Jani Saxell: Helsinki Underground ja Uuden ihmisen kaupunki

Vain pienen matkan päässä tulevaisuudessa, vuodessa 2047, Helsinki elää ja kukoistaa, edelleen. Se on Suomen talousveturi, sen alueella on jopa vapaakauppa-alue, uusin tekonolgia elää ja voi hyvin. Helsinki on myös koti, piilopaikka ja seikkailumaasto. Se on eri aikojen ja aikakausien läpitunkema, kerroksellinen ja mystinen. Ja jokin mystinen kuplii, viemärissä tai vieläkin alempana...

Lukiolainen Verna elää nuoren naisen elämää iloineen ja suruineen. Hän ja hänen ystävänsä Emppu ja Paloma muodostavat Kilpineidot, omaa tietään kulkevan porukan, joka ei anna periksi eikä pelkää. Vaikka ei elämä täysi-ikäisyyden kynnyksellä ole helppoa: on perheasioita, rakkauksia, hukkareissuja, kokeiluja.

Kun ihmisiä alkaa kadota, ja vain heidän jäänteensä jäävät, Kilpineitojen on aktivoiduttava. Kukaan ei sitä heiltä pyydä, mutta sen he silti tekevät. On selvitettävä, kuka Katoamisten takana on - ja mitä ovat kummalliset aikaloikat, ihmeelliset värähdykset aika-avaruudessa, joista kaduilla kuiskitaan. Ihan kuin ajat lomittuisivat ja vanha, yli sata vuotta sitten eletty aika puskisi näkyviin todellisuuden säikeiden välistä.

Jani Saxellin huikea spefi-teos Helsinki Underground (WSOY 2020) ja sen jatko-osa Uuden ihmisen kaupunki (WSOY 2023) laukkaavat hurjalla vauhdilla lukijan mieleen. Tuntuu, kuin uppoaisi tulevaan aikaan, solahtaisi sinne sujuvasti kuin astuisi kotiovesta kadulle. Parin vuosikymmenen päässä oleva todellisuus on uskottava, elävä.

Niin on myös menneisyys, jonne Saxell avaa tarinoidensa portit. Sisällissodan repimä Helsinki, jonka raunioista kasvaa kieltolain aikainen salakapakoiden ja salakuljetusten näyttämö, piirtyy silmien eteen hämäränä ja monikasvoisena. Hyvällä ja pahalla on paljon laajemmat värit ja sävyt kuin ensivilkaisulla voisi uskoa.

Tarinan nykyhetken Suomi on mielenkiintoinen. Muinaisusko on kokenut uuden vahvan nousun ja vetää puoleensa väkeä Helsingin Lammassaaressa sijaitsevaan asuinkeskukseen, jossa ei nykyteknologialle ole sijaa. Sipoon puolelta tehdyt arkeologiset löydöt ovat laajentaneet ymmärrystä Suomen alueen menneisyydestä, kaupallistamista unohtamatta. Kaikkia löytöjä ei julkisuuteen ole kerrottu, mutta Kilpineidot Verna etunenässä saavat selville enemmän kuin haluaisivatkaan.

Taustalla yhteiskunnan tutinassa vaikuttaa Hyvinkään jysäri, terrori-isku, jonka seurauksena Pohjois-Helsinki ja iso osa pääradan varren Uuttamaata on muuttunut asuinkelvottomaksi alueeksi ja aiheuttanut merkittäviä terveyshaittoja. Helsingin asukkaissa on myös niitä, jotka haluaisivat sulkea kaupungin rajat.

Saxellin tarina on hurja ja runsas, siitä on vaikeaa tehdä tiivistyksiä, jotka antaisivat oikeutta sen monipuolisuudelle. Kerroksia on paljon, näkökulmia samoin, ja jollain ihmeellisellä konstilla kaikki pysyy kuitenkin kasassa. Uuden ihmisen kaupunki on takakansitekstin mukaan itsenäinen jatko-osa, mutta minun on vaikeaa nähdä, kuinka se toimisi Helsinki Undergroundia lukematta. Suurempia juonipaljastuksia tekemättä todettakoon, että aikaloikka on tehty, mutta paluu nykyaikaan ei olekaan niin helppoa, millään mittarilla.

Saxellin ilmaisu on vahvaa, omalakista ja runsasta. Voisi ajatella, että siinä on jotain liikaa, mutta kerronta on perusteltua ja tarinan todellisuus vahvasti rakennettu. Olen todennut, että paras strategia Saxellin tekstin lukemiseen on vain yksinkertaisesti antaa sen viedä: olla tempoilematta, jarruttelematta, lopettaa selittely. Tarina kantaa, kerronta vie, siihen uppoaa ja ihastuu, vaikka välillä pakahduttaa, turhauttaa, hengästyttää.

Mitä vielä tulevaisuuden Helsingissä tapahtuu, se jää nähtäväksi.

***

Ps. Olen elossa. Olen lukenut. En ole juurikaan kirjoittanut. Henkitoreinen blogiparkani, olen niin pahoillani.

Katriina Huttunen: Surun istukka ja Mustaa valoa

 

Minulla ei ole vertailukohtaa, on vain tämä yksi suru ja tämä yksi menetys, tämä yksi itsemurha, tämä yksi kuollut lapsi, tämä yksi kuolema ja tämä yksi elämä. (Surun istukka, s. 154)


Katriina Huttusen omaelämäkerralliset romaanit Surun istukka ja Mustaa valoa ovat kipeitä, raadollisia ja syviä teoksia. Niiden aineksina ovat omakohtainen raapiva suru, anteeksiantamattomuus, se kertakaikkinen, ohittamaton ja läpipäästämätön tuska, jonka äiti kohtaa, kun oma lapsi kuolee.

Tuntuu vaikealta ja mitättömältä koettaa kirjoittaa jotakin näistä kirjoista. Ne ovat niin henkilökohtaisia, niin paljaita ja avoimia. Ne ovat – uskon – hyvin totuudenmukaisia, vaikka fiktion puolelle määrittyvätkin kirjastoluokassaan ja muissa määritelmissään. Ne tuntuvat lähes luvattoman rehellisiltä, vaikka niiden kirjoittajalla on kaikki syyt ja oikeudet valita, mitä kertoo ja mitä ei.

Itse asiassa luin ensin teoksista uudemman, Mustaa valoa. Rakastan Hietaniemen hautausmaata, käyn siellä vähintään viikottain. Minulle se ei ole minkään henkilökohtaisen surun sijaintipaikka, minulle se on turvapaikka ja rauhoittumisen alue, siellä on helppoa hengittää syvään, olla hetki rauhassa. Rakastan hiljaisia hautakiviä ja muistolaattoja, uusia ja vanhoja hautoja, nimiä ja titteleitä, symboleja, veistoksia, istutuksia, kynttilöitä. Hietaniemi on tuhansien tarinoiden sija, eikä yhdelläkään niistä ole enää kiire minnekään.

Katriina Huttunen käy Hietaniemessä joka päivä, koska hän ei muuta voi. Hän käy siellä tyttärensä haudalla, siunauskappelin yhteydessä olevassa kolumbaariossa. Ajattelee, kirjoittaa, pyytää anteeksi, suree ja muistaa. Ymmärrän, etten voi ymmärtää häntä. Ymmärrän, että minun syyni ovat toiset, eivätkä ne ole vertailukelpoiset.


”En ole valinnut suruani. Suruni on valinnut minut”, Huttunen kirjoittaa.


Teokset ovat sisarukset, erilliset mutta jakavat yhteisiä piirteitä. Voimakkaimpana on tietenkin teema: kuolema, oman lapsen kuolema. Huttusen armoton kerronta yhdistää niitä niin ikään, ne ovat syntyneet elämässä, jonka eläminen on raskasta, lähes mahdotonta. Kirjat ovat kuin katumusharjoituksia, joita toistetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta jotka eivät silti vie yhtään lähemmäs pelastusta. (Miten ehkä veisivätkään, kirjoittaja ei ole uskonnollinen eikä tavoittele pelastusta tai armahdusta keltään tai mistään.)

Huttunen kirjoittaa viiltävällä tarkkuudella, huomioiden yhtä aikaa pienet yksityiskohdat ja suuret kokonaisuudet. Mukana on millintarkkaa raportointia kuoleman jälkeisistä hetkistä ja siitä, mihin omaisen on venyttävä. On hautausmaan kasveja, jäkäliä, jälkiä, eläinkuntaa. On surua, jota revitään pinseteillä yhä pienemmiksi hippusiksi ilman, että tuska helpottaisi hetkeksikään. On katsauksia tuhkaushautaamisen historiaan, hautausmaan muutoksiin, hautauksiin. Läheltä ja kauempaa, yksittäisestä yleiseen.

Kirjoilla ei pyydetä tai etsitä anteeksiantoa eikä unohdusta surulle tai surusta. Ne ovat fragmentteja ja kokonaisuuksia, hiottuja ja terävillä reunoillaan syvältä haavoittavia.

 

Katriina Huttunen: Surun istukka
S&S 2019
327 s.

Kirjastosta.


Katriina Huttunen: Mustaa valoa – Muistiinpanoja hautausmaalta
S&S 2020
323 s.

Kirjastosta.

