Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itävalta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Itävalta. Näytä kaikki tekstit
20. elokuuta 2015
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Tarulla on tehtävä: hän aikoo saada aikaiseksi täydellisen perinteikkään sianpaistin puolisonsa perheen saapuessa pariskunnan luokse pyhäinpäivän aterialle. Suomalainen miniä ei välttämättä ole tullut otetuksi vastaan Itävallassa aivan nikottelematta, joten Tarulla on tarve osoittaa, että on paikkansa ansainnut. Ja hän on valmis valtaviin ponnistuksiin siinä onnistuakseen.
Täydellinen paisti on yhdenpäivänromaani, joka kulkee Tarun tajunnanvirtana aamusta iltaan. Alkuun lukija olettaa olevansa tekemisissä vain hieman tavallista hermostuneemman ja pikkutarkemman naisihmisen kanssa, joka vain nyt on vähän paineessa miehen sukulaisten vuoksi, mutta mitä pidemmälle päivä kuluu, sen selvemmäksi käy, kuinka epäluotettava kertoja Taru onkaan.
Asiat ja tarinan mutkat paljastuvat vähitellen, ja osa keskeisistäkin rakennuspalikoista mainitaan kuin ohimennen. Lukiessa on syytä soluttautua kirjan rytmin vietäväksi, antaa sen kuljettaa mukanaan, jolloin tarina avautuu kuin huomaamatta.
Taru on kiinnostava ja rasittava kirjan henkilö. Hän kouhottaa suuna päänä, mutta hyvin pian pinta alkaa rakoilla ja säröinen nainen tulee esiin. Hyvin hataralla pohjalla Tarun koossa pysyminen on, mutta aika ajoin voi sentään lukittautua yläkertaan tupakalle tai kellariin syömään säilykkeitä.
Tarun mies, jota hän kutsuu simppelisti Itävaltalaiseksi, on myös melkoinen tapaus, joskin hänen kuvauksensa on toki vain Tarun paljastusten varassa. Tarua selvästi vanhempi, yhtäältä herrasmies, toisaalta hieman lapsellinen kaupungistunut maalainen, kiinnostunut musiikista ja sen toistovälineistä, ei ota perhepäivällisiä niin vakavasti, ehkä jo hieman väsynyt Tarun väkkäröintiin, vaikka tukena pysyykin. Kuvaus päivästä voisi Itävaltalaisen silmin olla jotain ihan muuta kuin Täydellinen paisti antaa ymmärtää...
Taskinen voitti minut puolelleen paistillaan. Luin kirjaa lähes hengästyneenä, aina valmiina uusiin käänteisiin ja silti niistä yllättyen. Kertojaratkaisu on mahtava, Taru jää totisesti mieleen. Hieman salaperäisempi on naapuri Frau Berger, jolta Taru on vuosien aikana saanut paljon vastauksia aina vain absurdimmaksi käyviin kysymyksiinsä. Myös paistin kanssa rouva auttaa. Tavallaan.
Täydellinen paisti on erinomainen kirja, joka kertoo paljon muustakin kuin suoraan riveillään antaa olettaa. Se on ilahduttava, kiehtova, mukaansatempaava ja ahdistavakin. Taskinen sai minusta kertaheitolla itselleen fanin, ja luen ehdottomasti kaiken, mitä hän on kirjoittanut ja tulee vielä kirjoittamaan.
Satu Taskinen: Täydellinen paisti
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2011
307 s.
Kirjastosta.
______
Toisaalla: Kirjasfääri, Kirsin kirjanurkka, Järjellä ja tunteella, Kirjava kammari, Ilselä, Kaiken voi lukea!, Kujerruksia, Café pour les idiots, Kulttuuri kukoistaa, Booking it some more, Leena Lumi, Kirjamuistikirja
Tunnisteet:
2000-luku,
Itävalta,
Kirjastosta,
Kotimaista,
Kulttuurit kohtaavat,
Perhe,
Satu Taskinen,
Teos,
Vieraalla maalla,
Wien
5. syyskuuta 2013
Teemamaana Saksa: Vii5i
Ursula Poznanski: Vii5i
Suomentaja: Anne Mäkelä
Atena 2013
426 s.
FÜNF (2012)
Kirjastosta.
Pellolta Salzburgin ulkopuolelta löytyy eräänä sumuisena aamuna naisen ruumis. Nainen on murhattu työntämällä hänet alas kalliolta. Jalkapohjiin hänelle on tatuoitu koordinaatit. Niitä seuraamalla alkaa pirullisen juonikas geokätköilyn ideaa noudattava arvoitusleikki, jossa tavanomaisten kätköjen sijaan löytyy ruumiinosia.
