Jani Saxell: Helsinki Underground ja Uuden ihmisen kaupunki

Vain pienen matkan päässä tulevaisuudessa, vuodessa 2047, Helsinki elää ja kukoistaa, edelleen. Se on Suomen talousveturi, sen alueella on jopa vapaakauppa-alue, uusin tekonolgia elää ja voi hyvin. Helsinki on myös koti, piilopaikka ja seikkailumaasto. Se on eri aikojen ja aikakausien läpitunkema, kerroksellinen ja mystinen. Ja jokin mystinen kuplii, viemärissä tai vieläkin alempana...

Lukiolainen Verna elää nuoren naisen elämää iloineen ja suruineen. Hän ja hänen ystävänsä Emppu ja Paloma muodostavat Kilpineidot, omaa tietään kulkevan porukan, joka ei anna periksi eikä pelkää. Vaikka ei elämä täysi-ikäisyyden kynnyksellä ole helppoa: on perheasioita, rakkauksia, hukkareissuja, kokeiluja.

Kun ihmisiä alkaa kadota, ja vain heidän jäänteensä jäävät, Kilpineitojen on aktivoiduttava. Kukaan ei sitä heiltä pyydä, mutta sen he silti tekevät. On selvitettävä, kuka Katoamisten takana on - ja mitä ovat kummalliset aikaloikat, ihmeelliset värähdykset aika-avaruudessa, joista kaduilla kuiskitaan. Ihan kuin ajat lomittuisivat ja vanha, yli sata vuotta sitten eletty aika puskisi näkyviin todellisuuden säikeiden välistä.

Jani Saxellin huikea spefi-teos Helsinki Underground (WSOY 2020) ja sen jatko-osa Uuden ihmisen kaupunki (WSOY 2023) laukkaavat hurjalla vauhdilla lukijan mieleen. Tuntuu, kuin uppoaisi tulevaan aikaan, solahtaisi sinne sujuvasti kuin astuisi kotiovesta kadulle. Parin vuosikymmenen päässä oleva todellisuus on uskottava, elävä.

Niin on myös menneisyys, jonne Saxell avaa tarinoidensa portit. Sisällissodan repimä Helsinki, jonka raunioista kasvaa kieltolain aikainen salakapakoiden ja salakuljetusten näyttämö, piirtyy silmien eteen hämäränä ja monikasvoisena. Hyvällä ja pahalla on paljon laajemmat värit ja sävyt kuin ensivilkaisulla voisi uskoa.

Tarinan nykyhetken Suomi on mielenkiintoinen. Muinaisusko on kokenut uuden vahvan nousun ja vetää puoleensa väkeä Helsingin Lammassaaressa sijaitsevaan asuinkeskukseen, jossa ei nykyteknologialle ole sijaa. Sipoon puolelta tehdyt arkeologiset löydöt ovat laajentaneet ymmärrystä Suomen alueen menneisyydestä, kaupallistamista unohtamatta. Kaikkia löytöjä ei julkisuuteen ole kerrottu, mutta Kilpineidot Verna etunenässä saavat selville enemmän kuin haluaisivatkaan.

Taustalla yhteiskunnan tutinassa vaikuttaa Hyvinkään jysäri, terrori-isku, jonka seurauksena Pohjois-Helsinki ja iso osa pääradan varren Uuttamaata on muuttunut asuinkelvottomaksi alueeksi ja aiheuttanut merkittäviä terveyshaittoja. Helsingin asukkaissa on myös niitä, jotka haluaisivat sulkea kaupungin rajat.

Saxellin tarina on hurja ja runsas, siitä on vaikeaa tehdä tiivistyksiä, jotka antaisivat oikeutta sen monipuolisuudelle. Kerroksia on paljon, näkökulmia samoin, ja jollain ihmeellisellä konstilla kaikki pysyy kuitenkin kasassa. Uuden ihmisen kaupunki on takakansitekstin mukaan itsenäinen jatko-osa, mutta minun on vaikeaa nähdä, kuinka se toimisi Helsinki Undergroundia lukematta. Suurempia juonipaljastuksia tekemättä todettakoon, että aikaloikka on tehty, mutta paluu nykyaikaan ei olekaan niin helppoa, millään mittarilla.

Saxellin ilmaisu on vahvaa, omalakista ja runsasta. Voisi ajatella, että siinä on jotain liikaa, mutta kerronta on perusteltua ja tarinan todellisuus vahvasti rakennettu. Olen todennut, että paras strategia Saxellin tekstin lukemiseen on vain yksinkertaisesti antaa sen viedä: olla tempoilematta, jarruttelematta, lopettaa selittely. Tarina kantaa, kerronta vie, siihen uppoaa ja ihastuu, vaikka välillä pakahduttaa, turhauttaa, hengästyttää.

Mitä vielä tulevaisuuden Helsingissä tapahtuu, se jää nähtäväksi.

***

Ps. Olen elossa. Olen lukenut. En ole juurikaan kirjoittanut. Henkitoreinen blogiparkani, olen niin pahoillani.

Jonathan Franzen: Crossroads

 

Jonathan Franzenissa tai lähinnä hänen kirjallisessa tuotannossaan yhdistyy monta keskenään ristiriitaista elementtiä. Yhtäältä olen huumaantunut hänen runsaista ja monipolvisista romaaneistaan, esimerkiksi Vapaus ja Purity ovat ilahduttaneet minua lukijana suuresti. Olen lukenut romaaneja tyytyväisenä hyristen, laajojen ja yksityiskohtaisten tarinoiden syliin upoten. Olen pohtinut Franzenin luomia hahmoja ja heidän välisiään suhteita, ratkaisuja, joita henkilöt tarinoissa tekevät tai jättävät tekemättä, elämänkaarta ja sen hienovaraisia sivupolkuja ja -luisuja. 

Toisaalta Franzenilta lukemani esseet ovat isoilta osin olleet lähes yhdentekeviä. Joko niissä näkyy omaan makuuni liian voimakkaasti jo vanhentuneita näkökulmia tai elämäntapavalintoja tai sitten ne ovat olleet sanomaltaan minulle mitäänsanomattomia ja tuntuneet lähinnä etuoikeutetun valkoisen miehen ulinalta.

Mutta Jonathan Franzenin romaanit, niistä minä sytyn.

Usein Franzen paneutuu amerikkalaisen ydinperheen problematiikkaan. Hän käsittelee avioliittoa, lapsen ja vanhemman välistä suhdetta, sisarussuhteita. Aiheita, joista ei kai saada koskaan kyllikseen, ja joissa on vielä jokin kärki, kulma tai sivu huomaamatta ja auki repimättä. Franzenin romaaneissa on dialogia (ja sen puutetta), konflikteja, raskaita päätöksiä, tekemättä jääviä valintoja.

Tuorein romaani Crossroads on jykevä, yli 600-sivuinen kirja, jonka tarina kiertyy Hildebrandtin perheen ympärille 1970-luvun alun Chicagon seudulla. Perheen isä Russ on pappi, joka kuitenkin kyseenalaistaa, kritisoi ja uudistaa uskonnollista ja hengellistä ajatteluaan ja toimintaansa, ja kohdistaa kritiikkinsä myös ulkopuolelleen. Russ havahtuu oman kokemusmaailmansa pienuuteen huomatessaan, että avioliitto Marionin kanssa on väljähtänyt ja seurakunnan aktiivitoiminnassa mukana olevan nuoren ja vetävän lesken Francesin kanssa puolestaan kaikki tuntuu sujuvan – ei vähiten Russin oma seksuaalinen halu, joka tuntuu uinuneen tai tukahtuneen pitkäksi aikaa. Marion puolestaan kamppailee omien sisäisten demoniensa kanssa: hän on terävä ja älykäs, avioliittoon ja äitiyteen identiteettinsä kadottanut ja menneisyytensä mielenterveysongelmia puolisoltaan pitkään peitellyt nainen, joka kaipaa jotain sanomatonta: onko se hänen oma minuutensa, menneisyytensä, tulevaisuutensa, siitä on vaikea saada kiinni. Yhtä kaikki Marionin ja Russin välinen suhde on kriisissä, kuin myös kummankin oma henkilökohtainen elämä.

Hildebrandtien lapset räpiköivät hekin kohti kasvua ja maailman monimutkaisuutta kukin omalla tavallaan. Esikoinen Clem opiskelee yliopistossa, seurustelee – ja tajuaa yhtenä päivänä, kuinka epäoikeudenmukaisesti on saanut vapautuksen Vietnamin sodan kutsunnoista. Pasifistisen isänsä kaikkia periaatteita uhmaten Clem ilmoittautuu kutsuntalautakunnalle. Becky puolestaan elää lukiolaisen huippuvuosia sosiaalisesti korkeassa asemassa, omaa tulevaisuuttaan pohtien. Becky on muiden Hildebrandtin lapsien tapaan pidättäytynyt varsinaisesta uskonnollisesta elämästä, mutta eräs pilvenhajuinen konsertti-ilta muuttaa kaiken. Perry taas on selvä nero, terävä ja kykenevä, osaava ja ymmärtävä. Hänen haasteekseen käy olla liian älykäs elämänsä ympyröihin – ja kiinnostus huumeisiin ja niiden myyntiin. Kuopus Judson jää romaanissa vaille omaa ääntä, hän on maininta sivulauseissa ja eräänlainen aave muiden suhteiden keskellä. Vielä liian nuori otettavaksi huomioon, vielä muiden perheenjäsentensä ongelmien ulkopuolella. Omaksi onnekseen, voisi sanoa.

Crossroads tiivistää tapahtumansa pitkälti joulunalukseen vuonna 1971, seuraavan kevään pääsiäiseen ja muutaman vuoden päähän. Se kuvaa vuorotellen kunkin Hildebrandtin näkökulmasta perheen keskinäistä dynamiikkaa ja kunkin sen jäsenen omaa kamppailua juuri siinä universumin ja ajan pisteessä, jossa kukin heistä parhaillaan on.

Paljon kiteytyy Russin seurakunnan suosittuun ja aktiiviseen nuorisoryhmään, Crossroadsiin. Kolme Hildebrandtin vanhinta lasta on jollain tapaa tekemisissä ryhmän kanssa ja Russ puolestaan seilaa jossain sen laitamilla koettaen ymmärtää ja hyväksyä asemansa ja tehtävänsä seurakunnan pappina, joka ei kuitenkaan aivan puhu nuorten kieltä. Russ ei ole vastuussa ryhmän ohjaamisesta mutta järjestää vuosittain ryhmälle työleirin arizonalaisessa navajoreservaatissa. Reservaatti on ollut vuosikaudet Russin oma merkittävä ”pyhiinvaelluskohde”, ja hänen on vaikea käsittää, että sielläkin elämä ja ihmiset ovat muuttuneet.

