia, arvailla ja tulkita. Millainen on maailma, jonka avaruus ympärillä tuhoaa? Ei selvästikään paikka, jonka arvon voisi sellaisenaan laskea korkealle. Epätasa-arvo ja vallan väärinkäyttö ovat vallinneet jo pitkään, eikä väistämätön tuho todellakaan muuta tilannetta oikeudenmukaisemmaksi.

Hiljaiset joet kertoo tilanteesta, johon emme halua joutua. Se saa miettimään, millainen ero on itse tehdyillä ja omasta toiminnasta riippumattomilla päätöksillä. Vaikka romaanissa maailmaa ei voi pelastaa ihmisen teoin, uuden maailman rakentamisessa inhimillistä aspektia tarvitaan. Ahdistavuudestaan huolimatta Hiljaiset joet on antoisa, eheä ja vahva lukuelämys.


Maarit Verronen: Hiljaiset joet
Ulkoasu: Jonna Nisu
Aviador 2018
177 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Hemulin kirjahylly

Han Kang: Ihmisen teot

Ihmisen toiselle ihmiselle aiheuttamalla tuskalla ei tunnu maailmassa olevan rajaa. Sen saa jälleen huomata, kun lukee eteläkorealaisen Han Kangin romaania Ihmisen teot. Mosaiikkimaisen tarinan keskiössä on vuonna 1980 tapahtunut Gwangjun kansannousu, jonka sotilaat tukahduttivat raakaa väkivaltaa käyttäen. Näihin päiviin, niiden tapahtumiin ja niiden vuosikymmentenkin jälkeisiin seurauksiin Ihmisen teot paneutuu.

Romaani muodostuu erillisten ja erilaisia kerrontaratkaisuja käyttävien lukujen ympärille. Han Kang marssittaa näkyville nuoria, jotka lähtevät mukaan kansannousuun ehkä aivan edes sitä ymmärtämättä, niitä, jotka käsittelevät yhä kasvavia ruumiskasoja, niitä, joiden maallinen taival on jo päättynyt. Kansanousun jälkeisinä vuosina sen kokeneet muistavat yhä kidutusten ja kuulustelujen jäljet itsessään, kärsivät traumoista ja myös syyllisyydestä: joskus eloon jääminen tuntuu suuremmalta rangaistukselta kuin mieletön kuolema.

Ihmisen teot imee mukaansa alkusivuilta lähtien, mutta sen lukeminen on raskasta ja julmuuden vuoksi paikoin jopa vastentahtoista. Kirjailija ei edes mässäille kerronnallaan, kaikkea muuta, hän lähinnä toteaa ja raportoi, kuvaa tapahtumia ja ihmisen tekoja niin kuin ne pahimmillaan ovat. Ja silti huomaan, etten ennakkotiedoistani huolimatta ole ollut valmis kohtaamaan aivan kaikkea niin varoittamatta.

Han Kangin kirjoittama tarina pohjautuu monelta osin tositapahtumiin. Se saa miettimään, mistä valta rakentuu, millaisin elementein se muodostuu ja millaisin teoin siitä pidetään kiinni. Valta ei tule annettuna, se on otettava, ja siitä kiinnipitämisestä voikin tulla kaikkea muuta tärkeämpää. Sodan mekanismit ovat minulle paljon ymmärrettävämpiä verrattuna valtaan, jonka voima käännetään kohti omaa kansaa, oman kansan vaientamista, suitsimista ja tuhoamista.

Ihmisen teot on kerronnaltaan monivivahteinen, sisällöltään raaka ja tunnelmaltaan hyytävä romaani. Se vaatii ja pakottaa, eikä tarjoa lohtua. Viimeisen pisteen jälkeen olo on turta.


Han Kang: Ihmisen teot
Englanninnoksesta suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2018
231 s.
소년이 온다 (2014)

Arvostelukappale.


Toisaalla: Tekstiluola, Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Nannan kirjakimara, Oksan hyllyltä, Kirjasähkökäyrä, Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Kosminen K, Lukuisa, Mustetta paperilla, Lady Dandy -kulttuuriblogi, Luetut, lukemattomat, Kirjamies, Maaginen realismi...         

Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään

Matt Haigin Kuinka aika pysäytetään esittelee todellisuuden, jossa vanheneminen ja ajan kulku saavat aivan uudenlaisen merkityksen. Päähenkilö on Tom Hazard, 41-vuotias lontoolaismies, lähiökoulun historianopetteja, yksinäinen susi.

Tomin salaisuus on todellinen, sellainen, jota ei kannata tai saa ääneen sanoa: hän on syntynyt vuonna 1581 Ranskassa ja oikealta iältään siis pitkälle yli 400-vuotias. Hän on kokenut uuden ajan alun noitavainot, Shakespearen menestyskauden, valistuksen, löytöretket, vallankumoukset, sodat, teknologian ja lääketieteen kehityksen. Hänen "vaivalleen" on nimikin: anageria. Hänen kehonsa vanhenee ällistyttävän hitaasti ja on lisäksi terve kuin pukki, sillä esimerkiksi tavanomaiset virussairaudet eivät häneen iske.

Tom on menettänyt perheensä ja rakkaansa jo vuosisatoja sitten. Hänen äitinsä kohtaloksi koitui pojan outo olemus – äiti hukutettiin noitana. Tomin elämän suuri rakkaus Rose kuoli puolestaan ruttoon jo viisikymppisenä ennen 1600-luvun puoliväliä. Rosella ja Tomilla on kuitenkin tytär, Marion, joka peri isänsä harvinaisen ominaisuuden. Häntä Tom etsii, vuodesta toiseen, ympäri maailmaa.

Anageriaa potevat ihmiset, pitkäikäisten albatrossien mukaan itsensä nimenneet Albat, ovat liittyneet yhteen löyhän mutta lopulta sitäkin kontrolloivamman järjestön kautta. Elämä tavallisten ihmisten, Päivänkorentojen, seassa on haastavaa, sillä jossain vaiheessa ikääntymättömyys pistää aina silmään. Niinpä Albat elävät yleensä maksimissaan kahdeksan vuotta samassa paikassa, ennen kuin vaihtavat asuinpaikkaa ja identiteettiä. Ja, niin – rakastua ei saa.

Kuinka aika pysäytetään on viihdyttävä lukukokemus, joka tempaisee mukaansa. Tom on päähenkilönä sympaattinen ja surumielinen, hänen yksinäisyytensä ja kaipauksensa on käsinkosketeltavaa. Historianopettajana hänellä on melkoinen lyömäase: historia muuttuu eläväksi, kun siitä kertoo henkilö, joka on itse elänyt ja kokenut kaiken. Kunhan ei vain möläytä jotain, mikä herättää epäilykset. On raastavaa, kuinka sijattomaksi ja juurettomaksi ihminen muuttuu, kun kiintyminen on kiellettyä.

Vaikka viihdyin Haigin romaanin kanssa hyvin, jokin siinä hiersi. Ehkä kirja yritti jollain tapaa olla syvällisempi kuin osasikaan, alleviivasi sanomaansa ja etenkin tarinan loppupuolella teki helpon tuntuisia ratkaisuja. En voinut myöskään olla kohottelematta kulmiani hyvin ilmeisille valinnoille, mitä Tomin kohtaamiin historiallisiin henkilöihin tulee. Kirjan teema sellaisenaan olisi jo riittänyt pitkälle, ei ajan kulkua olisi ollut mitenkään välttämätöntä korostaa nimenomaan kaikenmoisten julkimoiden kohtaamisella – heitä tuli välillä ovista ja ikkunoista.

Kuinka aika pysäytetään sopii vetävän tarinan ystäville, aikaa, kiintymystä ja yksinäisyyttä pohtiville, historiasta kiinnostuneille ja elämän ihmeellisyyttä janoaville.


Matt Haig: Kuinka aika pysäytetään
Suomentaja: Sarianna Silvonen
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Aula & Co 2018
363 s.
How to Stop Time (2017)

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Vinttikamarissa, Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirjan vuoksi, Kirjaluotsi, Kirjojen keskellä

Paolo Giordano: Ihmisruumis

Moderni sodankäynti on aihepiiri, joka herättää ristiriitaisia ja kipeitäkin ajatuksia. Sotakirjallisuus puolestaan on genre, jota harvemmin tulee luettua. Luen kyllä mielelläni sodasta, mutta "puhtaat" sotakirjat tuntuvat tunkkaisilta.

Paolo Giordanon Ihmisruumis antaa yhden kurkistusikkunan sotaan ja sotakirjallisuuteen. Se on kuvaus italialaisten ammattisotilaiden komppaniasta, joka lähtee komennukselle Afganistaniin. Syyt komennukselle lähtemiseen ovat henkilöillä moninaiset. Luutnantti Egitto toimii komppanian lääkärinä ja syö samalla itse luvattoman suuria mielialalääkeannoksia. Hänellä on takanaan perhehelvetti, joka on oletettavasti tuhonnut tunne-elämän niin häneltä itseltään kuin hänen sisareltaankin. Ylivääpeli René on toiminut sotilastyön ohella maksullisen seksin myyjänä ja huomaa olevansa tilanteessa, jonka ei pitänyt olla mahdollinen: yksi asiakkaista odottaa hänelle lasta. Alikersantti Cederna uhittelee ja machoilee, kiusaa ja alistaa. Korpraali Ietri on nyt parikymppisenä lopulta pääsemässä irti äitinsä rautaisesta otteesta – lähtemällä sotaan – ja haluaa myös miehistyä kaikilla mahdollisilla mittareilla.

