Ole itse itsellesi kaikki ja liikaakin – Peer Gynt Ryhmäteatterissa

Kuva: Johannes Wilenius

Henrik Ibsenin klassikkonäytelmä Peer Gynt herää villiin kukoistukseen Ryhmäteatterin lavalla. Omahyväinen ja hillitön, kaikkea ja kaikkia omanarvontunnossaan uhmaava nuorukainen Peer hankkiutuu äitinsä vankasta vastustuksesta huolimatta melkoisiin vaikeuksiin, kun kylässä juhlitaan eräitä häitä. 

Onnettomista sattumuksista ja muutamasta turhasta ryypystä seuraa vuosikausien mittainen pakomatka. Ensin Peer elää erakkona metsässä, mutta kun hän saa ihastuttavan Solveigin lopulta kumppanikseen, ei tyytyminen saavutettuun enää tunnukaan oikealta. Matka jatkuu maailmalle: niin huvijahdille Välimerelle kuin arabikuninkaan vaatteisiin aavikolle. Peer uhmaa yhteiskuntajärjestystä, sosiaalisia suhteita ja myrskyävää merta. Mikään ei ole hänelle este – ehkei edes kuolema – sillä Peer on oppinut olemaan itse itselleen kaikki. Vaan lopulta vuoro tulee jokaiselle ja napit valetaan viimeistä kertaa.

Kuva: Johannes Wilenius

Ibsenin teos ei ole minulle erityisen tuttu sen vuorenpeikkoja lukuunottamatta. Nyt tuntuu, että olen nähnyt yhtä aikaa raikkaan ja iättömän tulkinnan teemoista, jotka ovat olennaisia 2010-luvun ihmiselle. Itsekkyys, ahneus, kyltymätön tarve saada uusia elämyksiä ja tuntea olevansa joku ja jotain – Peer Gyntin hahmo on yhtä aikaa kaikkea eikä lopulta oikeastaan mitään. Juha Kukkosen ohjaus on eheä kokonaisuus, joka vangitsee mukaansa kaikilla aisteilla. Ryhmäteatterin lava avaa näkymän maailmaan, jolla on rajat, mutta joka näyttää pitkälle niiden yli.

Santtu Karvonen on liukasliikkeinen Peer Gynt, joka ottaa ilon ja hyödyn irti sieltä mistä saa, öykkäröi ja hyötyy ja lopulta pyyhkii kiintymyksen, välittämisen ja moraalinkin jaloistaan kuin katupölyn. Äiti (Minna Suuronen) on rakas, mutta jollain tapaa hidaste. Solveig (Laura Halonen) häikäisee hymyllään ja rakkaudellaan, muttei silti hio Peerin särmiä tai saa tätä asettumaan – kuin vasta sitten, kun muuta ei enää ole, ei Solveigiakaan. Kylän miehet, vuorenpeikot ja muut maailman raitilla kohdatut hahmot ovat joko hyödynnettäviä tai yhdentekeviä, himon kohteita tai esteitä.

Kuva: Johannes Wilenius

Näytelmän kieli on riimiteltyä. Se mukailee Otto Mannisen suomennosta, mutta on osin modernisoitu ja laitettu uusiksi. Alkuun korva vaatii totuttelua, mutta pian riimit ovat yhtä luonteva osa näytelmää kuin Janne Siltavuoren huikean hienot lavasteet ja niiden monitulkintaisuutta ja elävyyttä tukevat Ville Mäkelän suunnittelemat valot.

Liikekieli on Peer Gyntissä olennainen ja näyttelijät saavat itsestään paljon irti. Ihmishahmojen liikehdintä on monipuolista, peikot vipeltävät yhtä aikaa koomisesti ja uhkaavasti. Kaikkein hienoimpia ovat kuitenkin Peerin kuolevaisuudesta aika ajoin muistuttavat eläinhahmot, eräänlaiset hirvet tai peurat. Koreografia on vaikuttava, eikä siinä ole mitään ylimääräistä.

Kuva: Johannes Wilenius

Ryhmäteatterin 50-vuotisjuhlavuoden avaus on vakuuttava. Olo katsomossa ei ole yksiselitteisen miellyttävä, sillä aika ajoin korvat soivat huudosta, tapahtumien vääjäämätön alamäki hyökyy päälle ja sydäntä kalvaa uhmassa tehtyjen virheiden typeryys. Eivätkä ne omatkaan peikonsarvet viattomat ole.