Franzenin romaanit ovat ristiriitaisia kokemuksia. Ne ovat massiivisia, sivupolkujaan ahnehtivia, keskipisteestään laajenevia ja siihen jälleen palaavia elämyksiä. Voi ajatella, että ne jauhavat turhaa, käyvät joskus tyhjää, jaarittelevat – mutta piru vie kuinka tarkkaan ne ihmisiä ja heidän välisiä suhteitaan kuvaavat. Franzenin lukeminen saa pohtimaan itseään kirjallisuuden kuluttajana ja harrastajana: aika ajoin huomaan ajattelevani, että kaipaan jotain uutta, vallankumouksellista, erilaista – ja silti yhä useammin (viime vuosina määrällisesti vähentyneen lukuaikani rippeissä roikkuen) rakastan lukea sirpinterävää analyysia juuri siitä, mitä itsekin elän. Perheestä ja ihmissuhteista, siitä niin syvän inhimillisestä, että kaikessa tavanomaisuudessa siitä loppuu joskus sanat kesken.


Jonathan Franzen: Crossroads
Suomentaja: Raimo Salminen
Siltala 2021
626 s.
Crossroads (2021)

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Lukutuulia

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 32. Kirjassa rikotaan yhteisön normeja. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 3. aavikolla tai autiomaassa.

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus

 

Tästä kirjasta kirjoittaminen tuntuu vaikealta. Sen lukeminen tuntui pahalta, mutta niin oli tarkoituskin. Vaikka se tuntui pahalta, luin nämä neljäsataa sivua nopeammin kuin mitkään muut sivut aikoihin. Upposin, hajosin, häpesin.

Iida Rauma vakuutti minut edellisellä romaanillaan Seksistä ja matematiikasta. Hävitys on tänä vuonna alkuvuodesta ilmestynyt romaani, jota on jo luettu ja käsitelty, josta on järkytytty ja varmasti myös suututtu – syytäkin on. Hävitys ei pyydä mitään, ei kerta kaikkiaan mitään itsessään ja kerronnassaan anteeksi ja se pohjautuu vahvasti tapahtuneisiin asioihin, joiden ei olisi pitänyt koskaan saada tapahtua.

Rauma kirjoittaa villisti ja voimakkaasti aiheesta, jota oman opettajantyöni puolesta kohtaan ja jonka kanssa olen tekemisissä: koulukiusaamisesta tai oikeammin kouluväkivallasta. Tarinan ytimessä ovat kivisen koulupolkunsa osin yhdessä ja vähintään toisiaan hipaisten käyneet A ja Ira. A on tarinan pääkertoja, historianopintonsa suorittanut ja sijaisopettajaksi päätynyt ihminen, jonka ympärillä kaikki tuntuu rapistuvan: asunto Turun Ylioppilaskylässä, jaksaminen työssä, vaatteet yllä, oma keho ja mieli. Ira puolestaan on A:n entinen luokkatoveri, niin ikään syrjään sysätty, menneestään kirjallista uraa ammentanut.

A juoksee öisin, kun ei muutakaan voi, ainakaan hän ei nuku. Eräällä öisellä lenkillään hän on törmäävinään, sikäli kun voi aisteihinsa luottaa, kaikkien vuosien jälkeen Iraan, eikä mikään jää tai jätä enää rauhaan.

Hävitys on monikerroksinen, julma ja taitava romaani. Se tarkastelee terävästi suomalaista koulua, sen pinnallisuutta ja piinaavuutta. Opettajia, valtajärjestelmää, auktoriteetteja, ryhmädynamiikkaa. Se on eittämättä tarkkasilmäisempi kuin Suomen suurimpien kaupunkien opetusvirastojen erityisasiantuntijat yhteensä käsitellessään kouluarjen satuttavuutta, tekopyhyyttä ja tyhjyyttä.

"A istuutui pöydän taakse, käynnisti tietokoneen, tuijotti oppilaitaan ja yritti miettiä, mikä niissä oli pielessä ja oliko se mahdollisesti tahallista. Hän löysi kadonneen muistitikun tietokoneen kyljestä, ja käski 7b:tä ottamaan kirjat esiin ja pistämään pois puhelimensa. Joku päästi protestoivan huokauksen, etäisen elonmerkin, mutta muuten ne näyttivät lannistuneilta ja niin kilteiltä, että tulisivat vielä musertumaan ennen aikuisuutta – tai pikemminkin aikuistuminen olisi musertumista, ja koulu tulisi suorittamaan tehtävänsä." (s. 32)

Mietin kirjan kangaspintaa, joka kerää itseensä pölyt ja roskat, niin kuin tarina sen kansien sisällä paljastaa lian ja ryönän, joita koulujärjestelmä, keinotekoinen yhteiskunnan valtarakennelma, tuottaa ja uudistaa koululaissukupolvi toisensa jälkeen. Kuinka edelleen, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen aikuistumisen musertava vaikutus tapahtuu, kuinka eläväksi heräävät ne toisteiset rakenteet ja kuviot, joita ei mikään saa lopullisesti muuttumaan tai katoamaan, vaikka syytä olisi.

A:n ja Iran tarinassa merkittävän roolin saa alakoulun musiikkiluokka ja sen vääristynyt dynamiikka. Opettajan valta-asema, jota ei mikään horjuta, suosikit ja suosituimmuus, piilotetumpi ja ilmiselvä toiseen ihmiseen kohdistuva julmuus, vääryys ja väkivalta. 

"Jonkun olisi pitänyt herätellä niiden viha, A sanoi. Jonkun olisi pitänyt aseistaa ne, jos ei kalašnikovein niin riittävin tiedoin, mutta tietenkään, A sanoi, ei peruskoulu niin tehnyt, tuskin edes kasvatti niistä historiatietoisia, erilaisuutta ymmärtäviä, yksilön merkityksen yhteiskunnallisena toimijana käsittäviä, vastuullisia yhteiskunnan jäseniä, kuten historian opetussuunnitelma ympäripyöreästi lupaili, eikä A suoraan sanoen edes yrittänyt kasvattaa." (s. 32)

Kasvatustyössään ei onnistu myöskään A:n ja Iran entinen opettaja, vaikka tämä varmaankin luulee eläkeikäänsä asti ja sen jälkeenkin tekevänsä työtään suurella sydämellä ja vahvalla ammattitaidolla. Taitamattomasti hoidetut tilanteet, harkitsemattomat ja julman harkitut sanat, toiminta ja toimimattomuus. En minä ihmettele, että näin kirjoitetaan, kyllä tätä kaikkea edelleenkin on, vaikka kuinka haluttaisiin ajatella aikojen ja ihmisten muuttuneen.

"Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja, ja mitä yksilön merkitykseen historiallisena toimijana tuli, A:n käsityksen mukaan yksilöllä ei enimmäkseen ollut pienintäkään merkitystä, ja silloin, kun joku sinnikäs yksilö siitä huolimatta yritti, yhteisö useammin kuin 99 kertaa sadasta teki tästä selvän." (s. 32)

Sen lisäksi, että Hävitys käsittelee yksilön ja ryhmän tuhoa, se kuvaa Turun kaupunkihistoriaa taitavalla otteella. Jopa minä, jonka Turku-tuntemus on laihaa ja painottuu lähinnä väsyneisiin laahustuksiin rautatieaseman, maakunta-arkiston ja linja-autoaseman välillä sinä eräänä pimeänä gradutalvena, kun moni muukin asia menetti valonsa, sain Rauman tekstistä paljon irti. Kuljin mukana, näin talot ja kadut ja Aurajoen ja minnekään johtamattomat kiskot ja rapistumisen ja silti jossain pulppuavan elämänhalun.

Romaani on intensiivinen, rytmiltään vaativa ja sisällöltään lukijan runnova. Rauma kirjoittaa vimmalla ja voimalla, jonka mukaan on vain mentävä, jos aikoo selvitä tai edes yrittää. Kirja ei päästä helpolla. Se vyöryy. Kaikkialla on jatkuva märkien vaatteiden, hoitamattomien haavojen ja päätä vasten liimautuvien hiusten tunkkainen haju. Niin ikään se liimaa lukijan itseensä, vaatii saada elää omaa elämäänsä.

Hävitys saa minut häpeämään itseäni ja edustamaani ammattikuntaa ja laitosta. Se saa minut pyytämään mielessäni anteeksi kaikilta niiltä nuorilta, joita en ole osannut, jaksanut tai ymmärtänyt auttaa silloin, kun se olisi ollut virkavelvollisuuteni ja tehtäväni ihan vain ihmisenä. 

Tämä kirja pitää lukea.

Iida Rauma: Hävitys – Tapauskertomus
Siltala 2022
400 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Marjatan kirjat ja mietteet, Savannilla, Kirjallisuustoimittaja Seppo Puttonen

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 17. Kirja on aiheuttanut julkista keskutelua tai kohua, Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 11. Kirjan tarina tapahtuu kaupungissa.

Katriina Ranne: Maa kuin veri

 

Kun luin Katriina Ranteen romaania Maa kuin veri, ympärillä tuntui rapistuva ja mätänevä paratiisi, vähitellen maatuva ja katoava. Vaikka ei kukaan mitään paratiisia kai ihan vakavissaan odottanut saavansakaan, ainakin uskoisin niin.

Maa kuin veri on neljän sukupolven kronikka, kertomus siirtolaisuudesta, työstä, köyhyydestä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden ketjuista.

Kaarlon perhe lähtee unelmiin ja utopioihin uskovan isän patistamana siirtolaisiksi Lahdesta Argentiinaan vuonna 1906. Suomi on osa Venäjän suuriruhtinaskuntaa, eikä tavallisella rautatieläisellä perheineen juuri vapauksia ole. Argentiinan Colonia Finlandesassa odottaa hedelmällinen maaperä ja toisiaan tukeva yhteisö, uuteen valmiiden uutterien suomalaisten oma väki. Tai sitten ei.

Kaarlo kasvaa nuorukaisesta aikuiseksi itselleen vieraalla maalla, mutta sopeutuu, saa perheen ja lopulta omannäköisensä elämän. Muistot Suomesta haipuvat vähitellen, vaikka Kaarlo vaimoineen jonkin aikaa harkitseekin palaavansa kotimaahan. Tielle vain tulee kaikenlaista, kuten nyt vaikka maailmansota, espanjantauti ja 1920-luvun myötä rahan arvon romahdus – vähitellen kasvatetut säästöt kalliisiin matkoihin hapertuvat pois.

Kaarlon esikoistytär Ester jatkaa isänsä jalanjäljissä Colonia Finlandesan rakentamista, maanviljelyä ja työteliästä elämää. Esterin oma perhe-elämä, jonka hän ehkä itselleenkin yllätyksenä kuitenkin lopulta saa, ei ole mutkatonta, vaan sisältää suuria menetyksiä ja pakotettua jaksamista yhä haastavammaksi käyvissä oloissa.