Juttua selvittää etsivä Beatrice Kaspary kollegoidensa kanna. Bea on vastikään omistushaluisesta miehestään eronnut kahden lapsen äiti, jolla on ilman poliisin työtäänkin traumoja jo aivan riittämiin. Nuoruuden kokemukset ja parhaan ystävän raskas menetys kalvavat Beaa, minkä lisäksi hän kokee syyllisyyttä ja riittämättömyyttä sekä äitinä että etsivänä. Geokätkötapauksen selvittelyn edetessä alkaa näyttää ahdistavan paljon siltä, että juttu liittyy jollain tapaa Beaan henkilökohtaisesti. Jännitystä ja toimintaa on luvassa tarinan viimeisiin käänteisiin saakka.
Huomasin tuossa kesän kuluessa muutamien kollegoiden lukeneen ja bloganneen tästä itävaltalaisdekkarista. Luen nykyisin verrattain vähän dekkareita tai muutakaan jännitystä, mutta tätä päätin pitää silmällä kirjastossa kaiken varalta. Nyt se sattuikin olemaan sopivasti saatavilla, ja yhtä lailla sopivasti tuli flunssa ja toimeton viikonloppu.
Oikein vetävän stoorin sainkin lukea. Geokätköilystä ammentava juonikuvio on hykerryttävä, vaikka murhaajan vihjeet seuraaville koordinaateille tuntuivatkin paikoin hieman teennäisiltä. Monia kiinnostavia ja traagisia kohtaloita ehditään tavata, ja käänteet ovat sopivan vauhdikkaita. Viihdettä oli siis luvassa ihan olan takaa.
Hieman tympääntynyt olin kyllä päähenkilöön. Beatrice Kaspary on turhan tyypillinen dekkarietsivä. Syyllisyyttä, työnarkomaanin piirteitä, huono äiti -syndroomaa, hankala parisuhde, vaikea luottaa, v-mäinen esimies, epävarmuutta ja tietenkin, voi tietenkin lähdenpä tästä ihan vaan tsekkaamaan yhden jutun, mutta enpä juuri tällä kertaa kuittaa sitä työparilleni -"vahinko". Aaaaaargh! Onneksi viimeksi mainittu ei nyt ollut niin alleviivattu. Sen sijaan Bean perhetilannetta kyllä jauhettiin ja suorastaan hierottiin vasten lukijan kasvoja. Kiitos tästä, tuli selväksi jo.
No, olen kuitenkin ihan tyytyväinen lukemaani, ja näkyyhän se siinäkin, että ahmaisin yli nelisataasivuisen kirjan aivan hujauksessa. Toisaalta tulin taas siihen tulokseen, että parhaimmat dekkariaikani ovat väistämättä ohi. En vain jaksa väistämättä(kö?) tarinankuljetukseen vaadittavia kliseitä. Ainakaan kovin montaa kertaa vuodessa.
___
Haasteet: Teemamaana Saksa ja Maailmanvalloitus (Itävalta).
Tunnisteet:
2000-luku,
Atena,
Itävalta,
Jännitystä,
Kirjastosta,
Maailmanvalloitus,
Teemamaana Saksa,
Ursula Poznanski
30. maaliskuuta 2013
Häpeämätön ylistyslaulu Wienille
Oih, Wien.
Mistä edes aloittaisin?
Kotiinpaluusta on jo monta päivää ja olen ehtinyt saada ilkeän flunssankin, mutta tunne täysin onnistuneesta matkasta ja täydellisestä hullaantumisesta ei ole kadonnut minnekään.
Olen haaveillut Wieniin matkustamisesta siitä saakka, kun näin Rakkautta ennen aamua -elokuvan joskus 1990-luvun loppupuolella. Elokuvassa Ethan Hawken esittämä amerikkalaispoika Jesse ja Julie Delpyn esittämä ranskalaistyttö Céline tapaavat Eurooppaa halkovassa junassa ja alkavat jutella niitä näitä. Pojan kohde on Wien, tyttö on matkalla Pariisiin. Hetken innossa Jesse pyytää Célinea jäämään kanssaan Wieniin yhdeksi yöksi – hänen lentonsa kotiin Yhdysvaltoihin lähtee aamulla, eikä hänellä ole rahaa hotelliin – ja niinpä alkaa alle vuorokauden mittainen vaellus Wienissä. Ah!
No, intoani Wieniä kohtaan ei missään määrin ole laskenut John Irvingiin tutustuminen (joka alkoi joskus aivan 2000-luvun alussa) ja rakastuminen. Irvingin kirjoissa ollaan lähes pääsääntöisesti jossain vaiheessa Wienissä, enemmän tai vähemmän merkityksellisesti. Irving on itsekin asunut nuorena siellä, joten kuvaukset kaupungista ovat minusta tuntuneet aina erityisen aidoilta, joskin kieltämättä eräänlaisella nostalgialla maustetuilta.
Jostain syystä en vain ole koskaan tullut itse matkustaneeksi sinne.
Enkä todellakaan tiedä, miksi.
