Murha Mesopotamiassa, Agatha Christie 125 vuotta ja Idän pikajuna -haastekoonnit

Lomaan kuuluu ehdottomasti kunnon dekkari, ja kukapa muu sellaisen käytännössä varmuudella tarjoaisi kuin Agatha Christie.

Murha Mesopotamiassa on tarina, jonka meille kertoo sairaanhoitaja neiti Amy Leatheran. Hän on työkomennuksella Irakissa ja päätyy seuraavaan työtehtävään eräänlaiseksi seuraneidiksi. Arkeologisilla kaivauksilla oleva retkikunta on jollain tapaa kummallinen, ja kaivausten johtajan vaimo rouva Leidner tuntuu pelkäävän jotakin. Hänen seurakseen neiti Leatheran saapuu.

Retkikuntaan kuuluu monenlaista väkeä: on pappia, valokuvaajajaa, intohimoista arkeologia... Murhan tapahtuessa käytännössä kaikki ovat epäiltyjä, sillä ulkopuolista henkilöä ei taloon ole voinut päästä – ja alibit ovat heikkoja. Sattumalta lähistöllä oleskellut Hercule Poirot tarttuu tietenkin toimeen ja alkaa ratkoa mystisen tuntuista tapausta. Pian tapahtuva toinen murha ei ainakaan helpota arvoitusta!

Ah, kunnollinen suljetun tilan mysteeri! Kiitos rouva Christie tästä ilosta! Verrattuna siihen Poirotiin, jonka luin lauantaina lukumaratonilla, tämä oli aivan erinomainen tapaus. Tietenkin loppuratkaisu on sen verran mielikuvituksellinen, etten ollut omani kanssa lähimaillakaan, mutta pakko todeta, että hyvää rikosviihdettä kyllä sain. Mistä nämä kaikki murhatavatkin on keksitty? Kaikkea sitä...

Christiet tarjoavat pääosin maittavaa ja kutkuttavaa lukuiloa. Niissä on kunnollista vanhan ajan tuntua, herrasmiehiä ja huijareita, luokkayhteiskunnan ja sen sosiaalisten suhteiden tiukat normit ja hupaisat tavat, erikoisia ihmisiä ja mielikuvituksellisia tapahtumia. Jotenkin tuntuu, että jos ottaisi kovasti päähän tai lukuinto olisi kateissa, Christien kirja auttaisi siihen. Ehkä niissä on jotain turvallista: on aika varma, että tietää mitä saa. (Joskaan syyllistä ei perhana vieköön kyllä itse löydä.)

Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa
Suomentaja: Eero Ahmavaara
Ulkoasu: Samuli Alapuranen
WSOY 2015 (1. painos 1957)
279 s.
Murder in Mesopotamia (1936)

Kirjastosta.

Muutkin ovat pähkäilleet kirjan parissa, esimerkiksi Jokke, MarikaOksa, Salla, Elina, Paula, Jassu ja Aletheia.

______

Olen tässä pohdiskellut, että loppujen lopuksi en olekaan tainnut lukea ihan mahdottoman montaa Christien kirjaa. Joskus varhaisteininä varmaan useamman, jokusen jonain opiskelukesänä, ja nyt blogiaikana neljä, joista kolme tänä vuonna: tämä Murha Mesopotamiassa, lauantainen Neljä suurta ja kesällä lukemani Rakkauskirjeiden salaisuus. Tämän vuoden lukukokemuksilla osallistun Hurjan Hassun Lukijan Agatha Christie 125 vuotta -lukuhaasteeseen, joka on käynnissä vielä 10.1. saakka, mutta omat dekkarihetkeni taitavat olla nyt toistaiseksi luetut.

Luetut kirjat siis:

Agatha Christie: Rakkauskirjeiden salaisuus (1925/1985)
Agatha Christie: Murha Mesopotamiassa (1936/1957)
Agatha Christie: Neljä suurta (1927/1978)

Kiitos Jassulle hauskasta haasteesta, joka tarjosi lukemisen iloa ja murhamysteerejä!