Esterin pojantytär Aina on 2000-luvulla siirtokunnan viimeinen suomenkielinen asukas. Nainen, jonka periksiantamaton mummi on kasvattanut rakastamaan ympärillä olevaa, vastaanpanevaa maata, ja joka lopulta parhaan ystävänsä, guaraní-alkuperäiskansaan kuuluvan Amarun kanssa (ja myös pitkään ilman häntä) eletyn elämän myötä kokee ehkä suuremman yhteenkuuluvuuden ympäristöönsä kuin yksikään aiempi sukupolvi siirtolaisten ketjussa.

Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä.


Katriina Ranne: Maa kuin veri
WSOY 2021
378 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjamuuri, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Kirjassa seurataan usean sukupolven elämää. Seinäjoen kaupunginkirjaston lukuhaasteen kohta 15. kirjan tapahtumapaikkana on tropiikki.

Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar

 

Joskus kaipaan opiskeluaikoja niin, että meinaan käpristyä kasaan. Kaipaan yliopistoa, päättymättömiä tenttikirjapinoja, hämmentäviä, inspiroivia ja tyystin yli hilseen meneviä (metafysiikka never forget) luentoja, arkistojen kaivelua (Turun maakunta-arkisto ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto, graduni syntysijat), opiskelijaelämää, kirjoittamista, oivalluksia. Historianopiskelu oli ihanaa.

Onneksi historianopiskelusta jää käteen paljon, vaikka historiatiede sinänsä tarjoaa peruskoulun aineenopettajalle lähinnä tukirangan ja muutamia työkaluja, joita voi hyödyntää silloin, kun varsinainen kasvatus- ja ihmistyö tarjoaa pienen tilan myös substanssille. Minulle historianopiskelusta on ollut iloa ja hyötyä siinäkin mielessä, että se on avannut tien loppumattomaan uteliaisuuteen. Ei oikeastaan ole sellaista historian osa-aluetta, josta en saattaisi kiinnostua, jos esitystapa on sopiva.

Ja tässäpä jälleen sellainen kirja, joka saa kurkistamaan menneisyyden ihmisten maailmaan uteliaana ja hämmentyneenä siitä, miten paljon tiedettävää ja ymmärrettävää ja opittavaa historia voi tarjota, kun se eteen tarjoillaan.

Ebba Stenbock oli aatelissuvun tytär, Kustaa Vaasan leskikuningatar Katarinan sisar, vapaaherra ja Suomen käskynhaltija Klaus Flemingin vaimo, kunnioitettu rouva Ebba, suuren lapsikatraan äiti, Turun linnan emäntä. Anu Lahtisen Ebba, kuningattaren sisar on elämäkerta Ebba Stenbockista, naisesta, joka eli vaiherikkaan elämän 1500- ja 1600-lukujen vaihteen Suomessa.

Voinee sanoa Ebban elämän olleen monin tavoin tyypillistä tuon ajan aatelisnaisen elämää – ja samaan aikaan poikkeuksellista ja tietenkin itsessään ainutlaatuista. Ebballa oli aitiopaikka valtataisteluihin, aatelissukujen välisiin suhteisiin, hyviin ja huonoihin aikoihin. Hän synnytti ja hautasi lapsiaan, neuvoi ja karttoi puolisoaan, eli ennen kaikkea tiiviissä suhteessa omiin sisariinsa ja näiden perheisiin. Teki mitä täytyi, joskus ehkä enemmänkin ja aina ei sitäkään.

Lahtisen käsissä Ebbasta ja hänen ajastaan saa monipuolisen ja kiinnostavan kuvan. Tekstin äärellä myhäilee ja ihastelee tutkimuksen teon ja lähteisen löytämisen, käyttämisen ja tulkinnan taitoa. Kun tutkitaan menneisyyden yksilöitä, joiden oma ääni on ollut mullan alla jo vuosisatoja, syntyy paljon aukkoja, joiden täyttämisen kanssa on oltava varovainen. Mitä ihminen ajatteli, mitä tunsi, mitä halusi? Päätelmät on tehtävä fragmenteista, sivuäänistä, joskus myös yleistyksistä ja arvauksista. Ebba itse jääkin kaikesta huolimatta hieman arvoitukseksi, persoonaksi, joka eli oman ainutlaatuisen elämänsä ja jätti omat jälkensä – tai oli myös jättämättä.

Ebba, kuningattaren sisar on kirja, jonka lukeminen ilahduttaa ja innostaa. Kustaa Vaasan jälkeisen Ruotsin kruununperimystaistelut, nuijasota ja vähitellen muotoaan hakeva ja suurvallaksi nousemassa oleva Ruotsi ovat aihepiirejä, joihin harva historianharrastaja täysipainoisesti paneutuu. Kenties modernimpi historia on monen mielestä kiinnostavampaa, sen lähteet ja lähestyttävyys ovat ehkä matalamman kynnyksen takana kuin 1500–1600-lukujen maailma.

En kerta kaikkiaan keksi, mistä moittisin tätä teosta. Se on tiivis, ilmaisultaan selkeä ja konstailematon, aihepiiriltään rajattu ja perusteltu, huolella lähdeviitoitettu ja varmasti oivaa ja tavoitettavissa olevaa yleistajuista luettavaa kelle tahansa aihepiiristä kiinnostuneelle – ja toki niillekin, jotka vielä empivät!

Ebba, onneksi sain tutustua sinuun juuri nyt! Muistutit, kuinka onnekas olen, kun maailma on valmis tarjoamaan koko ajan uutta ja kiehtovaa tietoa, kun sitä vain on valmis vastaanottamaan.

PS. Olen muuten lukenut ja kirjoittanut myös Anu Lahtisen reilun 10 vuoden takaisesta teoksesta Pohjolan prinsessat – viikinkineidoista renessanssiruhtinattariin ( Atena 2009), jota suosittelen ilolla niin ikään!


Anu Lahtinen: Ebba, kuningattaren sisar
Atena 2021
196 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjavinkit, Illuusioita, Kirsin kirjanurkka, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Tuulevin lukublogi

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset - suomalaisten elämää Amerikassa

 

Siirtolaisuus on kiehtova teema, joka on alati läsnä nykyajassa siinä missä menneisyydessäkin. Liike, liikkuminen, uusille alueille lähteminen ja vanhojen seutujen hylkääminen on kuulunut vahvasti ihmisyhteisöjen elämään kautta vuosituhansien.

1800-1900-lukujen siirtolaisuus Amerikan mantereelle on merkittävä historiallinen ilmiö, jonka seuraukset näkyvät edelleen. Se on myös yksi suosikkiaiheistani seiskaluokan historiassa, ja usein olenkin pyrkinyt panostamaan erityisesti siirtolaisuuden monimuotoisuuteen ja matkanteon konkretisoimiseen. Useimmiten aloitan aihepiirin tehtävällä, jossa oppilaat joutuvat miettimään ja kirjoittamaan saamaansa matkalaukkukuvaan, mitä itse pakkaisivat mukaan, jos joutuisivat muuttamaan toiseen maahan vain yhden laukun verran tavaraa. Sangen usein oppilaiden mukaan lähtisivät toimivimmat vaatteet, rakkain elektroniikka ja laturit, säästöt ja aarteet.

Sangen hyvin tästä saa usein keskusteluaiheen siihen, miksi raflaavissa pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevissä kuvituksissa ja ”keskusteluissa” (eli nettiöyhöttömisessä) länkytetään siitä, että liikkeessä olevilla ihmisillä on mukanaan juuri elektroniikkaa ja kestäviä vaatteita.

Miksiköhän.

No, Karoliina Suoniemen uusi lapsille suunnattu tietokirja Ameriikan lapset ei tartu nykyajan pakolaisaaltoihin, vaan sen aiheena on juuri parin edellisen vuosisadan aikainen siirtolaisuus Amerikkaan. Kirja on saanut innoituksensa Suoniemen omassa suvussa eletyistä tapahtumista, mikä on yhtäältä ilahduttavan henkilökohtaista ja toisaalta kovin samastuttavaa monelle. Suomalaisista suvuista, etenkin pohjanmaalaisista, löytyy runsas määrä siirtolaiseksi lähteneitä. Ilmiö ei ole Suomessa lainkaan tuntematon.

Ameriikan lapset kuvaa monipuolisesti ja kevyellä otteella sitä pitkää, kallista ja vaivalloista matkaa, joka siirtolaisten on pitänyt kulkea Suomesta Amerikan mantereelle. Kirja keskittyy juuri Pohjois-Amerikkaan suuntautuneeseen muuttoliikkeeseen. Tutuksi tulee matka ensin Suomesta Isoon-Britanniaan, sieltä Atlantin yli Vapaudenpatsaan ja Ellis Islandin ohitse Finntowneihin suurkaupungeissa ja pikkupaikkakunnilla.

Lukija kokee konkreettisten esimerkkien kautta, kuinka monenlaisiin eri töihin ja tehtäviin suomalaisia lähti: metsiin, preerioille, uudisasukkaiksi, palveluskunnaksi, lokareiksi ja lumperijäkeiksi. Miten paljon ikävöitiin kotiin, ja miten paljon toisaalta ihastuttiin uusiin seutuihin ja mahdollisuuksiin. Puhuttiin fingelskaa, syötiin äpylipaita ja prekfestiä, käytiin elokuvissa ja tansseissa, liityttiin ammattiyhdistyksiin ja etsittiin puolisoa.

Teksti on helppolukuista, kuvailevaa ja tarinallista. Se tuntuu tutulta ja tekee sisällöstäkin tuttua, matalan kynnyksen takana olevaa. Kirjan parissa on hauskaa viettää aikaa, lukea luku ja aihe kerrallaan tai ahmaista isompi siivu saman tien. Emmi Kyytsösen kuvitus on iloinen ja värikäs, joskin itse olisin mieluusti katsonut suurempaakin määrää kuvia, ne havainnollistavat sisältöä oivasti. Mukana on myös tehtäväosioita, joita voi tehdä tai olla tekemättä – hyödyllisiä myös koulukäyttöön.

Opettavaista, hyödyllistä ja kuitenkin viihdyttävää. Tavallisten mutta rohkeitten ihmisten historiaa nykyajan ihmisille, suurien kokonaisuuksien pilkkomista ymmärrettävään ja hallittavaan muotoon. Isojen ilmiöiden inhimillistämistä: tätä oli elämä ja arki, ihan tällaista tavallista ja tuttua, vaikkakin toki uusilla Ameriikan mausteilla.

Karoliina Suoniemi: Ameriikan lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2021
87 s.

Arvostelukappale.

Jouni Tikkanen: Lauma

 

1880-luvun alussa Turun seudulla, etenkin Mynämäellä elettiin pelossa. Sudet tappoivat lapsia lyhyen ajan sisällä useissa kylissä 22 kertaa. Moni ihmiselämä päättyi yllättäen turhan varhain – ja turhaan. Kesken työnteon, askareiden, leikkimisen, ulkona oleilun.