Kun V:n lähtö Tsekkeihin varmistui, aloimme puhua kaupunkilomista, joita voisimme kevään aikana toteuttaa. Hän se taisi sumeilematta Wieniä ehdottaakin, eikä minua ollut erityisen vaikeaa siihen houkutella. Sopiva viikonloppu kalenterista, (nahkean hintaiset) lentoliput taskuun, hotelli varaukseen, päivä virkavapaata ja menoksi.
Viimeksi on lentokentällä jännittänyt yhtä paljon, kun lähdin syksyllä 2004 au pairiksi Kaliforniaan.
(Taidan olla vähän outo...)
Olimme sopineet, että stressiä ei oteta. Wien on pullollaan "pakollisia nähtävyyksiä", joiden kiertämisestä saa varmasti hankittua itselleen sekä rakot jalkoihin että mahahaavan suorituspaineista. Sitäpaitsi minua (tai matkakumppaniani) eivät Habsburgien tusinapalatsit tai must see -kirkot erityisemmin sykäytä. Monet muut asiat kyllä.
Hotellin hankkimisesta vastasi puoliskoni, ja päädyimme 5. kaupunginosaan Margareteniin Pentahotel-nimiseen majoitusliikkeeseen. Erinomainen paikka, jota voin suositella lämpimästi. Kohtuuhintainen, hyvät kulkuyhteydet (metro ja bussi) ja erittäin siisti ja mukava. Hotellissa on ravintola ja houkuttelevanoloinen baari, mutta kumpaankaan emme tehneet sen tarkempaa tuttavuutta.
Torstai-iltana tyydyimme vain asettumaan taloksi ja tekemään tuttavuutta lähiseutuun jalkaisin. Margareten on varsin viihtyisä kaupunginosa, jossa on sekä palveluita että tavallisten ihmisten asuintaloja. Bongailimme hauskannäköisiä hipsterkauppoja ja kutsuvia oluttupia, mutta tyydyimme näyteikkunakierrokseen myös anniskelupaikkojen osalta. Iltapalaksi nappasimme jonkinlaisen paikallisen (?) herkun (voitaikinan sisään leivottua pinaattia ja fetajuustoa) myöhään auki olleesta kioskista. Grüss Gott!
Perjantaina suuntasimme kohti Innere Stadtia, Wienin historiallista (ja nykypäivästäkin) keskustaa. Tallailimme pitkin Kärntnerstrassea, luksusputiikkien ja matkamuistomyymälöiden valtaväylää. Se on aivan yhtä tympeä kuin kaikki vastaavat kadut missä tahansa Euroopassa. Onneksi kuitenkin pääasiassa vain jalankululle varattu (kuten usein tapana on).
Päädyimme pällistelemään Kärntnerstrassen varrella sijaitsevaa Stephansdomia, Wienin kuuluisinta kirkkoa. Sisälle asti ei kuitenkaan riittänyt intoa.
Päätimme tehdä omaehtoisen kiertoajelun Innere Stadtia kiertävää Ringiä (jonka nimi muuttuu monta kertaa matkalla) pitkin ja hyppäsimme raitiovaunuun. Ringiä kiertää jokin erityinen sightseeing -raitiovaunukin, mutta me kuljimme paikallisliikenteen mukana. (Kolmen päivän julkisen liikenteen lippu maksoi noin 15 euroa.) Tällä matkalla tulee nähtyä niitä keskeisiä nähtävyyksiä, kuten Raatihuone, parlamenttitalo, yliopisto, teattereita, oopperatalo ja jos jonkinmoista palatsia, jotka vilahtelivat silmissä.
Jäimme kyydistä huomattuamme Maria Teresian patsaan, joka vahtii ylväänä keisarinnan mukaan nimettyä aukiota, jonka kolmella puolella on museoita: vastakkain toisiaan lähes identtiset, palatsimaiset Luonnontieteellinen museo ja Taidehistoriallinen museo ja kolmannella sivustalla Museumsquartier, joka on varsin uusi museokeskittymä. Tyydyimme kuitenkin ihailemaan kaikkia museoita vain ulkopuolelta.
Ja tosiaan, mitäpä olisi meikäläisen Wienin-matka ilman Irving-bongailuja!
Jo kaupungille saapuessamme kävimme katsastamassa Kaikki isäni hotellit -kirjalle keskeisen Krugerstrassen, joka on aivan oopperatalon takana. Ei näkynyt kuuluisaa Gasthaus Freudia sen enempää kuin prostituoitujakaan... nyyh! Sen sijaan tarjolla oli kyllä jokunen hotelli ja matkamuistomyymälä.
Sen sijaan hieman toisessa suunnassa sijaitseva Schwindgasse toi kuvitelmia jo vähän lähemmäs todellisuutta. Tämä katu vilahtaa ainakin Garpin maailmassa, Vapauttakaa karhuissa! ja itselläni juuri kesken olevassa Minä olen monta -teoksessa. Irving asui täällä itse Wienin-aikoinaan. (Ja ei, en ole stalkkeri, enhän?!)