Peer Gynt

Ryhmäteatteri

Alkuperäinen teksti: Henrik Ibsen
Sovitus ja ohjaus: Juha Kukkonen
Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Laura Halonen, Aarni Kivinen, Usva Kärnä ja Ville Mäkinen
Lavastus: Janne Siltavuori
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valo- ja videosuunnittelu: Ville Mäkelä
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen
Koreografi: Panu Varstala
Maskeeraus: Riikka Virtanen

Toisaalla: Ääni katsomossa, Huminaa

Lokki Nukkekodissa

Otin taidekuvia, hittolainen! Ostin itselleni tulppaaneja viikko sitten ja pitihän niitä hyödyntää jotenkin muutenkin kuin puhtaasti silmänilona keittiön pöydällä. Tässä tulos. Otin kuvia yhteensä ehkä jotain 75, joten yhden säällisen julkaiseminen blogissa lienee paikallaan.

Tämä blogiani tammikuun ajan hallinnut lyriikka, draama & muu kirjallisuus -tentti on nyt sitten kunniakkaasti suoritettu. Luettavana oli tosiaan 12 kirjaa, joista ehdin lukea 10 ja kahta aloittaa. Kaksi kysymystä kolmesta koski tietenkin niitä kahta vasta aloitettua. No, olen hyvä soveltamaan, joten tottakai iskin pöytään erinomaiset analyysit sivistyneiden arvausten keinoin. Kolmas kysymys koskikin sitten Lokkia.

Anton Tšehov: Lokki
Suomentaja: Jalo Kalima
WSOY 1998
Cajka (1896)
101 s.

Kirjastosta.


Lokki kertoo ihmisistä, jotka eivät millään tavoita tai kohtaa toisiaan, vaikka heillä on lähestulkoon kaikki maailman aika käytettävissään. Joukko suht ylhäiseen yhteiskuntaluokkaan kuuluvia henkilöitä luuhaa hiljaksiin rappeutuvalla maatilalla järven rannalla. Kellään ei ole oikein mitään järkevää tekemistä, joten aika kuluu näytelmäkappaleisiin ja pelailuun. Maatilan omistaa herra Sorin, jonka sisko on Irina Arkadina, diivan elkeet moitteetta hallitseva näyttelijätär, jolla on jonkinlaisena rattopoikana kuuluisa kirjailija Trigorin. Irinan poika Konstantin Treplev, Kostja, on rakastunut sulokkaaseen naapurikartanon tyttäreen Ninaan, joka taas haaveilee sopimattomasta näyttelijättären urasta ja kirjailija Trigorinista. Tilanhoitajan tytär Maša on sen sijaan rakastunut Kostjaan, muttei saa vastarakkautta. Mašaa piirittää opettaja Medvedenko, tylsä mutta turvallinen mies. Lisänä sopassa on vielä Sorinin yksityislääkäri tohtori Dorn.

Näytelmässä on neljä näytöstä, joista kolme ensimmäistä tapahtuvat Sorinin maatilalla peräjälkeen ja neljäs kahden vuoden kuluttua. Varsinaisia tapahtumia Lokissa on vähän, olennaisempaa on puhe ja se, mitä jätetään näyttämättä. En nyt viitsi spoilata juonta samaan tapaan kuin kirjan esipuhe tekee, joten jääköön kunkin omin päin nähtäväksi, mitä kahden vuoden aikana ja viimeisessä näytöksessä tapahtuu, mutta ennen sitä päästään jo hyvin jyvälle. Tšehovilla on vähäeleinen ja osoittelematon tyyli, jonka keinoin hän tuo esiin sen tyhjyyden, jossa ilman kunnollista tekemistä ja elämäntehtävää oleva ihminen elää. Dialogi on monipuolista ja etenevää, henkilöt kiinnostavia, miljöö paljonpuhuva.

Lokissa on panostettu paljon sen varaan, mikä jätetään katsojan tulkinnan tehtäväksi. Ihminen on paljon muutakin kuin mitä voisi kuvitella, ja naamiot pidetään tiukasti kasvoilla perhepiirissäkin. Kiinnostavin henkilö on Irina Arkadina, parhaat loiston vuotensa ohittanut mutta maineestaan kynsin hampain kiinni pitävä nainen, joka ei nää omaa nenäänsä pidemmälle missään asiassa, vähiten onnettoman poikansa suhteen. Onnistuneesti hän kuitenkin pitää kynsissään Trigorinia, joka tosin hetkellisesti haikailee Ninaa kohden.

Kaikki näytelmän henkilöt ovat rakastuneet väärään ihmiseen, mikä on surullista. Onnea ei ole jaossa, mutta joku toinen ei ole aivan yhtä onneton kuin joku muu on. Säälintunteeni heräsivät etenkin opettaja Medvedenkon kohdalla, joka on selvästi hyvä mies, mutta ei voi koskaan olla Mašalle sitä, mitä tämän unelmat Kostjasta ovat. Todellisuutta paetaan siis keinolla millä hyvänsä, sillä se ei vastaa tyhjänpanttina valuttujen päivien haavekuvaa. Lopulta tämä kostautuu itse kullekin, sillä todellisuuspako ei voi kestää ikuisesti.