Mikä sai sudet toimimaan vaistojensa ja tavanomaisen käytöksensä vastaisesti ja hyökkäämään ihmisten kimppuun? Miksi ihmeessä ne tekivät niin, kun normaalisti sudet välttelevät ihmisiä ja pysyvät etäällä myös toisten susilaumojen reviireistä?

Jouni Tikkasen teos Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa on tietokirja, joka sukeltaa syvälle kiinnostavaan ja tunteita herättävään teemaan. Tikkanen on lähtenyt selvittämään lähes salapoliisin ottein sitä, miten lapsia surmanneita susia omana aikanaan jäljitettiin, miten tapahtumista puhuttiin ja kirjoitettiin ja millaisia seurauksia niillä oli.

Lähdeaineisto on monipuolinen ja Tikkanen lukee sitä laajalla otannalla. Hän on hyödyntänyt sanomalehtiä, kuntien arkistoja, päätöksiä ja monia asiakirjoja. Susista maksettiin tapporahaa ja järjestettiin jopa ison ihmisjoukon voimin metsästyssaartoja, joista kaikki eivät tosin olleet mitään varsinaisia menestyksiä. Ammattimaisia metsästäjiäkin hyödynnettiin, vaikka heidät piti kutsua hommiin pitkien matkojen takaa. Siitä kiitoksena historiantutkijoiden iloksi on jäänyt sangen runsaasti erilaisia lähteitä käytettäväksi.

Tikkanen on itse taustaltaan biologi, ja luonnontieteellinen ote on raikkaasti nähtävissä historiallisessa kontekstissa. Hän on selvittänyt suden biologiaa, toimintaa ja käyttäytymistä ja hyödyntänyt tietoaan rakentaessaan kuvaa lapsia surmanneista susista ja niiden elämästä. Epätyypillisen käytöksen taustalta on löydettävissä ainakin se, että susien luontainen ravinto oli käynyt vähiin ja kanta siksi runsaasti pienentynyt, kun hirvieläinten määrä oli laskenut merkittävästi. Niinpä Mynämäen sudet toimivat niin kuin mikä tahansa elollinen olento toimii: pyrkivät pysymään hengissä, etsimään uutta ravintoa kadonneen tilalle ja lisääntymään mahdollisuuksiensa mukaan.

Lauma on ahmittavan raikas ja kiehtova tietokirja. Se kertoo kohteenaan olevan susilauman elämästä ja kuolemasta – ja ihmisistä siinä sivussa. Ehkä ennen kaikkea heistä (meistä?), halustamme hallita ympäristöä ja luontoa, pyrkimyksestä kategorisoida, luokitella, määritellä. Kirja yhdistää historiaa, biologiaa ja yhteiskuntatieteitä, se käyttää tilastoja ja listoja, tekee tulkintoja ja arvioita. Lukija jää pohtimaan suden elämää, sen moninaisuutta ja hämmentävyyttä, toisteisuutta ja silti yllättävyyttä. Samalla saa katsauksen suomalaisen luonnonsuojelun alkujuuriin, urheilumetsästykseen ja kunnalliseen päätöksentekoon.

Paikoin hieman hymähtelin vähän lennokkaalle kerronnalle ja sanankäytölle, mutta kyllähän tällaisessa narratiivisessa, yleistajuisessa tietokirjallisuudessa saa näkyä kirjoittajan persoonallinenkin ilmaisutapa.

Kiehtova, nykymaailmaankin heijastuva teema, sillä susipelko ja -viha tuntuu olevan Suomessa syvällä.


Jouni Tikkanen: Lauma – 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa
Otava 2019
272 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjavinkit, Kirjahilla, Kirjakaapin avain

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä

Colson Whitehead: Nickelin pojat

 

Joskus ja toisinaan huomaa löytäneensä uuden suosikkikirjailijan, vaikka luettua tuotantoa onkin vielä sangen vähänlaisesti ja vaikka se luettu on raakaa ja karmivaa. Colson Whitehead, se olet juuri sinä!

Toukokuun lukulistalla oli veretseisauttavan hyvä Maanalainen rautatie. Nyt luin toiseen aikaan ja paikkaan sijoittuvan mutta syvälle hermoon ja selkäpiihin osuvan Nickelin pojat. Voihan.

Nickel on pahatapaisille tai sellaiseksi määritellyille pojille tarkoitettu koulukoti ja kasvatuslaitos Floridassa. Se on yhteiskunnan kehittämä keino saada rikoksia tekevät, kaidalta polulta livenneet, väärällä tavalla elävät ja ylipäänsä rakenteita edes olemassaolollaan kyseenalaistavat nuoret kuriin ja nuhteeseen, ylväissä puheissa jälleen yhteiskuntakelpoisiksi.

Nickeliin joutuu myös Elwood. Eletään 1960-lukua ja mustien kansalaisoikeustaistelujen aikaa. Elwood on lukiolainen, jolla on taustastaan huolimatta aukeamassa hyvä tulevaisuus. Hän on vanhempiensa hylkäämä mutta isoäitinsä kasvattama nuorukainen, jota opettaja kannustaa hakeutumaan jo avoimiin yliopisto-opintoihin ja kohti akateemista uraa. Elwood on ahkera joskin idealisti, toisinaan turhankin palosieluinen oikeudentunnossaan. Yksi mitätön erehdys ja väärinkäsitys koituu hänen kohtalokseen ja suuntana on tuomarin määräyksellä Nickel.

Nickelissä Elwood saa kokea maailman, jonka lait, säännöt, hierarkia ja historia näkyy, tuntuu ja kuuluu iholla, arvissa, mielessä ja sielussa. Selviytymiskeinot on jokaisen opittava itse, eivätkä kaikki selviä. Kaikilla ei ole mahdollisuuttakaan. Jokainen kolhiutuu jotenkin.

Elwood tutustuu ja ystävystyy Turnerin kanssa, joka on toimija, kyyninenkin jo, maailmaa tarpeeksi nähnyt. Ystävyys kuitenkin kantaa erilaisuudesta huolimatta, se tukee ja tuo edes pienen uskon tulevaisuuteen. Jos tulevaisuutta on. Kaikilla ei ole.

Nickelin pojat on karu ja väkivaltainen romaani, mutta Whiteheadin kerronta on silti selkeää, kuulasta ja konstailematonta, Markku Päkkilän suomennos tekee sille oikeutta. Whitehead ei selitä tai saarnaa, vaan tarina yksinkertaisesti kiskoo mukaansa ja myös pitää otteessaan. Sivuja on vain reilut 200, mutta tätä kirjaa oli pakko sulatella hitaalla luennalla.

Nickelin pojat alkaa siitä, kun koulun pihapiiristä löydetään 2010-luvulla merkitsemättömiä hautoja. Turhan tuttua todellisuudesta, vai mitä, nyt kun olemme joutuneet lukemaan uutisia kanadalaisten alkuperäiskansojen lapsille tarkoitettujen sisäoppilaitosten hautalöydöistä. Nickel ei myöskään ole aivan tuulesta temmattu tai kirjailijan mielikuvitusta, vaan sen esikuvana on oikeasti toiminut vastaavanlainen laitos, jonka historiasta paljastunutta kuonaa Whitehead on hyödyntänyt romaanissaan. Loppusanoissaan Whitehead taustoittaa tarinaa laajemmin.

Miten julmaa ja järkyttävää on lasten ja nuorten kohtelu pahimmillaan, miten paljon kärsimystä yhteiskunta tietoisesti aiheuttaa valinnoilla ja päätöksillä, joiden pontimena on jokin muu kuin hyvinvointi ja oikeudenmukaisuus. Ja tätä on edelleen.

Whiteheadin romaaneissa yhteiskunnallinen mätä ja yksilön merkitys muutoksena, vaikuttajana ja tekijänä yhdistyvät vastaansanomattomasti. Rakenteellinen väkivalta ja rasismi saavat kylmän hien pintaan, mutta epätoivo ei kuitenkaan lyö ylitse. Tarinankerronnan taito kuljettaa, vie mukanaan ja saa uppoamaan romaanin maailmaan niin kuin vain hyvät kirjat tekevät. Ja jokin inhimillinen, elävä, villisti sykkivä ja eteenpäin vievä on silti aina olemassa.

Colson Whitehead: Nickelin pojat
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2020
215 s.
The Nickel Boys (2019)

Kirjastosta.

Toisaalla: Donna mobilen kirjat, Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla, Lukutuulia, Kirjaluotsi, Nannan kirjakimara, Mitä luimme kerran, Kirsin kirjanurkka, Kirjojen kuisketta, Kirjoihin kadonnut, Kirjavinkit, Kirja hyllyssä, 

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 23. Kirja, jota luet ulkona, Pulitzer-haasteeni

Venla Hiidensalo: Suruttomat

 

Tämä hemmetin kirja meni niin sanotusti tunteisiin.

Luin sen yli kuukausi sitten ja vieläkin tuntuu nuljua oloa, kevyttä ahdistusta ja surua. Enää en näe painajaisia, mutta sinä viikonloppuna, jolloin tätä luin, näin yöllä unta, kuinka minulta vietiin lapseni ja heräsin sydän kurkussa jyskyttäen.

Venla Hiidensalon Suruttomat on taiteilijaromaani, äitiyskertomus ja surullinen henkilökuva. Sen päähenkilö on Helmi Vartiainen, nuori nainen, joka olisi halunnut ja voinut olla omaehtoinen taiteilija, hallita omaa elämäänsä ja tehdä mitä haluaa. Hän, karjalaistyttö, pääsi Ateneumiin opiskelemaan taidetta aikana, jolloin naiset vasta oli alettu hyväksyä edes piirustusksenopettajaopintoihin. Hän lähti kohti seikkailua, omaa elämää, vapautta. Kaikki oli mahdollista tai ainakin niin lähellä kuin vain voi silloin, kun joutuu olemaan sukupuolensa asettamien yhteiskunnallisten rajojen vanki.

Kunnes tuli Tyko Sallinen ja rakkaus ja huuma ja kieroutunut suhde, joka ei tehnyt kellekään hyvää. Taiteilija, joka suruttomien hännystelijöidensä ja kumppaniensa kanssa koki olevansa maailman keskipiste ja napa ja oikeutettu kaikkeen, mitä keksi haluta. Perhe, joka ei koskaan edes ollut perhe, ja joka tuhottiin viimeiseen muruseen ja ihmissuhteen haipuvaan lankaan saakka.