Lauantaina pieni darranpoikanen istahti harteille (perjantai-ilta venähti kuin huomaamatta, sillä kävimme todella hyvässä italialaisessa ravintolassa syömässä ja juomassa ja jatkoimme matkaa houkuttelevaan kapakkaan herkullisten oluiden äärelle), mutta suuntasimme askeleemme Naschmarktiin, joka on wieniläinen markkina-alue 6. ja 7. kaupunginosan (Mariahilf ja Neubau) rajalla. Varmasti olisi voinut löytyä vaikka minkälaisia aarteita, mutta paikalla oli noin 5000 muutakin ihmistä ja kylmä hiki puski pintaan. Pakenimme siis paikalta ja tallustelimme pitkin Mariahilfiä ja Neubauta, ennen kuin päiväunet kutsuivat.
Illemmalla lähdimme uudelle seikkailulle. Ensimmäinen kohde oli Riesenrad, Wienin kuuluisa maailmanpyörä (jossa myös Jesse ja Céline käyvät). Matkalla sinne satuin vilkaisemaan metron ikkunasta juuri oikealla hetkellä, minkä seurauksena oli hypättävä ulos heti seuraavalla pysäkillä ja palattava metrolinjan jälkiä takaisin päin. Huomasin nimittäin tämän:
Kyllä, juuri sama silta, jota pitkin Jesse ja Célinekin kävelevät! Aurinko oli juuri laskemassa, joten tuli kiire näpsiä muutama fanityttökuva samalla kun V pidätteli nauruaan.
Itse Riesenrad oli mukava vierailukohde. Eihän se kyyti loppujen lopuksi kauaa kestä, mutta maisemat valojen täyttämän Wienin yli olivat pääsymaksun arvoiset. Maailmanpyörästä voi vuokrata myös privaattivaunun, jos haluaa järjestää vaikka romanttisen kynttiläillallisen tai muunlaista illanviettoa. Hauska idea.
Lauantaina illastimme erittäin miellyttävässä Gasthaus Pöschlissä, jossa V sai kauan kaipaamaansa wieninleikkeen, minä erinomaista risottoa ja kumpikin herkullista olutta.
Sunnuntaiaamuna vilkaisu ikkunasta kieltämättä hieman masensi: ulkona satoi lunta, vaikka kevätreissulla luulimme olevamme. Ei auttanut muu kuin kietoa kaulahuivia tiukemmalle, vetää baskeri syvemmälle päähän ja suunnistaa kaupungille. Olimme säästelleet muutamia valittuja sisätilakohteita viimeiselle päivälle, ja suunnitelma osoittautui toimivaksi.
Ensimmäisenä kohteenamme oli Kansalliskirjasto.
Oih!
Meillä oli myös tuuria, sillä samana sunnuntaina sattui vielä olemaan poikkeuksellisesti vapaa sisäänpääsy tuohon kirjatoukan paratiisiin jonkin sanomalehden sponsoroimana.
Paitsi että nähtävillä oli jo Habsburgien aloittama kirjakokoelma, Kansalliskirjastossa oli myös kiinnostava näyttely natsiajan Wienistä.
Kirjaston jälkeen siirryimme samassa rakennuskompleksissa sijaistevaan Albertinaan, jossa on valtava kokoelma klassista ja modernimpaa taidetta. Vaihtuvana näyttelynä oli laaja Max Ernstin retrospektiivi, joka teki kyllä vaikutuksen. Kieltämättä perinteinen museoähky oli lähellä, mutta varsin kiitettävästi selvisimme kuitenkin.
Kotiin lähteminen on usein vähän ristiriitaisen tuntuista. Yleensä olen ihan onnellinen kotiinpalaamisesta, mutta tällä kertaa olo ei ollut aivan tunnistettavissa.
Olin vähän pelännyt, voiko todellinen Wien muka mitenkään vastata kaikkia niitä kuvitelmia, joita olen siihen noin 15 vuotta ladannut. Voiko mikään sellainen koskaan toteutua? Mitä jos Wien olisikin jotenkin ankea ja arkinen, ruma ja kolho, ei ollenkaan sitä, mitä odotin?
Usein kai haaveiden toteutuminen hieman pelottaa, mielikuvituksen voima kun on niin suuri.
Mutta ei, pelkoni oli turha.
Wien oli juuri sellainen ja samalla aivan toisenlainen kuin odotin. Kaupungissa on todella kiehtovia piirteitä, joissa riittää pureskeltavaa vielä pitkään. On prameutta ja mahtailevuutta, menetettyä valtaa, anteeksipyytelemätöntä ylväyttä. On turistiystävällisiä all inclusive -kokonaisuuksia ja muovisia tunnelmia.
Samalla on kuitenkin pieniä sivukujia, säröjä pinnassa, tahroja ja virheitä. Arkista elämää, työmatkoja, metrotunneleita ja kebabkojuja. Yhdellä silmäyksellä näkee sekä Itävalta-Unkarin aikaisia suurvaltasymboleita että modernin Itävallan ja eletyn Wienin realismia.