Muutaman päivän kuluttua eli vuoden lopussa päättyy Sheferijm-blogin hauska Idän pikajuna -lukuhaaste. (Ainon uusi blogi täällä.) Idän pikajunalla oli siis tarkoitus matkustaa Pariisista Istanbuliin junan pysähdyspaikkoja suinkaan unohtamatta. Lähdin kunnianhimoisesti matkaan ja pyrkimyksenä oli kulkea reitti järjestyksessä. Ihan täyteen suoritukseen en päässyt, sillä puksuttelin lopulta eteenpäin pysähtymättä Bukarestiin tai Varnaan. Yhtä kaikki luin kuusi kirjaa ja pääsin Istanbuliin asti, nimikkeekseni sain siis Tottuneen matkustelijan.

Luetut kirjat:

1. Pariisi (Ranska) – Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar

2. Strasbourg (Ranska) – Nicolas Freeling: Leski 

3. München (Saksa) – Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

4. Wien (Itävalta) – Douglas Coupland: Eleanor Rigby

5. Budapest (Unkari) – Julie Orringer: Näkymätön silta

6. Bukarest (Romania) 

7. Varna (Bulgaria) 

8. Istanbul (Turkki) – Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Kiitos Ainolle haasteesta, joka tosiaan oli varsin haastava!

______

Ensi vuodelle on taas uudet haastekujeet. Avasin blogissani marraskuussa Kansojen juurilla -lukuhaasteen alkuperäiskansoihin liittyen (mukaan ehtii vielä oikein hyvin, vink!). Aion osallistua myös MarikaOksan Seitsemännen taiteen tarinat -elokuvahaasteeseen, Ketjukolaajan Leningrad – Ost-Berlin -haasteeseen ja Lukumadon Läpi historian -lukuhaasteeseen. Ja odottelen toki innolla, mitä muita haasteita vielä keksitäänkään!

Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella

Pari vuotta sitten sain vierailla Reeta Paakkisen kanssa Kotona Istanbulissa. Kun tämän toimittaja-kirjailijan uusi teos Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella ilmestyi, se päätyi ilman muuta luettavien pinoon. 400 sivun mitta sai hieman nieleskelemään, mutta se selätettiin nopeasti.

Paakkinen on asunut vuosia Turkissa ja Kyproksella ja tuntee maat jo lähes kuin omat taskunsa, mikä myös näkyy kirjassa. Aihepiirit liikkuvat osmanihoveista lähihistoriaan, Kyproksen kriisistä Syyrian sisällissodan pakolaisiin, mielenosoituksista mediaan, ympärileikkauksista plastiikkakirurgiaan, äitimyytistä perheväkivaltaan. Painava ja kevyt vuorottelevat, jutustelevasta tyylistä siirrytään vaivatta tutkivaan journalismiin.

Jo kaksi vuotta sitten Paakkisen edellistä kirjaa lukiessani mietin, että olisi kiehtovaa vierailla Istanbulissa. Tunne ei ainakaan heikentynyt nyt, kun sain palata kirjoittajan eläväisen kerronnan siivillä tuohon historialtaan ylettömän runsaaseen kaupunkiin. Muuallakin Turkissa kirjassa kyllä vieraillaan, ja kirjan lopussa oleva kartta on suureksi hyödyksi eri paikkoihin tutustuttaessa.

Vaikka kirjan alaotsikkona on elämää Turkissa ja Kyproksella, jää Kypros selvästi Turkin jalkoihin. Se saa olla eräänlainen sivupolku, pikkusisarus. Kokemusta Paakkisella sieltäkin on, mutta kirjasta on aistittavissa, kuinka suuri Turkin merkitys hänelle on – muu jää varjoon, mutta antaa jäädä!

Kuun ja tähden mailla saa lukijan miettimään omia ennakkoluulojaan ja -asenteitaan. Itse voin myöntää, että Turkki herättää minussa varsin ristiriitaisia tuntemuksia. En ole siellä koskaan käynyt, mutta juuri niinhän ennakkoluulot toimivat... Paakkinen on molemmilla kirjoillaan saanut minut vakuuttuneksi siitä, että Turkkiin on syytä tutustua avoimin mielin: maa on suuri, sen kansa monikasvoinen, elämä kaupungissa aivan toista kuin maalla, valtauskonnosta on monta tulkintaa ja kulttuuri sekoitus uutta ja vanhaa.