Joonas Kallonen: Giljotiini

 

"Kukaan ei halua myöntää, kuinka harvoin elämässä löytää todellisen yhteyden toiseen ihmiseen. Yhteyden, joka ei voi hujahtaa ohi, sillä se lyö suoraan kasvoihin, ensin kovaa, sitten hellästi. Kun sellainen kerran löytyy, siitä ei halua pitää meteliä, ei pilata sitä sanoilla ja parrasvalojen kuumuudella, sillä se vain alleviivaisi sitä kivuliasta tosiasiaa, kuinka harvinaista sellaisen löytäminen on." (s. 151)

Joonas Kallosen Giljotiini on yllättävä kirjalöytö, monipuolinen ja taitava romaani, jonka olin jo typeryyksissäni palauttaa lukematta kirjastoon laina-ajan luikerrellessa kohti loppuaan. Onneksi en tehnyt niin, onneksi en. Otin kirjan juhannusviikon reissulle mukaan ja upposin, upposin siihen.

Giljotiini kertoo laajalla kaarella tiiviissä ajanjaksossa paljosta. Sillä olisi mahdollisuus turvota reunojensa yli ja kaatua painonsa alle, mutta mitä vielä. Se kannattelee itsensä hienosti, tyylillä ja lukijaa rajuudellaan ilahduttaen.

Kirjan päähenkilöt ovat välinsä rikkoneet sisarukset Sofia ja Mikael, joiden elämästä nähdään ja koetaan yksi marraskuinen perjantai. Kerronta etenee intensiivisesti nopeassa nykyhetkessä, mutta se kerää kierroksia myös menneisyydestä, etenkin Sofian ja Mikaelin vanhempien tarinasta ja perheen hajoamisesta ja katoamisesta. Sisaruksia kalvaa lapsuuden varjo, vaikka kumpikin luulee räpiköineensä siitä irti. Heillä on omat keinonsa edetä elämässä, tuntea olevansa merkityksellisiä, elävänsä. Sofia opiskelee ohjaajaksi ja koettaa saada kasaan lopputyöesityksensä, Mikael puolestaan opiskelee yhteiskuntatieteitä pariisilaisessa huippuyliopistossa – jonne suunnittelee terrori-iskua.

Giljotiini on romaani, joka ei jätä rauhaan. Sen ytimessä on jokin hyvin inhimillinen ja silti rakenteellinen, pieni yksilö ja kuitenkin suuret linjat. Kallosen hyppysissä yhteiskunnan tutisevat rakenteet, vähäosaisuus ja epätasa-arvo, tyytymättömyys, kulutuskritiikki, kapitalistisen järjestelmän väistämättömät ongelmat ja taide, totta kai taide, pääsevät kirjalliseen ja kerronnalliseen pyöritykseen. Yhteiskunnan rakenteellinen ja näkymätönkin väkivalta ja toisaalta yksilön kokema musertava yksinäisyys, paikattomuus ja levottomuus kalvavat sisaruksia, joilla on hyvin vähän välineitä käsitellä kokemiaan traumoja ja niistä seuranneita elämän käänteitä.

Käsillä on romaani, joka ei varmasti miellytä kaikkia. Jäin lukiessa pohtimaan, miksi juuri minä koin sen niin vahvana, miksi vaikutuin ja vakuutuin, vaikka keskiössä ovat itseltään ja maailmalta hukassa olevat nuoret aikuiset, iänikuinen pohdinta taiteen merkityksestä, se itsensä etsiminen, joka välillä kyllästyttää (Miksi minun pitäisi olla kiinnostunut yhä uusien ihmisten itsensä etsimisen haasteista, miksi?).

Syynä on ennen kaikkea tyylikäs, yhteennivoutuva ja esteettinen kerronta, paikoin unenomaisesti etenevä virta, ajan kulku ja pysähtyneisyys. Kallonen saa esiin hien taiteesta ja veren yhteiskunnasta, ulkopuolisuus on vahvaa ja siksi niin vaikuttavaa, pettymykset ja kolhut niin kovia, että niistä tuntuu jäävän omaankin mieleen mustelmia ja ruhjeita. Giljotiini on karu, uskottava ja syvällä tuntuva ajankuva.


Joonas Kallonen: Giljotiini
Ulkoasu: Martti Ruokonen
WSOY 2021
445 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Satakunnan kansa

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin

Sarjakuvahaasteen viimeiset luetut ja haastekooste

Maanmainio Sarjakuvahaaste päättyy marraskuun myötä. Vielä kaksi sarjista ehdin jo muutenkin oivalliseen listaani liittää.

Timo Mäkelä on aina varma valinta – voin myöntää faniuteneeni salakavalasti ja huomaamatta. Neiti Brander on Mäkelän tuorein albumi, ilmestynyt tänä vuonna. Se kertoo valokuvaaja Signe Branderista ja etenkin hänen Helsinki-kuviensa sarjasta, jonka Brander toteutti vuosina 1907–1913. Nuo kuvat ovat olleet itselleni ainakin jo pitkään ikonisia: niissä näkyy rakkaan Helsingin muutos, kasvu ja sielu, jos nyt näin voi kaupungista sanoa, ja miksipä ei voisi.

Tyyli on Mäkelän tapaan runsas, moniulotteinen ja silmiä hivelevä. Katse jää lähes joka ruudussa tutkailemaan yksityiskohtia ja kynänjälkeä, värejä, valoja ja varjoja. Mäkelän käsissä kaupunkikuva todella herää eloon, ja hänen henkilöhahmonsa ovat niin ikään eläviä, inhimillisiä.

Ainoa vika Neiti Branderissa on sen lyhyys. Olisin mielelläni lukenut kokonaisen sarjakuvaromaanin hänestä ja hänen elämästään. Mäkelä keskittyy lähinnä vuosiin Helsingin kuvaajana, vaikka Brander noin muuten on myös todella kiehtova henkilö, kolhuineen kaikkineen. Tätä albumia lukiessa tuntuu, että saa vain pienen häivähdyksen hänestä.

Raina Telgemeierin Hymy sopii luettavaksi, jos teiniksi kasvaminen, oikomishoidot tai nostalgiatrippailu 1990-luvun alkuun kiinnostavat. Sarjakuva on omaelämäkerrallinen ja keskittyy ennen kaikkea Rainan hammaspulmiin, mutta niiden kautta päästään osuvasti tarkastelemaan kaikenlaista muutakin keskeistä. Hammasraudat ja kymmenet kerrat hammaslääkärin penkissä suuta aukomassa ovat minullekin tuttuja juttuja. Niskassa alkoi heti tuntua tuttu paine ja suuhun nousi vähän sappea, kun muistelin niitä kaikenlaisia vempeleitä, joita vuorotellen jouduin pitämään. Toki siitä kärsimyksestä lopulta seurasi jotain hyvää – jos nyt ei täydellistä jenkkihymyä niin edes vähän suoremmat hampaat ja paremmin kohdilleen osuva purenta.

Hymy on ehkä heiman turhan lapsekas omaan makuuni, mutta nuoremmille lukijoille se tarjoaa hyvää luettavaa ja katseltavaa. Yhdysvaltalainen koulumaailma jaksaa aina ilahduttaa ja ärsyttää stereotypioillaan ja nokkimisjärjestyksellään. Kaiken sen Rainakin kohtaa, osan aika ikävästikin. Ensimmäiset, toiset ja kolmannetkin ihastukset käydään läpi, ja lopuksi tärkeintä on tietysti kasvaa omaksi itsekseen.

Ja vaikka kuinka pinnalliselta kuulostankin, comic sans -fontti ei vain kuulu käytettäväksi mihinkään. Ikinä.

Timo Mäkelä: Neiti Brander

Arktinen Banaani 2018

48 s.

Kirjastosta.

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 6. Elämäkerta.

Raina Telgemeier: Hymy

Suomentaja: Suvi Clarke

Twinsy 2015

218 s.

Smile (2010)

Kirjastosta.

Haasteet: Sarjakuvahaaste, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 3. Kirjaston blogissa vinkattu kirja.

Hurjan Hassun Lukijan Sarjakuvahaaste siis päättyy huomenna. Luin haasteaikana yhteensä 36 sarjakuva-albumia tai -romaania ja pääsin siis korkeimmalle Asterix-tasolle.

Suurimmiksi suosikeikseni nousivat JP Ahosen Villimpi Pohjola -sarja, Alison Bechdelin Hautuukoti. Tragikoominen perheeni, Reetta Laitisen toimittama Sisaret 1918, Timo Mäkelän sarjakuvateokset, Liv Strömquistin Prinssi Charlesin tunne ja Brian K. Vaughanin ja Fiona Staplesin mahtava avaruusooppera Saga.

Sarjiksien lukemisen kasvattaminen tietoisesti oli erittäin hyvä päätös ja aion jatkaa tällä samalla linjalla edelleenkin. Sarjakuvaosaamiseni on kasvanut vähitellen, ja alan vähitellen löytää päälinjoja, joiden perusteella osaan määritellä, millaisista sarjakuvista pidän eniten ja mitkä eivät niin puhuttele.

Kuten sanottua, sarjismatkani jatkuu edelleen, hyvillä mielin. Kiitos haasteesta Hurjalle Hassulle Lukijalle!

