Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen

Hilary Mantelin Susipalatsi ja Syytettyjen sali kuuluvat lukijahistoriani hienoimpiin jalokiviin. Ne ovat haastavia, selittelemättömiä romaaneja, joiden lukeminen on kuin uppoaisi vieraan ihmisen tajuntaan sivujuonteineen, pelkoineen, harhoineen. Kun MarikaOksa avasi hienon, naisten elämäkertoihin ja muistelmiin keskittyvän Naisen tie -lukuhaasteen, sain lopultakin tuupattua itseni Hilary Mantelin muistelmateoksen Vain varjo häälyväinen äärelle.

Ensinnäkin kirjalla on niin kaunis nimi, että se soi ja helisee mielessä ja kielen päällä. Alkuperäinen nimi on Giving Up the Ghost, merkityksellinen ja vaikuttava sekin. Teos itsessään ei sen sijaan ole pelkkää kauneutta, ei todellakaan. Se on kipeä, viiltävä kuvaus elämästä, josta ei tullut sellaista kuin sen eläjä joskus ajatteli, mutta tuli jotain muuta, jotain jonka kanssa voi olla sovinnossa, vähitellen ainakin.

Mantel on katolisen perheen tytär, jonka lapsuuden merkittäviin tapahtumiin kuuluu vanhempien avioero ja uuden isäpuolen ilmestyminen kuvioihin. Koska puhutaan 1960-luvun Iso-Britanniasta ja katolisesta perheestä, käänne ei missään määrin ole tavanomainen, eikä se sellaiseksi jääkään. Mantel kuvaa koskettavasti lapsuuden taittumista viattomuudesta raadollisiin kokemuksiin, sijattomuutta ja väärin kohtelemista. Kun lapsi ei vielä voi itse tehdä valintojaan, on vanhempien valinnoilla sitäkin suurempi painoarvo.

Rikkonaisen mutta muistorikkaan lapsuuden jälkeen alkavat opiskeluvuodet ja puolison kanssa yhteinen tie. Mantel joutuu kuitenkin toteamaan, ettei oma keho ole hänen liittolaisensa vaan pikemminkin se kääntyy häntä ja hänen mieltään vastaan. Mantel kärsii vaikeasta migreenistä, ja parikymppisenä hän alkaa oireilla selittämättömillä kivuilla. Lääkärit eivät löydä nuoresta naisesta mitään muuta diagnosoitavaa kuin pään: Mantel joutuu vuosikausiksi mieliala- ja masennuslääkekierteeseen, pahimmillaan hoitoon suljetulle osastollekin.

On kuitenkin niin, ettei Mantelin oireilu ole psykosomaattista, vaan hänellä on vaikea endometrioosi. Kun sairaus lopulta löytyy myös lääkärien diagnoosiluetteloista, se on edennyt jo niin pitkälle, että Mantelilla on edessään useita leikkauksia ja muita raskaita hoitoja. Hän on joutunut sivuvaikutuksia aiheuttavien masennuslääkkeiden vuoksi jo kertaalleen luopumaan identiteetistään, sillä lääkkeet ovat lihottaneet häntä useita kymmeniä kiloja ja muokanneet käsitystä itsestä ja omasta kehosta peruuttamattomasti. Oikean diagnoosin löydyttyä Mantel menettää vielä yhden merkityksellisen osan itsestään: hän menettää mahdollisuutensa saada lapsia.

Vain varjo häälyväinen on raskas, kipeää tekevä teos. Se kertoo traagisista käänteistä yhden naisen elämässä, ja on paikoin niin raadollisen surullinen kaikkien koettujen menetysten äärellä, että pala nousee kurkkuun. Silti se ei vaivu toivottomuuteen tai pimeyteen, vaan Mantel tarkastelee mennyttä tietynlaisella lempeydellä ja armolla. Vaikkei hän voi antaa anteeksi kohteluaan terveydenhuollossa, itselleen hän ei ole (enää) vihainen.