Onneksi tiedän, että voin aina palata. Koska niin minä aion tehdä, vaikken vielä tiedä, milloin. Tai kuinka pitkäksi aikaa. Mutta sen tiedän, että elinikäinen ystävyyssuhde on syntynyt – myös todellisessa maailmassa, ei pelkästään kuvitelmissani.
Mistä edes aloittaisin?
Kotiinpaluusta on jo monta päivää ja olen ehtinyt saada ilkeän flunssankin, mutta tunne täysin onnistuneesta matkasta ja täydellisestä hullaantumisesta ei ole kadonnut minnekään.
Olen haaveillut Wieniin matkustamisesta siitä saakka, kun näin Rakkautta ennen aamua -elokuvan joskus 1990-luvun loppupuolella. Elokuvassa Ethan Hawken esittämä amerikkalaispoika Jesse ja Julie Delpyn esittämä ranskalaistyttö Céline tapaavat Eurooppaa halkovassa junassa ja alkavat jutella niitä näitä. Pojan kohde on Wien, tyttö on matkalla Pariisiin. Hetken innossa Jesse pyytää Célinea jäämään kanssaan Wieniin yhdeksi yöksi – hänen lentonsa kotiin Yhdysvaltoihin lähtee aamulla, eikä hänellä ole rahaa hotelliin – ja niinpä alkaa alle vuorokauden mittainen vaellus Wienissä. Ah!
No, intoani Wieniä kohtaan ei missään määrin ole laskenut John Irvingiin tutustuminen (joka alkoi joskus aivan 2000-luvun alussa) ja rakastuminen. Irvingin kirjoissa ollaan lähes pääsääntöisesti jossain vaiheessa Wienissä, enemmän tai vähemmän merkityksellisesti. Irving on itsekin asunut nuorena siellä, joten kuvaukset kaupungista ovat minusta tuntuneet aina erityisen aidoilta, joskin kieltämättä eräänlaisella nostalgialla maustetuilta.
Jostain syystä en vain ole koskaan tullut itse matkustaneeksi sinne.
Enkä todellakaan tiedä, miksi.
Kun V:n lähtö Tsekkeihin varmistui, aloimme puhua kaupunkilomista, joita voisimme kevään aikana toteuttaa. Hän se taisi sumeilematta Wieniä ehdottaakin, eikä minua ollut erityisen vaikeaa siihen houkutella. Sopiva viikonloppu kalenterista, (nahkean hintaiset) lentoliput taskuun, hotelli varaukseen, päivä virkavapaata ja menoksi.
Viimeksi on lentokentällä jännittänyt yhtä paljon, kun lähdin syksyllä 2004 au pairiksi Kaliforniaan.
(Taidan olla vähän outo...)
Olimme sopineet, että stressiä ei oteta. Wien on pullollaan "pakollisia nähtävyyksiä", joiden kiertämisestä saa varmasti hankittua itselleen sekä rakot jalkoihin että mahahaavan suorituspaineista. Sitäpaitsi minua (tai matkakumppaniani) eivät Habsburgien tusinapalatsit tai must see -kirkot erityisemmin sykäytä. Monet muut asiat kyllä.
Hotellin hankkimisesta vastasi puoliskoni, ja päädyimme 5. kaupunginosaan Margareteniin Pentahotel-nimiseen majoitusliikkeeseen. Erinomainen paikka, jota voin suositella lämpimästi. Kohtuuhintainen, hyvät kulkuyhteydet (metro ja bussi) ja erittäin siisti ja mukava. Hotellissa on ravintola ja houkuttelevanoloinen baari, mutta kumpaankaan emme tehneet sen tarkempaa tuttavuutta.
Torstai-iltana tyydyimme vain asettumaan taloksi ja tekemään tuttavuutta lähiseutuun jalkaisin. Margareten on varsin viihtyisä kaupunginosa, jossa on sekä palveluita että tavallisten ihmisten asuintaloja. Bongailimme hauskannäköisiä hipsterkauppoja ja kutsuvia oluttupia, mutta tyydyimme näyteikkunakierrokseen myös anniskelupaikkojen osalta. Iltapalaksi nappasimme jonkinlaisen paikallisen (?) herkun (voitaikinan sisään leivottua pinaattia ja fetajuustoa) myöhään auki olleesta kioskista. Grüss Gott!
Perjantaina suuntasimme kohti Innere Stadtia, Wienin historiallista (ja nykypäivästäkin) keskustaa. Tallailimme pitkin Kärntnerstrassea, luksusputiikkien ja matkamuistomyymälöiden valtaväylää. Se on aivan yhtä tympeä kuin kaikki vastaavat kadut missä tahansa Euroopassa. Onneksi kuitenkin pääasiassa vain jalankululle varattu (kuten usein tapana on).
Päädyimme pällistelemään Kärntnerstrassen varrella sijaitsevaa Stephansdomia, Wienin kuuluisinta kirkkoa. Sisälle asti ei kuitenkaan riittänyt intoa.