Helmistä tuli nopeasti Tykon vaimo, hänen lastensa äiti, tämän taiteen malli. Se kuuluisa Mirri, tyhjäkatseinen nainen tunnetuissa ja arvostetuissa tauluissa. Se nainen, jonka kuvan omatkin kasiluokkalaiseni valitsivat kevättalvella 2019 Ateneumin rumimmaksi maalaukseksi, kun vierailimme siellä Taidetestaajat-hankkeen kierroksella.

Nainen, joka sitten mureni, kun hänet murrettiin.

Suruttomat on vahva, surullinen, vaikuttava, koskettava romaani. Se kuvaa raadollista vallankäyttöä, hävytöntä käytöstä, välinpitämättömyyttä ja väkivaltaa, joita kaikkia Helmi joutui kokemaan. Eikä kukaan auttanut tai puuttunut, vähän ehkä yritti, muttei tarpeeksi. Ehkä Helmi ei antanut, ehkä kukaan ei lopulta piitannut tarpeeksi.

Kirjan sivuilla ja riveillä revitään auki tunteita, ajatuksia, ihmissuhteita. Sen henkilöillä on taakkoja, joita ei kellekään soisi, sen kehityssuunnan arvaa ja tietää, mutta silti haluaa toivoa jotain muuta. Jotain parempaa. Lempeämpää. Arvostavampaa. Jotain, minkä kaikki ansaitsisivat, ihan vain koska ovat ihmisiä.

Romaani on fiktiota, mutta se pohjautuu todellisuuteen. Jälleen huomaan miettiväni, miten paljon rumaa tauhkaa klassikkotaiteen takana on. Miten moni arvostettu tekijä ei oikeasti ansaitsisi yhtään kunnioitusta, olkoonkin osaaminen ja visio millaista tahansa. Miten rakenteiden ravistelu on hidasta ja turhauttavaa. Miten paljon menee hukkaan, kun ei ole uskallusta, tukea, ennakkoluulottomuutta, avoimuutta. Miten sokea itsekin on paljolle.

Venla Hiidensalo: Suruttomat

Otava 2021

255 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirsin Book Club, Kirja vieköön!, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Kirjasähkökäyrä, Kirjojen kamari, Leena Lumi, Sivuhenkilö, Annelin lukuvinkit, Anun ihmeelliset matkat

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 3. Historiallinen romaani

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan

Nainen. Tuo hankala olento. Aina jotenkin tiellä, vääränlainen, väärin toimiva, muokattava, muutettava. Liian äänekäs, liian hiljainen. Liian touhukas, liian passiivinen. Liikaa mielipiteitä (vääränlaisia), ei pysy perhana lestissään. Liian seksuaalinen, ei ollenkaan kiinnostunut. Uhka. Uhka miehelle, uhka yhteiskunnalle, perheelle, suvulle, kunnialle, järjestykselle, säännöille.

Katja Kaukosen romaani Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan (WSOY 2020) on aihepiiriltään tuttu: yhteiskunnasta sairauden ja epävakauden vuoksi eristäminen. Olen lukenut tästä monta kertaa. Kuinka monta kertaa olen lukenut, miten naisia (ja köyhiä, kurittomia, asettumattomia ja etenkin köyhiä, kurittomia ja asettumattomia naisia) on kohdeltu, miten heiltä on viety itsemääräämisoikeus, omanarvontunto, arvo. Miten heidät on haluttu pois silmistä, pois mielistä, pois häiritsemästä vakautta.

Ja miten aina haluan lukea siitä uudestaan. Miten syvällä se tuntuu, fyysisenä kipuna ja aivojen puristuksensa. Miten. Tämä. On. Mahdollista. Aina. Uudestaan.

Romaanin miljöönä toimii Tiiralinna. Saari, joka on jotenkin hieman vinossa ja syrjässä reiteiltä, jotenkin vähän epävakaa ja juuri siksi sopiva uudelle parantolalle. Naisten parantolalle, jossa ei tosin kenenkään odoteta (tai anneta!) parantuvan, vaan jonka on tarkoitus olla loppusijoituskohde, viimeinen koti, paikka josta ei lähdetä edes jalat edellä, sillä saareen saa näppärästi oman hautausmaan.

Tiiralinnan ylihoitajaksi tulee nuori Linnea, jolla on vahva hoitajan vakaumus ja näkemys: hän ei tyydy vähään, vaan vaatii paljon itseltään ja muilta, myös henkilökunnaltaan, joka ei kaikin osin ole yhtä ammattimainen. Lääkäriäkin saadaan odotella pitkään, eikä tämä kauaa saarella viihdy sinne lopulta tultuaan. Ylihoitajan vastuu kasvaa suureksi kantaa ja jaksaa. Emännän pestiin saapuu Alli, joka haaveilee lähtevänsä siirtolaiseksi Australiaan ystävänsä perässä, kunhan on saanut säästettyä rahaa matkaan ja alkupääomaksi. Alli on käytännöllinen, rivakka ja toimelias, ja hän joutuu nieleskelemään useamman kerran idealistisen Linnean kanssa työskennellessään. Lisäksi saarella on hoitohenkilökuntaa, pikkupiikoja, työmiehiä ja persoonallinen pappi Joel.

Ja tietenkin hoidokit. Nuo parantumattomat, haastavat, hylätyt, seonneet, kukin omalla tavallaan rikkinäiset ja vihaisetkin naiset, joita ei muualla haluta tai voida hoitaa, ja jotka on yhdellä leimalla ja allekirjoituksella määrätty loppuiäkseen hoitolaitokseen.

Saari alkaa vähitellen avautua asukkailleen kuten myös lukijoilleen. Romaanin sivuilla päästään tarkkailemaan lintujen muuttoa ja elämää, saarta ympäröivää merta ja sen luontoa, ja ennen kaikkea saarta itseään, joka tuntuu päivä päivältä enemmän itsekin elolliselta olennolta. Asukkaidensa tapaan jotenkin hylätyltä, sivuun sysätyltä, ohitetulta.

Kaukonen kirjoittaa lennokasta, liitävää, koskettavaa tarinaa ja kieltä. Sen mukaan on helppo upota, se vie tunnelmassaan 1920-luvun puoliväliin, onnistuu autenttisuudessaan ja ajankuvassaan. Tarina ei anna itseään helpolla, ei avaudu vaivatta eikä sulkeudu viimeiselle sivulle. Paljon jää lukijalle, lukijan vastuulle, ja pidän siitä. Tuntuu, kuin romaani herättäisi koko saaren henkiin, vahvistaisi ajatusta siitä, kuinka maailma toimii kokonaisuutena, laajimmillaankin yhtenä organismina, jossa kaikki osat kuuluvat yhteen ja vaikuttavat toisiinsa.

Vaikka kirjan aihe on raskas ja vavahduttava, romaani itsessään ei ole painostava tai lannistava. Sadan vuoden takaiset hoitokäytännöt ja yhteiskunnallinen suhtautuminen mielenterveyteen mietityttävät, aina vain, ja etenkin tuolloin vallalla ollut aate rotuhygieniasta ja sen vahvistamisesta sävähdyttää. Tämä maailma ei ole helppo paikka kellekään, muttei varsinkaan niille naisille, jotka toimivat, tekevät tai ovat millään muotoa vähänkään erilaisia tai oikeastaan ylipäänsä ovat jotakin. Aina löytyy jokin saari, jonne heitä meitä ollaan valmiita eristämään.

Katja Kaukonen: Saari, jonne linnut lentävät kuolemaan
WSOY 2020
377 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Markku Soikkeli / Kiiltomato, Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa, Kirjan kannet auki -haasteen kohta 5. Kirja, jonka kannet on sävyltään siniset

Téa Obreht: Vedetön maa

 

Luin Téa Obrehtin esikoisteoksen Tiikerin vaimo kahdeksan vuotta sitten (huh, aika, minne menet?). Kirja on jäänyt omaan hyllyyn, ehkä odottamaan, että joskus luen sen uudelleen. Nyt kun kaikkien näiden vuosien ja luettujen kirjojen jälkeen vilkaisin tuota tekstiäni talvelta 2012, en kieltämättä muistanut kirjasta mitään. Mutta kirjailija jäi silloin mieleeni, hyvällä ja vähän ristiriitaisella tavalla.

Vedetön maa on kiehtova, tarinaltaan ja miljööltään virkistävän erilainen romaani ja silti siinä on jotain hyvin tuttua ja tuttavallista, lähes jutustelevaa. Ollaan 1800-luvun lopun Yhdysvaltojen lähes autiossa lännessä, tarkemmin arizonalaisessa pikkukaupungissa Amargossa (vaikka kaupunki on kyllä suureellinen termi tässä tapauksessa, onneton kylä se on). Siellä sitkeä ja paljon nähnyt perheenäiti Nora odottaa puolisoaan jo ylimääräisiin päiviin venyneeltä vedenhakumatkalta. Vesi on ollut lopussa jo pitkään, kuivuus koettelee. Eikä luonnon armottomuus riitä: myös oman yhteisön ihmissuhteissa, paikallispolitiikassa ja tulevaisuuden suunnitelmissa on tiukkaa kitkaa ja kahnausta. Nora on joutunut hautaamaan esikoislapsensa, tyttären, aivan pienenä, mutta kasvattanut sen jälkeen kolme poikaa, joista kaksi jo nuoria aikuisia ja nuorin, Toby, on melkoisella mielikuvituksella varustettu ja samalla hieman onneton tunari. Toby on varma, että kodin pihapiirissä liikkuu peto ja perheen kotiapulainen, kuolleiden kanssa keskusteleva Josie, on samoilla linjoilla. Nora itse keskustelee kuolleen esikoisensa kanssa säännöllisesti, vaikka muuten pitää monia muita henkimaailman hommia höpötyksenä.

Lurie on puolestaan turkkilaistaustainen maankiertäjä, lainsuojaton, sijaton ja koditon. Hän kulkee pitkin lännen autiomaita kamelinsa Burken kanssa, taipumattoman toverin ja itsepäisen eläimen. Lurie on ehtinyt kokea paljon, eikä aina pelkkää hyvää. Hän joutuu niin ikään kohtaamaan menneitä ja kuolleita, sillä vaikka toisin voisi luulla, kuolema ei totisesti ole aina vapautus vaan pikemminkin yhä otettaan tiukentava kahle.

Vedetön maa on miljööltään elävä, vaikkakin pölyn ja hiekan ja kuivan maan kovertama. Kurkkua kuivattava jano, paahteiset päivät ja kituuttava elämä tulevat liki. Syrjäseudun hiljaisuus on musertavaa ja samalla sen käänteet ovat suuria. Paljon on piilossa, sillä Obreht on taitava tekemään leikkauksia, poistoja ja tyhjyyttä: asiat, juonenkäänteet ja totuudet paljastuvat pikku hiljaa, salakavalasti, vaikka ovatkin koko ajan esillä ja saatavilla, kuitenkin taidolla naamioituna.