Vaikka onkin kirjailijan muistelmateos, Vain varjo häälyväinen ei ole niinkään kertomus kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Se keskittyy Manteliin persoonana ja hänen elämänsä kokemuksiin, kirjoittamista lähinnä sivutaan muiden muistojen ohessa. Olen taipuvainen tulkitsemaan, että kyse on tilinteosta sen suhteen, millaiseksi ihmiseksi ja kirjailijaksi Mantel on elämänsä ja raadollisten kokemustensa myötä kasvanut. Se on pyrkimys selittää, kuinka menneisyyden varjot ja aaveet muokkaavat ihmisen juuri siksi, joka hän on.

Ja hienosti sen tekeekin.


Hilary Mantel: Vain varjo häälyväinen
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Ulkoasu: Jenni Saari
Teos 2015
257 s.
Giving Up the Ghost (2003)

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Kirjasähkökäyrä, Lumiomena, Mummo matkalla, Kirsin Book Club, Ullan luetut kirjat

Haasteet: Naisen tie

Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Hilary Mantel: Syytettyjen sali
Suomentaja: Kaisa Sivenius
Teos 2012
509 s.
Bring Up the Bodies (2012)

Oma ostos.


Vuonna 1535 Thomas Cromwell on asemassa, jota ei nuorena olisi koskaan voinut kuvitella saavuttavansa. Hän on kuningas Henrik VIII:n pääsihteeri, käytännössä kuninkaan oikea käsi ja tärkein neuvonantaja. Ilmaiseksi ei mikään ole tullut: taustaltaan Cromwell on juopon sepän kaltoinkohdeltu poika, palkkasotilas, kauppias ja suuren osan perheestään menettänyt leskimies. Hän on vuosien varrella kerännyt oivan kokoelman sekä hännystelijöitä, ystäviä että vihollisia.

Kuninkaan lähimpänä miehenä Cromwell joutuu mukaan kuvioon, jossa Henrik VIII toteaa avioliittonsa Anne Boleynin kanssa tulleen parhaiden päiviensä ohitse. Ensimmäinen vaimo, Katariina Aragonialainen, on paavin bullasta piittaamatta tuomittu avioeroon kuninkaasta ja elää sairaana kotiarestissa syrjäisessä linnassa. Niin ikään kuninkaan vanhin elossa oleva lapsi, prinsessa (tai lady!) Mary pidetään eristyksissä. Anne Boleyn on synnyttänyt kuninkaalle tyttären, Elizabethin, mutta muut raskaudet eivät ole kantaneet pitkälle. Miespuolisen kruununperijän tarve alkaa olla suuri, kuin myös toive kaikin puolin tuoreemmasta naishenkilöstä pedin vakituisena lämmittäjänä. Siveä ja sävyisä, ylhäinen hovinainen Jane Seymour alkaa kiinnostaa kuningasta kumman paljon... ja jos kuningas jotain haluaa, hän sen myös saa.

Syytettyjen sali jatkaa Susipalatsissa alkanutta tarinaa monin tavoin erityislaatuisesta Thomas Cromwellista ja hänen vaiheistaan kuninkaan hovissa. Vaikka kyse on pitkälti ihmissuhdejuonittelusta, teos käsittelee voimakkaasti myös vallankäyttöä ja Englannin yhteiskunnallisia oloja 1500-luvun alkupuolella. Hovin ylellisyyden kautta vilkuillaan paikoin myös rahvaaseen päin, mutta lopulta kulta kimaltaa voimakkaimmin. Keskeinen teema on ihmisenä oleminen monelta kantilta katsoen: miten olla kuningas, nousukas, hylätty aviovaimo, valtansa menettävä aatelinen ja kuninkaallinen, syytetty, tuomittu, armahdettu, paikkaansa etsivä tai sen menettävä, kuinka pärjätä kuvioissa, jotka vaativat vähintään korkeampaa matematiikkaa?

Hilary Mantel ei päästä lukijaa helpolla, ja mitään sunnuntailukemista tämä kirja ei ole. Teksti on täyteläistä, ajatuksenvirtamaista, vangitsevaa ja tarkkaavaisuutta vaativaa. Henkilökaarti on laaja, ja siitäkin huolimatta, että kirjailija on jättänyt joitakin historiallisia henkilöitä tarinasta pois, paikoin oli pakko palata alkulehtien henkilöluetteloon, jotta Thomasit, Francisit ja Williamit asettuivat oikeisiin kohtiinsa. Mutta siksihän luettelo on, että siitä voi luntata.

