Helmi Kekkonen: Vieraat

Helmi Kekkosen Vieraat on hieno episodiromaani ihmisten kohtaamisista, perhesuhteista ja äitiydestä. Lähtöasetelmana on eräs loppukesän päivä, jolloin Senja on päättänyt järjestää päivälliset muutamille ystäville, perheenjäsenille ja onpa hän kutsunut mukaan naapurissa asuvan yksinhuoltajaäidin Annan pienen Toivo-poikansa kanssa, vaikkei tätä oikein tunnekaan. Senjan puoliso Lauri on lähtenyt viime hetkellä ostamaan vielä lisää kukkia, mutta viipyy aina vain.

Romaanin ensimmäinen luku kutkuttaa mielikuvitusta. Miksi Senja on juuri pyyhkinyt kyyneleet silmistään ennen ensimmäisen vieraan saapumista? Missä Senjan ystävän Alvan mies Daniel on? Mikä vaivaa Senjan ja hänen näyttelijä-äitinsä Ullan välistä suhdetta? Miksi tunnelma on niin kireä, keitä Laurin kutsumat oudot naiset ovat?

Hämmennyin Vieraiden äärellä, sillä koin harvinaisen voimakkaasti tarinan imun ensimmäisiltä riveiltä alkaen. Yleensä olen hieman hitaammin lämpeävä, vaadin vähän pidemmän ajan. Nyt sitä ei tarvittu – Vieraat vei ja annoin sen viedä.

Romaanin rakenne on raikas, hallittu ja tyylikäs. Tarinassa on ilmaa ja vapautta, lukijalle jää paljon mietittävää ja arveltavaa. Paikoin palasin hieman takaisin, halusin varmistaa, miten tarina on kirjoitettu, jotta saatoin päätellä jatkoa sille, mihin kerronta päättyi.

Upean, hempeän kannen on suunnitellut Elina Warsta. Se voisi antaa olettaa höyhenenkevyttä sisältöä, mutta Vieraat on kaikkea muuta. Illalliskutsuihin liittyvien ihmisten elämässä on paljon rumaa ja raakaa, jopa hyytävää, mutta mikään aihepiireistä ei nouse mässäiltäväksi. Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, hiotusti ja huolella. Teksti leijuu silmissä, sisällöstä saa kiinni ja se alkaa elää omaa elämäänsä.

Vanhemmuus, sen viat ja kolhut, haasteet ja onnenhetket, käsikirjoitukseen kuulumattomat asiat ja suora väkivalta rakentavat Vieraiden tematiikan. Tarinan langat ja taimet versovat omiin suuntiinsa kadottamatta yhteyttään siihen, mistä romaanin ydin muodostuu: ihmisistä, heidän suhteista toisiinsa, elämän virheistä ja kohtalon oikuista.


Helmi Kekkonen: Vieraat
Ulkoasu: Elina Warsta
Siltala 2016
195 s.

Kirjastosta.

________

Toisaalla: Reader, why did I marry him?, Kirjakaapin kummitus, Karvakasan alta löytyi kirja, Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Lukuisa, Mitä luimme kerran, Sinisen linnan kirjasto  

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 10. Kirjan kansi on mielestäsi kaunis, 49. luettu kirja 100 kirjaa vuodessa -haasteeseen

Helmi Kekkonen: Suojaton

Helmi Kekkonen: Suojaton
Ulkoasu: Satu Ketola
Siltala 2014
160 s.

Arvostelukappale.


Isa ei juuri puhu. Hän on Hannelen ja Thomasin kuopus, Kain pikkusisko, hiljaisuuden valinnut ja omaan maailmaansa uppoutunut. Kun perhe muuttaa Helsingistä pohjoiseen, pieneen kuntaan, luonnon keskelle, voisi luulla asioiden muuttuvan. Ja Isan alkavan puhua. Sen sijaan pienen paikkakunnan huonot puolet kertaantuvat ja kasaantuvat. Kerran tehty virheliike jää ikuiseksi varjoksi niskaan.

Suojaton on tiivis pienoisromaani. Sen keskiössä on perhe, perheen sisäinen dynamiikka ja normeista poikkeavan perheenjäsenen kohtaaminen. Samalla se pohtii perheen kuvaa. Miten perhe toimii suhteessa ulkomaailmaan, kuinka reagoidaan, kuinka toimitaan, kun kaikki ei mene hyvin.

Isassa ei lääkäreiden mukaan ole mitään vikaa, hän ei vain puhu liikoja. Tähän on muiden sopeuduttava. Äiti Hannelelle tilanne on kimurantti: hän ei alunperin edes tiennyt haluavansa äidiksi ja saikin perheen varsin myöhään, lähes nelikymppisenä. Kun perhe on kuitenkin syntynyt, Hannele tekee kaikkensa sen vuoksi. Vai tekeekö sittenkään – lopulta? Ainakaan riittävän ajoissa?

Isa päätyy jo nuorena kokemuksiin, joita ei ole valmis kestämään, mutta kestää kuitenkin, hetken. Kirjassa on kaksi aikatasoa: menneisyys ja nykyhetki, jossa Isa koettaa selvitytyä hämärän peitossa olevasta sairaalajaksosta, pahojen kokemustensa tiivistymästä. Tarina kietoutuu itseensä, palaa alkuun ja paljastaa hetkiä matkan varrelta. Lopulta jäljellä on vain väsymys, ja ehkä pieni hippunen toivoa.