Kieltämättä romaani on sangen runsas. Se etenee hitaasti, aukenee vielä hitaammin, paikoin tuntuu, että se junnaa paikallaan. Mutta ei se sitten kuitenkaan junnaa, vaan vie koko ajan syvemmälle ja pidemmälle, saa näkemään tarkemmin ja kirkkaammin, avaa tarinaansa vähä vähältä.

Vedettömässä maassa on tosiaan jano. Kaikilla on jano, veden, elämän, kuoleman. Kaiken kestävälle kamelillekin tulee jano, sitten lopulta. Kirja on syvän inhimillinen, koskettavakin, kun vähitellen paljastuvat surut ja haavat paljastuvat. Ja kuitenkin se säilyttää veijarimaisuuden, leikillisyyden, seikkailun. 

Téa Obreht ammentaa taidolla vanhasta perinteestä, historiasta, koetusta ja eletystä, mutta tekee sen omalla tavallaan, omaan kerrontaansa ja taitoonsa vahvasti luottaen.

Téa Obreht: Vedetön maa
Suomentaja: Irmeli Ruuska
WSOY 2020
447 s.
Inland (2019)

Kirjastosta.

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 36. Tunnetun henkilön suosittelema kirja. Presidentti Barack Obama on suositellut tätä kirjaa.

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset

Nykyajan tehdasmiljöötä Helsingin Salmisaaressa.

Teollistuminen on peruskoulun historian sisällöistä yksi kiinnostavimmista ja mukavimmista opettaa. Se on ilmiö, jonka vaikutukset näkyvät tämän päivän lasten ja nuorten (ja kaikkien muidenkin) elämässä monella tapaa, ja josta hieman kaivamalla ja perehtymällä löytyy paljon samaistumispintaa. Parhaimmat tuntikeskustelut olen käynyt juuri teollistumiseen liittyvillä tunneilla: viime syksynäkin puhuimme usean eri ryhmän kanssa pitkään esimerkiksi lapsityövoimasta ja heikoista työoloista niin menneisyydessä kuin valitettavasti tänäkin päivänä. Teollistumiseen liittyvät projektit ja ryhmätyöt ovat myös usein olleet hengästyttävän hienoja, viimesyksyisistä otin kuvat talteen ja säilön niitä lämmöllä mielessäni, vaikka niitä tehneitä oppilaita en valitettavasti enää opeta.

Kirjan kuvitus houkuttelee mukaansa.

Karoliina Suoniemen kirjoittama ja Emmi Kyytsösen kuvittama lasten tietokirja Tehdaskaupungin lapset käy kiinni ihastuttavan raikkaalla tavalla monimutkaiseen ja hieman vaikeaankin aiheeseen: Suomen teollistumiseen ja (lasten) elämään teollisuus- ja tehdaskaupungeissa. Pala on suuri haukattavaksi, mutta siinä onnistutaan hienosti.

Kirjassa kerrotaan lasten työskentelystä tehtaassa.
1800-luvulla nuorimmat tehdastyöläiset olivat alle 10-vuotiaita.

Kirjan tekstin pohjana on käytetty runsasta ja monipuolista lähdeaineistoa, kuten historiaa käsittelevässä tietokirjassa kuuluukin. Taustalla on kirjallisuutta, laadukkaita nettisivustoja ja kotimaisia museoita. Nämä kaikki löytyvät kirjan lopusta, ja lisätietoa on niiden perusteella helppoa lähteä etsimään, jos ja kun aihepiiri alkaa pienempää tai suurempaa lukijaa toivottavasti kiehtoa.

Teksti on selkeää, lukijaystävällisesti kahteen palstaan taitossa jaettua ja huolellista. Avainsanoja, nimiä ja käsitteitä on lihavoitu, jolloin niihin on helpompi kiinnittää huomio ja vaikkapa palata myöhemmin selaillen etsimään tietoa. Suoniemi kirjoittaa suoraan lukijalleen, kuvailee ja kertoo ja tekee paikoin kysymyksiä, jotka saavat kiinnittämään huomiota kirjan aihepiiriin lukijan omassa elämässä. Ratkaisu on perusteltu, mutta saattaa tuntua hieman vanhemmasta nuoresta lukijasta vähän lapselliselta. Itse voisin nimittäin hyvinkin kuvitella käyttäväni Tehdaskaupungin lapsia töissä seiskaluokkalaisten kanssa jollain tapaa: vähintään tiedonlähteenä projektitöissä, mutta miksei myös johdatteluna teemaan ja tunnelmanluojana. Noin lähtökohtaisesti kirja on kuitenkin suunnattu alakouluikäisille.

Kirjassa on mukana myös joitakin itse täytettäviä tehtäviä, jotka auttavat
samastumaan kuvattuun aikaan lukijan omasta näkökulmasta.

Tehdaskaupungin lapset esittelee tehtaan toimintaa, työläisten asuinpaikkoja ja -tapoja, perhe-elämää, lasten tekemiä töitä, tehdaskaupungin vapaa-aikaa ja juhlia, koulunkäynnin alkuaskelia, ruokaa, vaatteita, leluja ja leikkejä. Pieni kurkistus tehdään myös "Palatsin väkeen" eli tehtaan johtoportaan ylelliseen ja työläisistä eristäytyneeseen elämään. Aiheita on paljon, mutta kirja ei käy lainkaan raskaaksi. Suoniemi on onnistunut valikoimaan mukaan asioita, joihin nykyajan lapsen on mahdollista samastua ja verrata omaa elämänpiiriään. Vaikeimpia termejä saattaa aikuisempi kanssalukija joutua selittämään lapsen ikä huomioiden, mutta pelkoa liiasta korkealentoisuudesta ei ole. Sitäpaitsi, kuten todettua, tästä teemasta saa kyllä hyviä keskusteluja aikaan kaikenikäisten lasten ja nuorten kanssa.

Varsinaisen leipätekstin lisäksi kirjassa on henkilökuvia teollistumisen aikaan liittyvistä suomalaisista. Mukaan ovat valikoituneet laulajana, urheilijana ja näyttelijänä toiminut Tapio Rautavaara, nyrkkeilijä Gunnar Bärlund, juoksija Paavo Nurmi, poliitikko Miina Sillanpää, tehdastyöläinen Martta Salmela, kirjailija ja toimittaja Minna Canth ja kirjailija Lauri Viita. Nämä lyhyet tietoiskut rytmittävät kirjaa hyvin ja laajentavat käsiteltyä aihepiiriä. Niiden kautta nuorempikin lukija pääsee historian kiehtovan olemuksen äärelle: mennyt aika on yhtä lailla suuria ilmiöitä kuin yksittäisiä, merkityksellisiä ihmisiä omine elämineen ja kokemuksineen.

Tehdaskaupungin lapset kertoo monipuolisesti ihmisten arjesta, muun muassa
saunomisesta julkisissa saunoissa. Niitä on edelleen esimerkiksi
Helsingissä ja Tampereella.

Karoliina Suoniemi: Tehdaskaupungin lapset
Kuvitus: Emmi Kyytsönen
Avain 2020
85 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Leena Lumi

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 46. Kirjassa on sauna.

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

Ernest Gray on entinen kirjallinen suuruus. Tai ainakin hänen esikoisromaaninsa herätti aikoinaan kiinnostusta ja teki hänestä oikean kirjailijan, vei pois mustien ja valkoisten välisen skisman leimaamasta lapsuudesta ja nuoruudesta Alabaman maaseudulla, kuljetti New Yorkiin ja elämään, jossa saa sentään henkeä. Harmillisesti Ernestin kirjailijuus joutui sittemmin kriisiin, eikä hän tunnu saavan kirjoitettua mitään kunnollista. Hän ei millään löydä tarinaansa.

Pettymyksentäyteinen arki kyllästyneiden teinien äidinkielenopettajana katkeaa, kun Ernest saa puhelun isoveljeltään, johon ei ole vuosiin ollut juuri yhteyksissä. Isä on kuollut ja Ernestiä kaivataan takaisin kotiin Newpineen hautajaisia ja perinnönjakoa varten.

Paluu kotiseudulle ottaa koville, sillä Ernest ei koskaan kokenut kuuluvansa Newpineen eikä oikeastaan omaan perheeseensäkään. Isä oli ainoa, jonka kanssa hän koki edes jonkinlaista yhteyttä, mutta nyt isä on poissa. Kotiseudulla muistot menneestä heräävät ja Ernest tajuaa 1930-luvun puolivälin karujen tapahtumien vaivaavan häntä edelleen pahasti. Tiliä on tehtävä menneen ja nykyisen kanssa.

Eeva Klingbergin muhkea romaani Syvän maan juuret on vetävästi kirjoitettu tarina 1930- ja 1970-lukujen Yhdysvalloista, eritoten Syvästä etelästä. Se käsittelee rasismia, syrjintää, epätasa-arvoa, rakenteellista sortoa, identiteettiä, perhesuhteita ja yksilöiden kohtaamia tragedioita. Juoni on haarautuva ja seittimäinen: romaanin sivuilla käsitellään niin Ernestin omia nuoruuden tapahtumia ja salaisuuksia kuin koko Newpinen julkisivun takana edelleen romaanin nykyhetkessä vaikuttavia tekoja, virheitä - ja rikoksia.

Kokonaisuus on laaja, mutta ei aiheuta ähkyä. Klingberg kirjoittaa mukaansatempaavaa tekstiä, joka pitää otteessaan hieman hatarapäisemmänkin lukijan. Toisaalta Syvän maan juuret on painavista teemoistaan huolimatta kerronnaltaan sangen kevyt. Se tarjoaa lukijalleen mehevän tarinan, mutta ei kosketa syvemmältä tai jätä vahvaa jälkeä. Ajankuvan ja tematiikan eteen on nähty vaivaa, eivätkä kaikki ratkaisut ole aivan ilmeisimpiä, mutta romaani ei pääse teemoissaan niiden pinnan alle. Se tyytyy kertomaan niistä muttei pohtimaan merkityksiä, kuvaamaan muttei haastamaan.

Syvän maan juuret tarjoaa lukijalleen matkan rosoiseen menneisyyteen, tuulessa huojuvien peltojen keskelle, pikkukaupungin puhumattomuuteen. Maailmaan, jossa kaiken näkevien puiden paksut oksat kantavat raskaita taakkoja, joita ihmiset eivät itse uskalla tai pysty kohtaamaan.


Eeva Klingberg: Syvän maan juuret
Gummerus 2020
472 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjarouvan elämää, Kirjavinkit

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on puu.

Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo

Tohtori David Livingstone lienee yksi maailmanhistorian kuuluisimmista tutkimusmatkailijoista, ainakin näin länsimaalaisen historiankirjoituksen näkökulmasta. Hän syntyi Skotlannissa vuonna 1813 ja kuoli Sambiassa vuonna 1873. Livingstonen viimeisen tutkimusmatkan tarkoituksena oli löytää Niilin lähteille, mutta se päättyi hänen kuolemaansa.