Ihmisruumis on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa Kokemuksia autiomaassa kertoo elämästä sotilastukikohdassa Afganistanissa. Komppania asettuu paikoilleen, harjoittelee, partioi, viettää organisoitua sotilaselämää. Kukin ottaa paikkansa, pyristelee irti siviilielämästä, koettaa omaksua maailman, jossa käskyt määrittelevät sen rajat. Toinen osa Ruusulaakso sijoittuu leirin ulkopuolelle. Sotilasjoukon on lähdettävä saattamaan talebanien uhkaamia afganistanilaiskuljettajia tukikohdasta turvallisemmalle alueelle. Operaatio on vaarallinen, jostain näkökulmasta järjetön. Uhka, jonka olemassaolon kaikki tiedostivat, myös konkretisoituu. Kolmas osa Miehiä kuvaa sotilaiden elämää traumaattisen operaation jälkeen: toipumista, kotiinpaluuta, sotkujen selvittämistä. Kukaan ei ole selvinnyt Afganistanista kotiin puhtain mielin. Kaikki eivät palaa sieltä ollenkaan.

Yllätin itseni uppoutumalla kiihkeästi Ihmisruumiin tarinaan, vaikka lähtökohtaisesti sotilasleirielämän ja operaatioiden kuvaus ei ole kiinnostuslistani kärkipäässä. Giordano kirjoittaa aiheesta kuitenkin monipuolisesti ja terävästi. Kirjan nimi lunastaa paikkansa, sillä sotilaan elämän fyysisyys tihkuu riveiltä lähes päällekäyvästi. Sairaudet, rasitukset, halu, lepo, stressi ja pelko näkyvät ja tuntuvat. Samalla ihmisen mielen ja ruumiin haavoittuvuus ja kestokyky käy selväksi.

Ihmisruumis avaa näkymän maailmaan, joka ei ole kauneudella kuorrutettu. Se on vahva romaani sodasta ja sodan vaikutuksesta ihmiseen, mutta kaiken yllä on vahva inhimillinen sävy. Sota on paljon enemmän kuin joukkojen vahvuus tai operaatioiden onnistumisprosentti. Se on jotain, mikä on lopulta ihmisruumiille liikaa.


Paolo Giordano: Ihmisruumis
Suomentaja: Helinä Kangas
WSOY 2014
335 s.
Il corpo umano (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Luetut, lukemattomat, Nannan kirjakimara, Kirjasähkökäyrä, Reader, why did I marry him?

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste (kesäkuun kielenä on italia), Helmet-haasteen kohta 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa.

Ihmisyyden loppu – José Saramagon Kertomus sokeudesta

Kuukauden kieli -haasteessa oli huhtikuussa vuorossa portugalin kieli. Tiesin jo haasteen aloittaessani, että lukisin siihen José Saramagoa. Olen lukenut Saramagolta aiemmin vain Elefantin matkan, ja se jäi mieleeni erikoisen rytminsä vuoksi. Ystäväni on jo vuosia suositellut minulle Kertomusta sokeudesta, joten nyt sain lopultakin itseni tarttumaan siihen. Kannatti.

Eräänä päivänä mies sokeutuu yllättäen ollessaan autossaan liikennevaloissa. Tuntematon hyväntekijä saattaa hätääntyneen miehen kotiinsa (ja sivumennen sanoen varastaa samalla reissulla auton). Käynti silmälääkärillä ei tuota vastauksia: sokeus ei vaikuta johtuvan mistään määriteltävissä olevasta syystä, vaikka silmälääkäri jääkin tapausta suuresti pohtimaan.

Pian ilmenee, että kyse on voimakkaasti leviävästä epidemiasta. Sokeat suljetaan reservaatteihin, sillä leviämismekaniikkaa ei kyetä diagnosoimaan eikä siis estämään mitenkään. Vain ruokaa ja aivan välttämättömiä tarvikkeita toimitetaan sokeiden käyttöön. Itsekin sokeutuneen silmälääkärin vaimo lähtee miehensä mukaan reservaattiin, vaikka jostain syystä näkee edelleen.

Sokeiden keskinäinen solidaarisuus joutuu koetukselle, kun kilpailu yhä vähenevistä resursseista alkaa. Hallituksella ei ole selvästi aikomustakaan helpottaa sokeutuneiden yhä raaistuvaa tilannetta. Ihmisyydellä voi pian pyyhkiä lattiaa.

Saramago kirjoittaa vimmaisella tyylillä, johon tottuminen vie aikansa. Virkkeet ovat pitkiä, välimerkit yliarvostettuja, kuvailu laajaa. Lukemiseen saa keskittyä, mutta kun rytmin mukaan pääsee, se vie.

Hyytävä tilanne ja yhä kaoottisemmaksi muuttuva maailma ravisuttavat paatuneempaakin lukijaa: dystopia on todella vain silmänräpäyksen päässä. Kaaos kehittyy nopeasti hallitsemattomaksi ja ihmiset ryhtyvät eloonjäämiskamppailuun, jonka jälki ei ole kaunista. Romaani saa pohtimaan, millä keinoin hallitsemme elämäämme ja toisiamme ja mihin kaikkeen olemme valmiita ja missä rajat kulkevat. Ihmisen itsekkyys korostuu, kun "alkuperäisten" sokeiden pientä joukkoa lukuunottamatta minkäänlaista yhteishenkeä tai voimien yhdistämistä ei tunnu olevan olemassakaan.

Saramago on eittämättä mieleenpainuva kirjailija, armoitettu tarinankertoja, tarkkasilmäinen havainnoija. Kertomus sokeudesta on romaani, joka osuu kipeästi, paljastaa sellaista, mitä ei haluaisi katsoa – eikä nähdä.


José Saramago: Kertomus sokeudesta
Suomentaja: Erkki Kirjalainen
Tammi 1997
372 s.
Ensaio sobre a Cegueira (1995)

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara

Haasteet: Kuukauden kieli -haaste, Helmet-haasteen kohta 15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja. Erkki Kirjalainen (1944–2008) palkittiin Kääntäjien valtionpalkinnolla vuonna 2000 ja Mikael Agricola -palkinnolla vuonna 2001.

Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohnin uusin romaani Kadotus on tismalleen yhtä terävä ja timanttinen kuin aiemmatkin lukemani. Krohnilla on kyky ilmaista paljon vähällä, tiivistää olennainen ja jättää lukija tilaan, jossa pään sisällä kimpoilevat sekaisin hämmentyneet ajatukset ja ihastus upeaan kieleen ja tarinankerrontaan.

Kadotus on erillisten tarinoiden verkko, jonka keskipisteenä on nimettömän kaupungin löytötavaratoimisto. Sinne päätyy tavaroita, joilla ei päällepäin ole suurta merkitystä – sateenvarjo, yksinäinen tossu, talutushihna – tai joita jonkun luulisi kaipaavan – korvakoru, lompakko, puhelin – mutta joita kukaan ei tule hakemaan. Tavaroiden kautta kuljetaan kaupunkilaisten viettämään edelliseen iltaan, taiteiden ja tapahtumien yöhön, jolloin monen elämä on niksahtanut olennaisella tavalla toiseen suuntaan.

Romaanin rakenne aukoo hukattujen tavaroiden taustoja vähitellen, kerros kerrokselta. Niiden kautta tarkastellaan ihmisiä, jotka ovat ne hukanneet ja kuvataan heidän viettämäänsä iltaa. Loppukesän kaupunkitapahtuma on päällisin puolin virkeä ja iloinen, mutta Krohn ujuttaa pienin elein tunnelmaan uhkaavuutta ja pelkoa. Kun ihmiset kokoontuvat kaduille ja puistoihin seuraamaan tapahtumia ja esityksiä, pääsevät myös pelot ja painajaiset esiin, näytille. Ja mikä on satamasta kuuluva pauke ja meteli?

Kadotus kuvaa meidän aikaamme ja sen huteraa pohjaa. Krohn ei saarnaa, mutta jollain tavalla hänen tekstinsä saa kylmän hien pintaan. Miten heikkoja olemmekaan kaiken saamamme edessä. Miten emme tyydy mihinkään, mikään ei ole tarpeeksi. Miten meillä on sellaiset jumalat, joihin ei voi luottaa. Miten olemme kadottamassa kaiken, katoamassa itsekin.