Tässä vielä lista ja linkit lukemiini sarjakuviin:

Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya – Elämää Yop Cityssä (Arktinen Banaani 2010)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Pelinavaus (WSOY 2017)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Kypsyyskoe (Arktinen Banaani 2011)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Lapsus (Arktinen Banaani 2014)
JP Ahonen: Villimpi Pohjola: Valomerkki (WSOY 2015)
Jan Andersson & Katja Kettu: Peräkammarin poika (Otava 2015)
Alison Bechdel: Hautuukoti. Tragikoominen perheeni (Like 2009)
Alison Bechdel: Äideistä parhain (Like 2012)
Chester Brown: En koskaan pitänyt sinusta (Huuda Huuda 2012)
Guy Delisle: Merkintöjä Burmasta (WSOY 2008)
Harri Filppa: Kuolema meidät erotti (POKUTO 2017)
Risto Isomäki, Petri Tolppanen & Jussi Kaakinen: Sarasvatin hiekkaa (uudistettu painos, Into 2017)
Reetta Laitinen (toim.): Sisaret 1918 (Arktinen Banaani 2018)
Lorina Mapa: Duran Duran, Imelda Marcos, and Me (Conundrum Press 2017)
Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 (Arktinen Banaani 2005)
Timo Mäkelä: Rooma (Arktinen Banaani 2004)
Timo Mäkelä: Kuolematon mestariteos (Arktinen Banaani 2007)
Timo Mäkelä: Neiti Brander (Arktinen Banaani 2018)
Sunday Ngakama & Sanna Hukkanen: Karkuteillä (Artbox Irja 2012)
Kati Närhi: Saniaislehdon salaisuudet (WSOY 2010)
Kati Närhi: Mustasuon mysteeri (WSOY 2012)
Kati Närhi: Seitsemäs vieras (WSOY 2015)
Hannele Richert (toim.): Mitä sä täällä teet? Tarinoita maahantulosta (Voima Kustannus 2016)
Johanna Rojola (toim.): Suffragettien city (Schildts 2011)
Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978–1984) (WSOY 2015)
Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Sammakko 2017)
Tardi & Jean-Pierre Verney: Kirottu sota! 1914–1919 (Jalava 2014)
Raina Telgemeier: Hymy (Twinsy 2015)
Lewis Trondheim & Stéphane Oiry: Maggy Garrisson I: Hymyile vähän, Maggy (Sininen Jänis 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Ensimmäinen kirja (Like 2014)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Toinen kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kolmas kirja (Like 2015)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Neljäs kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Viides kirja (Like 2016)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Kuudes kirja (Like 2017)
Brian K. Vaughan & Fiona Staples: Saga – Seitsemäs kirja (Like 2018)

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahden juuri ilmestynyt esikoisteos Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu kertoo 30+-elämästä Helsingissä. "Jaahas", siellä sanotaan. "Mitäs sitten?"

Se elämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin jatkuvaa skumppaa ja humppaa, menestystä ja kimalletta. Päähenkilön ja minäkertojan sinnikäs tavoite on saada kiinni jostain, minkä yllättävä ero, pätkätyöt ja koko ajan vähissä olevat rahat särkevät.

Romaani etenee päiväkirjamaisena ja raportoivana. Minäkertoja etenee jos nyt ei elämässä varsinaisesti niin ainakin päivästä toiseen. Jotenkin. Vaikka sitten parvekkeella maaten ja käsi sipsipussissa. Hän tekee tiliä menneestä ja tulevastakin, kohtaa ystäviään, mätsää Tinderissä tai sitten ei, tekee työtä tai sitten ei, toivoo vain. Hän on toimittaja, mutta saa vain haaveilla vakituisesta työstä ja palkasta, vakituiset friikkukeikatkin tulevat ja menevät niin kuin mielialat.

Savonlahden kerronta on nokkelaa ja itseironista. Päähenkilöllä on hyviä palikoita rakentaa elämäänsä ja kyllä hän sen tiedostaa, mutta samalla on paljon sellaisia voimia, joihin ei itse voi vaikuttaa. Kuten nyt oman pääkopan toiminta noin ensialkuun, saati sitten yhteiskunnan ja ympäristön asettamat paineet ja oletukset, joita jokainen 30 vuotta mittariinsa saavuttanut kohtaa, halusi tai ei – ja huomasi sitä tai ei. Toki kukin tavallaan, ympäristöstä ja elämäntilanteesta riippuen.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ajankuva ja kaupunkilaissinkun nuotiokertomus. Se ei ehkä yllä eikä pyrikään varsinaiseksi seikkailuromaaniksi (vaikka merten taaksekin päästään, ajallaan), mutta sen viiltävät hetket ja sydäntäkipristävän rehelliset tunteet koskettavat. Romaani on kepeä muttei tyhjänpäiväinen ja terävä muttei ylpeilevä. Se viiltää osuvasti – mutta aina on aikaa sipsien rapinalle ja oikeanlaiselle dippikastikkeelle.


Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Ulkoasu: Hilla Semeri
Gummerus 2018
304 s.

Arvostelukappale.


Toisaalla: Kirjaluotsi, Oksan hyllyltä, Helmi Kekkonen, Kirjakko ruispellossa, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukupino

Pirkko Saisio: Betoniyö

Simo ja Ilkka ovat veljekset, joita yhdistää karu tausta yksinhuoltajaäidin vähävaraisessa ja alkoholinhuuruisessa kodissa. Simo on koulupudokas, joka ei oikein uskalla kertoa siitä kellekään ja Ilkka puolestaan on menossa vankilaan istumaan tuomiotaan pikkurötöksestä. Vielä on kuitenkin viikonloppu aikaa ennen sitä.

Veljekset viettävät painostavan kesäpäivän ja -yön Itä-Helsingin kaduilla, kuppiloissa ja laitureilla. Simon on vaikeaa sanoittaa mitään mielessään olevaa, hän on miellyttämisenhaluinen ja myötäilevä. Ilkalla on omat ajatussfäärinsä, joista pikkuveli ei aina ota selkoa, vaikka kuinka yrittää.

Jossain vaiheessa veljesten tiet eroavat, ja molemmilla on luvassa omanlaisensa kuoppien kiertely. Ilkka päätyy kohtaamaan tutun porukan, jossa vaikuttaisi olevan kuitenkin uudet säännöt. Simo jatkaa omaa yksinäistä vaellustaan ilman kiinnekohtia ja päätyy juttusille naapuruston erikoisena pidetyn miehen luokse. Molemmilla nuorilla miehillä on vastassa asioita, joita he mielummin olisivat olleet kokematta ja näkemättä – ja kyvyttömyys käsitellä yllättäviä tunteita ja tekoja.

Pirkko Saision tuotanto on minulle tutumpaa teatterin lavalta kuin romaaneista. Betoniyö on hänen 1980-luvun alussa julkaistu romaaninsa, tuotannon alkupäätä edustava aikalaiskuvaus, josta Pirjo Honkasalo on tehnyt myös elokuvan (jota en ole nähnyt). 1980-luvun alku tulee voimakkaasti esiin tekstissä ja tunnelmassa, Saisio tavoittelee ja tavoittaa ajankuvaa, juuri sitä hetkeä ja tuokiota, jossa hänen henkilönsä elävät.

Simo ja Ilkka eivät ole saaneet parhaita kortteja käteensä, mutta räpiköivät jollain tasolla ja selviytymiskeinoilla eteenpäin. Jos tekee nopean leikkauksen tähän hetkeen, lähes 40 vuoden päähän Betoniyön tapahtumista, on tylyä tajuta, kuinka paljon samantyyppistä syrjäytymistä ja syrjäyttämistä yhteiskunnassa edelleen on. Sijattomuus, merkityksettömyys ja tulevaisuuden näkymien puute ovat vastaansanomaton osa tarinan veljesten elämää, kuten ovat valitettavasti liian monelle 2010-luvun simolle ja ilkallekin.

Tarina muotoutuu pitkälti dialogin ympärille. Yleistunnelma kirjassa on apaattinen, jollain tapaa tuhnuinen. Painostava kesäpäivä hiostaa niin henkilöitä kuin lukijaakin, eikä mikään tunnu menevän parempaan suuntaan. Saisio tavoittaa pienillä eleillä maailman, jota läheskään kaikki eivät halua nähdä, eivät edes vilkaista. Mutta siellä se on, vahvasti olemassa, kaikkialla.


Pirkko Saisio: Betoniyö
Tammi 2011 (1. painos 1981)
171 s.

Omasta hyllystä.

_________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjasähkökäyrä, Kirjakaapin kummitus, Matkalla tuntemattomaan

Haasteet: Helmet-lukuhaasteen kohta 5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit, Seinäjoen kaupunginkirjaston kirjastohaasteen kohta 4. Kirja, josta on tehty elokuva.

Helsingin kävelyfestivaali: Sisällissota Helsingissä

Helsingin kävelyfestivaali on parhaillaan käynnissä. Ohjelmaa on pitkin kuluvaa viikkoa aina sunnuntaihin 29.4. asti. Tutustu tapahtumaan ja vielä edessä oleviin kävelykierroksiin tarkemmin täällä.

Lauantaina 21.4.2018 osallistuin Green Cap Toursin vetämälle Sisällissota Helsingissä -kierrokselle. Reilu puolitoistatuntinen kävely oli tietorikas ja monipuolinen. Oppaana toimi asiansa osaava Lauri, kiitos vielä hänelle oivallisesta kokemuksesta!