Päätimme tehdä omaehtoisen kiertoajelun Innere Stadtia kiertävää Ringiä (jonka nimi muuttuu monta kertaa matkalla) pitkin ja hyppäsimme raitiovaunuun. Ringiä kiertää jokin erityinen sightseeing -raitiovaunukin, mutta me kuljimme paikallisliikenteen mukana. (Kolmen päivän julkisen liikenteen lippu maksoi noin 15 euroa.) Tällä matkalla tulee nähtyä niitä keskeisiä nähtävyyksiä, kuten Raatihuone, parlamenttitalo, yliopisto, teattereita, oopperatalo ja jos jonkinmoista palatsia, jotka vilahtelivat silmissä.
Jäimme kyydistä huomattuamme Maria Teresian patsaan, joka vahtii ylväänä keisarinnan mukaan nimettyä aukiota, jonka kolmella puolella on museoita: vastakkain toisiaan lähes identtiset, palatsimaiset Luonnontieteellinen museo ja Taidehistoriallinen museo ja kolmannella sivustalla Museumsquartier, joka on varsin uusi museokeskittymä. Tyydyimme kuitenkin ihailemaan kaikkia museoita vain ulkopuolelta.
Ja tosiaan, mitäpä olisi meikäläisen Wienin-matka ilman Irving-bongailuja!
Jo kaupungille saapuessamme kävimme katsastamassa Kaikki isäni hotellit -kirjalle keskeisen Krugerstrassen, joka on aivan oopperatalon takana. Ei näkynyt kuuluisaa Gasthaus Freudia sen enempää kuin prostituoitujakaan... nyyh! Sen sijaan tarjolla oli kyllä jokunen hotelli ja matkamuistomyymälä.
Sen sijaan hieman toisessa suunnassa sijaitseva Schwindgasse toi kuvitelmia jo vähän lähemmäs todellisuutta. Tämä katu vilahtaa ainakin Garpin maailmassa, Vapauttakaa karhuissa! ja itselläni juuri kesken olevassa Minä olen monta -teoksessa. Irving asui täällä itse Wienin-aikoinaan. (Ja ei, en ole stalkkeri, enhän?!)
Lauantaina pieni darranpoikanen istahti harteille (perjantai-ilta venähti kuin huomaamatta, sillä kävimme todella hyvässä italialaisessa ravintolassa syömässä ja juomassa ja jatkoimme matkaa houkuttelevaan kapakkaan herkullisten oluiden äärelle), mutta suuntasimme askeleemme Naschmarktiin, joka on wieniläinen markkina-alue 6. ja 7. kaupunginosan (Mariahilf ja Neubau) rajalla. Varmasti olisi voinut löytyä vaikka minkälaisia aarteita, mutta paikalla oli noin 5000 muutakin ihmistä ja kylmä hiki puski pintaan. Pakenimme siis paikalta ja tallustelimme pitkin Mariahilfiä ja Neubauta, ennen kuin päiväunet kutsuivat.
Illemmalla lähdimme uudelle seikkailulle. Ensimmäinen kohde oli Riesenrad, Wienin kuuluisa maailmanpyörä (jossa myös Jesse ja Céline käyvät). Matkalla sinne satuin vilkaisemaan metron ikkunasta juuri oikealla hetkellä, minkä seurauksena oli hypättävä ulos heti seuraavalla pysäkillä ja palattava metrolinjan jälkiä takaisin päin. Huomasin nimittäin tämän:
Kyllä, juuri sama silta, jota pitkin Jesse ja Célinekin kävelevät! Aurinko oli juuri laskemassa, joten tuli kiire näpsiä muutama fanityttökuva samalla kun V pidätteli nauruaan.
Itse Riesenrad oli mukava vierailukohde. Eihän se kyyti loppujen lopuksi kauaa kestä, mutta maisemat valojen täyttämän Wienin yli olivat pääsymaksun arvoiset. Maailmanpyörästä voi vuokrata myös privaattivaunun, jos haluaa järjestää vaikka romanttisen kynttiläillallisen tai muunlaista illanviettoa. Hauska idea.
Lauantaina illastimme erittäin miellyttävässä Gasthaus Pöschlissä, jossa V sai kauan kaipaamaansa wieninleikkeen, minä erinomaista risottoa ja kumpikin herkullista olutta.
Sunnuntaiaamuna vilkaisu ikkunasta kieltämättä hieman masensi: ulkona satoi lunta, vaikka kevätreissulla luulimme olevamme. Ei auttanut muu kuin kietoa kaulahuivia tiukemmalle, vetää baskeri syvemmälle päähän ja suunnistaa kaupungille. Olimme säästelleet muutamia valittuja sisätilakohteita viimeiselle päivälle, ja suunnitelma osoittautui toimivaksi.
Ensimmäisenä kohteenamme oli Kansalliskirjasto.
Oih!