Sillä onhan kaikista esineistä välttämättömin juuri puhelin. Tarve puhelimelle on eksistentiaalinen ja globaali. Jolla on puhelin, hän on olemassa. Jolla ei ole, hän on kadottanut kaiken ja lopulta katoaa itsekin, puff!
   Mitä puhelin ei olisi? Se on kohtauspaikka, avain ja lamppu, käteinen ja pankki, kello ja almanakka, kamera ja kiikari, uutis- ja tietotoimisto, kirjasto ja kirjoituskone, kartta, kompassi, sekstantti ja sääasema, mikä tahansa soittopeli, nauhuri, pelihalli ja konserttisali, elokuvateatteri ja tavaratalo, posti ja passi. Kaiken lisäksi sillä voi soittaa.
   Mitä puhelimen avulla ei voi saada, sitä ei tarvitsekaan saada. Mitä puhelin ei osaa tehdä, sitä ei tarvitsekaan tehdä. Kuten entisaikojen runoilija, mutta paljon suuremmalla syyllä mekin polvistumme, polvistumme, polvistumme puhelimen edessä. (s. 85–86)

Leena Krohnin kirjat ovat lukunautinto. Ne eivät ole aivan helppoja, missään nimessä ne eivät ole yksioikoisia tai -ulotteisia. Ne kutkuttavat mielikuvitusta, häiritsevät, jäävät kalvamaan. Kadotuksessa Krohn näyttää jälleen kerran vastaansanomattoman taitonsa kertoa jotain olennaista ihmisyydestä ja maailmasta. Ja kuinka herkkää, helposti vioittuvaa ja hajoavaa kaikki on.

Leena Krohn: Kadotus

Ulkoasu: Marjaana Virta

Teos 2018

159 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Lukuisa, Kirjasta kirjaan, Kirjareppu 

Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää

Kahden älykkään ihmisen humaani keskustelu tekee sielulle hyvää. Ja niin tekee myös pulla, epäilyksettä.

Kosmologian professori Kari Enqvist ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi saivat muutamia vuosia sitten idean keskustelukirjasta, joka kertoisi maailmankatsomuksellisuudesta ja ajatuksista sen taustalla. Ei muuta kuin hommiin. Työ eteni vähitellen ja kirjeitä vaihdettiin, keskustelu kulki ja laukkasi villinäkin. Lopputulos, Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää (WSOY 2017), on nyt kansien välissä ja lukijoiden ilona.

Kirjan alussa Saarikivi ja Enqvist esittelevät itsensä lyhyissä teksteissä. Saarikivellä on taustallaan akateeminen kulttuurisuku, Enqvist puolestaan on sukutaustaltaan "harmaa ja draamaton", sukunsa ensimmäinen tohtori. Saarikivi tutkii ja opettaa suomalais-ugrilaista kielentutkimusta, Enqvist on keskittynyt alkuräjähdykseen ja maailmankaikkeuden ensimmäiseen sekuntiin. Kummankin työpaikka on Helsingin yliopisto, mutta hyvin kaukana he ovat toisistaan – jos eivät fyysisesti kuin muutamien kilometrien päässä, oppiaineksiltaan sitäkin enemmän, sillä toinen on "kova luonnontieteilijä" ja toinen "umpihumanisti". Molemmat rakastavat kirjoittamista, ja se myös näkyy teoksessa.

Syvin juopa tai ristiriita keskustelijoiden välillä rakentunee uskonnon ja uskonnollisuuden ympärille. Enqvist määrittelee itsensä uskonnottomaksi (ja on kirjoittanut aiheesta aiemminkin), Saarikivi on puolestaan evankelis-luterilainen kristitty. Uskonnon ja uskomusjärjestelmien merkitystä käsitellään miesten kirjeissä kautta linjan. Miten uskoa perustellaan? Mihin uskontoa ja uskoa tarvitaan? Mitä kompastuskiviä niillä on? Entä yksilön rooli syvästi yhteisöllisen ilmiön sisällä?

Uskonnottomana ihmisenä minun on helpompi kallistua uskon- (tai sen puutteen) asioissa Enqvistin kannalle. Minun on esimerkiksi vaikea niellä Saarikiven ajatusta siitä, että kristitty Kirkkovaltio olisi kehittyessään ja voimissaan pysyessään tuonut mukanaan niin paljon edistystä kuin hän ajattelee. Uskonnot ovat minusta loputtoman kiinnostavia, mutta niillä kaikillä on myös synkkä puolensa, enkä pysty ajattelemaan mitään uskontoa ongelmattomana. Vaikeinta minun on suhtautua siihen, miten uskonnot tai niiden edustajat perustelevat esimerkiksi sukupuolten eriarvoista asemaa tai miten ihmisten henkilökohtaisiin valintoihin ja elämäntapaan puututaan uskontoon pohjautuvin argumentein.

Niin ikään käsiteltäviä aihepiirejä ovat todellisuus, tiedon luonne, kielen ja käsitteiden käyttö sekä erilaiset merkitykset ihmiselon kulussa. Ymmärtävätkö esimerkiksi vuoristokansat määritelmää ääniaalto, jos eivät ole koskaan avovettä ja veden aaltoilua nähneet? Miten väreistä voi puhua, mitä käsitteitä käyttää, jos omassa maisemassa on lähinnä ruskean ja keltaisen eri sävyjä tai lunta ja jäätä?

Enqvist ja Saarikivi tuntuvat löytävän jutunjuurta lähes mistä tahansa ajankohtaisesta ja iättömästäkin aiheesta. Kirjeitä lukee mielellään, niiden väitteitä ja perusteita maistelee mielessään, nyökkäilee ja paikoin pudistelee päätään. Saarikivellä on syvän humanistinen asenne, johon minun niin ikään humanistina luulisi samastuvan helposti, mutta yllättäen koin enemmän yhtäläisyyksiä luonnontieteilijä-Enqvistin kanssa. Vaikka en minä koskaan kyllästy pohtimaan ihmistä, ihmisen mieltä ja toimintaa, olemistamme yksinään ja muiden kanssa, elämäämme ja kulttuurejamme, en totisesti, eivätkä tunnu nämä herratkaan.

Mihinkään varsinaiseen lopputulokseen kirjassa ei tulla tai saada valmiita vastauksia. Keskustelijat kyllä lähentyvät toisiaan, pyörittelevät ja kierittelevät ajatuksia, löytävät uusia tulokulmia. Kirjan tunnelma ei ole ylenkatseinen, vaan lukija voi rauhassa miettiä, mikä hänen oma roolinsa maailmassa on ja miten kirjan teemoja käsittelee.

Saarikivi kirjoittaa lopuksi:

Voimme olla itsellemme ainutlaatuisia, mutta ajattelijoina emme sitä ole. Olemme aikakautemme luomuksia, individualisteja, materialisteja, porvareita tai narsistisia selittelijöitä. Mutta en jaksa nyt tuntea tästä kaikesta aivan tolkuttoman suurta häpeää, koska tähän maailmanaikaan ja maahan satuimme syntymään. (s. 234)

Tähän on helppo yhtyä. Olemme monen asian summia, alkuaineiden yhdistelmiä ja hiukkasseoksia, jotka elävät tietyssä ajassa ja paikassa sen itselleen ainutlaatuiseksi tehden.

Olen onnellinen, että elämme maailmassa, jossa kaikesta häsellyksestä ja uhkakuvista huolimatta on edelleen mahdollisuus ja tilaa rauhalliseen, toista kunnioittavaan ja monipuoliseen keskusteluun, jonka voi käydä kirjallisessa muodossa. Siis niin, että aikaa kuluu niin kirjoittamiseen kuin lukemiseen, eikä ohituskaistaa tai pikakelausnappulaa ole.

Suosittelen Ainoa, mikä jää -teosta ajan kanssa nautiskeltavaksi, omin päin pohdittavaksi, parhaimmillaan muiden kanssa jaettavaksi.


Kari Enqvist & Janne Saarikivi: Ainoa, mikä jää – Keskusteluja siitä, mikä on tärkeää
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
238 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla: Kirjavinkit, Timon poikkitiedepalsta, Matti Mäkelä / Helsingin Sanomat


Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 29. Kirja, jota suosittelisit ystävällesi. Avaan tällä kirjalla myös Tietokirjahaasteen.

Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta

Olen Esko Valtaojan fani, eikä faniuttani ole vähentänyt pätkääkään nyt loppusyksystä käynnissä ollut Vaihtoehto Eskolle -kampanja – päinvastoin. On toki jo aikakin saada Valtaojan rinnalle joku tai mielellään useampikin päivystävä tutkija ottamaan kantaa, kommentoimaan ja popularisoimaan tutkimusta. Vaikka jos totta puhutaan, kyllähän sellaisia vakikommentaattoreita on jo paljonkin, ei Esko ole ainoa.

Valtaoja on avaruustähtitieteen professori emeritus, mutta edelleen aktiivinen keskustelija ja kommentoija. Hyvä niin. Hänen humaaneja, innokkaita tekstejään on ilo lukea.

Kohti ikuisuutta on Valtaojan tuorein populaari kirja (itse asiassa minulla ei ole mitään hajua hänen tieteellisen julkaisemisen ansioistaan, enkä varsinaisesti välitäkään niistä tietää, sillä minulle riittää tämä yleistajuinen tavara aivan hyvin), jossa hän kurkottaa ei enempää eikä vähempää kuin ikuisuuteen. Pessimistit, maailmanlopun ennustajat ja ihmiskunnan tuhosta varmat saavat kyytiä, kun Valtaoja päästää omat villit mietteensä, visionsa ja fantasiansa valloilleen.