Lähtöpisteellä Mannerheimin patsaalla sukelsimme aikamatkalle sadan vuoden taakse, huhtikuun 11.–13. päiviin ja niiden tapahtumiin Helsingissä. Tuolloin saksalaiset joukot – tarkemmin Saksan Itämeren divisioona – jotka olivat nousseet maihin Hangossa, saapuivat Leppävaaran kautta Helsinkiin. Kyse oli ensimmäisen maailmansodan veteraaneista, ammattimaisesti johdetusta ammattiarmeijasta, jonka 4000 sotilasta vastassa olivat Helsingin huomattavasti vähäisemmät ja asenteeltaan penseämmät punaiset joukot – johtajanaan siviiliammatiltaan työväentalon vahtimestari Fredrik Johansson.

Nyky-Helsingin keskeisiin paikkoihin kuuluva Narinkkatori on nykyään sangen erinäköinen kuin sisällissodan aikaan. Vanha linja-autoasema (alun perin kasarmin huoltorakennus) on edelleen paikoillaan uudessa käytössä, mutta sisällissodassa tuhoutui silloisen Helsingin suurin rakennus Turun kasarmi, jonka harjoituskenttänä Narinkkatori toimi. Saksalaiset polttivat kasarmirakennuksen Helsinkiin Heikinkatua, nykyistä Mannerheimintietä pitkin saapuessaan.

Yrjönkadulla paneuduimme puolestaan sisällissodan aikaiseen tiedonkulkuun. Tiedonvälitys perustui pitkälti huhuihin ja propagandaan, ja kuten oppaamme totesi: "Sodan ensimmäinen uhri on totuus". Helsingissä ei huhtikuussa 1918 oltu laisinkaan varmoja siitä, olivatko saksalaiset joukot todella tulossa vai eivät. Oma vaikutuksensa punaisten tietojen ristiriitaisuudelle oli Algot Untolan eli Maiju Lassilan luotsaaman Työmies-lehden kirjoituksilla. Lassila jäi kiinni saksalaisille juuri Yrjönkadulla 12.4.1918.

Ruttopuisto on ollut jo parina kesänä lähinnä suosittu Pokémoninmetsästyspaikka. Sisällissodan jälkeen sinne kuitenkin nopeasti pystytettiin valkoisten kaatuneiden muistomerkki, eikä paikkaa valittu lainkaan sattumanvaraisesti. Punaisilla oli nimittäin tapana kuljettaa omat sankarivainajansa kulkueen saattamana Bulevardia pitkin Ruttopuiston ohi kohti Mäntymäen kenttää.

Nyt sisällissodan satavuotisvuonna valkoisten muistomerkillä oli tuoreita seppeleitä ja muistolauseita. Tapahtumat ovat monilla aktiivisesti mielessä, eikä ihme. Kuva Suomen sisällissodasta on sadassa vuodessa muuttunut ja rikastunut. Aiemmin vaietut näkökulmat ovat nousseet viimeistään viime vuosina esiin. Hyvä niin.

Nykyisen Designmuseon rakennus on vanha koulurakennus ja sisällissodassa se sai osumia saksalaisten aseista. En ole koskaan aiemmin huomannut, että museon seinässä on luodinreikiä – miten paljon kaupunkikuvassa jääkin näkemättä!

Kasarmitorille on noussut vastikään uusi talvisodan muistomerkki. Sisällissodassa se oli myös tärkeä paikka: punaisten johtaja Johansson jäi Kaartin kasarmilla kiinni ja teloitettiin myöhemmin.

Kasarmitorin alueella kierroksella pohdittiin tarkemminkin kaupunkisotaa. Vaikka saksalaiset olivat tottuneita ja kokeneita sotilaita, kaupunkisodasta heillä ei juurikaan ollut kokemusta, mistä syystä punaisia yritettiinkin saada antautumaan mahdollisimman nopeasti, jotta taistelut kaupunkiolosuhteissa jäisivät vähäisiksi. Tarkka-ampujia pelättiin erityisen paljon, vaikka onkin jäänyt mysteeriksi, oliko punaisilla sellaisia käytännössä laisinkaan.

Kierros päättyi punaisten päämajana toimineen Smolnan ohi kulkemisen jälkeen Esplanadin puistoon, jossa käsiteltiin vielä Helsingin valtauksen viimeiset hetket 13.4. ja heti 14.4. alkaneet punavankien siirrot Suomenlinnaan ja muille Helsingin edustan saarivankileireille. Helsingin vankileireillä oli yli 8000 vankia ja olot huonot.

Sisällissota Helsingissä -kierros oli erinomainen tapa tutustua Helsingin keskustaan historiallisesti merkittävästä näkökulmasta. Kaupungissa kulkiessa menneisyyden kerrokset näkyvät ja tuntuvat, mutta harvoin tulee keskityttyä niiden äärelle. Opastettu kävelykierros on erinomainen tapa laajentaa omaa tietomäärää ja ymmärrystä. Kaiken muun hyvän lisäksi se on reipashenkistä touhua ja tuo lähes huomaamatta roiman määrän askelia päivään.

Sisällissota ei ole missään määrin oman ekspertiisini ytimessä, joten otin opastuksella saamani tiedot annettuina sen kummemmin kritiikkiin ryhtymättä. Luotan ammatilaisten suunnittelemaan kierrokseen sisällön osalta yhtä paljon kuin sen toimivan konseptinkin puolesta.

Helsingin kävelyfestivaalilla on tosiaan vielä koko tämän viikon monenlaista ohjelmaa. Sikäli kuin aikaa olisi, menisin ehdottomasti ainakin seuraaville kierroksille:

Ke 25.4. klo 17: Vallilan katutaidekävely
To 26.4. klo 17.30: Kaduilla ja kuppiloissa - Helsingin prostituution historia
Pe 27.4. klo 17: Patsasraati
La 28.4. klo 11: Bobrikovin murha ja muita veritekoja
Su 29.4. klo 15: Naisten Kallio

Kiitokset lipusta Helsingin Kävelyfestivaalille!

Piia Leino: Taivas

Tee maan päälle kaikkien taivas...

Tulevaisuuden Helsinki muutamien vuosikymmenten päässä. Sisällissota on repinyt kansaa pahasti jakolinjoihin, monet muistavat edelleen teloitettujen rivit toreilla. Kaupungista ei poistu kukaan, eikä sinne tule kukaan mistään ulkopuolelta, muuri ja piikkilanka estävät sen. Valta on harvoilla, äärinationalismin ja -oikeiston nousun valtaan nostamilla, vaikkei kukaan lopulta tunnu tietävän, kuka tai mikä on salaperäinen Valo, joka on antanut ihmisille Taivaan: virtuaalitodellisuuden, jossa kansalainen voi hänelle annettujen resurssien mukaisesti viettää aikaansa haluamallaan tavalla.

Todellisuus on liian raskas jaksaa, se on lamaannuttava. Ruoka on vähissä, ihmiset syövät sirkoista tehtyjä ruokia, lokinlihaa, yksinkertaisia vihanneksia. Kerjäläisten joukot täyttävät Hakaniementorin. Seksi ei kiinnosta, lapsia ei synny enää. Ihmiset eivät ylipäänsä ole kiinnostuneita toisistaan tai edes itsestään, vain Taivas merkitsee jotain.

Yliopistolla tutkijana oleva Akseli saa työtehtävän, joka vie hänet matkalle menneiden sukupolvien nautintojen lähteille. Yhdellä Taivas-matkoistaan hän kohtaa kiinnostavan naisen, Iinan – siis todella piilossa olleen kiinnostuksen herättävän ihmisen – johon hän haluaa tutustua myös todellisessa maailmassa. Iina puolestaan elää elättäjänsä Jalon varoin, tekee sen minkä osaa ja mitä vaaditaan, mutta kaipaa jossain syvällä jotain menettämäänsä: perhettään, vapauttaan, elämäänsä.

Piia Leinon Taivas on dystopia, jonka tapahtumiseen on valitettavan helppoa uskoa. Hyytävän hieno maailma kiemurtelee kylmänä hikenä paidan alle, ihmisten apatia ja alistuminen on uskottavaa ja ymmärrettävää. Taivasta lukiessa haluaa pitää yhä lujempaa kiinni nautintoa tuovista asioista ja nautinnosta itsestään: kuinka hyvältä tuntuu kaivata ja haluta, saada nautintoa ja ylipäänsä tuntea jotain todellista.


– Onko yliopistolla karttoja?
– Mitä?
– Haluaisin nähdä, minkä muotoinen Vapaa Suomi on.
– Mikä saa sinut kuvittelemaan, että Suomen muoto olisi jotenkin muuttunut?

Akseli häkeltyy. Hänen tietonsa perustuvat huhuihin, omiin ja Iinan kuulemiin. Vaikka samaa tarinaa kuulisi monesta lähteestä, ei se tietenkään tee sitä todeksi. Aho seuraa hänen reaktiotaan.

– Tiedätkö Akseli, menestyminen on aina ollut sopeutumista. Evoluution historia on täynnä upeita eläimiä, jotka eivät vain sopeutuneet. Ennen ajateltiin, että kansalaisten sivistys olisi avain kaikkeen, mutta eivät ihmiset halua sivistyä, he haluavat viihtyä.
– Minä olen kuitenkin väitellyt tohtoriksi.
– Teitkö sen tiedonjanosta vai saadaksesi ammatin ja Taivaspaikan?