Ihastelen Helmi Kekkosen kevyttä kynänjälkeä ja eheitä lauseita. Samalla, kun hänen kirjoittamaansa tarinaan voi upota, se herättelee hyvin epämiellyttäviä ajatuksia. Miten paljon jää näkemättä? Kuinka helppoa on pitää silmänsä kiinni, antaa olla, kohauttaa olkiaan ja jatkaa matkaa? Vaikka olisi samaa perhettä, vaikka voisi nähdä, jos yhtään yrittäisi – uskaltaisi yrittää?

Isa on monimutkainen nuori nainen, jolla on vahva oma maailma, ja josta jonkun pitäisi pitää parempaa huolta. Hänellä on rakastava perhe, mutta se ei riitä. Jokaisella on myös oma elämänsä, eikä oma näkökulma aina ole tarpeeksi laaja, jotta se yltäisi toiseen ihmiseen ja hänen kokemuksiinsa asti.

Suojaton on sellaisenaan kaikin puolin sopiva kirja. Se on huolella hiottu, tarkkaan mitoitettu, se kertoo juuri sen tarinan, jota on alkanut kertoa. En kaivannut lisää, en löytänyt turhaa. Kirja pitää lukijan aistit valppaina, sillä valmisateria se ei ole, ei edes puolivalmiste. Lopun tullessa tekee mieli palata alkuun, käydä sivut uudelleen läpi. Ehkä joskus vielä niin teenkin.

Vaikka kirja on synkkä ja karu, se ei piehtaroi dramatiikassa tai tunnemyrskyissä. Se on tavallaan hyvin pidättyväinen, aivan kuten päähenkilönsä. Ja vaikka helpotusta ei lopussakaan taata, viimeisen pisteen jälkeen olo on seesteinen, rauhallinen. Ehkä tärkeintä onkin kohdata itse omat pelkonsa, katsoa karhua silmiin ja jatkaa matkaa?

____

Suojattomasta on kirjoitettu myös Kirjavassa kammarissa ja Keskisuomalaisessa.

Helmi Kekkonen: Kotiin

Helmi Kekkonen: Kotiin
Kansi: Satu Ketola
Avain 2009
128 s.

Kirppariostos.


Kotiin on kokoelma pieniä helmiä. Ne välkkyvät valossa hetken ennen kuin varjo piirtyy jälleen niiden yli. Tunnelma on melankolinen, paikoin rivien välistä puristuu puhdasta surua. Kaiken kanssa on kuitenkin päästävä eteenpäin, jatkettava jotain muuta.

Novellikokoelmassa on yhdeksän päähenkilönsä mukaan nimettyä kertomusta. Ne kietoutuvat toisiinsa, osa vahvemmin, osa löyhemmin. Päähenkilöitä yhdistää sijattomuuden ja osattomuuden tunne, pyytämättä tapahtuneet elämän käänteet, yksinäisyys ja käsittelemättömät tapahtumat elämän varrelta. Tyyli pysyy yhtenäisenä, osaltaan myös toisteisena, mutta pidän sitä vahvuutena. Novellien tunnelma on latautunut ja vahva. Osassa suurin on jo tapahtunut, ja tarina itsessään kuvaa hetkeä juuri suurten muutosten jälkeen.

Kokoelman novellit tapahtuvat nimettömissä kaupungeissa, hiljaisilla kaduilla, hylätyillä puistonpenkeillä ja asunnoissa, joista näkee pois, mutta joihin kukaan ei katso sisälle. Ihmisen on helppo kadota kaiken keskellä, vetää verho ikkunan eteen ja ovi kiinni, vaikka joku välittäisikin. Se saa minut surulliseksi.

Vahvimmin vaikutuin novelleista Aatos ja Mimi. Aatoksessa samanniminen päähenkilö on vanha mies, joka herää aamuisin lukemaan Helsingin Sanomia kahvinkeittimen poristessa, kaipaa kuollutta vaimoaan ja tekee joka päivä saman kävelylenkin ohi kallion ja puistonpenkin, jolla kukaan ei koskaan istu. Eräänä päivänä penkin reunalla on kuitenkin toinen vanha mies katselemassa merelle. Miehet tutustuvat siihen rauhalliseen tahtiin, johon vanhemmilla ihmisillä on tapana tutustua. Aatos on onnellinen – pitkästä aikaa hänellä on joku muukin kuin Saramago-kissa. Kunnes tulee päivä, jolloin toinen mies ei enää saavukaan.

Mimi kertoo sisaruudesta ja erosta, kaaoksesta ja hitaasta vajoamisesta. Novellin päähenkilö on kokenut menetyksen, johon ei tahdo sopeutua, ja hänen siskonsa Mimi koettaa nostaa tätä pinnalle – kenties ei hienovaraisimpaan mahdollisimpaan tapaan, mutta tiukalla otteella yhtä kaikki. Novelli jää kalvamaan, sillä tunnistan siitä monia tuttuja elementtejä, paljon samaistuttavaa pintaa.

Kotiin on vahva teos, puhutteleva ja vakuuttava. Voisi ajatella, etteivät sen käsittelemät aiheet ole mitenkään vallankumouksellisia tai erikoisia, mutta juuri se tekee kokoelmasta niin ehyen, voimakkaan ja kauniin. Kieli on omaäänistä, lauseet hiottuja, mikään ei ole jäänyt puolitiehen.

Kauneutta kaipaavalle, surua sietävälle, kirjallisesta vahvuudesta vaikuttuvalle.