Ihmiskunta on kekseliäs porukka, ja vaikka olemme onnistuneet saamaan aikaan kaikenlaista epäilyttävää, on myös syytä uskoa hyvään: ihminen on olento, jolla on taitoa, kapasiteettia ja halua selviytyä yhä kinkkisemmiksi käyvistä tilanteista, ovat ne sitten olleet arkaaisen yhteiskunnan kommervenkkejä, hevosenpaskaan uppoavia suurkaupunkeja (Lontoo) tai pakkorako uusien energiamuotojen löytämiselle.

Kohti ikuisuutta muodostuu kahdeksasta erillisestä, pitkästä luvusta, joiden keskeisiksi teemoiksi nousevat hyvinvoinnin kasvu (ja sen ymmärtämättömyys nykyajassa), ihmisen ja luonnon suhde, ihmiskunnan rajat ja rajattomuus, teknologian kehitys, vastuu, avaruus ja ikuisuus. Kevyttä kamaa, noin erillisiksi sanoiksi kirjoitettuna.

Valtaoja yhdistää henkilökohtaisen yleiseen, paljastaa seikkoja omasta henkilö- ja ammattihistoriastaan, kertoo lukemistaan kirjoista ja kokemistaan kulttuurielämyksistä, vie mukaan matkoilleen ja perhelomilleen Kainuusta Italiaan ja Afrikkaan. Kynä on kevyt mutta sellaisen ammattilaisen käsissä, jolla on varaa ja pokkaa esittää näkemyksiään lähes mistä tahansa maan ja taivaan väliltä ja niidenkin yli ja ali. Valtaojalla on erinomainen taito yhdistää kovaa ja vaikeaa tiedettä kieleen, jota on helppo lukea ja ymmärtää. Hän tekee yleistajuistamisen tavalla, joka ei kuitenkaan saa lukijaa kokemaan itseään idiootiksi, vaikka tiedostaakin olevansa sellaisten asioiden äärellä, joista ei ilman Valtaojaa juuri mitään ymmärtäisi.

Kohti ikuisuutta on kirja, jonka lukemisesta tulee hyvä olo, vaikka sen käsittelemät aiheet eivät ole yksioikoisen positiivisia tai toiveikkaita. Valtaoja kyllä tunnustautuu optimistiksi, eikä tämän kirjan äärellä tarvitse mitään ilmestyskirjan liekkejä pelätä, mutta kyse ei ole myöskään pilvilinnahattarasta.  Pikemminkin Valtaojalla on selkärankaan asti yltävä usko ihmiseen ja ihmisyyteen, siihen, että pohjimmiltaan meistä on niin paljoon, niin älyttömiin, rajattomiin, pelottomiin ja uskomattomiin tekoihin, ettei tulevaisuus voi olla kuin ikuisuudessa. Näinä kvartaaliajattelun aikoina se tuntuu harvinaisen hyvältä.

Jotakin naputtaakseni totean, että kirjassa olevien lainausten lähteet olisi voinut merkitä selvemmin näkyviin sitaatin välittömään läheisyyteen. Jotenkin se vain tuntuu ikuisuuden äärellä hieman höttöiseltä hyttysen ininältä. Onhan tässä piirun verran isompiakin ajatuksia mielen päällä – tai ainakin pitäisi olla!


Esko Valtaoja: Kohti ikuisuutta
Ursa 2017
303 s.

Arvostelukappale.

_________

Toisaalla: Jorma Melleri

Marianna Kurtto: Tristania

"Pitää varoa mitä tahtoo, pitää miettiä mitä toivoo, ja tällaistako on kun toiveet täyttyvät."


Runoilijana ja suomentajana aiemmin julkaisseen Marianna Kurton esikoisromaani Tristania on niin monella tavalla täydellisen hieno romaani, etten edes tiedä, mistä aloittaa. Se vei tarinallaan, kielellään ja tunnelmallaan minulta jalat alta, pyyhkäisi varoittamatta ylitseni kuin aalto eteläisellä Atlantilla, tavoitteli varpaita purkautuvan tulivuoren laavan tapaan ja suhisi korvissani niin kuin vain merituuli voi.

Kirjan miljöönä on kenties maailman syrjäisin paikka: Atlantin valtameressä sijaitseva pieni saari Tristan da Cunha, josta on lähimmälle toiselle saarelle Saint Helenalle 2000 kilometriä matkaa. Miten sellainen paikka voi olla, miten siellä voidaan asua? Hyvin, huonosti ja kaikilla tavoin siltä väliltä, kuten Kurtto romaanissaan näyttää.

Tristania seuraa saaren asukkaiden elämää ja sielua, on vuosi 1961. Lars on perheenisä, syntyperäinen tristanilainen, mutta huomaa yhtäkkiä muuttuneensa britiksi, jättäneensä nousematta paluulaivaan. Hän on rakastunut lontoolaiseen kukkakaupan myyjään, ja haaveiluun taipuvainen kun on, antaa tunteen viedä.

Kotona Tristanilla Larsin vaimo Lise ja poika Jon elävät kuten ovat ennenkin eläneet: tuliperäisen saaren antimilla, yhteisössä joka on tiivis ja tarkkaavainen. Kun tulivuori purkautuu, jännitteet repeävät uuteen muotoon.

Ja kaikesta tästä Lars lukee sanomalehdestä vasta monta päivää myöhemmin.

Kurtto hallitsee käyttämänsä kielen kuin ruhtinatar, pitää tarinansa langat ja jännitteen kohdillaan, paljastaa ihmisyydestä jotain niin raastavan tuttua ja silti uutta ja raikasta, omalla tavallaan kerrottuna. Olin Tristanian äärellä siinä perinteisessä himolukijan ongelmassa, jossa haluaa sekä ahmia että säästellä romaania, joka puhuu juuri minulle ja minun kielelläni.

Romaanin henkilöt ovat kokonaisia, vahvoja. Harvasta heistä voi yksioikoisesti pitää: he ovat yhtä arvaamattomia ja monisärmäisiä kuin saari, jolla asuvat. Ihmisyydessä on jotain hyvin universaalia, sen tiedämme. Ja sen Marianna Kurtto kirjoittaa eläväksi, koetuksi, uskottavaksi.

Lienee selvää, että huumaannuin? Hyvä. Uskallan arvioida lukeneeni nyt vuoden parhaan kotimaisen romaanin. Se on jotain se.


Marianna Kurtto: Tristania
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2017
331 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Tekstiluola, Kirjaluotsi, Lumiomena, Kirja vieköön!, Täysien sivujen nautinto, Mitä luimme kerran

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Tristan da Cunha on Saint Helenan alainen)

Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala

Arundhati Royn Joutavuuksien jumala on haastava, moniulotteinen kirja, joka ei päästä lukijaa helpolla. Sen tarina avautuu ja sulkeutuu kuin spraali kietoen lukijan tiukkaan verkkoonsa. Intian todellisuus herää eloon voimakkaana ja raakana.

Kaikki liittyy perheeseen, joka on hyvin onneton omalla tavallaan ja onnellinen – liekö laisinkaan. Ayemenemissä elää Kochamman perhe. Isoisä on kunnioitetussa valtion virassa ja hakkaa isoäitiä öisin messinkimaljakolla. Isoäiti puolestaan perustaa menestyvän säilyketehtaan, josta perheen varallisuus pitkälti tulee. Tytär Amma hankkiutuu epäsopivaan avioliittoon ja tekee jotain, mitä ei voi antaa anteeksi: ottaa avioeron miehestään ja palaa lapsuudenkotiin lastensa, kaksosten Rahelin ja Esthan kanssa. Ammun täti, nuoruutensa nunnana viettänyt Baby Kochamma kuuluu samaan perheeseen sen tunteettomana ja julmana hahmona. Ammun veli Chacko, kaksosten eno, puolestaan on lähtenyt suurin odotuksin Iso-Britanniaan opiskelemaan, mutta palannut sieltä eronneena ja alisuoriutuneena vain ikävöidäkseen entistä vaimoaan Margaretia ja tytärtään Sophie Molia.

Päähenkilöksi nousee Rahel, jonka kautta perheen traagista tarinaa tarkastellaan vuoroin kirjan nykyhetkessä, kun aikuinen Rahel palaa – niin ikään pettyneenä ja eronneena – Ayemenemiin, vuoroin vuonna 1969, jolloin kaksoset olivat vielä lapsia, perhe pitkälti saman katon alla ja Chacko-enon ex-vaimo Margaret vierailulla Intiassa Sophie Molin kanssa.

