Jukka Tervo: IFA

Jukka Tervo: IFA
Kansi: Hugo Aalto / Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
379 s.

Arvostelukappale.


Menestyksen siivittämä muusikko Juke havahtuu sairaalasta muistinsa menettäneenä. Hän on ollut leikkauksessa, saanut sairauskohtauksen lavalla kesken keikan. Vai onko? Missä miehen perhe on, onko hänellä sellaista? Kuka hän on ja mistä tulee?

Vähitellen muistot alkavat palautua ja aueta. Juke puhuu niitä ääneen hiljaisella osastolla vierellään istuvalle sairaalan terapeutille, joka auttaa kaivautumaan syvemmälle. Palataan Juken lapsuuteen kainuulaisessa kaivoskylässä, elämään kylän koulun henkilökunta-asunnoissa kampaajaäidin hoivassa, matkoista Valtimoon mummolaan. Pääasiassa poissaoleva isä pilkahtelee paikoin takaisin Juken muistoihin.

Ajassa edetään nuoruuteen, heräävään musiikki-intoon, bändiviritelmiin, koripalloon, tyttöihin, ensirakkauteen, ekoihin kertoihin ja lopulta siihen, kun Juke karistaa pikkukylän pölyt jaloistaan ja lähtee kohti Oulua ja aikuisuutta.

Samaan aikaan sairaalapäivät käyvät pitkiksi, eikä nykyisyys ota aivan auetakseen menneeseen sukeltaneelle potilaalle. Vaikka muistot heräävätkin eloon, missä on nykyhetki?

Jukka Tervon IFA on haikea kuvaus lapsuuden ja nuoruuden painolastista ja sen vaikutuksesta elämän kulkuun. Päähenkilö on samaan aikaan lempeä ja surullinen, ja hän herättää lukijassa sekä empatiaa että ärsytystä. Juke-poika on ärsyttävä, pikkuvanha ja toisaalta kovin aito. Hieman vartuttuaan hän yrittää kovasti olla kovempi ja rankempi kuin onkaan, siinä kovin hyvin lopulta onnistumatta, vaikka isoja ratkaisuja muita kuuntelematta tekeekin.

IFA on mielenkiintoinen kirja, sillä se on omaääninen, vaikkei sinänsä tarjoa mitään uutta. Keski-ikäisen miehen nostalgian sävyttämä paluu omaan nuoruuteensa suomalaisessa maaseutupitäjässä, havahtuminen musiikin ja populaarikulttuurin maailmaan, kipuilu perhe-, ystävyys- ja naissuhteiden kanssa... Hohhoi. Onhan näitä luettu ja nähty, eikä IFA tuo tähän genreen mitään sellaista, mitä ei olisi jo kerrottu. Kuitenkin Jukka Tervon tarinankuljetus on parhaimmillaan mukaansatempaavaa ja kirjan kieli sujuvaa. Pääosin en edes pahemmin häiriintynyt eräänlaisesta jälkiviisaudesta ja silottelusta, joka kerronnassa on havaittavissa. Ehkä ymmärrän tämän kerronta- ja muistelutavan parinkymmenen vuoden päästä paremmin itsekin.

Tiivistäminen ei olisi ollut pahitteeksi. IFA on lähes nelisataasivuinen, eikä koko mitalle ole tarinan kannalta perusteita. Rakennetta on rikottu, ja menneen ja nykyisyyden vuorottelu toimii varsin hyvin, mutta paikoin lukijaparka hämmentyy: kerrottiinkohan tämä jo? Eikö tästä ollut jo puhetta? Miksi vieläkin palataan samaan asiaan?

Ymmärtääkseni päähenkilön suurin lapsuudentrauma on isä. Aivan pienenä hän saa olla isän kanssa, mutta sittemmin isä katoaa pojan elämästä enemmän ja vähemmän, eikä ehkä muutenkaan ollut niin hyvä isä. Kuulostan ehkä julmalta, mutta en jaksa suuremmin kiinnostua tästä tematiikasta, ellei sitä käsitellä erityisen hienovaraisesti ja ennen kaikkea osana isompia kokonaisuuksia. Niinpä tämäkin tarina jätti päättyessään hieman valjun olon. Olen lukenut tämän jo tuhat kertaa.

IFAn ote on rauhallinen, pohdiskeleva. Se ei aiheuta halua ahmia, päästä sivuja eteenpäin, selvittää, mistä kaikessa on kyse ja miksi. Se vain on, etenee sellaisenaan ja antaa tarinan tulla. Oletan, etten ehkä ole kirjalle parasta kohderyhmää jo mainituista syistä. Lapsuus- ja nuoruusnostalgia ei kolahda minuun kuin harvoin, ja nyt niin ei käynyt. Jollekin muulle lukijalle tämä voi olla sitäkin kiehtovampi paketti.