Kirjasta huomaa, että sen kirjoittajalla on jo pitkä kokemus vierailla mailla asumisesta ja elämisestä. Alkuinnostus ja -ihastus ovat jo aikaa sitten rapisseet realismin tieltä, mutta edelleen identiteetti on maahanmuuttajan ja monen kulttuurin välissä eläjän – uteliaan sopeutujan.

Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella tarjoaa kiehtovan nojatuolimatkan itäiselle Välimerelle, Euroopan ja Aasian rajalle, kulttuuriin, jota voi yrittää ymmärtää, mutta joka ehkä lopulta on kuitenkin ennen kaikkea kokemista ja elämistä, jotain, mitä ei turhaan kannata yrittää selittää.


Reeta Paakkinen: Kuun ja tähden mailla – Elämää Turkissa ja Kyproksella
Ulkoasu: Satu Kontinen
Atena 2015
419 s.

Arvostelukappale.

_____

Toisaalla: Kirjavinkit, Assyriologin lifestyle-blogi, Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä

Idän pikajuna -lukuhaasteessa puksutan tällä kirjalla päätepysäkille Istanbuliin.

Julie Orringer: Näkymätön silta

Olo on pöhnäinen. Kuin kurkkuuni olisi kaadettu litra siirappia, minkä jälkeen minut olisi pakotettu karuselliin ja kielletty sen jälkeen oksentamasta.

Julie Orringerin Näkymätön silta on historiallinen romaani, rakkausromaani ja sotaromaani. Se kertoo unkarinjuutalaisesta perheestä ja etenkin sen keskimmäisestä pojasta, Andraksesta. Andras lähtee Unkarista Pariisiin vuonna 1938 opiskelemaan arkkitehdiksi. Vaatimattomista oloista ponnistava nuorukainen on saanut stipendin, mutta menee myös töihin teatterin tarpeistoavustajaksi. Uusia ystäviä ja vihollisiakin löytyy, ja yleinen ilmapiiri alkaa kiristyä juutalaisten osalta.

Ja Pariisi – siellä odottaa tietenkin myös Rakkaus ja Intohimo. Baletinopettaja Klara, kohtalokas vanhempi (=kolmekymppinen) nainen, saa Andraksen pauloihinsa, ja rakkaussuhde syttyy Pariisin taivaan alle. Ah! Klaralla on traaginen menneisyys Budapestissä, ja historian kiemurat alkavat vähitellen avautua.

Kirjan ensimmäinen puolisko kuluu pääosin Pariisissa pääosin juutalaisten henkilöiden elämää seuraten. Toinen osio kirjasta sijoittuu Budapestiin ja muualle Unkariin, sillä poliittisen liikehdinnän vuoksi Andraksen ja Klaran on poistuttava Ranskasta. Luvassa on toinen maailmansota, työleirikomennuksia, nälkää, pelkoa, kuolemaa ja suuria tunteita.

Näkymätön silta julkaistiin muutama vuosi sitten, ja siitä on aika ajoin näkynyt tekstejä blogeissa. Kirjasta on pidetty paljon, ja se on tuonut monelle lukijalle erinomaisia lukuhetkiä.

Minulle ei.

Jo ensimmäisen parinsadan sivun aikana pohdin useaan otteeseen, miksi luen tällaista kirjaa ja miksi en vain jätä sitä kesken, kun en selvästi innostu tarinasta tai sen henkilöistä ollenkaan. En osaa edelleenkään vastata, miksi luin kirjan loppuun.

Miksi en pitänyt kirjasta?

1) Se on ällöttävän siirappinen. Se yrittää olla muuta, mutta ei onnistu. Kirjailijalla keulii kovasti, mitä tulee laatusanojen käyttöön ja muuhun kuvailuun – oli kyse sitten ihmisistä, paikoista tai tunnetiloista. Esimerkki:

Hänen silmänaluksensa sinersivät ja ihon persikkainen kulta oli kalvennut norsunluun väriseksi. Klara näytti läpikuultavalta, aivan kuin tuuli olisi puhaltanut hänet sisältä tyhjäksi. Hän liikkui kuin jokaista jäsentä olisi särkenyt.