Kochamman perhe kärsii niin sisäisistä kuin ulkoisista tragedioista. Perheenjäsenten välillä on kitkaa, jota on mahdotonta hioa pois: näkemykset, ymmärrys ja perhehistoria muodostavat keitoksen, jossa anteeksianto on vierasta ja suvaitsevaisuus pannassa. Lapsiparat, kaksoset Rahel ja Estha saavat toisistaan tukea, mutta yhteiset kokemukset myös erottavat. Perheen aikuiset joko kohtelevat heitä tieten tahtoen kaltoin tai sitten tekevät sen huomaamattaan: väsyneinä, välinpitämättöminä, tyystin ajattelematta, millaisia seurauksia ja vaikutuksia harkitsemattomilla sanoilla voi olla.

Oma tarinalinjansa on kastittoman puusepän Veluthan elämä. Velutha on Kochamman perheelle tuttu vuosikausien ajalta, mutta intialaisen yhteiskunnan ehdottomuus kastijaossa koituu hänen kohtalokseen. Rakkaus, sanotaan, ei tunne rajoja, mutta ihmiset tuntevat.

Joutavuuksien jumala on mieleenpainuva, uniikki lukukokemus, jonka kuvailuun on vaikeaa löytää sanoja. Royn tarinankerronta tempaa mukaansa ja samalla tyrkkii kauemmas, Hanna Tarkan suomennos tuo kielen vivahteet esiin. Kirjan rakenne pitää varpaillaan, muistuttaa huolimatonta lukijaa siitä, mikä on olennaista ja millä tavoin aika tarinassa kiertyy.

Tässä tarinassa ei ole mustavalkoisia kontrasteja, vaan sävyt ovat syvempiä, vivahteikkaampia. Joutavuuksien jumala kertoo maailmasta, jota en tunne, ja jonka lainalaisuudet ovat minulle vieraita. Se voisi kertoa tyystin fiktiivisestä maailmasta, enkä välttämättä huomaisi eroa. Niin uutta ja outoa on elämä, jota Kochamman perhe elää – ja samalla kipeillä tavoilla universaalia, surullista ja yksinäistä, sijatonta ja epäoikeudenmukaisuuksilla kuorrutettua.


Arundhati Roy: Joutavuuksien jumala
Suomennos: Hanna Tarkka
Otava 1997
384 s.
The God of Small Things (1997)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kannesta kanteen, Tekstiluola, Kirjamielellä, Kirsin Book Club, Lukemisen ilo

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 33. Kirja kertoo Intiasta. Kirjallinen maailmanvalloitus (Intia).

Lähtölaskenta Runokävelyyn: Vain olla näin – runoista ja hyvästä olosta

Runous on ihmeellinen kirjallisuudenlaji. Tuskin muihin liittyy tavallisten tai enemmänkin harrastaneiden lukijoiden keskuudessa niin paljon ennakkoluuloja kuin runouteen ja runoihin. En ole itsekään moisista vapaa: joka kerta aiempina vuosina, kun olen jostain syystä päätynyt kirjoittamaan runoista blogiin, olen tehnyt sen jotenkin anteeksipyydellen. Tässä nyt jotain raapustan, mitä lie yritän.

Tämän vuoden Runo100-haasteen myötä olen tarttunut runoihin avoimemmin mielin. Lueskellut, maistellut, palaillut takaisin. Antanut aikaa, kun siltä tuntuu, kiirehtinyt enemmän, kun on ollut sen aika. Ylipäätään olen tehnyt sen tietoisen ratkaisun, että luen runoja, annan mennä.

Viime viikolla löysin Pasilan kirjaston runohuoneesta (kyllä, siellä on runohuone!) Kirsi Kunnaksen vuonna 1950 ilmestyneen runokokoelman Uivat saaret. Vaeltelin Kallioon odottelemaan iltapäiväksi sopimaani tapaamista, ja kaivoin kirjan esiin. Ajattelin, kuinka mageeta olisi lueskella runoja kahvilassa, todella vakuuttavaa.

Sen sijaan, että olisin saanut aikaiseksi jonkin väkinäisen asetelman, uppouduin Kunnaksen runoihin kuin hourupää. Ne ovat ihania. Niissä huokuu luonto ja ihminen, kuvat ja hetket, tunnelma ja jokin syvempi siellä kaiken alla. Jäätelö suli purkkiin ja jäätee laimeni, kun en ehtinyt niihin vilkaistakaan.

En ole ehkä koskaan kokenut runojen kanssa näin sujuvaa yhteisymmärrystä.

- - On hyvä illan käteen painaa päänsä
kun viimein haravaani nojaan, ilta omaansa,
ja työni jätän.
Yöhön on kevyt mennä nukkumaan.

Vaikka Kunnaksen runot on kirjoitettu lähes 70 vuotta sitten, niissä on paljon elementtejä, jotka tekevät niistä samastuttavia ja ymmärrettäviä edelleen. Niissä hehkuu moderni ote, nuoruus, elämän taimet.

Vain olla näin
ja katsella pilveä, kukkaa.
Kääntyä pois siitä mitä odottaa,
laskea kätensä ja olla vailla pelkoa,
vain odottaa - -

Jos Kunnaksen runoja pitäisi koettaa määritellä adjektiiveilla, käyttäisin sanoja jäntevä, soljuva, visuaalinen. Kuvat nousevat vahvoina: mielessään näkee metsää, peltoa, vettä, taivasta, lintuja, puita, ihmiskohtaamisia. Silti runoissa ei ole mitään asetelmallisuutta, ne antavat tilaa ja hengittävät vapaasti.

Ei mitään enempää –
Vain katse joka kaiken ottaa
ja kaiken jättää paikoilleen,
niin että kuva syntyy
ja ihminen
jossa jo kaikki itsessänsä on:
maa, pellot, vuoret metsineen
ja aurinko. - -

Kun luin kalliolaisessa kahvilassa Kirsi Kunnaksen runoja rauhallisena, aurinkoisena kesäpäivänä, tuntui kuin jotain olisi loksahtanut paikoilleen. Oli hyvä olla, ei ollut kiire minnekään. Oli kirja, oli sanoja ja rivejä, oli se väljähtänyt jäätee ja sulanut jäätelö. Tuli olo, jollaisen haluan kokea useamminkin: tunne siitä, että juuri tässä minun kuuluu olla juuri nyt, ei missään muualla vauhkoamassa.

Ihan kuin olisin nytkähänyt pienen liikkeen kohti itseäni.

- - Pysähdyin.
Kauan, tietämättä miksi
olen tässä seissyt.
Ja miksi kulkisin? 

Ja aika lävitseni käy,
se majaa rakentaa,
tietä oviaukon luota eteenpäin se valmistaa,
se odottaa ja minä odotan,
voi viesti ovelleni käydä:
on valmis tie ja tarkoituksen tuntee aika vain,
siihen luota.

Kirsi Kunnas: Uivat saaret. Runoja
WSOY 1950
105 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Runo100, 82. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Helmet-haasteen kohta 4. Kirja lisää hyvinvointiasi

_______________

Kuten tiettäväksi on tehty, ylihuomenna torstaina, runon ja suven päivänä, tehdään Helsingin keskustassa Runokävely kotimaisen runouden hengessä ja sen kunniaksi. Alkupiste on Runebergin patsaalla kello 16. Kaikki ovat tervetulleita. Nähdään torstaina!

Runokävelyn ideointiporukka julkaisee joka päivä lähtölaskentajutun:

1.7. Tuijata
2.7. Hyönteisdokumentti
3.7. Reader, why did I marry him?
4.7. Eniten minua kiinnostaa tie
5.7. Kirja vieköön!
Ja 6.7. kävelemme. Toistan: TERVETULOA!

#runokävely

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Seksistä ja matematiikasta, kukapa ei niistä haluaisi puhua ja lukea? Iida Rauman romaanin kaksinapaisen keskiön toisella puolella on lahjakas matemaatikko Erika, sulkeutunut ja itsekseen, numeroiden kanssa viihtyvä nainen, joka joutuu kohtaamaan koskemattomuuden rajat ylittävän pahan omassa rappukäytävässään. Uhka laukaisee Erikassa muistot ja se vie herkän mielen särkymispisteeseen.

Toinen romaanin keskushenkilö on kirjastovirkailijana työskentelevä Tuovi. Hän pohtii omaa sukupuoli-identiteettiään, rakentaa ihmissuhteita ja niiden aihioita ja kokee tuskaa tuhoutuvan ympäristön ja maailman puolesta. Kun Erika ja Tuovi kohtaavat sattumalta Tuovin työpaikalla, kahden hyvin erilaisen ihmisen polut siirtyvät aavistuksen ja toisenkin verran toisiaan kohti, lähemmäs jonkinlaista keskipistettä ja ymmärrystä.

Rauman romaanissa on vahvoja elementtejä jopa runsauteen asti. Sosiaalisilta taidoiltaan rajoittuneen neron kasvun kuvaaminen muodostaa ensimmäisen puoliskon tarinasta. Erika on perheessään väärinymmärretty: vanhempien huomio suuntautuu lievästi kehitysvammaiseen pikkusiskoon Emiliaan, sillä Erikan erityislaatuisuutta heidän on vaikea ymmärtää. Vain isoisä Rehtori tukee ja kannustaa, tuuppii eteenpäin. Erikan ja Emilian perheen omat salaisuudet alkavat vähitellen kiehua pinnan alla paljastaen menneisyyden tekoja, jotka heittävät varjonsa pitkälle.