___

Sannalle IFA oli vaikea luettava, Jaana Märsynaholle kirja taas oli pieni helmi. Kainuun Sanomissa Sinikka Viirret kehuu teosta tarkaksi kasvutarinaksi. Kirjalle on tehty myös kaunis traileri.

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja

F. G. Haghenbeck: Pyhän lehden kirja
Suomentaja: Samuli Arkko
Kansi: Kalle Pyyhtinen
Iván Rotta & Co. 2013
335 s.
Hierba Santa (2009)

Arvostelukappale.


Frida Kahlo on tunnetuimpia (ja sanalla sanoen kiehtovimpia) moderneja taiteilijoita. Hänen lyhyehköksi jäänyt elämänsä on kiehtonut elämäkertureita ja muita taiteilijoita vuosikymmeniä. F. G. Haghenbeckin kirja on Fridan elämästä ja hänen salaperäisestä muistikirjastaan ammentava fiktiivinen tarina naisesta, josta kukaan ei ehkä lopulta saanut otetta.

Fridan kukkaan puhkeava nuoruus loppuu, kun hän joutuu vakavaan raitiovaunuonnettomuuteen, jossa hengen lähtö on hyvin lähellä. Selvitäkseen takaisin elävien kirjoihin Frida tekee sopimuksen kummitätinsä Kuoleman kanssa. Frida saa elää, mutta tuskaa ja kipua hänen on kestettävä loppuikänsä, eikä kuoleman jatkuvaa läsnäoloa tule unohtaa. Pitkä toipumisaika saa Fridan tarttumaan siveltimeen sillä seurauksella, ettei hän koskaan siitä enää luovu.

Fridan elämässä ei juuri tasaisia vaiheita tule. Seuraa myrskyisä avioliitto taiteilija Diego Riveran kanssa, taistelu koko ajan pettämässä olevan kehon kanssa, rakastajia ja rakastajattaria, läpilyönti taiteilijana, suuret ja sekalaiset seurapiirit. Koko ajan taustalla on ajatus kummitäti Kuolemasta, ja eräänä päivänä koittaa se hetki, kun sopimus raukeaa.

Frida Kahlo on ehdottomasti suosikkitaiteilijani. Näin hänen upean retrospektiivinsä Berliinissä muutama vuosi sitten, ja muistan, miltä tuntui uppoutua hänen taianomaisiin maalauksiinsa. Niissä on jotain niin rajua ja samalla samaistuttavaa, että kokonaisuus pakottaa katsomaan vielä kerran.

Pyhän lehden kirja on omalla tavallaan haastavaa kirjallisuutta, sillä se kertoo fiktiivisen tarinan historiallisesta henkilöstä. Se ei ole elämäkerta, mutta se käyttää kehyksinään faktoja. Usein minun on vaikeaa heittäytyä vastaavan kirjallisuuden vietäväksi, mutta nyt se onnistui yllättävän hyvin. Ehkä siksi, että tyylilaji tuodaan niin rehellisesti esiin.

Pyhän lehden kirjan ongelma on kuitenkin lopulta siinä, ettei se ole oikeaa Fridaa. Ei se toki sitä koetakaan olla, mutta minulle se muodostui lopulta häiriötekijäksi. Se on kuvitelma Fridasta, kertomus hänestä ja hänen lähipiiristään maagisilla elementeillä ja mausteisilla resepteillä kuorrutettuna. Se on kuitenkin erilainen kuvitelma, kuin joka minulla hänestä on. En väitä, että omani olisi sinänsä sen "oikeampi", mutta sen verran vahva se minulle on, että toisen kuvitelma ei sitä ylitä.

Kirjan jokainen luku päättyy – kerrotun mukaan – Fridan muistikirjoista löydettyihin lyhyisiin kommentteihin ja erilaisiin elämäntilanteisiin ja tapahtumiin liittyviin resepteihin. Olin jo ajatellut kokeilla jotakin kirjan resepteistä, mutta sen verran erikoisia ainesosia niihin pääsääntöisesti kuuluu, ettei taida osaamiseni (saati lähikaupan valikoima) riittää. Ja ne ovat myös kovin lihapitoisia, mikä ei tässä osoitteessa ole suoranainen hitti.

Kirja on varsin episodimainen, ja paikoin sen unenomainen eteneminen meinasi pudottaa minut kärryiltä. Samalla se on värikäs, herkullinen ja kiehtova. Frida oli nainen, joka ei voi jättää ketään kylmäksi. Kaikessa kiinnostavuudessaan hänen tarkkailunsa – myös näin fiktion muodossa – on omalla tavallaan raskasta ja väsyttävää. Onnea hän ei liiemmin saanut kokea, mutta syytä taisi olla paljolti hänessä itsessäänkin. Surulliseksi se silti minut saa, kerta kerran jälkeen.

___

Muiden mietteitä: Sanna / Luettua, Paula / Luen ja kirjoitan.

Valloitan kirjalla Meksikon.

Kustantajalle kiitos arvostelukappaleesta.