Akseli vaikenee. Aho on oikeassa. Akseli tuli pitkään aivan hyvin toimeen niillä tiedoilla, mitä hänen oli tarpeen tietää. (s. 179–180) 


Niin ikään Taivas saa tuijottamaan älypuhelinta karsaasti, keskeyttämään liikkeen, jolla on ottamaisillaan sitä jälleen kerran käteensä räplättäväksi. Todellisuuden olemusta voi pohtia paljon: onko se nimenomaan sama kuin reaalimaailma, ja mikä toisaalta tekee virtuaalitodellisuudesta muka vähemmän todellista? Yhtä kaikki romaanin ihmiset ovat virtuaalitodellisuuden huumaamia tai turruttamia, sillä Taivas on ainoa, mikä saa ihmisen tuntemaan ja haluamaan jotakin. Eihän reaalimaailman puolella edes ole mitään, mitä haluta.

Romaanina Taivas on vahva, jännitteinen ja huolellinen. Siinä ei ole mitään ylimääräistä tai löysää, vaan juoni etenee jäntevästi, miljöö kuvataan pienin, hallituin elein ja henkilöt ovat ristiriitoineen kiinnostavia ja arvoituksellisia. Tarinan menneisyys pysyy osin piilossa, lukija saa tehdä omat johtopäätöksensä ja arvailunsa – aukkoisuus vain vahvistaa Taivaan tyylikästä kokonaisuutta.


Piia Leino: Taivas
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
S & S 2018
250 s.

Arvostelukappale.

________

Toisaalla muun muassa: Kujerruksia, Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Kosminen K, Reader, why did I marry him?


Haasteet: Helmet-haasteen kohta 7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan (tulevaisuuden lohduttomaan Helsinkiin, jonka ei tarvitse koskaan tulla todeksi, jos päätämme niin).

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909

Timo Mäkelän Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 on ihastuttava historiallinen kaupunkikuvaus, sukellus yli vuosisadan takaiseen taidemaailmaan, rakkaustarina ja jännityskertomus. Kaikki tämä reilussa sadassa sivussa ja osittain ilman tekstiä – vahvaa sarjakuvakerrontaa parhaimmillaan.

Prologissa tuntematon nainen on helsinkiläisessä taidekaupassa ihastelemassa 1900-luvun alun maalausta, ja taidekauppias alkaa kertoa asiakkaalle Juho Risukosken maalaaman taulun tarinaa, jolloin Mäkelä kuljettaa lukijan yli sadan vuoden takaiseen Helsinkiin.

Sofia Jossaliani työskentelee vastentahtoisesti viinaanmenevän taidemaalari Risukosken mallina ja hänen veljensä Alexander hoitelee omia bisneksiään kaupungin kerman kanssa, johon kuuluu esimerkiksi taidekokoelmaansa jatkuvasti täydentävä pohatta Victor Sjöstrand. Emil Forström joutuu puolestaan hyvästelemään rakastettunsa Signe Appelgrenin, joka on lähdössä Pietariin taideoppiin ja katkaisee sen vuoksi suhteen Emilin kanssa.

Kun Sofi kohtaa eräänä aamuna Kauppatorilla suuren järkytyksen ja pyörtyy, paikalla sattumalta ollut Emil tarjoutuu herrasmiehenä hänen avukseen ja saattaa neidon Risukosken ateljeehen.  

Yksi asia johtaa toiseen ja ihminen kaipaa toisen luo – Sofi järkytyksensä jälkimainingeissa, Emil juuri Signestään luopuneena.

Mutta seuraavana aamuna todellisuuden kylmä koura koskettaa ja asiat saavat uusia kierroksia.

Ihastuin Mäkelän tyyliin heti tarinan alussa ja tuntemukseni vain vahvistui, mitä pidemmälle se eteni. Ensinnäkin hänen piirrosjälkensä on upean dramaattista ja ilmeikästä: kaupunkikuva on monipuolinen ja elävä, henkilöhahmoissa säröä, perspektiivit ja yksityiskohdat mallikkaita.

Varmasti yksi suurimpia syitä, miksi Emilistä ja Sofista niin suuresti pidin, on sen vaikuttava Helsinki-elementti. Mäkelä on käyttänyt mallinaan useita Signe Branderin legendaarisia Helsinki-valokuvia, joten ajankuva on ehtaa tavaraa ja hivelee silmää. Helsinki on rakas kotikaupunkini, ja vaikka nautin luonnollisesti erityisen paljon sen nykypäivästä, kaupungin historia kiehtoo minua paljon, enkä luultavasti kyllästy sen tutkailuun koskaan.

Tarinan hengessä voisi kulkea vaikka kävelykierroksen, sillä siinä kuvatut paikat ovat tietenkin edelleen olemassa, vaikka katujen nimet ovatkin osin vaihtuneet ja uusia rakennuksia ilmestynyt sadassa vuodessa monille kulmille.

Kirjan lopussa on mittava tekstiosio, jossa Mäkelä avaa mallina käyttämiään kuvia ja kertoo paikoista lisätietoa.

Emil ja Sofi – Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909 on monipuolinen ja vaikuttava sarjakuvaromaani. Siinä on tilaa niin intohimolle, petokselle kuin rikoksellekin, ja se on eheä kokonaisuus, joka tuntuu sopivan vuosisadan alun henkeen oivallisesti.

Taidemaailman karumpi puoli – mallien heikko asema, taiteilijan umpikuja, taidekeräilyn lieveilmiöt – nousee tarinan keskiöön. Vaikka arvotaide tuntuu olevan oikealla paikallaan juuri taidemuseoiden ja kansallisgallerioiden seinillä, tarinat taideteosten takana voivat olla täynnä surua, menetyksiä, virheitä ja ahneuden aiheuttamaa kärsimystä.

Monia aukeamia ja yksittäisiä ruutuja voisi jäädä ihastelemaan pitkäksi aikaa, niin elävästi Mäkelä on tarinan piirtänyt. Pinnat, varjot, valot ja rajaukset ovat toimivia, niiden kontrasti on vahva ja tyylikeinot taitavia.

Suosittelen tätä hienoa sarjakuvaromaania aikamatkaksi 1900-luvun alkuun, kurkistukseksi taiteeseen sekä hieman erilaiseksi kaupunkilomaksi historialliseen Helsinkiin.

Timo Mäkelä: Emil ja Sofi. Yhden yön muisto Helsingistä kesältä 1909

Arktinen Banaani 2005

111 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kirjan pauloissa, Satun luetut, Anun ihmeelliset matkat, Tahaton lueskelija

Haasteet: Kirjastohaasteen kohta 15. Kotimaakuntaasi sijoittuva kirja, Sarjakuvahaaste, Taiteilijaromaanihaaste.

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Kjell Westö on tehnyt sen taas: kirjoittanut monipolvisen, vuosikymmenet ylittävän romaanin, jonka keskiöön nousee muistaminen, ystävyys, perhesuhteet ja yhteiskunnallisten muutosten ja erojen heijastuminen yksilötason elämään.

Rikinkeltaisen taivaan päähenkilö ja minäkertoja on nimettömäksi jäävä mies, joka ponnistaa vaatimattomista mutta turvallisista kotioloista aikuisuudessaan haahuilevaksi opettajaksi ja menestyskirjailijaksi. Yhtä lailla pääosassa ovat miehen lapsena kohtaamat sisarukset Alex ja Stella Rabell, jotka puolestaan ovat porvariseliittiä. Vaikka puitteet ovat kunnossa, Rabellin perhe on kaikkea muuta kuin onnellinen. Raha ja vauraus tuovat ehkä turvaa, mutta autuutta ne eivät tuo. Eivätkä aina turvaakaan.

Romaani etenee 1960-luvun lopulta nykyhetkeen. Vuosien varrelle muodostuu se, mitä me kutsumme elämäksi kaikkine haavoineen, eksymisineen ja onnenhetkineen. Kertojan ja Stellan suhde poukkoilee intohimoisesta rakkaudesta täyteen hiljaisuuteen: he eivät osaa olla kunnolla toistensa kanssa, mutteivät myöskään ilman toisiaan, vaikka siihen aika ajoin päätyvätkin. Alex puolestaan on kertojan paras ystävä lapsesta saakka, mutta tämän häikäilemättömyys ja itsekkyys iskevät peruuttamattoman juovan miesten suhteeseen, mutteivät murra sitä.

Ei päähenkilö itsekään ole viaton. Pikemminkin hän saa kuhnailevuudellaan, aikaansaamattomuudellaan ja rohkeuden puutteellaan aikaan kolhuja ja suruja, joita ei olisi ollut lainkaan välttämätöntä aiheuttaa. Jotenkin hänestä paistaa ajatus siitä, kuinka omaa elämää ja sen suuntaa ei voi hallita, tai että ihminen ei voi valita, tehdä aktiivisia päätöksiä. Vaikka kertoja ei ole mitenkään erityisen miellyttävä hahmo, hän on sitäkin kiehtovampi juuri kertojan roolissaan. Muistamisen moninaisuus, tulkinnat, sävyerot – miten valtava vaikutus niillä on ihmisen elämään ja siihen tarinaan, joka siitä muodostuu.

Westö kuljettaa tarinansa 2010-luvulle saakka, mikä on uutta hänen tuotannossaan. Nykyhetki paljastuu suurien ilmiöiden kautta: netin, työelämän epävarmuuden, nuorten aikuisten mielenterveysongelmien ja pakolaiskriisin vaikutus on merkittävä, mutta Westö kirjoittaa ne luontevaksi osaksi ajankuvaa ja romaanihenkilöidensä elämää ja maailmaa.

