YA-kirjoja maailmojen rajoilta

YA-kirjallisuus on ollut minulle monella tapaa tärkeää viime vuosina. Se on herättänyt ajatuksia, viihdyttänyt ja ilahduttanut. Olen monesti erinomaista uutta YA-kirjallisuutta lukiessani harmitellut, ettei aivan vastaavaa vielä ollut silloin, kun olin itse sitä ihan varsinaista kohderyhmää. Onneksi kaikenlaista kirjallisuutta voi lukea ihan minkä ikäisenä tahansa, ja niinpä minäkin olen löytänyt paljon lukemisen iloa nuorten aikuisten kirjallisuudesta sellaisina aikoina, kun mikään muu ei nappaa tai ylipäänsä fiilis sellaista vaatii.

Viime viikkojen aikana olen lukenut muutaman hyväksi havaitsemani YA-sarjan päätösosan, tässä bloggauksessa esittelen kaksi niistä.

(Todettakoon vielä, että myös bloggausinto on ollut jo vuoden verran hukassa, syistä joita en itsekään ymmärrä. Palaan tähän ehkä vielä myöhemmin, mutta YA-kirjallisuudelle haluan osoittaa kiitokseni myös tässä: YA-kirjallisuudesta tuntuu mukavalta kirjoittaa edes jotain, vaikka muuten kirjoittaminen tökkii.)

Helena Wariksen dystooppinen Kone-sarja on kietonut minut maailmaansa ensimmäisestä osastaan Linnunsitojasta alkaen. Jatko-osa Vedenkerääjä laajensi kokonaisuutta. Nyt päästään trilogian loppuun asti Jäänvartijan mukana.

Maailma, jossa trilogiassa eletään, on uhkaava ja jollain tapaa synkkä. Ihmiset elävät supertietokoneiden hallinnoimissa kuiluissa, joissa asuinolosuhteet ovat tasaiset joskin kullekin ennalta määrätyt. Kuilujen ulkopuolella elävät vain harvat kapinalliset tai hylätyt. Ilmastonmuutos on vaikuttanut maapalloon merkittävästi, ja vain koneiden hallinnan myötä voi edes jollain tasolla luottaa siihen, ettei ympäristö käänny ihmistä vastaan.

Kapinallisten joukko on kuitenkin ollut jo pitkään huolissaan koneiden vallasta ja moni epäilee, että jotain suurempaa peitellään aktiivisesti. Kun majakkasaarella sinnikkäästi elänyt ja toiminut vastarintajoukko on kukistettu, sen jäsenet ovat hajaantuneet eri puolille tunnettua maailmaa. Joukkoon kuulunut Thom on koettanut sopeutua jälleen Maharin Kuiluun, mutta vaikeaa se on. Menneisyys kummittelee ja epäilys kalvaa edelleen. Kun eräs radioviesti paljastaa, että Kuilujen ulkopuolinen tilanne on epävakaampi kuin on pelätty, konevastaiset ryhtyvät vielä yhteen uskaliaaseen kapinayritykseen.

Wariksen sarja pitää ilman muuta lukea järjestyksessä, mutta kun niin tekee, tämä viimeinen osa täydentää kokonaisuuden hienosti. Sarjan osat ovat ihastuttavan tiiviitä ja välttävät kaiken ylimääräisen härväyksen, sillä tilaa sellaiselle ei ole. Tunnelma rakentuu ihmisten toiminnan ja miljöön ymmärtämisen kautta, joihin Waris tarjoilee vähitellen avautuvia vihjeitä. Sarjan myötä pääsee erinomaisesti ilmastonmuutoksen, tulevaisuuden uhkien ja toiminnan etiikan kysymysten äärelle.