Erikassa tiivistyy kahden usein vastakohdaksi määritellyn ilmiön päällekkäisyys. Äly ja ruumiillisuus kohtaavat väistämättä ja jopa alleviivaten, niin monien ruumiillisten kokemusten ja eritteiden kautta Erikan elämää kuvataan. Kuukautiset, seksi, pahoinpitelyn aiheuttamat vammat ja kivulias herpes näkyvät ja tuntuvat kehon epätäydellisyyteenä ja haavoittuvuutena, mutta niin on tilansa myös täydelliselle, kristallinkirkkaalle matematiikalle ja tieteelliselle työlle.

Tuovi puolestaan luovii tarinassa hahmona, joka voitaisiin kietoa ilmeisimmän – transsukupuolisuuden – ympärille, mutta niin ei käy. Sen sijaan Tuovissa kiteytyy jotain olennaista 2000-luvun nuoren kaupunkilaisen aikuisen elämästä: halu elää eettisesti vahvaa elämää, ahdistus maailman tilasta, epävarmuus ihmissuhteissa, putoaminen pois tehokkuuden ja yksioikoisen tien vaatimuksista.

Seksistä ja matematiikasta on vahva, runsas kokonaisuus. Se käsittelee kunnianhimoisesti suuria teemoja, muttei romahda rakennelmansa alle. Lukeminen on nautinnollista, vaikka kirja ei ole mitenkään iloinen saati kevyt. Se haastaa lukijansa kunnon yhtälön tapaan eikä tarjoa pelkästään valmiita vastauksia, vaikka jonkinlaisia ratkaisuehdotuksia esitteleekin. Sen sijaan romaani avaa lukijalle yhä uusia silmuja, lopulta myös kaiken synkän jälkeen jotain toiveikkuudeksi tulkittavaa.


Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Ulkoasu: Tuomo Parikka
Gummerus 2015
474 s.

Kirjastosta

_________

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Reader, why did I marry him?, Rakkaudesta kirjoihin, Luettua elämää, Mari A:n kirjablogi, Opus eka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Täysien sivujen nautinto, Kulttuuri kukoistaa,  Kirjamuistikirja, Iltaluvut    

Haasteet: Suomi(ko) 100 (kirjassa näkyy vahvana sekä vammaisuus että transsukupuolisuus), Helmet-haaste (kohta 20. Kirjassa on vammainen tai vakavasti sairas henkilö), 100 kirjaa vuodessa (34. luettu kirja).

Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta

Iho on ihmisen suurin elin, sen oppii jo peruskoulun biologiantunnilla. Mutta mihin kaikkeen ihosta on, se selviää vaikkapa lukemalla Osuuskumman uuden novelliantologian Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta. Naurattaa vähän tuo "ihon alta" -määritelmä, "ihon alle meneminenhän" on yksi meidän kirjabloggaajien rasittavimpia kliseitä. Ei, en ole tästä taakasta vapaa, vaan varmasti löytyy tämänkin pian 11-vuotiaan blogin arkistoista ties kuinka monta ihon alle menevää tarinaa. (Ei löydy kylläkään enää uudemmista aatoksistani, koko termi on niin pönttö, että vähintään sen yritän aina editoida pois tekstiä oikolukiessa.)

Asiaan. Maija Haaviston ja Juha Jyrkkään toimittamassa kokoelmassa on 11 novellia ja yksi runo (Juha Jyrkkään Keräilijä). Kaikkia niitä yhdistää jotenkin iho: sen toiminta, suojaavuus, uhka. Tyylilajeina on varsin perinteikäs novelli siinä missä lehtijutusta muotonsa saava tarina (Anu Holopaisen Aukkoja sielun peileissä). On selkeää fantasiamaailmaa (Anni Nupposen Marm, ja hänen ihonsa palaa ja J. S. Meresmaan Noitahousut, jotka molemmat ovat kokoelmasta ehdottomia suosikkejani – ehkä pitäisi taas pitkästä aikaa palata fantasian pariin) ja teknologiaviritteistä scifihenkisyyttä (esimerkiksi Tarja Sipiläisen Irtiotto ja Mia Myllymäen Piikikäs Matilda). Myllymäen novellin ohella ulkonäköasioita painottaa Taru Kumara-Moision Menninkäistwist, jossa erikoisen ulkomuodon synnyinlahjanaan saanut nainen kertoo elämäntarinaansa melkoisine käänteineen. Miten paljon painoa ulkonäölle laitetaankaan, ja miten suuren osan iho ulkonäöstä muodostaa!

Maija Haaviston Rakkaudella kasvatettu haisee niin voimakkaasti homeelta, ettei novellia voi kuin ahmia eteenpäin: Livia ostaa umpihomeisen talon, jossa alkaa tarjota ehkä vain hieman kyseenalaisia terveyshoitoja. (Olen itse asunut hometalossa, ja novellin lukeminen oli raadollisen hauskaa. Vaatteista löyhähti selvä homeen haju sen jälkeen.) Nina Niskasen Jo huomenna kaipaan sua on surumielinen kertomus muistin haavoittuvuudesta ja samalla ihon muistista. Minna Roinisen kylpyläympäristöön sijoittuva Nahan luoja on värisyttävän pahaenteinen. M. A. Tyrskyluoto vie Muiston muodossa eroottisen vallan äärelle – tunnelma on hengästyttävän painokas.

Parhaaksi nostan Maria Carolen Kasvattajat, jossa ihoa hyödynnetään uuden teknologian avulla painotuotteissa paperin sijasta. Taito kasvattaa ihoa ei ole aivan satunnaisesti keksitty, vaan sen salaisuus löytyy jostain hyvin kaukaa... Ja ahneuden kanssa käy luonnollisesti ikään kuin kalpaten. Carolen novelli on elävä ja visuaalinen, sen tapahtumat näkee mielessään hyvin vahvasti. Huikeaa spekulointia!

Marraskesi-kokoelman novelleja yhdistää pieni tai hieman suurempi kummallisuuden kolina: mikään ei ole aivan sitä, miltä näyttää ja maailmassa on monenlaista vinksallaan. Kirjoittajat ovat omaäänisiä ja kaikilla on tarinankerronnan taito tiukasti hyppysissään. Kertomusten todellisuudet rakentuvat selkeästi toisistaan erottuvina kokonaisuuksina, ne toimivat omillaan juuri sen aikaa kuin on tarkoituskin ja katoavat sitten viimeisen pisteen mukana.

Aloin lukea kirjaa uteliaana, ennen kaikkea novelleja kaivaten. Niitä sain, ja oli erityisen viihdyttävää päästä nauttimaan useamman eri kirjoittajan antologiasta, jolla kuitenkin on selkeä yhteinen nimittäjä. Lisää kummaa minulle, kiitos!


Maija Haavisto & Juha Jyrkäs (toim.): Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta
Ulkoasu: J. S. Meresmaa
Osuuskumma 2016
193 s., e-kirja

Arvostelukappale.

______

#novellihaasteen potti kasvaa 11 novellilla, kokonaismääräni on nyt 83 novellia.
13. lukemani kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen.

Jukka Laajarinne: Kehys

Jukka Laajarinne on aivan salaa hivuttautunut yhdeksi kotimaisista kirjoittajasuosikeistani. Erityisesti esseekokoelma Tiloissa kolahti kunnolla sen viime keväänä luettuani. Sen lisäksi olen lukenut Laajarinteeltä hieman poleemisen tietokirjan Leikkiminen kielletty! Kontrolliyhteiskunnan lapset sekä kiehtovan romaanin 72. Nyt lukuvuoroon pääsi romaani Kehys.

Kehys muodostaa nimensä mukaisesti raamit eri ajoissa, paikoissa ja tilanteissa olevien ihmisten ja ihmisyhteisöjen tarinoille. Kaikki alkaa nuoresta isästä, joka on jäänyt yksin pienen lapsensa kanssa. Tarinat vaihtuvat kuin kohtaukset elokuvassa, nopeasti leikaten ja uusiin vaiheisiin siirtyen.

Henkilöt vaihtelevat Buddhasta käsityöläisiin, treffailevista nuorista elokuvahahmoihin, rikollisista hyväntekijöihin ja aivan tavallisiin ihmisiin. Aiheina ovat ihmisten väliset suhteet, hyvä ja paha, valinnat ja ratkaisut, sattumat ja merkitykset. Kaiken keskellä on aina kuitenkin ihminen: yksilö, jonka on jollain konstilla selviydyttävä siitä sopasta, jota elämäksi kutsutaan.

Kehyksen rakenne on kutkuttava. Juuri kun tottuu yhteen tarinaan, se vaihtuukin toiseksi. Saattaisi tällainen ärsyttääkin, mutta minua se vain kiehtoi. Tarinat jäävät väistämättä kesken, mutta ehkä parhaiden kuuluukin. Miksi antaa kaikki valmiina lukijalle, laiskaksihan siinä tulee. Nyt joutuu tekemään monta surutyötä, kun hieno hahmo katoaa, vaikka vasta ollaan tultu tutuiksi. Toisaalta näin heillä on mahdollisuus jatkaa matkaansa eteenpäin, tiettömiä teitä kohti ilman, että asiat selitetään puhki.