Anna Karenina herätti intoni venäläiseen 1800-luvun kirjallisuuteen, ja jotain samaa tunnelmaa koin Lokkia lukiessani. Luulen, että jokin kärpänen on puraissut, ja joudun väistämättä kahlaamaan lisää itänaapurin klassikoita. Lokki on mielenkiintoinen ja haikea tarina, jonka näkisin mieluusti joskus teatterissakin. Lämpesin, ehdottomasti.



Henrik Ibsen: Nukkekoti
Suomentaja: Eino Palola
WSOY 1999
Et Dukkehjem (1879)
124 s.

Kirjastosta.


Sitten hieman toisenlaiseen ajankuvaan ja kulttuuriin. Ibsenin Nukkekoti on varmaan aika monelle tuttu tarina naisen yhteiskunnallisesta asemasta ja tehtävästä, petoksesta ja perhesuhteista. Nora Helmer on arvostetun asianajaja Torvald Helmerin vaimo ja kolmen pienen lapsen äiti, kunnioitettu ja huoliteltu porvarisrouva, jonka päivät täyttyvät perheenemännän puuhista ja illat aviomiehen miellyttämisestä. Pinta on kuitenkin varsin ohut, kun sitä hieman raaputtaa. Kaupunkiin tulee rouva Linde, Noran vanha tuttava, jolle Nora paljastaa salaisuuden: hän on väärentämällä ottanut lainaa maksaakseen miehensä sairauden vaatiman matkan eteläiseen Eurooppaan. Kyse on skandaalista, sillä naisella ei ole oikeutta hoitaa raha-asioita, ottaa lainaa eikä tietenkään väärentää takaajan nimikirjoitusta velkakirjaan. Nora on pikkuhiljaa lyhentänyt lainaansa talousrahoista nipistämällä, mutta tilanne eskaloituu kun velkoja, asioitsija Krogstad saa potkut Torvaldin johtamasta pankista ja kostaa häpeänsä vaatimalla Noralta velkaa välittömästi maksettavaksi ja asemansa palautetuksi tai muuten!

Samaan aikaan Noran ja Torvaldin läheinen ystävä, tohtori Rank tekee hidasta kuolemaa ja tuo näin toisen synkän pilven Helmerin talon ylle. Noran epätoivo kasvaa, sillä hän pelkää miehensä reaktiota, jos Krogstadin kiristys toteutuu. Totuuden paljastumista ei voi estää, mutta samalla, kun sekä Noran rakentama valheiden ja peittelyn kuvio että kiillotetulla pinnalla päällystetty, mutta sisältä ontto perhekulissi alkaa horjua, etenkin Nora, mutta myös Torvald oppivat jotain varsin olennaista ihmisluonnosta ja -suhteista. Ratkaisuja on tehtävä ja tehdään.

Olen nähnyt Nukkekodin Kansallisteatterin lavalla joskus 2000-luvun alussa, ja pidin siitä aivan valtavasti. Muistaakseni kirjoitin siitä jonkin hurmoshenkisen aineen äidinkielen kurssille (jonka ohjelmana kyseisen näytelmän katsominen oli) ja opin jotain olennaista elämästä. Norana oli Minttu Mustakallio ja Torvaldina Jukka Puotila, jos oikein muistiani pinnistän.

Nukkekoti on upea, en voi muuta sanoa. Se kertoo jotain niin osuvaa kuvaamastaan ajasta (ja nykyajastakin, ilman muuta), ettei voi kuin huokailla. Eikä ole syytä ihmetellä, miksi se herätti valtavan kohun ilmestyessään: Noran ratkaisuhan on säädytön, eikä sovi naiselle, jonka tärkein tehtävä on olla äiti ja vaimo - muuta tehtävää ei naisella voi olla. Torvald ei ole niin paha hahmo kuin hän voisi olla: typerä ja sokea hän on, mutta voiko miestä syyttää siitä, että hän on kulttuurinsa ja aikansa lapsi? Näytelmän viimeinen kohtaus on oikea hyökyaalto, niin voimakkaana se iskee ja riuhtaisee rakennetut kuviot mennessään. Norassa tapahtuu suurin muutos ja käänne, tietenkin, muttei Torvaldkaan siltä välty. Hänet pakotetaan nielemään muutos karvoineen kaikkineen.

Nukkekodista on varmasti sanottu jo kirjoitettu jo melkein kaikki mahdollinen. Analyysin kohteita on runsaasti, enkä voi kuin nöyränä nyökätä Henrik Ibsenin suuntaan. Yhtä tarkkaa ja viiltävää kuvausta naisen elämästä harvemmin saa kokea. Suosittelen Nukkekotia ihan jokaiselle, luettuna ja teatterissa katsottuna. Siinä on voimaa.


Näillä näytelmäseikkailuilla osallistun Kirjavan kammarin Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen ja valloitan palasen Venäjää ja Norjaa.