Sini Helmisen Väkiveriset-sarja on puolestaan nykyaikaan sijoittuvaa spekulatiivista fiktiota. Aiemmat osat Kaarnan kätkössä, Kiven sisässä ja Veden vallassa ovat tutustuttaneet lukijan suomalaisiin nuoriin, Mariin, Pekkoon ja Pinjaan, jotka eivät tunne toisiaan, mutta joilla on olennaisia yhdistäviä tekijöitä: he kaikki ovat omaksikin kauhukseen vain puoliksi ihmisiä, puoliksi he ovat suomalaisen muinaisuskon ja mytologian hahmoja. Tutuksi ovat tulleet niin metsän väki, peikot kuin vedenjumala Ahdin kansa.

Maan povessa on sarjan päätösosa. Sen päähenkilö on Otra, maahispoika, jolla ei ole mitään syytä ymmärtää tai hyväksyä ihmisiä. Ihmiset ovat tuhonneet maahisten asuinsijoja jo liian pitkään, ja nyt saa riittää. Otra kaappaa sinipiika Tuulian, joka puolestaan on yhdistänyt aiemmissa osissa esiintyneitä nuoria toimimalla näiden suojelijana ja silmienavaajana. Nyt kun Tuulia katoaa, luonnonvoimien on yhdistyttävä ja lopetettava keskinäinen mittelönsä. Helppoa se ei ole, mutta nuoret ovat valmiita lähes mihin vain Tuulian löytämiseksi. Ja pakkokin on, sillä maahisten suunnitelmat paljastuvat ihmisten kannalta hyvin vaarallisiksi.

Helmisen sarja yhdistää onnistuneesti nuorten arkimaailmaa ja suomalaista mytologiaa. Fantasiaelementit solahtavat tarinan osaksi nikottelematta, hyvin luontevasti. Sarjan henkilöhahmot ilahduttavat monipuolisuudellaan ja aitoudellaan: he kipuilevat nuorten elämään liittyvissä asioissa, oman identiteettinsä muodostumisen kanssa ja Tuulian lempeänkirpeän tuuppimisen jälkeen myös yliluonnollisten ominaisuuksiensa ja kykyjensä kanssa.

Juonenkuljetus on vauhdikasta, mutta toiminta ei paisu överiksi. Langat pysyvät kasassa ja eri käänteet yhdistyvät toisiinsa oivallisesti. Helmisen teksti on selkeää ja ymmärrettävää, eikä sarjaan tarttumisen pitäisi olla liian korkean kynnyksen takana. Suosittelen suosittelemaan ja tietysti kokeilemaan itse.


Helena Waris: Jäänvartija
Otava 2019
139 s.

Kirjastosta.


Sini Helminen: Maan povessa (Väkiveriset 4)
Myllylahti 2019
248 s.

Kirjastosta.


Haasteet: Helmet-haasteesta nappaan kohdat 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja ja 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

Helena Waris: Vedenkehrääjä

Helena Wariksen tiivis dystopiaromaani Linnunsitoja on juuri saanut jatkoa Vedenkehrääjästä. Linnunsitoja on viime syksyn oivallisimpia lukukokemuksiani ja erinomainen kirjavinkkauskirja: sen tarina on napakka, selkeä ja huikean kutkuttava. Niinpä jatko-osa sujahti lukulistalleni samantien.

Vedenkehrääjä on tarina Sazista, joka on pakon edessä lähtenyt rakkaalta majakkasaareltaan ja päätynyt aavikoituvaan Ammabariin. Koneiden vastaisen vastarintaliikkeen toimista ja hyvinvoinnista hän ei tiedä enää mitään, voi vain toivoa parasta ja pelätä pahinta. Viestintäkanavaa ei ole, sillä kyyhkysetkin ovat suurilta osin kadonneet.

Saz etsii ystäväänsä Maximiliania, jolla on hallussaan vastarintaliikkeen Ammabarin solun toimintaohjeet, tai ainakin pitäisi olla. Saz päätyy junamatkalle mantereen halki naamioituneena Maximilianin toimittamaan valeasuun: hän on olevinaan Vedenkehrääjä, kunnioitetun ja arvostetun ammattikunnan edustaja, joka osaa etsiä vettä sieltä, mistä sen luullaan jo loppuneen. Hän saa huomata asun kantamisen käyvän raskaaksi, sillä Ammabar on kuivumassa lopullisesti.