Öh. Yäk? Tarina kerrotaan Andraksen näkökulmasta, ja anteeksi nyt vaan: ei kuulosta parikymppiseltä nuorukaiselta. Norsunluun väriseksi kalvennut ihon persikkainen kulta... COME ON.

2) Kirjaa varten on tehty selvästi paljon taustatutkimusta. Se pohjaa ilmeisesti osittain kirjailijan suvun historiaan. Ajankuvasta en naputa, sen kyllä ostin sellaisenaan. Mutta tietynlaiset yksityiskohdat vetävät mattoa alta. Aivan kuin kirjailijan olisi viimeiseen saakka ja vielä kerran vakuuteltava, että kyllä tässä on muuten tutkittu asioiden tolaa, uskokaa nyt please:

Uupumuksesta sekaisin Andras tavasi aseman kylttiä. TYPKA. Kieli pikaisesti ylähampaita vasten ja huulet hetkeksi yhteen ennen äännettä "ka", unkarin kielen diminutiivia. Andraksen läpi humahti helpotus: he eivät olleetkaan itärintamalla. He olivat yhä Unkarin rajojen sisällä.

Jep, sodan sytyttyä, matkalla tuntemattomaan määränpäähän tavarajunan vaunussa sitä totisesti funtsailee unkarin kielen diminutiivia.

3) Kirjan henkilöt ovat moraaliltaan jotain muuta kuin perinteistä ihmisrotua. He ovat aivan toivottoman hyviä ihmisiä, eettisiä, hyveellisiä ja pahaa tarkoittamattomia. Tavallinen tallaaja alkaa kyseenalaistaa omaa moraaliaan kirjaa lukiessaan. Onko minussa jotain vikaa, kun en ole noin hyvä ihminen? Andras on oikea unelmien vävypoika ekstrakerroksella kiilloketta, ja Klara taas taantuu silmin nähden hetkissä vuosikaudet itsellistä ja kiehtovaa pariisittaren elämää viettäneestä aikuisesta naisesta Andraksen herkäksi ja haavoittuvaiseksi nuorikoksi. Huoh.

Enkä edes lähde siihen, millaista eloa ne nännit ja rintojen ja lantion kaaret ja litteän vatsan häilyvät arvet tarinan kuluessa elävät...

Loppuun on todettava, että kyllä Näkymättömällä sillalla on se ansio, että luin sen kaikesta huolimatta loppuun. Toisen maailmansodan tuiskeet kuvataan kirjassa tuoreesta näkökulmasta, sillä rintamalla siinä ei olla, vaan Andras kumppaneineen joutuu työleireille, joiden miljöötä ei ole vielä puhki kaluttu.

Näköjään lukukokemuksesta kirjoittaminen auttaa. Enää ei tunnu ihan niin ylettömältä. Jääköön Näkymätön silta vähitellen omalta osaltani armeliaasti unohduksiin.


Julie Orringer: Näkymätön silta
Suomentaja: Kristiina Savikurki
Ulkoasu: Katja Kaskeala
Otava 2011
755 s.
E-kirja
The Invisible Bridge (2010)

Oma e-kirjaostos.

_____

Toisaalla: Nenä kirjassa, Luettua, Lukuisa, Kirjahamsterin lukuvinkit, Ajatuksia kirjamaasta, Leena Lumi, Lukemisen kartasto, Kolmas linja, Täällä toisen tähden alla, Booking it some more, Rakkaudesta kirjoihin, Kingiä, kahvia ja empatiaa.

Idän pikajuna -haasteessa etenen tämän kirjan myötä Budapestin asemalle.    

Douglas Coupland: Eleanor Rigby

Douglas Couplandin Eleanor Rigby jäänee mieleeni pitkäksi aikaa. Ensinnäkin sen tarina on koskettava ja yllättävä. Toisekseen sen takia The Beatles on soinut päässäni säännöllisesti jo lukiessa ja sen jälkeen joka kerta, kun olen vilkaissut kirjaa työpöydän kulmalla.