Mutta ei tässä pitänyt Livingstonesta puhua, oikeastaan hän on tällä kertaa sivuseikka.

Zimbabwelaisen Petina Gappahin romaani Pimeydestä loistaa valo on ihastuttavan eloisa, herkullinen ja raadollinen kuvaus ajasta ja tapahtumista David Livingstonen kuoleman jälkeen. Livingstonen uskolliset palvelijat ja matkakumppanit päätyivät neuvottelujen jälkeen hautaamaan hänen sydämensä ja sisäelimensä kuolinpaikalle mutta kuljettamaan luut rannikolle ja siitä eteenpäin Isoon-Britanniaan saakka. Romaani kertoo pitkästä matkasta, jonka seurue teki Livingstonen maallisten jäänteiden kanssa.

Tarinan näkökulma on kaksijakoinen. Ääneen pääsevät Livingstonen rempseä kokki Halima ja hänen jälkeensä pappeudesta haaveileva käännynnäinen, orjuudesta kristittyyn lähetyskouluun pelastettu Jacob Wainwright. Henkilöhahmot eivät voisi olla erilaisempia. Siinä missä Halima on käytännöllinen, suurpiirteinen ja hätkähtämätön, Jacob pyrkii kaikessa ilmaisussaan huolehtimaan säädyllisyydestä, kristillisyydestä ja jälkeensä jättämistä merkityksistä. Halima kertoo tapahtumista niin kuin ne kokee, Jacob kirjaa niitä päiväkirjaansa tarkkaan sanojaan punniten, toiveenaan, että teksti julkaistaisiin joskus.

Gappahin romaani on yhtäältä kiehtova ja hyvin rakennettu historiallinen romaani, toisaalta kiinnostava kannanotto historiankirjoituksen muodostumiseen. Etenkin Jacobin suureelliset suunnitelmat ja jatkuva itsensä tarkkailu ja toiminnan tiedostaminen kuvaavat historiankirjoituksen monitulkintaisuutta ja ristiriitaisuutta. Monet lähteet, joihin historiallinen tietomme ja ymmärryksemme perustuu, ovat hyvin itsetietoisia ja tarkoituksellisesti koostettuja, eivät mitään viattomia ja satunnaisia tietyistä historiallisista hetkistä säilyneitä "aarteita".

Pimeydestä loistaa valo saa lukijansa tuntemaan viidakon uhan, matkan raskauden ja seurueen turhautumisen. Sen mukana uppoaa vieraaseen maailmaan, jossa on kuitenkin paljon tuttua yleisinhimillistä: väsymystä, riitoja, ristiriitaisia pyrkimyksiä, pettymyksiä. Kaiken yllä on yhteinen päämäärä, tavoite jonka toteutuminen on kiinni monesta selkänahasta ja hiertyneestä jalkapohjasta.


Petina Gappah: Pimeydestä loistaa valo
Suomentaja: Aleksi Milonoff
Tammi 2019
377 s.
Out of Darkness, Shining Light (2019)

Kirjastosta.


Toisaalla: Lumiomena, Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Donna mobilen kirjat, Kirjojen kuisketta

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Kenen tyttäriä?

Vuoden 2020 Helmet-haasteen yksi kiehtova kohta on lukea kaksi kirjaa, joilla on samankaltaiset nimet. Minun valintani kohdistui tyttäriin, nimittäin Nefrin ja Kiurun sellaisiin.

Erika Vikin loistava steampunk-fantasiatrilogia Kaksosauringot sai päätösosansa Nefrin tytär vuonna 2018. Aiemmat osat Hän sanoi nimekseen Aleia ja Seleesian näkijä ovat olleet koukuttavaa, viihdyttävää ja koskettavaa luettavaa. Kolmas osa jäi minulla muun lukemisen jalkoihin, mutta nyt nautiskelin sen, suorastaan ahmin, yhden viikonlopun aikana.

Kyse on tosiaan trilogian päätösosasta, joten jos et ole sarjaan vielä tutustunut, seuraavassa on juonta paljastavia asioita. 

Nefrin tytär jatkuu suoraan siitä, mihin Seleesian näkijä jäi. Tulilinnut ovat hyökänneet Seleesiaan ja sota on syttynyt. Taistelun melskeessä Aleia on kaapattu ja viety laivaan, joka matkaa vauhdilla kohti itää. Kaappauksen takana on salaperäinen Klaani, joka on ollut Aleian kintereillä jo pitkään.

Corildon lähtee apujoukkojen kanssa jäljittämään Aleiaa, jotta hänet saataisiin pelastettua. Joukkoon liittyy lahjakkaita seleesejä ja vanhoja tuttuja ihmisiä: Aleian heila Mateio ja Corildonin vanha ystävä Arata Erren.

Matka vie kohti Thelluriaa, joka on kenties vahvin ja kehittynein valtio kahden auringon alla. Thelluriassa Aleia kohtaa ihmiset, jotka ovat olleet hänen kannoillaan ja saa yllättyä monella tapaa. Hänen oma taustansa alkaa aueta, vaikka sitä onkin vaikea uskoa ja hyväksyä. Samalla Aleialle paljastuu diplomaattisia kuvioita ja strategioita, joiden hän ymmärtää olevan seleesien kannalta tuhoisia. Seleesit eivät ylivoimaisine aisteineen totisesti ole kaikkien kansojen suosiossa.

Nefrin tytär sijoittuu suurimmilta osin Thelluriaan. Vik koukuttaa lukijansa jälleen: miljöö on todella kiehtova. Thelluriassa on jo opittu hyödyntämään sähköä, ja teknologia on muutenkin edistyneempää kuin naapurivaltioissa. Mutta millä hinnalla teknologinen kehitys on saatu aikaan ja mitä sen edelleen kehittämisestä ollaan valmiita maksamaan? Paljon.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja kokonaisuutta avaavia osuuksia on ripoteltu juonenkäänteisiin juuri sopivasti. Aleian oma historia ja olemus saavat selitystä, ja kokonaiskuva Kaksosaurinkojen maailmasta selkenee ja laajenee. Todella kiehtovaa kerrontaa, se on todettava. Trilogia kasvaa ehdottomasti suurmittoihin, jotka tuovat lukijalle tyytyväistä kiherrystä.

En keksi, mitä vaille olisin Kaksosaurinkojen suhteen jäänyt. Trilogian puolisentoistatuhatta sivua upottavat mukaansa, saavat nauttimaan seikkailusta, uudesta maailmasta ja fantasiaelementeistä. Suosittelen suurella ilolla, ja luulenpa joskus palaavani Aleian, Corildonin ja kumppaneiden seuraan uusintakierrokselle.


Erika Vik: Nefrin tytär. Kaksosauringot III
Gummerus 2018
560 s.

Kirjastosta.


Toinen tytär, johon tutustuin, on kaikkea muuta kuin yliluonnollinen. Päin vastoin: hyvin tiukasti reaalimaailmassa ja sen karuudessa pysyteltiin. Silja Kiuru on evakkoperheen tytär, jonka arki hiljaisella maaseudulla koostuu leikeistä, työstä ja perheen elämästä. Siljan vanhemmat ovat työteliäitä karjalalaisia, jotka ovat tehneet kaikkensa, jotta sodanjälkeinen elämä uudella seudulla luonnistuisi mahdollisimman hyvin. He ovat ahkeria, vaatimattomia ja vakavia ihmisiä, eikä elämässä ole juurikaan hupia.

Silja tarkkailee perhettään ja elää elämäänsä kuin vain alle kouluikäinen tyttö osaa. Vähitellen hän kasvaa, ymmärrys laajenee ja monenlaiset pienet ja lopulta suuret tapahtumat muokkaavat Kiurun perheen elämää. Siljan elämää seurataan nuoreksi aikuiseksi, ja aivan helpoimpia kortteja hän ei käteensä saa.

Marja Leena Virtasen kerronta on tyyntä, jollain tapaa eteeristä. Kieli on kaunista ja kuulasta, tarinassa traagisia käänteitä, henkilöissä paljon ladattuna. Minuun tämä ei oikein vaikuttanut eikä koskettanut, vaikka lähtökohtaisesti olen kiinnostunut siitä, millaisia vaikutuksia sodalla on ihmisiin. Jokin hiersi: minun makuuni kirja on liian tietoinen itsestään ja koskettavuudestaan.

Uskon tämän olevan monelle mieluisaa ja kaunista luettavaa, mutta minä en kuulunut ehkä kohderyhmään, enkä siksi oikein saa kirjasta irti edes kirjoitettavaa.


Marja Leena Virtanen: Kiurun tytär
Karisto 2019
292 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteen kohdat 47. ja 48. Kaksi kirjaa, joilla on hyvin samankaltaiset nimet.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalainen Yaa Gyasi on kirjailija, josta toivottavasti kuullaan vielä paljon. Hänen esikoisromaaninsa Matkalla kotiin pyöri muutamia vuosia sitten kirjamaailmassani, kun se ilmestyi suomeksi. Nyt myös minä luin sen, ja ilahduin.

Episodimainen romaani kertoo kahden toisiaan tuntemattoman ghanalaisen sisaruspuolen ja heidän jälkeläistensä tarinan 1700-luvulta 2000-luvulle. Etusivulla sukupuussa esitellyt henkilöhahmot astuvat vuorotellen esiin ja rakentavat omalta osaltaan sukupolvien ketjun tarinaa. Toinen sukuhaara kokee elämän pääosin Ghanassa, toinen rakentuu Yhdysvaltoihin, jonne kantaäiti Esi Asare viedään orjaksi.

Vuosikymmenten ja -satojen kulkuun mahtuu paljon inhimillistä historiaa, kärsimystä, onneakin. On hyvin valittuja puolisoja ja huonosti valittuja. On nimettömäksi jääviä isiä, ikuisesti kadoksiin joutuvia äitejä. Sisarussarjat ovat suuria tai pieniä, jotkut menetetään ja toiset pysyvät. Köyhyyttä ja kurjuutta koetaan, mutta niin myös yhteiskunnallinen nousu ja oman paikan vakiinnuttaminen ovat mahdollisia.

Gyasin kerronnassa henkilöt saavat oman äänensä, oman lukunsa ajan he ovat kaiken keskipisteenä, vaikka heitä ennen on ollut jo monta ja heidän jälkeensäkin tulee vielä seuraavia. Jokainen tarinan henkilö tuntuu sen pääosan esittäjältä sen aikaa, kun saa olla parrasvaloissa. Edelliset sukupolvet jäävät tarinoihin ja muistoihin, vaikka ajan kululla on oma raadollinen puolensa: joskus on menneenkin aika unohtua.