Ammabar on ollut Sazin mielessä viimeinen vapaan maailman edustaja jäljellä olevista mantereista. Kauhukseen hän tajuaa, että myös sinne ollaan rakentamassa Koneiden valvomia Kuiluja. Eikä Kuiluissa ole tilaa kaikille.

Vedenkehrääjä jatkaa Linnunsitojan tiivistä, vauhdikasta ja terävää tarinaa. Se ei selittele mitään ylimääräistä, vaan jättää lukijalle paljon pohdittavaa omin päin. Kirjan maailma on uhkaava, mutta suurin uhka syntyy omassa mielikuvituksessa, sillä Waris ei tarjoile valmiita vastauksia, vaan pieniä kurkistuksia, tiedonmuruja ja vihjeitä.

Tarinassa keskeiseen rooliin nousevat yhteisön ja ihmisten toiminta, kohtaaminen ja valta. Saz on vahvasti Koneiden ja niiden mukanaan tuoman kontrollin vastainen, mutta huomaa uppoutuvansa itsekin tietotekniikan maailmaan pitkän junamatkansa aikana. Oivallisesti Waris osoittaa, kuinka monimutkaisia ja samalla hyvin yksinkertaisia omat asenteemme ja ajatuksemme ovat. Silloinkin, ja etenkin silloin, kun olemme niistä muka ehdottoman varmoja.

Vedenkehrääjä jää hyvin kutkuttavaan tilanteeseen, joten ennustan tarinan jatkuvan vielä. Ympäristön muodostama uhka, vedenpuute ja Koneet vaativat vielä selityksiä ja ratkaisuja – joko hyviä, huonoja tai vielä huonompia.


Helena Waris: Vedenkehrääjä
Otava 2018
157 s.

Kirjastosta.


Toisaalla: Kirsin kirjanurkka

Haasteet: Jatkumo

Jumaltarustoa ja cozy crimea – Kesäkuun Kuukauden lyhyet

Kesäkuun lukemiset alkavat jo haipua mielestä samalla, kun uudet tuulet puhaltelevat muussa elämässä vahvasti. Muuttostressin keskellä yritän saada kaikenlaisia pöytiä puhtaaksi, niin myös luettuja kirjoja blogatuksi. Muutama aivan oivallinen kesäkuun kirja tulee nyt siis vielä esitellyksi Kuukauden lyhyet -sarjassa.

Lif elää rauhallista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää Saarnikaupungissa, jonka keskellä kohoaa salaperäinen Vuori. Jatkuvasti sumun ja pilvien peitossa oleva Vuori on alkanut paljastua yhä enemmän, mikä aiheuttaa suurta levottomuutta Saarnikaupungin väessä. Lif itse työskentelee kaupungin alla olevissa katakombeissa, ja hänen pomonsa Heli antaa Lifille erikoislaatuiset ohjeet: työ katakombeissa päättyy, ja Lifin on syytä pakata kimpsunsa ja lähteä oravaa seuraten kiipeämään Vuorelle. Ymmärrettävästi Lif on epäileväinen.

Kaupungissa tapahtuu kuitenkin koko ajan enemmän erikoisia asioita, ja viimeistään kun katakombeissa pääsee valloilleen tappava virus ja Saarnikaupunkia aletaan evakuoida, Lif saa vauhtia tekemisiinsä. Naapurin muusikkomies Arri liittoutuu Lifin kanssa ja yhdessä parivaljakko lähtee haastavalle ja pelottavalle matkalle Vuoren rinteitä ja sisuksia pitkin. Välietappeja on useita, ja myös muita mitä erikoisempia ohjeita saaneita seikkailijoita kohdataan.

Helena Wariksen Vuori on kiinnostava skandinavisen jumaltaruston uudelleenkerronta, jossa maailmanloppu tulee niskaan hönkien, jumalat kieroilevat omia pelejään ja leikittelevät ihmisparoilla, maagiset ja mytologiset elementit solahtavat sujuvasti osaksi tarinaa ja henkilöt sekä ärsyttävät että ihastuttavat. Tarina etenee vauhdikkaasti, ja se tarjoaa huomattavan määrän viitteitä muihin tarinoihin ja kertomuksiin. Itse en tosin ole missään määrin skandinavisen jumaltaruston asiantuntija, mutta sen pääpiirteetkin tuntemalla Vuoresta saa mukavan lukuelämyksen irti.