All the lonely people
where do they all come from?

Kirja kertoo oman elämänsä Eleanor Rigbysta, ylipainoisesta konttorirotasta Liz Dunnista, jonka elämää määrittelevät lähinnä työ ja rasittava lapsuudenperhe. Omaa perhettä Lizilla ei ole, hänellä ei ole koskaan ollut parisuhdettakaan. Hän on yksinäinen, mutta itsesäälin sijaan hallitseva luonteenpiirre on sarkasmi. Lizin uomissaan oleva elämä kokee kuitenkin valtavan mullistuksen, kun hänen elämäänsä astuu parikymppinen Jeremy.

Jeremy sairastaa MS-tautia ja on luonteeltaan pisteliäs, joskin jollain tapaa hyvin sympaattinen.

Hän on myös – ei enempää eikä vähempää kuin – Lizin poika.

Eleanor Rigby on kirja, joka ei jätä kylmäksi. Se on samaan aikaan hauska ja koskettava, ja sen henkilöt ovat ihastuttavan ärsyttäviä. Kukaan ei totisesti ole pulmunen, mutta toinen on siedettävämpi toista.

Kirjassa on varsin absurdeja käänteitä, joita en sen kummemmin ruodi, jotta kirjasta riittää mahdollisesti lukemisen iloa muillekin. Kotimaisista kirjablogeista en nopealla haulla löytänyt tätä kirjaa käsitteleviä tekstejä kirsimarian kirjoitusta lukuunottamatta. Uskallan kyllä suositella lämpimästi Couplandiin tutustumista. Minulla ei ollut mitään ennakko-oletuksia, ja sainkin yllättyä iloisesti hyvän kirjan äärellä.

Miten tulin tähän tarttuneeksikaan? Etsin kirjastossa hakukoneelta Wieniin sijoittuvia kirjoja Idän pikajuna -lukuhaastetta varten, ja Eleanor Rigby lävähti listalle. Ei kun kokeilemaan. Kovin keskeisessä roolissa lempikaupunkini ei tarinassa ole, mutta olennaisessa kuitenkin. Liz matkustaa Wieniin – ja melkoisen matkan hän totisesti saa.

Hmm. Huomaan, että tästä kirjasta on hieman hankalaa kirjoittaa. Yksi syy on se, että kirjassa tapahtuu paljon sellaista, mikä herättää lukijassa ajatuksia, mutta joita ei ole mukavaa pilata kirjaa lukemattomilta. Minut se sai pohtimaan yksinäisyyden olemusta ja asioita, jotka jäävät huomaamatta. Ihminen on helposti omien ennakko-oletustensa vanki ja suhtautuu toisiin ihmisiin varsin kapeakatseisesti, tiedostamattaankin. Tuskin se läheskään aina on pahuutta tai ilkeyttä, mutta sen vuoksi voi jäädä hurjan paljon näkemättä.

Lizin minäkerronta on paikoin jopa koomista pisteliäisyydessään, mutta pohjavire pysyy loppuun asti melankolisena. Eleanor Rigby ei ole yksinkertaisten tunteiden kirja, vaan se esittelee elämää huomattavan laajasta näkökulmasta kaikkine kummallisuuksineen ja odottamattomine puolineen. Päällepäin et voi koskaan nähdä, mitä kaikkea toinen voi olla.


Douglas Coupland: Eleanor Rigby
Suomentaja: Katja Rosvall
Ulkoasu: Riikka Majanen
Sammakko 2007
224 s.
Eleanor Rigby (2004)

_____

Idän pikajuna -lukuhaaste etenee Wieniin.

Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis

1930-luvun lopulla Münchenissa ja lähiseudulla liikkuu väkivaltainen raiskaaja ja tappaja. Useita naisia joutuu hänen uhrikseen: nuoria, vähän vanhempia, pienikokoisia, isoja, kauniita, tavallisia.

Pikkukylän tyttö Kathie muuttaa Müncheniin tavoitteenaan nousu uudelle yhteiskunnan rappuselle, tai melkein mihin vaan. Hän haluaa tehdä töitä, pitää hauskaa ja löytää miehen itselleen. Suuren kaupungin kadut eivät kuitenkaan ole nuorelle tytölle helpot. Elannon ansaitsemisesta tulee yhä vaikeampaa.