Syytettyjen sali on intensiivinen teos kaikessa 500 sivun mitassaankin. Se kertoo varsin lyhyestä ajasta, vajaasta vuodesta, ja etenkin loppupuolella tunnelma tiivistyy ja tahti kiihtyy huomattavasti. Towerin painostava tunnelma, jopa sekavaksi käyvä kuningas ja vähitellen todellista karvaansa paljastava Thomas Cromwell nostattavat lukijan sykettä huomaamatta. Ja silti paljon jää lopulta itse pääteltäväksi ja pohdittavaksi, eikä mitään anneta helpolla.

Anne Boleyn ja tämän taistelu ympärillä hajoavasta vallastaan kuvataan kiinnostavasti. Ristiriitaa ja tulkintoja on paljon, mutta yhtä yksinkertaista ajatusta ei tuputeta. Henrik VIII lipuu paikoin keskiöön ja sitten taas katoaa sivummalle. Outo mies, yhtä kaikki. Hän, Cromwell, on entistäkin kiehtovampi. Mitä kaikkea tuosta miehestä vielä paljastuukaan Mantelin tulkinnan kautta? Pahaenteisyyttä on ilmassa, kiistämättä. Kaikilla tavoin.

En löydä tästä tai edeltäjästään minkäänlaista nokan koputtamista. Kirjoina ne ovat suoraan minulle kirjoitettuja, niissä on kaikki se, mitä hyvältä kirjallisuudelta toivon. Ne kiusoittelevat, vaativat, hämäävät, vaikuttavat ja houkuttelevat ahmimaan, jatkamaan vielä vähän. Mitään en jää kaipaamaan, vaan kaikki on tässä.

Paitsi yksi vika niissä on. En millään jaksaisi odottaa sarjan päätösosaa, joka on kirjailijalla vasta työn alla.

___

Norkku pyöri lukiessaan kuin hurjan tanssin tahdissa, Liina hypisteli jokaista lausetta, Booksy vaikuttui etenkin ihmiskuvauksesta.

Susipalatsissa

Hilary Mantel: Susipalatsi. Teos 2011. (Wolf Hall, 2009.)

Aijai. Nyt tuli luettua hyvää kamaa. Todella hyvää. 

Hilary Mantelin Susipalatsi kertoo upean tarinan Thomas Cromwellista, juoppolallin sepän pojasta, joka nousee 1500-luvun alun Englannissa katuojan, palkka-armeijan ja kauppiaan uran kautta hoviin, kuningas Henrik VIII:n lähimmäksi neuvonantajaksi, vallankäyttäjäksi ja lainsäätäjäksi. 800-sivuinen järkäle keskittyy lähinnä 1520- ja 30-lukujen vaihteeseen, siinä tavataan kymmeniä ihmisiä, rakastetaan, vihataan, käynnistetään reformaatio, tuomitaan, armahdetaan, synnytetään, teloitetaan ja ennen kaikkea ajatellaan ja koetaan - muutetaan maailmaa. Mikään traaginen pukudraama Susipalatsi ei ole, vaan monipuolinen ja mukaansatempaava katsaus yhteen Euroopan historian mielenkiintoisimmista ja merkityksellisimmistä ajanjaksoista. 

Olen suhtautunut historiallisiin romaaneihin varsin skeptisesti, sillä en ole kokenut uskottavaksi sitä, että kirjailija tekee oikeista historiallisista henkilöistä kaunokirjallisuuden pelinappuloita ja kehittelee, keksii heille ajatusmaailman ja elämän ilman kunnollisia lähdeviitteitä. Nyt minun on käännettävä kelkkani ja pyydettävä mielessäni kirjailijoilta kollektiivisesti anteeksi: Hilary Mantel sai minut uskomaan siihen, että joskus eläneistä ihmisistä voi kirjoittaa uskottavasti, tekemättä kellekään hallaa, rakentamalla kirjallisen, fiktiivisen todellisuuden, jonka mukana lukija haluaa kulkea. Susipalatsin henkilöt ovat todella eläneitä, oikeita ihmisiä, joiden "käyttöä" varten Mantel on tehnyt paljon taustatyötä. Ja se näkyy.