Kirjan luokittelu nuorten tai nuorten aikuisten kirjoihin tosin hieman mietityttää, sillä siinä on lukijalle haastetta ja etenkin tarinan alku on hivenen sekava, kun tilannetta pohjustetaan ja maailmaa kuvataan. En myöskään löydä tarinasta mitään sellaista, joka ei sopisi aivan hyvin "tavallisen fantasian" ystäville iästä riippumatta. Toki nuorten aikuisten osasto ei ole kiellettyä aluetta aikuisilta lukijoilta, mutta usein mietin, löydetäänkö sinne aivan yhtä hanakasti kuin olisi syytä. (Tuskin.)

Suosittelen jumaltarustojen, maailmanloppufantasian ja seikkailupelien ystäville.


Helena Waris: Vuori
Ulkoasu: Ea Söderberg
Otava 2014
317 s.

Omasta hyllystä.

Toisaalla: Kirjanurkkaus, Kujerruksia, Vinttikamarissa

Haasteet: Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama scifi-/fantasiakirja)

Eva Frantzin Sininen huvila on "cozy crime" -genreen luokiteltu dekkari, joka avaa poliisi Anna Gladista kertovan sarjan. Toinen osa Kahdeksas neito ilmestyy tänä syksynä.

Sininen huvila pureutuu lifestyleblogien ja sosiaalisen median maailmaan. Suosittu bloggari Becca löydetään tajuttomaksi iskettynä kotoaan, ja Anna Glad alkaa selvittää tapausta parinsa, jo eläkeikää lähestyvän Rolf Månssonin kanssa. Beccan blogi Sininen huvila on toki suosittu, mutta tutkimusten edetessä alkaa paljastua, että sen taustalla on myös paljon ikäviä puolia: ilkeitä ja uhkaavia kommentoijia, pieleen menneitä yhteistyökuvioita paikallisten pienyritysten kanssa ja Beccan omat, salassa pidetyt taustat. Blogin esittelemä unelmaelämä on myös enemmän ja vähemmän kulissia, sillä Beccan puoliso Peter on muuttanut pois heidän yhteisestä kodistaan ja pariskunnan 5-vuotias poika Bruno käy läpi omia uhkiaan.

Anna ratkoo tapausta kesäviikkoina, jolloin maailma tuntuu pysähtyneen, eikä juttukaan meinaa millään lähteä aukeamaan. Beccan tajuttomuus jatkuu, ja vihjeet on saatava selville muualta. Annalla on myös omat huolensa takaraivossa kopistelemassa, sillä hänen miehensä on jäänyt työttömäksi, eikä tee muuta kuin pelaa kotona päivät pitkät. Vähitellen Sinisen huvilan arvoitus alkaa kuitenkin aueta pala palalta, ja kuten odottaa saattaa, se on monimutkaisempi kuin aluksi olisi uskottu.

Sininen huvila osui omassa kesässäni täydelliseen rakoon, luin sitä juhannuksena, jolloin kaipasin jotain kunnolla mukaansa imaisevaa muttei liian raskasta luettavaa. Frantzin dekkari toimi tehtävässään erinomaisesti, ahmaisin sen lähes yhdeltä istumalta. Ihastuin ajankohtaiseen teemaan ja raikkaisiin henkilöihin, etenkin Anna Glad oli mieluisa kirjallinen tuttavuus. Väkivallalla ei mässäillä, vaikka kyllä kirjassa ruumiskin saadaan aikaiseksi. Kaiken kaikkiaan Sininen huvila on uskottava dekkari (mikä ei sinänsä ole dekkarigenressä välttämätön ominaisuus, mutta toimi minulle nyt erittäin hyvin), joka tarjoaa purtavaa ja ratkottavaa. Jatkoa todellakin innolla odotellen!