Kadonneiden ja kuolleina löydettyjen naisten tapaukset alkavat vähitellen herättää laajempaa pelkoa. Onko kukaan turvassa? Tuskin.

Tapaus Kalteis on tositapahtumiin pohjautuva, sirpalemainen teos. Johann Eichhorn -niminen mies tuomittiin vuonna 1939 kuolemaan tekemiensä raiskausten ja murhien vuoksi. Juuri Eichhornin ja hänen uhriensa tarinan Schenkel meille tarjoilee.

Kirja muodostuu palasista, jotka ovat paikoin vain ohikiitäviä hetkiä: kadonneen naisen omaisten puheita, kuulustelupöytäkirjoja, haastatteluja. Rinnalla kulkevat naiset, joiden kohtalo on karu. Jännitys on hienovireistä, tunnelma ahdistava. Lukija tietää, että huonosti käy.

Schenkel luo pienin elein kuvaa 1930-luvun Saksasta. Hän kertoo seikä köyhistä että paremmin toimeen tulevista, laitapuolen kulkijoista ja kunniallisista työntekijöistä. München on taustalla, kertoo omaa tarinaansa kirjan kuvaamasta ajasta. Yhteiskunnassa on levottomuutta ja turvattomuutta, muutos tuntuu kyllä, vaikkei vielä selvärajaisena näkyisi.

Tapaus Kalteis on lukukokemuksena sujuva ja antoisa. Se leikittelee asiakirjatekstien tyylilajilla ja antaa mielikuvituksen laukata. Rajun tositaustapohjan kanssa kirjailija on selvästi antanut vain mennä. Kirja on tiivis kokonaisuus ja sellaisenaan kiinnostava jännityskirjatuttavuus: vaikka lukija tietää, miten käy, tarinalla on paljon annettavaa.

Täytyy sanoa, että Schenkel alkaa sittenkin vakuuttaa. Luin häneltä viime kesänä Bunkkerin, josta en innostunut. Tuolloin Leena Lumi suositteli minulle Hiljaista kylää. Se jäi nyt vielä tämän tapauksen jalkoihin, mutten ole unohtanut suositusta. Ehkä Schenkelillä on sittenkin minulle jotain kunnollista tarjottava...


Andrea Maria Schenkel: Tapaus Kalteis
Suomentaja: Leena Vallisaari
Ulkoasu: ?
Gummerus 2010
256 s.
Kalteis (2005)

Kirjastosta.

______

Muualla: Kolmas linja, Kirjavinkit, Ankin kirjablogi, Jos vaikka lukisi..., Leena Lumi  


Idän pikajuna -haasteessa pääsen Müncheniin. Liikkeelle lähdin Pariisista, edellinen pysäkki oli Strasbourg.

Kirjan vuoden lukuhaasteesta nappaan kohdan 14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja.

Nicolas Freeling: Leski

Etsin Strasbourgiin liittyvää kirjallisuutta sheferijm-blogin Idän pikajuna -haastetta varten ja törmäsin Kirjasampo-sivustolla brittiläisen dekkaristin Nicolas Freelingin Leskeen. Freeling kirjoitti useamman kirjan hollantilaisesta poliisista Piet van der Valkista. Leski kertoo ajasta van der Valkin kuoleman jälkeen ja sen pääosassa on hänen leskensä, Arlette.

Arlette on muuttanut Strasbourgiin ja mennyt uusiin naimisiin brittiläisen sosiologin Arthurin kanssa. Arlette kyllästyy kotirouvan elämään, kun lapsetkin ovat jo lentäneet pesästä ja perustaa neuvontatoimiston. Asiakkaina on monenlaisia strasbourgilaisia: on väkivaltaisesta miehestään eroon haluava nuori vaimo, uhkauksia saava mies, tyrannimaisen isänsä hallinnan alta pakoon pyrkivä teinityttö.