Matkalla kotiin käsittelee isoja teemoja. Kolonialismi, orjuus, orjakauppa, rasismi, näköalattomuus, yhteiskunnallinen epätasa-arvo: suuria asioita pohdittavaksi, kuvattavaksi saati ratkaistavaksi. Gyasin tarinassa ne sijoittuvat luontevasti osaksi ihmisten elämää, kokemuksia, muistoja ja pyrkimyksiä. Mitään teemaa ei hierota lukijan kasvoihin, alleviivata tai muuten jankuteta, vaan ne kaikki saavat sijansa tarinassa kuin luonnostaan. Se ei tee niitä yhtään hyväksyttävämmiksi tai helpommiksi niellä, vaan pikemminkin saa tunteet vahvemmin esiin myös lukijassa. Kirja saa ajattelemaan, se on aina tarpeen myös kaunokirjallisuudessa.

Ilahduttavan taitava, vahva romaani, joka elävöittää historiaa ja ihmisten kokemuksia vahvalla tavalla. Aivan loppupuolella siirappimittarini hieman ylittyi lankojen solmiutuessa yhteen, mutta se ei vie kärkeä muuten terävältä ja taitavalta kirjalta ja tarinalta. Suosittelen tutustumaan, jos Yaa Gyasi on vielä tuntematon tekijä.


Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suomentaja: Sari Karhulahti
Otava 2017
373 s.
Homegoing (2016)

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Kartanon kruunaamaton lukija, Mummo matkalla, Kirjojen kuisketta, Kirja hyllyssä, Mitä luimme kerran, Reader, why did I marry him?, Kirjahilla, Kosminen K, Kaikkia värejä       

Haasteet: Kirjallinen maailmanvalloitus (Ghana), Helmet-haasteen kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

Suomi synnytti, niin minäkin vielä teen

Näinä aikoina, kun suomalainen media, poliitikot, Väestöliitto ja kansalaiset kauhistelevat viikosta toiseen "vauvakatoa", "syntyvyyden romahdusta" ja "Suomen tulevaisuutta", tuntuu vähän hupsulta mutta silti ylpeältä kertoa, että eipä tässä midist, omalta osaltani tulen hieman korjaamaan tilastoja, kun olletikin ensi helmikuussa itsetekemäni mini-ihminen näkee päivänvalon. Uutta lukutoukkasukupolvea siis pukkaa, tai millaista polvea nyt sitten lopulta tuleekaan, sehän jää nähtäväksi aikanaan.

Ja todettakoon nyt sitten vielä ihan varmuudeksi, että ei tätä pikkutyyppiä sen vauvakadon vuoksi ole "tehty", vaan ihan koska itse haluttiin ja toivottiin ja kaikeksi iloksi siinä onnistuttiin.

Synnyttäminenhän minua on kiinnostanut jo vuosikaudet, noin kulttuurisena, ei ehkä niinkään biologisena tai fysiologisena ilmiönä. Opiskeluaikoina aihe oli läheinen, ja gradunikin käsitteli samaa teemaa muistitiedon ja kirkollisen politiikan kautta. Gradua tehdessä ja myöhemminkin luin jonkin verran kätilöiden muistelmia (esimerkiksi Leena Valvanteen ja Anna Luodon muistelmat) ja muuta aiheeseen liittyvää kirjallisuutta. Eikä aihe ikinä ole mielestä kadonnut, olenhan päässyt syntymän ihmeestä monta kertaa viime vuosina lähipiirissä iloitsemaan.

Nyt, kun päivä päivältä ollaan lähempänä sitä hetkeä, kun pääsen itse ihan elävässä elämässä kokemaan synnytyksen ja kaiken sen jälkeen tulevan, on kirjapinoon eksynyt taas enemmän synnytykseen ja vanhemmuuteenkin liittyviä kirjoja. Luultavasti niitä on luvassa tulevina kuukausina lisääntyvissä määrin, lukeminen kun on itselleni luontainen tapa oppia. (Ja joo, käytäntö opettanee tässäkin sitten aikanaan ihan reilulla kädellä, heh.)

Tartuin siis innolla Laura Kososen kirjoittamaan tietokirjaan Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa (S&S 2019), joka kertoo Kätilöopiston, siellä työskennelleiden kätilöiden ja synnyttäneiden naisten historiaa koko Kätilöopiston 57-vuotisen olemassaolon ajalta.

Melkoinen matka on Suomessakin kuljettu 1960-luvulta 2000-luvulle, tietenkin, myös synnytysten hoidossa ja asenteissa, jotka aiheeseen liittyvät. Oma gradututkimukseni keskittyi varhaisempaan aikaan, enkä sitä tehdessä osannut oikein kummeksua karujakaan kokemuksia ja asenteita, joita muistitiedosta ja kannanotoista luin, mutta niin sanotusti moderniin aikaan sijoittuva, paikoin lähes epäinhimillinen kohtelu saa kyllä palan kurkkuun.

(Joku on varmaan sitä mieltä, ettei näin henkilökohtaisia asioita pitäisi julkisesti kirjoittaa, mutta sanon silti, etten muuten pelkää synnyttämistä millään tavalla, ainoastaan sitä, että synnytyssairaalan henkilökunta kohtelee ja kohtaa minut huonosti, alentavasti tai välinpitämättömästi.)

Pääosin Suomi synnytti kuvaa onnea, iloa ja elämän toistuvaa ihmettä positiivisesti. Kosonen on haastatellut useita kätilöitä eri vuosikymmeniltä, ja haastateltavat kertovat työstään ja työpaikastaan tyytyväisyyttä ja ylpeyttä uhkuen. Syytäkin on, Kätilöopiston historiaan mahtuu hienoja kehityshankkeita ja suomalaisen synnyttämisen muutosta kohti naisen kokonaisvaltaista toimijuutta.

Samalla kätilöt kertovat asenteista, joiden muuttaminen oli työn ja tuskan takana: isien saaminen mukaan synnytykseen, tarpeettomista synnytyksenaikaisista rutiinitoimenpiteistä luopuminen, perhe- ja vauvakeskeisyys ja toimiva kivunlievitys ovat esimerkkejä siitä, kuinka hitaasti ikiaikaiseen ja luonnolliseen tapahtumaan suhtautuminen voikaan muuttua, kun se on alistettuna (yksioikoisesti) lääketieteelle, hierarkialle ja yhteiskunnallisille asenteille. Toki olen sitä mieltä, että vahva lääketieteellinen tieto ja osaaminen mahdollistavat Suomessa maailman alhaisimmat äitiys- ja lapsikuolleisuusluvut, mutta Kososen teos kertoo oivallisesti myös niistä ongelmista, joita seuraa, kun toimitaan liian tiukasti ensisijaisesti tilastot, käppyrät ja totutut toimintatavat edellä naisten ja tilanteiden yksilöllisiä eroja huomioimatta.

Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa on erittäin sujuvalukuinen, monipuolinen ja lähdeaineistoaan ammentava kokonaisuus. Typografisesti luettavuutta olisi helpottanut muistelusitaattien selkeämpi erottaminen leipätekstistä, mutta tämä nyt on pientä kitinää muuten toimivasta teoksesta. Mukana on myös ilostuttava kuvaliite ja luonnollisesti lista lähdekirjallisuudesta.

Erinomaisen suositeltavaa, monin tavoin kiinnostavaa luettavaa kelle tahansa, sanoisin.


Laura Kosonen: Suomi synnytti – Kätilöiden kertomaa
Kustantamo S&S 2019
214 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 32. Kirjan nimessä on ammatti.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittama ja Riikka Sormusen kuvittama Heistä tuli taiteilijoita kertoo kahdestatoista suomalaisesta taiteilijasta pienin tuokiokuvin. Mukana on muusikoita, kuvataiteilijoita, esiintyjiä, kirjailijoita – naisia, jotka tekivät omasta intohimostaan ja vahvuudestaan itselleen ammatin, ja yleensä vielä aikana, jolloin se ei ollut naiselle yhtään niin sallittua kuin miehelle.

Tekstit ovat lyhyitä, muutaman sivun mittaisia. Ne alkavat pienellä koonnilla kohteestaan, mutta sitten Huotarinen ottaa vapaudet omiin käsiinsä. Taiteilijoita kuvataan erilaisia kerronnan keinoja käyttäen: on dialogia, lyriikkaa, kirjemuotoa, perinteisempää proosaa. Kullekin esitellylle taiteilijalle annetaan oma hetkensä, heidät nostetaan valoon ja keskiöön. Ehkä on kyse juuri siitä hetkestä, kun jotain ratkaisevaa tapahtui tai oli tapahtumaisillaan. Tai siitä ihmisestä, jonka ansiosta polku lähti ratkaisevasti hieman uuteen suuntaan. Tai ihan vain unesta, haaveesta, unelmasta, toiveesta.

Liikoja selityksiä teoksessa ei ole. Tekstit ovat pieniä hetkiä, ohikiitäviä ja nopeasti sujahtavia. Ne herättävät kiinnostuksen, kutkuttavat mielikuvitusta – mutta loppuvat jo ennen kuin mikään tuntuu valmiilta. Kirja tai teksti itsessään ei ole keskeneräistä, vaan lukijan kiinnostus ja mielikuvitus jäävät kuin hylättyinä kesken kaiken yksin: voi, näistä naisista olisin lukenut vaikka kuinka paljon lisää! Nyt heti!

Lyhyellä muodolla lienee tekemistä sen kanssa, että Heistä tuli taiteilijoita on suunnattu ensisijaisesti nuorille lukijoille. Ainakaan näin tiiviin muodon suhteen ei voida syyttää jaarittelusta: tällaisiin teksteihin pitäisi kiireisellä kirjaesitelmän tekijälläkin olla aikaa paneutua. Samalla teos tarjoaa kurkitusikkunan kiehtoviin suomalaisiin naisiin ja heidän historiaansa: lisätietoa on kaikista kyllä saatavilla kiinnostuneille. Parhaimmillaanhan Huotarisen ja Sormusen teos voi herättää lukijassaan innon ottaa lisää selville, tutkia ja tutustua. Ehkä innostua itsekin omista mahdollisuuksistaan.

Vilja-Tuulia Huotarisen tekstiä lukee aina ilolla. Se on persoonallista, vahvaa ja ilmaisuvoimaista. Tässä teoksessa tekstin vahvuutta lisää Riikka Sormusen kerrassaan upea kuvitus. Naiset heräävät eloon villeissä ja värikkäissä kuvissa, jotka käyvät onnistunutta keskustelua tekstin kanssa.

Kerrassaan hieno teos, jonka soisi päätyvään moneen koulukirjastoon ja innoituksen lähteeksi oman elämänsä sankareille iästä piittaamatta.


Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita
Kuvitus: Riikka Sormunen
WSOY 2019
93 s.

Arvostelukappale.


Haasteet: Elämä, kerta kaikkiaan, Helmet-haasteen kohta 28. Kirjan kannessa on kuu.