Rikinkeltainen taivas asettuu sujuvasti osaksi Westön romaanituotantoa sisältäen tuttuja piirteitä ja tuoden siihen uutta otetta ja uusia ilmiöitä. Tarinan jännitteessä on keskivaiheilla jonkinlainen suvantokohta, mutta loppu sitoo langat yhteen.

Westö on kotimaisista nykykirjailijoista minulle tuotannollaan kaikkein tärkein, mutta suurimmaksi suosikikseni Rikinkeltainen taivas ei nouse. Se on taitavan, asiansaosaavan kirjailijan romaani, joka puhuttelee monin eri tavoin, mutta kaikkein suurin kerronnan taika siitä jää uupumaan. Ehkä epäröinnin aiheuttaa hienosti rakennettu kertoja kaikessa epäluotettavuudessaan: mihin tarinassa lopulta voi uskoa, tai mihin haluaa uskoa? Se jää kunkin lukijan päätettäväksi.


Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas
Suomentaja: Laura Beck
Otava 2017
459 s.
Den svavelgula himlen (2017)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla muun muassa: Kirjaluotsi, Mitä luimme kerran, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä, Täällä toisen tähden alla, Kirjasähkökäyrä

Haasteet: Taiteilijaromaanit

Maailmanloppua odotellessa x 2

Maailmanloppu on tullut. Kahdesti.

Ensin se iskee Suomessa. Ihmiset ympäriltäsi kuolevat yllättäen. Sähköt ja vesi menevät poikki. Huomaat olevasi yksin elossa, olet sitten metrossa tai kotona lintsaamassa tai missä ikinä oletkaan. Mitä on tapahtunut?

Sitä joutuvat selvittämään 15-vuotiaat Jade ja Susette. He eivät tunne toisiaan, mutta autiossa Helsingissä pienimmänkin elonmerkin huomaa pian. Jade on synkkä, omillaan toimeen tuleva ja sulkeutunut. Susette on rikkaan perheen hemmoteltu tytär, joka toivoo eniten maailmassa saavansa vielä kerran käyttää suoristusrautaa. Yhdessä on kuitenkin edes hieman turvallisempaa ja tehokkaampaa.

Itä-Helsingissä tytöt linnoittautuvat Jaden sijoitusperheen kotiin, mutta joutuvat huomaamaan, että katastrofin kohdannut maailma on kaikkea muuta kuin oven takana ja aisoissa pidettävä. Matkaa on jatkettava, ja seuruekin kasvaa muilla kohdatuilla elossa olevilla nuorilla.

K. K. Alongin Kevätuhrit on kirja, jota suosittelen ehdottomasti luettavaksi dystopioista ja jännityksestä pitäville. Kirja imaisee mukaansa ensimmäisiltä riveiltä ja pitää otteessaan loppuun saakka. Kyse on sarjan avaavasta teoksesta, ja jatko-osa Ansassa onkin jo ilmestynyt. Vetävä tyyli muodostuu napakoista, lyhyistä luvuista ja näkökulman vaihdoksista. Kaikki nuoret pääsevät ääneen, mutta eniten keskitytään Jadeen ja Susetteen. Jo lähtötilanne kirjassa on erittäin kutkuttava, mutta laatu pysyy vakaasti yllä koko kirjan ajan. Nuorten väliset suhteet kuvataan oivaltavasti (konflikteilta ei vältytä), ja vaikka kaikista löytyy ärsyttäviä puolia, heihin silti kiintyy.

Kevätuhrit kuvaa todellista survivalismia ja ihmeen hyvin kaupunkilaismukavuuksiin tottuneet teinit pärjäävätkin totaalisen oudossa ja vaarallisessa tilanteessa. Uhka tunkee niskaan, ja kun mitään keinoa tiedonvälitykseen ei ole, on uskallettava tehdä rajuja ratkaisuja ja pidettävä itsestä ja muista huolta.

Erinomainen nuorten jännäri, en voi muuta sanoa.

Toisen kerran maailmanloppu tulee Yhdysvalloissa. Joudutaan suoraan keskelle tilannetta, jossa aikuiset ja lapset ovat kuolleet tuhoisaan virukseen ja vain teini-ikäiset ovat jääneet henkiin. Nuoret ovat järjestäytyneet enemmän ja vähemmän toimiviksi yhteisöiksi, jotka käyvät jatkuvaa kamppailua eloonjäämisestä. New Yorkin infrastruktuuri on tuhoutunut, ruoka on vähissä ja aseet haluttuja. Ihminen on kuitenkin kekseliäs, ja elossa olevat muodostavat uudenlaista järjestystä säilyäkseen hengissä.

Chris Weitzin The Young World – Kaaoksen päivät on hyvin väkivaltainen ja elokuvallinen tarina. Sitä kertovat vuorotellen Washington Square Parkin jengiä vastentahtoisesti johtava Jefferson ja hänen rakkautensa kohde ja lapsuudenystävänsä Donna. Viruksen tiedetään iskevän väistämättä suurin piirtein täysi-ikäisyyden kynnyksellä, joten kun eräs jengin jäsenistä väittää kuulleensa huhua parannuskeinon olemassaolosta, on pakko lähteä hengenvaaralliselle matkalle kohti hylättyä laboratoriota.

The Young World – Kaaoksen päivät on tiukkaa tykitystä alusta loppuun. Siinä ei säästellä verta ja suolenpätkiä, ihmiset ovat epätoivoisia ja puhtaasti pahoja, enkä voi välttyä ajatukselta, että elokuvaohjaajana aiemmin uraansa rakentanut Weitz suunnittelee tarinasta elokuvaa.

Kirjan maailma on tuskallinen ja kiehtova, mutta kerronnassa on ongelmia, joista oli vaikeaa päästä yli. Suurimmaksi ongelmaksi koin Donnan, joka joutuu kantamaan niskassaan tyttöhahmon haasteet. Hän esittelee itsensä rumaksi ja vertaa koko ajan fyysisiä ominaisuuksiaan muihin tyttöihin. Tissit kiinnittävät huomion ja pitävät sen. Muut kohdatut tytöt ovat lähinnä lutkia. En sinänsä karsasta rajua kieltä ja karskeja aiheita, mutta en myöskään ymmärrä, mitä Donnan kautta yritetään kertoa. Apokalypsissa ihmisellä – jopa itsestään epävarmalla teinitytöllä – saattaa olla muitakin huolenaiheita kuin omien tissien muoto. Kraah.

Kirjassa Donnan ja Jeffin kertomat luvut on erotettu toisistaan erilaisella fontilla, mikä on aivan turha ratkaisu ja tuo kirjaan lähinnä levottoman tunnelman (joka toki itse tarinassakin vallitsee). Jatkoa on jo tullut englanniksi, mikä ei ole yllätys, sillä sen verran mojovaan cliffhangeriin kirja päättyy. Saa nähdä, luenko, sillä hieman jäin karsastamaan Weitzin hahmojensa kautta välittämää asennetta tyttöjä kohtaan.

K. K. Alongi: Kevätuhrit
Otava 2016
303 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja, Yöpöydän kirjat, Vinttikamarissa, Kirjapolkuni, Unelmien aika


Chris Weitz: The Young World – Kaaoksen päivät
Suomentaja: Outi Järvinen
Otava 2017
317 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Kirjapöllön huhuiluja

Elina Rouhiainen: Muistojenlukija (Väki I)

Kiuru on päättänyt peruskoulun ja edessä on pitkä kesä lukion alkua odottaen. Periaatteessa kaikki on niin kuin sen ikäisellä kuuluukin. Kiurun perhe ei ole varakas, mutta turvallinen se on. Ensihoitajana työskentelevä äiti on hylännyt romanijuurensa ja biologi-isä tekee keikka- ja pätkätöitä lintututkimuksen parissa. Kavereita Kiurulla ei juurikaan ole, paitsi lapsuudenystävä Samuel. Onneksi on kirjat.

Kiurulla on kuitenkin sangen erikoinen taito: hän näkee muiden ihmisten muistot lintuina ja pystyy halutessaan pyydystämään ja vaikka poistamaan niitä. Kun hän hetken mielijohteesta tekee niin tuntemattomalle pojalle metrossa, Kiurun kauhuksi poika huomaa, mitä tapahtuu eikä pidä siitä.

Kiuru tutustuu paperittomina kiertolaisina eläviin romanialaisiin romaniveljeksiin Daihin ja Neluun sekä näiden ystävään, intialaistaustaiseen gender-queeriin Bollywoodiin. Myös heillä on omat taitonsa: unien, tunteiden ja aistien hallintaa. Kiurun ystävä Samuel pystyy puolestaan lukemaan ajatuksia.

Kesäpäivät sekalaisen porukan valtaamassa itähelsinkiläisessä talossa Shangri-Lassa kuluvat omia ja muiden taitoja ihmetellen, maailman virheitä pohtien ja ystävyyttä kasvattaen. Kiuru tuntee kerrankin ja lopultakin kuuluvansa porukkaan, ja suhde Samueliinkin muuttaa muotoaan. Onni on kuitenkin hataraa, sillä pian selviää, että salaperäinen Väki-niminen seura haluaa nuorista irti enemmän kuin nämä ovat valmiita antamaan. Hengenvaara on väistämätön.