Viattomasta neuvonta-avusta alkaa kuitenkin muodostua vähitellen vaara niin Arlettelle kuin hänen asiakkailleenkin. Huomaamattaan poliisin leski on sörkkinyt paisetta, josta olisi ollut syytä pysytellä kaukana...

Satunnaislöydöt ovat toisinaan lukuharrastuksen suola. Tulee lukeneeksi kirjoja, joista ei ole koskaan kuullutkaan, ja joihin ei olisi luultavasti koskaan törmännyt ilman jotain sopivaa tuuppausta. Tässä tapauksessa kiitän Ainon haastetta. Strasbourg ei ollut helppo kaupunki keksiä luettavaa.

Freeling on tiukkasanainen kirjoittaja. Hän rikkoo tarinan aikarakennetta niin, että lukijan on oltava tarkkana, jotta pääsee kärryille. Arlette selvittää jo asiakkaidensa asioita ennen kuin heidät on lukijallekaan esitelty. Näkökulma ja kokonaiskuva laajenevat vähitellen.

Yllätyin kirjan kantaaottavuudesta. Kritiikkiä saa osakseen niin porvarillinen Strasbourg kuin naisten asema Keski-Euroopassa. Arlette on loistava naishahmo: omaehtoinen, järkevä, looginen, empaattinen. Aivan hänen ajatustensa perälle ei lukija pääse, mutta miksi pitäisikään päästä. On hyvä pitää jotain vain itsellään.

On luonnollisesti mahdotonta verrata Arlettea Freelingin päähahmoon Pietiin, kun ei ole Van der Valk -sarjaa lukenut. Ehkä joskus vielä luen, tykästyin kyllä Freelingin tapaan rakentaa tarinaa, kuvailla ihmisiä ja ympäristöä ja ujuttaa mukaan tiukkaa asiaa ja kannanottoja. Harmittavasti vain näyttää siltä, ettei Freelingin kirjoja ole mitenkään ylettömästi saatavilla (tämän Leskenkin varasin Pasilan kirjavarastosta). Mutta ehkä ne tulevat vastaan, kun sen aika on.



Nicolas Freeling: Leski
Suomentaja: Leena Tamminen
Ulkoasu: ?
WSOY 1985
312 s.
The Widow (1979)

Kirjastosta.

_____

Idän pikajuna -matkani jatkuu siis tällä kirjalla Strasbourgiin. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 6. Kirja, jonka nimi on yksi sana.

Kiki – Montparnassen kuningatar

Julian Mandel: Mädchen mit Vase (n. 1920)
Public Domain.

Alice Prin syntyi Châtillon-sur-Seinessä 2.10.1901. Hänen äitinsä Marie oli vasta 19-vuotias, ja pikku Alice jäikin pian äidinäitinsä huomaan, jossa oli muukin avioton serkkukatras. Alicen lapsuus oli köyhää, mutta isoäidin rakkaudella turvattua.

12-vuotiaana Alice lähti äitinsä luokse Pariisiin ja päätyi työskentelemään erilaisissa hanttihommissa. Saatuaan jälleen kerran potkut hän suostui poseeraamaan kuvanveistäjän mallina, mistä Marie-äiti suivaantui ja heitti Alicen kadulle.

Montparnassen taiteilijapiirit tulivat vähitellen Alicelle tutuksi, ja hän oli kysytty malli eri alojen taiteilijoille. Ensimmäinen pitkä suhde hänellä oli puolalaisen Maurice Mendjiskyn kanssa. Mendjiskyltä on peräisin lempinimi Kiki, josta tuli Alicen taiteilijanimi loppuiäkseen.

Vuonna 1921 Kiki kohtasi valokuvaaja Man Rayn, josta tuli kenties hänen elämänsä suurin rakkaus. Suhde oli vuosikausia epävakaa, mutta antoi kaiketi kummallekin osapuolelle paljon. Kiki esiintyi Man Rayn valokuvien ja elokuvien lisäksi myös erilaisissa revyy-esityksissä ja maalasi itsekin. Taitelijana hän tosin jäi aina kauas kakkoseksi niille, joille toimi itse mallina.