Kirjan tyyli on tiukka. Tarina kulkee preesensissä ja se kerrotaan Thomas Cromwellin silmin. Tarkkana saa pysyä, jottei putoa kelkasta, sillä juonenkäänteet etenevät paikoin nopeasti ja henkilökavalkadi on sen verran runsas, että alkulehtien henkilöluettelo tulee todella tarpeeseen. Asiaa ei auta se, että joka toisen henkilön nimi on Thomas tai Anne. Ajoittain pysähdytään myös pitemmäksi aikaa ajattelemaan, muistelemaan ja visioimaan. Cromwell kaipaa menetettyjä läheisiään, pohtii tekemättömiä töitään, suunnittelee patriarkkana perhekuntansa ja suojattiensa avioliittoja, tasapainottelee piireissä ja haaveilee muistikoneesta, joka tekisi kirjanpitäjän ja virkamiehen elämästä helpompaa. Cromwell ei suoraan anna itsestään kaikkea, vaan lukijan on rakennettava kuvansa hänestä hitaasti, huomaamattakin. 

Tietenkin Susipalatsin tarjoama ajatusmaailma on modernein keinoin kuvattu, mutta sen kautta rakentuu niin rikas kuva 1500-luvusta, että paikoin hengästyttää. Hajut, maut ja miljööt paljastuvat kuin varkain, ja lukemansa maailma on helppo kuvitella silmien eteen, vaikkei sen suoraan kuvailuun käytetä paljonkaan sanoja. Kokemus tulee kirjan henkilöiden kokemusten kautta. 

Mitään ikoneita tässä teoksessa ei maalata, vaikka Hans Holbein nuorempi muotokuvia sen sivuilla hartaasti tekeekin. Ihmiset ovat vahvimmillaankin heikkoja, vallan huipulla he pelkäävät sen menetystä, asiaansa kiihkeästi uskoessaan sekoittavat itsepäisyyden ja järjen. Jokaisella on monet kasvot, monta puolta, monta elämää. Ehkä eniten historiallisissa romaaneissa olen pelännyt kuvankiillotusta ja sankarinpalvontaa, mutta Susipalatsissa sille nauretaan päin naamaa. Ihmisen hyvyys tai pahuus ei ole määriteltävissä sanallisesti välttämättä ollenkaan.

Vaikka kyseessä on tiiliskivi, jokaisella sivulla haluaa pysyä ja tarinasta haluaa nautiskella. Jossakin lukemassani arviossa harmiteltiin, että kirja loppui kesken. Minuakin harmitti, olisin jatkanut Cromwellin seurassa vielä toiset 800 sivua ihan kevyesti. Mikään elämäkertahan Susipalatsi ei ole, vaan paljon jää vielä kesken, odottamaan. Lopussa suunnitellaan matkaa, sillä kruunun mieheltä ei tekeminen lopu: aina on uusia ongelmia ratkottavaksi, uusia ihmisiä kaitsettavaksi. Viimeisen rivin jälkeen oli pakko mennä lukemaan Cromwellista kertova Wikipedia-artikkeli, jotta sain tietää, kuinka hänen käy. Samalla eksyin muillekin aihepiirin sivuille, ja huomasin olevani ihan koukussa Tudoreihin ja Englannin monarkiaan. Joudun ehkä hankkimaan jostain katsottavakseni Tudors-sarjan, jotta saan vielä hetken kulkea samassa maailmassa, jossa vietin erinomaisia lukuhetkiä kuluneina öinä.

Mainitun Hans Holbein nuoremman maalaama muotokuva
Thomas Cromwellista. Kuvan lähde: Wikipedia.

Susipalatsi on hyvä kirja. Se on itse asiassa erinomainen kirja. Suosittelen. Kaikille.