Meillä oli myös tuuria, sillä samana sunnuntaina sattui vielä olemaan poikkeuksellisesti vapaa sisäänpääsy tuohon kirjatoukan paratiisiin jonkin sanomalehden sponsoroimana.
Paitsi että nähtävillä oli jo Habsburgien aloittama kirjakokoelma, Kansalliskirjastossa oli myös kiinnostava näyttely natsiajan Wienistä.
Kirjaston jälkeen siirryimme samassa rakennuskompleksissa sijaistevaan Albertinaan, jossa on valtava kokoelma klassista ja modernimpaa taidetta. Vaihtuvana näyttelynä oli laaja Max Ernstin retrospektiivi, joka teki kyllä vaikutuksen. Kieltämättä perinteinen museoähky oli lähellä, mutta varsin kiitettävästi selvisimme kuitenkin.
Kotiin lähteminen on usein vähän ristiriitaisen tuntuista. Yleensä olen ihan onnellinen kotiinpalaamisesta, mutta tällä kertaa olo ei ollut aivan tunnistettavissa.
Olin vähän pelännyt, voiko todellinen Wien muka mitenkään vastata kaikkia niitä kuvitelmia, joita olen siihen noin 15 vuotta ladannut. Voiko mikään sellainen koskaan toteutua? Mitä jos Wien olisikin jotenkin ankea ja arkinen, ruma ja kolho, ei ollenkaan sitä, mitä odotin?
Usein kai haaveiden toteutuminen hieman pelottaa, mielikuvituksen voima kun on niin suuri.
Mutta ei, pelkoni oli turha.
Wien oli juuri sellainen ja samalla aivan toisenlainen kuin odotin. Kaupungissa on todella kiehtovia piirteitä, joissa riittää pureskeltavaa vielä pitkään. On prameutta ja mahtailevuutta, menetettyä valtaa, anteeksipyytelemätöntä ylväyttä. On turistiystävällisiä all inclusive -kokonaisuuksia ja muovisia tunnelmia.
Samalla on kuitenkin pieniä sivukujia, säröjä pinnassa, tahroja ja virheitä. Arkista elämää, työmatkoja, metrotunneleita ja kebabkojuja. Yhdellä silmäyksellä näkee sekä Itävalta-Unkarin aikaisia suurvaltasymboleita että modernin Itävallan ja eletyn Wienin realismia.
Onneksi tiedän, että voin aina palata. Koska niin minä aion tehdä, vaikken vielä tiedä, milloin. Tai kuinka pitkäksi aikaa. Mutta sen tiedän, että elinikäinen ystävyyssuhde on syntynyt – myös todellisessa maailmassa, ei pelkästään kuvitelmissani.
Tunnisteet:
Das Leben,
Die Welt und ich,
Itävalta,
Matkakertomus,
Oon joskus käyny jossain,
Wien
25. helmikuuta 2013
Kirjailijaidolini hämärä nuoruus
John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentaja: Kristiina Rikman
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2012
409 s.
Setting Free the Bears (1968)
Oma ostos.
Kaksi nuorukaista, Siggy ja Graff, kohtaavat opiskelijoina 1960-luvun lopun Wienissä. Miehet päättävät ostaa moottoripyörän ja hypätä sen selkään: elämä Wienissä maistuu puulta ja vapaus odottaa tuolla jossain, kiemuraisilla maanteillä ja Italian rannoilla, ehkä. Ennen ajomatkaa he vierailevat Wienin eläintarhassa, eivätkä häkeissään viruvat eläimet jätä rauhaan. Jos ei nuoren miehen paikka ole pikkuporvarillisen elämän ikeessä, ei ole antiloopin tai karhunkaan oikea asuinsija kaltereiden takana.
Road trip vie nuorukaiset maaseudun rauhaan ja he kohtaavat erikoisia uusia tuttavuuksia. Eläintarha jää kuitenkin vaivaamaan etenkin Siggyn mieltä, ja hän palaa vielä kerran Wieniin. Kirjan toisen osan muodostavat vuorotellen esiin nousevat Siggyn tarkkailumuistiinpanot eläintarhan elämästä sekä hänen tarkoin valikoitu omaelämäkertansa, joka valottaa kiehtovasti toista maailmansotaa edeltävää, sen aikaista ja 1950-luvulle jatkuvaa elämää Itävallassa ja Jugoslavian alueella. Kolmannessa osassa matka ja seikkailu jatkuu, mutta mutkilta ei vältytä.
John Irvingin ennen suomentamaton esikoisteos julkaistiin jo viime kesänä, ja toki fanityttö haki sen kaupasta kotiin lähes painolämpimänä. Hyllyyn kirja kuitenkin jäi, tuijottelemaan kauniin kantensa takaa. Minua vähän pelotti tarttua siihen, sillä kirjaa on luettu blogeissa varsin ahkerasti, mutta mitään suitsutusta se ei ole osakseen saanut.