Iloinen 1920-luku oli juhlia toisensa jälkeen, ja Kiki joi paljon. Lisäksi hän alkoi käyttää huumeita. Vauhtia, rakkausseikkailuja tai taidetta se ei kuitenkaan hidastanut, päin vastoin. Kiki kuoli köyhtyneenä ja pitkään alamäestä (ja vesipöhöstä) kärsittyään 29.4.1953.

Etsiskelin jotain Pariisi-aiheista luettavaa Kirjasampo-sivustolta, ja eteen osui tämä Montparnassen kuningattaren sarjakuvamuodossa oleva elämäkerta. Kipin kapin kirjastoon sitä hakemaan. Pari iltaa vietin vetävän sarjakuvan seurassa, ja ennen kaikkea tutustuin todella kiehtovan naisen elämään.

Luen tosi vähän sarjakuvia ja tämän albumin lukemisen jälkeen ihmettelen kyllä suuresti, miksi on niin. Tuskin olisin nauttinut Kikin elämäkerrasta pelkässä tekstimuodossa ollenkaan näin paljon. Tekijät Catel ja Bocquet ovat tehneet hyvää työtä, täytyy sanoa. Tarina etenee pienissä jaksoissa, ja väliin jääviä aikoja ei jäädä turhaan selittelemään. Kronologia on sopivan aukkoinen, mutta kuitenkin selkeä.

Viime kesän Pariisin reissu tuli elävästi mieleen albumia lukiessani. Miljöö on hieno ja katukuvaa tulee esiteltyä juuri sopivasti. Ihmishahmot ovat varsin perinteiseen tapaan toteutettuja, mutta etenkin kipakka Kiki pääsee oikeuksiinsa tarinan kaikissa vaiheissa, vaatteet päällä ja ilman niitä.

Olen tavannut ajatella 1920-lukua jotenkin aika ihailevaan sävyyn. Eurooppa toipui kammottavasta sodasta ja modernin elämän piirteet puskivat läpi kaikkialla. Ihmiset ottivat vapauksia, joita heillä ei aiemmin ollut ollut. Naiset tekivät ainakin boheemipiireissä ratkaisuja, joita ei voitu muualla kuvitellakaan. Toisaalta kaikkea ei saatu ja naisen paikka vapaamielisissäkin ympyröissä oli aika tarkkaan määritelty.

Kikiä sekä ihastelee että säälii tarinan mittaan. Hän teki rajuja ratkaisuja ja eli juuri niin kuin halusi, mutta vastapainona sille taisi olla kuitenkin lopulta pieni pettymys ja eksyminen. Kiki ei esimerkiksi saanut koskaan lasta (vaikka taisi haluta?), eikä sitoutuminen sujunut ihan oppikirjan mukaan. Rakastajattareksi pääsi, vaimoksi ei. Lopulta alkoholi ja huumeet veivät Montparnassen kuningattaren mukanaan lopullisesti.

Pidin tästä teoksesta kovasti. Se kuvaa 1920-lukua monella tapaa, ja näyttää myös ripauksen ajasta ennen sitä ja sen jälkeen. Samalla se on elämäkerta naisesta, joka on kuvana monelle yllättävän tuttu, mutta joka nyt saa myös äänen ja elämän kuvien ulkopuolelta. Kiki ehtii näiden sivujen kuluessa kasvaa ja muuttua, hän saa monet kasvot ja tavallaan myös monta elämää.

Albumin lopussa on tiivistetty aikajana Kikin elämästä (jossa tosin on virheellinen kuolinaika, muista virheistä en tiedä, toivottavasti niitä ei ole) sekä lyhyet elämäkerrat kaikista tarinassa esiintyvistä taiteilijoista.


Catel & Bocquet: Kiki – Montparnassen kuningatar
Suomentaja: Kirsi Kinnunen
Arktinen Banaani 2009
413 s.
Kiki de Montparnasse (2008)

Kirjastosta.

_____

Muualla: Matkalla tuntemattomaan, Mustetta ruudulla, Kirjojen keskellä

Avaan tällä kirjalla ja sen Pariisi-kuvauksella Idän pikajuna -haasteen. Lisäksi ruksaan Kirjan vuoden lukuhaasteesta kohdan 30. Sarjakuva-albumi tai -romaani.