Eva Frantz: Sininen huvila
Suomentaja: Ulla Lempinen
Ulkoasu: Emma Strömberg
S&S 2017
249 s.
Blå villan (2017)

Kirjastosta.

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirsin kirjanurkka, Kirjakaapin kummitus

Haasteet: Jatkumo, Prinsessoja ja astronautteja -haaste (Naisen kirjoittama dekkari)

Helena Waris: Linnunsitoja

Joskus tiivis tila on kaikki mitä tarvitaan. Niin myös Helena Wariksen uudessa dystopiakirjassa Linnunsitoja. Kirjassa on sivuja vain 170, mutta siinä määrässä ehditään kertoa jo huikea tarina.

Maailma on nyrjähtänyt hyvin toisenlaiseksi kuin jollaisena me sen tunnemme. Ihmiset elävät suojassa kurjistuvilta luonnonoloilta valtavissa Kuiluissa, joita hallitsevat Koneet. Valvonta yltää luonnollisesti lähes kaikkiin Kuilujen kolkkiin. Yksilönvapaus on vähissä, valinnat olemattomia.

Yksinäisellä majakkasaarella lähes jatkuvan myrskyn ja koko ajan nousevan merenpinnan armoilla elelee kuitenkin pieni joukko yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyneitä kapinallisia. He työskentelevät tunteja laskematta yhteisen hyvän eteen. Heidän joukkoonsa lähtee myös nuori nainen Zemi, joka haluaa karistaa menneet harteiltaan ja päästä uuteen alkuun. Yllättäen Zemin veli ei kuitenkaan tule mukaan, vaan antaa sen sijaan Zemille tärkeän tehtävän saarella suoritettavaksi.

Saaren säännöt ovat varsin yksinkertaiset:

Sazin sana on laki.
Kenenkään ei tarvitse kertoa menneisyydestään.
Kaikkien on tehtävä työtä.
Viestilinnut on pidettävä hengissä.

Vain lintujen avustuksella kapinallisten on mahdollista pitää yhteyttä toisiin tukikohtiin ja suunnitella vallankaappausta ja uutta aikaa maailmassa Koneilta piilossa.

Luottamus joutuu kuitenkin koetukselle, kun salaisuuksia vaikuttaa olevan itse kullakin, eikä rehellisyys peri maata. Zemi joutuu tiukkojen valintojen eteen, kun yhteisön heiveröisenä pysynyt turvallisuudentunne romahtaa.

Waris onnistuu tiiviissä mitassa luomaan todella kiehtovan maailman ja miljöön. Yhteiskunnan järjestys näytetään muttei selitellä puhki (ei lähellekään), henkilöhahmot tuntuvat kokonaisilta, vaikkei heistä kaikkea paljastetakaan ja kapinallisyhteisön sisäiset jännitteet alkavat purkautua vauhdilla, mutta silti tarina ei tunnu hätiköidyltä. Hyvin taitavaa kirjailijalta, pakko todeta.

Tarinan tunnelma on kiehtova ja ahdistava samaan aikaan, ja tarkkana saa olla, jottei menetä olennaisia langanpätkiä. Toimintaa on paljon, eikä laimeita hetkiä tai jaarittelua ehditä kokea. Wariksen visioima maailma on harmaa ja synkkä, mutta silti se sykkii elämää: merivedestä märät kalliot tuntuvat paljaan jalan alla, merituuli tuivertaa nurkissa, villapaidan karhea pinta on suoraan ihoa vasten. Pienillä eleillä ihmiset paljastavat itsestään uusia puolia, ja samalla näkyviin nousevat myös toisten teot, sanat ja ajatukset.

Tälle kirjalle kannattaa antaa aikansa. Se ei ole pitkä, mutta vastapainoksi saa kokonaisen, elävän tarinan.


Helena Waris: Linnunsitoja
Ulkoasu: Sami Saramäki
Otava 2017
170 s.

Kirjastosta.

_________

Toisaalla: Oksan hyllyltä, Evarian kirjahylly