Elina Rouhiaisen urbaani fantasiaseikkailu Muistojenlukija on ensimmäinen osa Väki-sarjasta. Jännittävään vaiheeseen tarina jääkin, joten jatkoa odotan kieli pitkällä. Tarina on temmoltaan rauhallinen mutta silti koukuttava, ja se käsittelee laajoja teemoja raikkaalla otteella. Ensinnäkin eriarvoisuus yhteiskunnassa nousee hyvin keskeiseen rooliin, kun vastakkainasettelua on niin Kiurun ja Samuelin perheiden kuin toisaalta ylipäänsä suomalaisten ja muualta tulleiden paperittomien välillä. Varallisuus ja sen puute näkyvät valinnoissa ja vaihtoehdoissa (ja niiden puutteessa), mutta yhtä lailla olennaista on, miten ihmistä kohdellaan ja millaisia mahdollisuuksia hänellä on omasta kulttuuritaustasta ja sen aiheuttamista ennakkoluuloista johtuen.

Kiuru on kiehtova hahmo, sillä hän ei ole valmistautunut sankarittaren rooliin eikä lopulta sellaista mitenkään yksioikoisesti saakaan. Yksinäisyys ja ulkopuolisuus tuntuvat syvällä kirjan selkärangassa, ja tunnetila pysyy vahvana. Sama koskee muitakin tarinan henkilöitä, sillä kellään heistä ei ole ylettömän helppoa. Ei lopulta edes Samuelilla, vaikka hän on kaikista etuoikeutetuin ja siten ehkä vahvin, ainakin ulkoisilta resursseiltaan.

Rakas kotikaupunkini Helsinki on oikeastaan yksi kirjan henkilöhahmoista, niin suurella intensiteetillä Rouhiainen miljöötään kuvaa ja käyttää. Tapahtumat sijoittuvat eniten Itä-Helsinkiin, varsinkin Vuosaareen ja Kallvikiin. Merellisyys ja kaupunkimaisuus näkyvät vahvoina.

Fantasiaelementtejä Rouhiainen käyttää harkiten. Nuorten erikoislaatuiset taidot eivät näy päällepäin, eivätkä he käytä niitä holtittomasti vaan hyvin harkiten. Veikeä ajatus ammentaa yliluonnollisiin kykyihin pohjaa ja tukea suomalaisesta kansanperinteestä, väen voimasta. Toisiaan täydentävät taidot ovat nuorille ennen kaikkea uteliaisuuden aiheuttajia ja oman identiteetin rakennusosia, mutta niiden tuoma uhka on myös selkeä. Voiman tasapaino, ikiaikainen teema.

Vaikka Muistojenlukija on muhkeaa luettavaa (lähes 400 sivua), siinä ei ole ylimääräistä. Tarina on jäntevä, perusteltu ja huolella rakennettu. Se tarjoaa pohdinnan aiheita, herättää uteliaisuutta, viihdyttää ja koskettaa. Voiko muuta vaatiakaan hyvältä lukukokemukselta?

Ainoa vaatimukseni Rouhiaiselle onkin, että jatkoa on saatava ja pian!


Elina Rouhiainen: Muistojenlukija – Väki I
Ulkoasu: Laura Lyytinen
Tammi 2017
387 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Luetaanko tämä?, Kujerruksia, Mustetta paperilla, Kirjapöllön huhuiluja, Carry on reading, Neverendingly, Sivujen välissä, Lukijan roolissa, Teatterinna, Keijumetsästä   

Haasteet: Muuttoliikkeessä (paperittomat siirtolaiset)

Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Nythän on sillä tavalla, että olen aikalailla myyty Philip Teirin proosan edessä. Aloitin aikanaan Talvisodalla ja tulin totaalisen yllätetyksi. Sitten testasin Tällä tavalla maailmaa loppuu ja nyt tutustuin novelleihin Donner-ryhmä ja muita novelleja -kokoelman myötä. Teirin tyyli on samanaikaisesti kepeä, humoristinen ja tarkkakatseinen. Oiva!

Donner-ryhmä ja muita novelleja sisältää kaksitoista novellia, joita yhdistää tietynlainen muutoksen, kriisin tai virheen kaiku. Novellien henkilöt ovat pääosin nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä, suomenruotsalaisia, pääkaupunkiseutulaisia. Ja silti Teir kaivaa heistä esiin erilaisia puolia, kasvoja ja reaktioita – eri ihmisiä.

Kokoelman avaus- ja niminovelli kertoo toimittajan työstään luopuvasta ja opiskelemaan palaavasta kolmekymppisestä miehestä, joka tutustuu yliopistolla erikoiseen kaveriin, jolla on jonkinsorttinen pakkomielle Jörn Donnerista. Minäkertoja ajautuu (saamattomuuttaan? miellyttämisenhaluaan?) Donner-fanin mukana sangen erikoisiin tilanteisiin, ja vaikka tämän pakkomielteisyys paljastuu vähitellen niin kertojalle kuin lukijallekin, Teir onnistuu rakentamaan novellin jännitteen hienoksi.

Novellihaaste2 sisältää mahdollisuuden peukuttamiseen, ja teen sen nyt Philip Teirin kokoelman osalta novellille Mehän sovittiin, että Espooseen ei muuteta. Peukuttaisin jo novellin nimeä, jos se olisi peukutusvaihtoehdoissa, mutta koska se ei ole, tyydyn peukuttamaan tämän novellin sävyä.

Novellin keskiössä on Helsingin kantakaupungissa asuva mies, joka on varma, että joku naapureista kolhii hänen autoaan taloyhtiön ahtaalla parkkialueella. Niinpä on syytä tarkkailla ikkunasta pihan tilannetta. Vähitellen lukijalle paljastuu, että miehellä on ehkä muitakin syitä keskittää tarmonsa auton saamiin kolhuihin kuin vain rakkaus nelipyöräistä kohtaan. Novellin tunnelma ja kerronnan sävy ovat karheanironisia, ja kaikesta huolimatta empatiaa herättäviä. Mainio!

Hieman ressukoita hahmoja esiintyy novelleissa Sovitusnuket ja Bliniviikot. Ensimmäisessä kohdataan kollegan varaan uransa rakentanut, mutta itsestään ja omista taidoistaan hyvin epävarma ompelimoyrittäjä, jonka itsetunto- ja identiteettiongelmat alkavat räiskyä, kun kollega on muuttamassa ulkomaille. Bliniviikoissa taas perheenisä höseltää ympäriinsä niin vatsataudin, krapulan kuin tavaroiden hukkaamisen pyörteissä.

Kokoelman päättää hillitön Pelot, jossa luetellaan 99 erilaista pelättävää asiaa. Löysin itseni.

Philip Teir kirjoittaa (ja Taina Rönkkö suomentaa) tavalla, joka miellyttää, ilahduttaa ja saa suun vinoon hymyyn. Mitään huumorikirjallisuutta tämä ei ole, mutta se ei myöskään ota itseään liian vakavasti. Ihmiset vain ovat toisinaan vaillinaisia, hölmöjä, hyväuskoisia ja päätyvät tilanteisiin, joihin eivät välttämättä olisi arvanneet joutuvansa. Ja se on ihan okei. Useimmiten.


Philip Teir: Donner-ryhmä ja muita novelleja

Suomentaja: Taina Rönkkö

Ulkoasu: Jarkko Hyppönen

Otava 2011

224 s., e-kirja

Akta dig för att färdas alltför fort (2011)

Kirjastosta.

_______

Toisaalla: Kirjainten virrassa, Sivu sivulta, Valopolku 

Haasteet: 85. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteessa, Novellihaaste 2

Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen Vieraat on hieno episodiromaani ihmisten kohtaamisista, perhesuhteista ja äitiydestä. Lähtöasetelmana on eräs loppukesän päivä, jolloin Senja on päättänyt järjestää päivälliset muutamille ystäville, perheenjäsenille ja onpa hän kutsunut mukaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaäidin Annan pienen Toivo-poikansa kanssa, vaikkei tätä oikein tunnekaan. Senjan puoliso Lauri on lähtenyt viime hetkellä ostamaan vielä lisää kukkia, mutta viipyy aina vain.

Romaanin ensimmäinen luku kutkuttaa mielikuvitusta. Miksi Senja on juuri pyyhkinyt kyyneleet silmistään ennen ensimmäisen vieraan saapumista? Missä Senjan ystävän Alvan mies Daniel on? Mikä vaivaa Senjan ja hänen näyttelijä-äitinsä Ullan välistä suhdetta? Miksi tunnelma on niin kireä, keitä Laurin kutsumat oudot naiset ovat?

Hämmennyin Vieraiden äärellä, sillä koin harvinaisen voimakkaasti tarinan imun ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Yleensä olen hieman hitaammin lämpeävä, vaadin vähän pidemmän ajan. Nyt sitä ei tarvittu – Vieraat vei ja annoin sen viedä.

Romaanin rakenne on raikas, hallittu ja tyylikäs. Tarinassa on ilmaa ja vapautta, lukijalle jää paljon mietittävää ja arveltavaa. Paikoin palasin hieman takaisin, halusin varmistaa, miten tarina on kirjoitettu, jotta saatoin päätellä jatkoa sille, mihin kerronta päättyi.