Vapauttakaa karhut! ei saanut minuakaan polvilleen. Kirjan ensimmäinen osa lähtee kunnolla käyntiin vasta aivan viime metreillään ja siihen saakka ihmettelin, luinko tosiaan lempikirjailijani kirjoittamaa kirjaa. Ensimmäisen osan käännekohdasta alkaen teksti alkoi kuitenkin koko ajan enemmän muistuttaa sitä Irvingiä, johon minä olen rakastunut, ja tarina parani huomattavasti mitä pidemmälle se eteni.
Toinen osa on jo tutumpaa ja siten huomattavasti houkuttelevampaa. Kun Irving kääntää ison vaihteen silmään ja aloittaa sen, missä on timanttisen taitava – varsinaista keskushenkilöä edeltävien sukupolvien tarinan aukikerimisen ja syiden ja seurausten rakentamisen – lukija saa jo huoahtaa. Miljöö on lisäksi uskomattoman kiehtova: Itävalta ja Jugoslavia toisen maailmansodan molemmin puolin. Noista näkökulmista sodan tapahtumia ja vaikutuksia on tullut harvemmin tarkasteltua, ja sen huomasi. Paikoin minun piti pinnistää pysyäkseni kärryillä, paikoin yksinkertaisesti hyrisin tyytyväisyydestä saadessani ihan uutta perspektiiviä.
Vapauttakaa karhut! on kärjistäen aika pitkälti miesten kirja. Nuoren miehen matka aikuisuuteen ja pyristely kohti vapautta, irti oletetuista kahleista, kuvataan samaan aikaan rasittavan nokkavasti ja sympaattisen naiivisti. Naishahmot eivät oikein sijaa saa, vaikka heitä muutama tärkeä (ja varsin herkullinen) sivurooleissa onkin: pääosa on miehillä ja niin saakin olla. Henkilöt eivät tosin tulleet sillä tavalla läheisiksi kuin yleensä Irvingin kirjoissa tulevat, mutta mitä pidemmälle Siggyn tarinaa kerrottiin, sitä suuremmalla lempeydellä minun ainakin oli häneen suhtauduttava. Minäkertoja Graff ei Siggyn tavoin sykähdyttänyt minua yhtään, mutta siinähän hän kulki mukana sen kummemmin nikottelematta.
Kirja antaa jo pilkahduksia tulevasta, sillä paikoin Irvingin teksti on jo sellaista, minkä tätä kirjaa seuranneet teokset ovat lukijalle antaneet. Mutta kokonaisuus on lopulta varsin kömpelö ja sekava, eikä tarina kanna niin hyvin kuin sen pitäisi. Absurdeja ja makaabereja käänteitä kyllä saadaan, ja tuttuun tapaan ne, yhdessä suurempien teemojen, kuten itsestä riippumattoman yksinäisyyden ja juurettomuuden, kanssa sekä herkistävät että tuovat vinon hymyn kasvoille. Moottoripyörät, karhut ja (haparoiva) seksi ovat myös kohdillaan.
Irvingissä on jotain, mitä en pysty järjellä selittämään. Jokin hänessä osuu niin täydellisesti kohdalleen minussa, ettei sitä oikein edes käsitä. Siksi annoin tämänkin kirjan kolhut ja epätäydellisyydet hänelle anteeksi, enkä malta odottaa uusimman suomennoksen ilmestymistä lähiaikoina. Mutta varoituksena on todettava monen muun tavoin, että tällä kirjalla ei Irvingiin tutustumista pidä missään nimessä aloittaa. Muuten hänestä voi saada aivan väärän kuvan.
___
Muualla blogattua: Katja (jolta kirja saa pisteet tarinankertojan taidosta ja erinomaisesta lopusta), Unni (joka aloitti innolla, mutta päätyi pakkolukemiseen), Norkku (jolle kirja oli vaikeaa luettavaa Irving-diggailusta huolimatta), Vauhko (joka piti kirjaa sekavana mutta kiinnostavana), Maija (joka veikkaa, että vanhempi Irving olisi kertonut tämän tarinan hieman toisin), Margit (joka yllättyi kirjan historiaosuuksista mutta piti siitä varsin paljon).
Koska kirjan tapahtumat sijoittuvat lähes kokonaan Itävaltaan, lasken sen sääntöjen mukaisesti osaksi Teemamaana Saksa -haastetta ja nappaan ensimmäisen raidan Saksan lippuun!
Lisäksi jään innolla odottamaan jo alle kuukauden päässä olevaa Wienin-matkaani ja jatkanen kirjallista valmistautumista siihen muiden Wien-kirjojen suosiollisella avustuksella.
Tunnisteet:
1900-luku,
Balkan,
Eläimet,
Identiteetti,
Ihmissuhteet,
Itävalta,
Jenkkiä,
John Irving,
Matkakertomus,
Natsit,
Nuoruus,
Omasta hyllystä,
Politiikka,
Sota,
Sukusaaga,
Tammi,
Teemamaana Saksa,
Wien,
Yksinäisyys
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)