Kehys saa miettimään kaikkia niitä tarinoita, juonenpätkiä, ihmisiä ja tapahtumia, jotka risteävät toisiaan kaikkialla. Miten silläkin ohikulkijalla saattoi olla aivan samanlainen ajatus yhtä aikaa mielessä, kuinka turhia murheita tulee kantaneeksi, miten lähellä suuret käänteet ovatkaan. Samalla saa lohtua siitä, että suuri osa elämää on kuitenkin aika tasaista, sitä ihan tavallista, ja niin on kaikilla muillakin, vaikka joskus voisi muulta näyttää ja kateus kalvaa, kun vertaa muiden upeita elämiä omaan keskinkertaiseensa.


Jukka Laajarinne: Kehys
Ulkoasu: Timo Mänttäri
Atena 2010
175 s.

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Helena Rintala / Kiiltomato.net, Antiaikalainen, Rakkaus on koira helvetistä

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Välillä mietin, miltä tuntuisi vetäytyä säpisevästä yhteiskunnasta sivuun, jonnekin ihan omaan rauhaan. Omassa mökkisaaressani Itä-Suomessa pystyn sitä ajoittain harjoittelemaan, vaikka omavaraisuudesta ei siellä voi oikein puhua sen rakentuessa vain mustikoille ja puolukoille.

Aika ajoin tämä kaikki pyöritys vain väsyttää ja kanssaihmiset ärsyttävät.

Laura Gustafssonin Korpisoturin päähenkilö Ahma ei ainoastaan mieti vaan myös toteuttaa vetäytymisen. Hän muuttaa itärajalle tarkoituksenaan päästä eroon turhasta yhteiskunnasta vaatimuksineen ja typeryyksineen. Ahman tavoitteena on omavaraistalous mahdollisimman pienellä energiankulutuksella. Valmistautuminen maailmanloppuun on alkanut.

Ahma haluaisi olla ihmiskontakteista vapaa, mutta valitettavasti se ei edes pikkupaikkakunnan peräkylällä onnistu täysin. Paikalliset alkuasukkaat suhtautuvat tulokkaaseen epäillen, mutta myös uteliaita on. Ahma huomaa oman laumansa kasvavan, kun hehkeä Pamsu ja esikoistaan odottava Linnea lyöttäytyvät yhä tiiviimmin hänen seuraansa. Myöhemmin joukon jatkoksi saapuu myös Ahman nettituttu Kapu. Eikä pidä unohtaa eläinystäviä, kuten Ahman pihapiiriin majoittuvaa sikaa.

Taustalla humisee Suomen sisä- ja ulkopolitiikka. Suomi sulkee ovensa pakolaisilta ja joutuu muiden maiden kauppasaartoon. Väistämättähän se alkaa rapistaa yhteiskunnan toimintaa ja ajatuksella vuosikaudet hekumoineet survivalistit pääsevät testaamaan taitojaan, kun kaikesta on pulaa.

Korpisoturi on rempseä, eloisa ja räiskyvä romaani. Sen tarina puksuttaa menemään ilman suvantoja, kasvattaa kuvioitaan vähitellen ja pysyy kuitenkin kaiken aikaa huolella kasassa. Ahma on päähenkilönä mainio: aika outo, epäluotettava mutta silti uskottava. Juuri sellainen tyyppi, jollaista ei ehkä itse henkilökohtaisesti tunne, mutta jollaisia tietää olevan. Siellä jossain, spelttiä kylvämässä.

Naishahmoja tarkastellaan pääosin Ahman näkökulmasta, ja vaikka se on väistämättä yksiulotteinen, naiset osaavat yllättää. Ei ole aikaa tai halua jäädä korpisoturin katseen määrittelemäksi tai hänen sääntöjään orjallisesti noudattamaan.

Gustafsson kirjoittaa jollain tapaa veikeästi. Kieli kutittelee, hauskuuttaa ja on silti viiltävän tarkkaa kuvausta Suomesta ja suomalaisista, korvesta ja yhteisön muodostumisesta. Luonto on yksi romaanin päähenkilöistä, tai pikemminkin ihmisen suhde siihen. Kuinka etäällä siitä olemmekaan, kuinka suuriin vaikeuksiin joutuisimme, jos täysihoito päättyisi ja olisimme yhtäkkiä itse vastuussa pärjäämisestämme.

Ihmisluonto on aiheena ikuinen, mutta Gustafsson puhaltaa siihen raikasta uutta pontta. Korpisoturi on hauska kirja, vaikka vakavia aiheita käsitteleekin. Se on samaan aikaan ajankohtainen, pohdituttava ja viihdyttävä. Oivaa luettavaa niin kaikille oman elämänsä wannabe-survivalisteille kuin meille mukavuuksiinsa tuudittautuneille laiskureille.


Laura Gustafsson: Korpisoturi
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Into 2016
257 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Kanava Klassikko, Vinttikamarissa, Kirja vieköön!, Kaiken voi lukea!, Tekstiluola, Pihin naisen elämää  

Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet

Emma Puikkosen Eurooppalaiset unet on helähtelevä episodiromaani, jonka luvuissa kuljetaan ajassa, paikassa ja mielentiloissa ristiin rastiin Euroopan laitoja. Henkilöt kohtaavat toisiaan, pidempään tai ohimennen, kulkevat elämässään tiettyjä polkuja pitkin ja samalla Euroopan historia ja tulevaisuus kohisee taustalla vahvana.

Puikkonen rakentaa kerrontansa huolellisesti, ilmavasti ja pakottomasti. Mittaa kirjalla on alle 200 sivua, mutta tarinassa on kaikki tarvittava, jotta se muodostaa kiehtovan, elävän ja sykkivän kokonaisuuden.

Eurooppalaiset unet tulevat todeksi niin Gdanskin telakalla työläisten lakon alla, sairasvuoteella pohjoisessa, jalkapallo-ottelussa Belgradissa, ihmissalakuljettajien rekassa, berliiniläisessä hotellihuoneessa ja muurin molemmin puolin, tosi-tv-sarjan kuvauksissa Ibizalla, nuorisojengissä Tukholmassa, tulevaisuuden Lontoossa. Vaikka yhtäläisyydet voivat kylmiltään kuulostaa näennäisiltä, todellisuudessa ne ovat sitäkin vahvempia.

Puikkonen leikittelee ajatuksella pienistä yhteyksistä, toisiinsa johtavista tapahtumista ja kohtaamisista, joita ei voi suunnitella – vai voiko sittenkin? Pieniä maagisen realismin elementtejä on mukana sopivasti ripoteltuna, ja juuri se tekee kirjan tunnelmasta unenomaisen, hieman leikittelevän ja kuitenkin syvästi melankolisen.

Eurooppalaiset unet on romaani, joka kannattaa ehdottomasti lukea. Vahvaa kotimaista kirjallisuutta, joka on samalla niin universaalia, että sen voi kokea omakseen hyvin monelta eri kantilta tai erilaisissa tilanteissa. Varsinainen aarre, syyttä suotta vaille suurempaa näkyvyyttä jäänyt.


Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
Ulkoasu: Anna Makkonen
WSOY 2016
179 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjapolkuni, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa, Täysien sivujen nautinto

David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö

Voi David. Yhteinen matkamme on alkanut vasta muutama vuosi sitten, enkä soisi sen päättyvän. Valitettavasti aika ja elämä ovat rajallisia, ja tuotannollasi on kirjailijoille varsin tyypilliseen tapaan alku ja loppu, joka on jo tullut, vuonna 2008. Onnekseni paljon tuotantoasi on minulla vielä lukematta, vuoroaan odottamassa. Ja saakin odotella, sillä suomennettuna on vasta kolme teosta: esseekokoelma Hauskaa, mutta ei koskaan enää, lyhytproosakokoelma Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja ja nyt kahdesta eri novellikokoelmasta koostettu Kummatukkainen tyttö. Miksi odotella? Koska kielitaitoni ei taivu niin pitkälle, että saisin sinusta irti sen, minkä Juhani Lindholm on taiturimaisesti suomen kielelle kääntänyt.

Irtisaatavaa on paljon. Luin Kummatukkaista tyttöä kuukauden verran, hitaasti teksti kerrallaan. Alkupuolen kuusi novellia ovat vuodelta 1989 kokoelmasta Girl with Curious Hair ja viimeiset kuusi vuonna 2004 julkaistusta kokoelmasta Oblivion. En halunnut kiirehtiä, sillä toivoin, etteivät novellit loppuisi. Toisaalta novellit myös vaativat paljon: ei niitä hetkessä hotkaista, vaikka mieli tekisikin. Tai ainakaan minä en hotkaise.