Upean, hempeän kannen on suunnitellut Elina Warsta. Se voisi antaa olettaa höyhenenkevyttä sisältöä, mutta Vieraat on kaikkea muuta. Illalliskutsuihin liittyvien ihmisten elämässä on paljon rumaa ja raakaa, jopa hyytävää, mutta mikään aihepiireistä ei nouse mässäiltäväksi. Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, hiotusti ja huolella. Teksti leijuu silmissä, sisällöstä saa kiinni ja se alkaa elää omaa elämäänsä.

Vanhemmuus, sen viat ja kolhut, haasteet ja onnenhetket, käsikirjoitukseen kuulumattomat asiat ja suora väkivalta rakentavat Vieraiden tematiikan. Tarinan langat ja taimet versovat omiin suuntiinsa kadottamatta yhteyttään siihen, mistä romaanin ydin muodostuu: ihmisistä, heidän suhteista toisiinsa, elämän virheistä ja kohtalon oikuista.


Helmi Kekkonen: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Sinisen linnan kirjasto  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 49. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla

Helmet-haasteen kohta "Olympialaisista kertova kirja" aiheutti päänvaivaa ensisilmäyksellä. Vaikka tykkäänkin katsoa yleisurheilua – etenkin olympialaisia – televisiosta, urheilusta lukeminen taas on hyvin kaukana epäkiinnostavien aiheiden listalla. Onneksi satuin joltain vinkkilistalta bongaamaan Enni Mustosen Metsäkukkia asvaltilla, jonka luvattiin vievän mukanaan Helsingin olympiakesään 1952.

Näin kävikin, mutta kirjan aikajänne on kokonaisuudessaan yhtä kesää pidempi. Kauppaneuvos Somerin tytär Eeva on päässyt ylioppilaaksi ja yliopisto-opinnot kutsuvat. Ennen sitä on kuitenkin luvassa pitkä kesä Helsingissä. Eevan ja saman kylän tytön, ompelijaksi kouluttautuneen ja syksyksi harjoittelupaikan hattuliikkeestä saaneen Koivikon Sirkan vuokranantaja, Eevan täti Kristiina, pestaa neitokaiset olympiastadionin kanttiiniin kesätöihin. Siellä itse kukin kohtaa monenlaisia kiinnostavia ihmisiä: Sirkka eloisan sähkö- ja sirkusmiehen Erkin ja Eeva taas Unkarin jalkapallojoukkueen huoltomiehen Istvánin.

Metsäkukkia asvaltilla seuraa Eevaa ja Sirkkaa olympiakesästä nelisen vuotta eteenpäin. Kuten arvata saattaa, nuorten naisten elämässä tapahtuu noina vuosina suuria asioita ja käänteitä. Surulta ja huolelta ei vältytä, mutta välkähtelee mukana elämäniloakin ja aikuistumisen tuomaa vastuuta. Maailmanhistorian suuret tapahtumat kulkevat kohinana taustalla, ei vähiten kirjan loppuhuipennuksena oleva Unkarin kansannousu vuonna 1956, johon Eeva ja István tempautuvat.

En ole aiemmin lukenut Kirsti Mannisen a.k.a. Enni Mustosen kirjoja, vaikka hän toki on kirjailijana minulle tuttu. Metsäkukkia asvaltilla osui käteen mökkilukemiseksi, ja se olikin siinä tehtävässä oikein erinomainen. Ahmaisin kirjan järven rannalla istuskellen, sivut kääntyivät haipakkaan tahtiin ja tunsin itseni hyvinkin viihdytetyksi.

Tyyli ei ole ylenpalttisen viihteellinen, vaan huolellinen ja mietitty, joskin helpostilähestyttävä ja sujuvasti rullaava. Henkilöhahmoja on paljon, ja tämä kirja onkin jatkoa kolmelle aiemmalle Koskivuori-sarjan romaanille. Ehkä luen ne vielä joskus, kuka tietää. Onneksi kirjan alkulehdillä on henkilöluettelo, sillä olen viime aikoina todennut tarvitsevani sellaista yhä useammin. Huono keskittymiskyky vai mikä, en tiedä.

Aivan täysin en hurahtanut Mustostyyliin. Juonenkäänteissä on tietynlaista helppoa arvattavuutta ja hahmoissa stereotypioita – vaikka kertojan näkökulmia vaihdellaankin. Lisäksi kirjan viimeinen käänne on epäuskottavuudessaan sellaista luokkaa, että meinasin heittää pettymyksessäni kirjalla ohilentänyttä lokkia. Hieman asiaa pureskeltuani päätin antaa sen kirjailijalle anteeksi (enkä sitäpaitsi muutenkaan halua vahingoittaa lintuja), olkoon Metsäkukkien tarina sitten juuri tällainen. Tosin seurauksena tästä hyytymisestä jäin miettimään, onko Mustosella muutenkin tapana tehdä näin epäuskottavia juonikuvioita tarinoidensa päätteeksi tai sidosteeksi. Jos on, en ole ollenkaan varma siitä, kiinnostaako hänen tuotantonsa minua sen enempää.

Metsäkukkia asvaltilla tarjosi joka tapauksessa aivan oivallista ja viihdyttävää luettavaa, ja olenpa nyt ainakin tutustunut yhteen Suomen tuotteliaimmista kirjailijoista.


Enni Mustonen: Metsäkukkia asvaltilla
Ulkoasu: ?
Otava 2001
315 s.

Kirjastosta.

______

Toisaalla: Kirjan pauloissa

Helmet-haasteen kohta 31. Olympialaisista kertova kirja. 

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Sanovat, että hyvässä ruoassa tärkeintä ovat tuoreet ja laadukkaat raaka-aineet. Samaa voi sanoa kirjallisuudesta. Siinä missä kotikokkina voi hyvillä aineksilla yltää mestarillisiin suorituksiin, huippukirjallisuus vaatii vielä jotain enemmän. Sen kaikkein tärkeimmän ainesosan, jonkin, joka on luovuuden ja taian rajamailla.

Leena Parkkinen on tuoreessa romaanissaan Säädyllinen ainesosa rakentanut tarinan, jota lukee kasvavan uteliaisuuden vallassa – ja jatkuva vesi kielellä. Ruoka on olennainen osa kirjaa monella tapaa, sitä suunnitellaan, valmistetaan ja syödään, siitä puhutaan, siitä kirjoitetaan, se viestittää.

Olennaisia ovat myös ihmissuhteet ja niiden verkostot. Saara muuttaa miehensä Juhanin ja poikansa Eliaksen kanssa Helsinkiin, sillä Juhani on saanut uuden työn. Vanhan kuonan taakse jättäminen tulee tarpeeseen, sillä maine ole kiiltävän puhdas kummallakaan puolisolla. Saaran ja Juhanin yläkerrassa asuva Elisabeth on itsellinen ja kiehtova nainen, joka järjestää käden käänteessä niin villit juhlat kuin kalastusretken luodolle. Saara ja Elisabeth tutustuvat, ja niin alkavat pikkuporvarilliset kulissit tutista.

Molempien naisten menneisyydessä ja ehkä nykyisyydessäkin on asioita ja ihmisiä, joiden soisi unohtuvan tai ainakin vahvasti painuvan villaisella, mutta joista ei raaskisi päästää irti. Aikajänne yltää toista maailmansotaa edeltävästä ajasta 1950-luvulle, ja ajankuva on herkullinen ja elävä. Se on toisaalta myös surullinen: kielletyt tunteet, vaadittu käytösnormisto, ylemmyydentuntoinen moraali ja kuvalehtien painostama täydellinen elämä painavat hartioita kasaan ja saavat pukeutumaan rooleihin ja naamioihin.

Säädyllinen ainesosa on runsas ja kutkuttava romaani. Sen henkilöt ovat kiehtovia, monipuolisia ja ärsyttäviä. Saara on nuhjuudessaan lähes säälittävä, Elisabeth itsevarmuudessaan rasittava. Siksi he tuntuvat aidoilta, inhimillisiltä. Sivuhenkilöitä on paljon, ja heidän teoistaan ja sanoistaan muodostuu vähitellen kiristyvä verkko, joka pitää lukijan otteessaan.

Aivan kaikkiin herättämiinsä kysymyksiin kirja ei vastaa. Jäin miettimään, luinko huolimattomasti, kun en tavoittanut kaikkien esiin nousevien aihioiden merkitystä. Esimerkiksi Saaran mies Juhani jää aivan keskeneräiseksi. Sen sijaan Elisabethin kirjoittamissa kirjeissä on monisivuisia rönsyileviä muisteloita ja tarinoita, joilla on loppujen lopuksi perusteensa, mutta... jotain jäi minulta saamatta kiinni. Rönsyillä tai ilman.

Palatakseni huippukirjallisuuden reseptiin totean, että Parkkinen on todella taitava kirjailija, jolla on kyky luoda huimaavia, monitasoisia tarinoita. Oma lukunautintoni jää silti vaille sitä lopullista taikaa, viimeistä mausteripausta ja aromien kolhutonta yhteissointia.


Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa
Ulkoasu: Jussi Karjalainen
Teos 2016
335 s.

Arvostelukappale.

______

Toisaalla: Pieni kirjasto, Lukuisa, Reader, why did I marry him?, P. S. Rakastan kirjoja, Tuijata. Kultuuripohdintoja, Ullan luetut kirjat, Kirjoista ja muista kertomuksista, Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa

Helmet-haasteen kohta 17. Kirjassa juhlitaan.