Vanhemmista novelleista parhaiten potkivat kolme ensimmäistä. Kaikeksi onneksi myyntipäällikkö oli ensiaputaitoinen vie lukijan suuren korporaation käytäville, 1980-luvun nousukauden kohinaan, imaisee osaksi valtavia järjestelmiä, bisnestä, kaikkea kasvotonta ja nimetöntä. Novellin hahmoillakaan ei ole nimiä, he ovat vain ammattinimikkeitään ja statuksiaan. Niminovelli Kummatukkainen tyttö vääntää tunteettomuuden äärimmäisyyteen, kun raharikas penikka päätyy hengailemaan punkkariporukan kanssa. Lyndon taas kuvaa Yhdysvaltojen politiikkaa ja tekopyhyyttä 1960-luvulla, rooleja ja valheita sukeltamalla presidentti Lyndon B. Johnsonin "hoviin" kaikkea muuta kuin yksioikoisen kertojan, Johnsonin avustajakaartiin liittyvän miehen kautta.

Uudemmat, kirjailijan tuotannon loppuvaiheen novellit ovat kaikki vahvoja, kukin tavallaan. Ei sielu ole ahjo on koulumaailman, kasvatuksen, median ja hierarkioiden kuvaus – jossa on jälleen erinomainen, epäluotettava ja outo kertoja. Palaneiden lapsien inkarnaatioita on lyhyt ja irvokas. Mikä voi mennä pieleen, menee. Tienraivaaja tämäkin on eräänlainen antropologinen seikkailu yhtä lailla tutkimuksen, vallanjaon ja uskomusten äärelle. Filosofia ja luonnon peili keikauttaa oletuksia, hämää ja härnää erikoisella äidin ja pojan suhteella. Unohdus alkaa kuin mikä tahansa raharikkaiden perhedraama päätyäkseen olemaan, no, raharikkaiden perhedraama – ja niin paljon muuta.

Kaikkein parhaimmaksi nostan novellin Vanha kunnon neon, joka kertoo itsemurhan tehneestä miehestä ja pohtii yhtä lailla depression muotoja, terapiaa, elämänvaiheita kuin omaa merkityksettömyyttämme kaikessa tässä. Novellin loppuhuipentuma on niin hieno, että melkein itkin sitä lukiessani – puhtaasti siksi, että sen lukeminen sai tajuamaan, miten äärimmäisen lahjakas kirjailija David Foster Wallace oli. Eikä häntä enää ole, eikä lisää tällaista tule, ei ikinä.

Kummatukkaisen tytön lukeminen oli ihanaa ja kamalaa. Novellit ovat haastavia, niihin on pakko keskittyä, ja välillä on vain myönnettävä, että yli menee niin että lotisee. Samalla lohduttaa: näitä tekstejä voisi lukea yhä uudelleen, ja aina niistä löytyisi jotain uutta, aivan taatusti.

Olin kesäkuun alussa Siltala-kustantamon kutsumana David Foster Wallace -illassa Yhdysvaltojen suurlähetystössä. Katsoimme viime vuonna julkaistun elokuvan The End of the Tour, joka kuvaa toimittaja David Lipskyn (Jesse Eisenberg) muutaman päivän mittaista tutustumista David Foster Wallaceen (Jason Segel) tämän kirjakiertueella vuonna 1996, juuri Infinite Jestin julkaisun jälkeen. Elokuva tasapainoilee mielestäni onnistuneesti vilpittömän indiehenkisyyden ja henkilönpalvonnan välimaastossa – joskin itsehän olen tässä nimenomaisessa tilanteessa taipuvainen jälkimmäiseen ja siksi ehkä jäävi arvioimaan juuri mitään. Elokuvan jälkeen toimittajat Taru Torikka ja Samuli Knuuti sekä suomentaja Juhani Lindholm keskustelivat keskenään ja meidän muiden kanssa DFW:stä, hänen tuotannostaan ja jälkimainingeistaan.

On tämä jännä juttu, kirjallisuus ja kirjailijat. En minä muutama vuosi sitten ollut koskaan kuullutkaan David Foster Wallacesta: nyt kaikki häneen liittyvä kiinnostaa tuhottoman paljon. Onhan hän hurjan vaikea kirjailija, tuotanto on todella haastavaa, enkä missään määrin väitä täysin – tai lähimainkaan – ymmärtäväni, mistä on kyse. Enkä edes ole, Samuli Knuutia vapaasti lainaten, onneton nuori mies 1990-luvulla, jollaiselle tämän varsinaisesti "kuuluisi" iskeä ja upota.

Ja siitä huolimatta Wallacen lukeminen on nautintoa. Se pakottaa miettimään, olemaan kartalla ja myöntämään oma vajavaisuutensa. Kuinka on yhtä aikaa rujon ja yltäkylläisen nykyajan orja, viettien ja himojen viemä, huijattavissa, nuijittavissa. Ja samalla olennainen yksilö, jossain kaiken tämän kaaoksen kulmalla jalkojaan heiluttelemassa ja vetämässä taas uudelleen henkeä.


David Foster Wallace: Kummatukkainen tyttö
Suomentaja: Juhani Lindholm
Ulkoasu: Ilkka Kärkkäinen
Siltala 2016
320 s.

Arvostelukappale.

_______

Toisaalla: Esa Mäkijärvi / Merkintöjä, Mummo matkalla

Radio Helsingin Suuren hesalaisen kirjakerhon podcast-tallenne David Foster Wallacesta kuunneltavissa täällä.

Margaret Atwood: Uusi maa

Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogian päätösosan suomennos oli yksi eniten odottamani kirja tälle vuodelle. Koulujen päättyessä marssinkin saman tien ostamaan sen itselleni lomanaloituskirjaksi. Ja niinhän siinä kävi, ettei kirjaa lukiessa oikein voinut edes nukkua – oli pakko ahmia se aivan järkyttävää vauhtia.

Luin sarjan kaksi edellistä osaa Oryxin ja Craken sekä Herran tarhurit kesällä neljä vuotta sitten. Kun aloitin Uutta maata, mietin, olisiko pitänyt tässä välissä lukea ne uudelleen. Moni asia tarinan kokonaisuudessa oli jo unohtunut, ja jouduin totisesti tekemään aivojumppaa saadakseni juonenpäistä kiinni. Sen verran hieno ja moniulotteinen kokonaisuus on kyseessä.

Uusi maa alkaa siitä, mihin edelliset osat ovat jääneet. Vedetön tulva, rutto, on pyyhkinyt lähes koko ihmiskunnan tieltään, ja vain muutama ihminen on säilynyt hengissä sattuman kaupalla. Kaupungit ovat jo alkaneet metsittyä, geenimuunnellut eläimet ovat uhkana, eikä kehenkään voi oikein luottaa. Laboratorio-olosuhteissa tuotettu uusi ihmisrotu, lempeät crakelaiset, ovat säilyneet hengissä. He eivät ymmärrä valtapeliä, väkivaltaa tai abstraktia ajattelua. Crakelaisten kanssa tuhoutuneille puistoalueille asettuu asumaan entisen bioterroristiryhmän jäljelle jääneet jäsenet. Päähenkilöinä ovat jo Herran tarhureista tuttu Toby ja hänen rakkautensa kohde Zeb, jonka taustoja tarina avaa vähän kerrallaan. Tarinan nykyhetkessä joukkio koettaa lähinnä selviytyä hengissä.

Atwoodin luoma maailma on nurja ja hurja. Tiede ja teknologia ovat vieneet kehityksen tasolle, jossa millään muulla kuin omalla henkilökohtaisella hyvinvoinnilla, korporaatioiden menestyksellä ja vallan hallinnalla ei ole väliä. Yhteisöllisyys, empatia ja hyvinvoinnin jakaminen ovat vieraita käsitteitä. Uusi maa kuvaa nimensä mukaisesti tilannetta, jossa huippuunsa viritetty yhteiskunta on tuhoisan pandemian myötä romahtanut totaalisesti. On uuden ajan ja uuden järjestelmän aika – jos siihen saakka selvitään.

MaddAddam-trilogia on tarkka, hyytävä ja vastaansanomaton kuvaus maailmasta, jossa osin jo elämme. Rakennamme muureja ja tuhoamme siltoja, pyrimme suojelemaan vain sitä, minkä itse omistamme ja koemme ansaitsevamme, haluamme aina vain enemmän, emme suostu luopumaan. Rajat vedetään oman menestyksen ja toisen ihmisen väliin: vain minulla ja läheisilläni – kaltaisillani – on väliä.

Uusi maa ei kuitenkaan ole toivoton. Se kuvaa ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden voimaa, hengissä vähällä selviytymisen taitoa, uuden elämän syntyä. Ehkä meillä ihmisillä on vielä tulevaisuus, jos vain osaamme käyttää sen oikein.


Margaret Atwood: Uusi maa
Suomentaja: Kristiina Drews
Ulkoasu: ?
Otava 2015
553 s.
MaddAddam (2013)

Oma ostos.

_______

Muualla: Taikakirjaimien Raija, Kaikkia värejä -blogi.

Kirjan kannen kukka ja kolibri -kuvalla ruksaan Kirjankansibingosta ruudun Luonto.