Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hanna Hauru. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hanna Hauru. Näytä kaikki tekstit

25. marraskuuta 2017

Hanna Hauru: Jääkansi (Mielenterveysviikko)



Hanna Hauru on vakuuttanut minut novellitaidoillaan. En ole muuhun hänen tuotantoonsa ehtinyt vielä tutustua, mutta nyt Finlandia-ehdokkuuden myötä tulin uteliaaksi tuoreimmasta pienoisromaanista Jääkansi.

Hyinen kokemus se onkin. Jääkansi kuvaa suomalaista, pohjoista kurjuutta ja pahuutta niin, että sielua kylmää. Päähenkilö on nuori tyttö, joka kirjan lyhyen tarinan aikana joutuu kohtaamaan lapsuuden lopun, pahuuden astumisen elämäänsä ja oman tulevaisuutensa nopean kuihtumisen. Näköalattomuus on ehdotonta ja päällekäyvää.

Tarina alkaa siitä, kun tyttö on äidin kanssa odottamassa isää takaisin sodasta. Isä ei kuitenkaan tule tällä junalla, vaan vasta myöhemmin lautalaatikossa. Sen sijaan junassa saapuu uusi isä Paha, joka solahtaa osaksi tytön ja äidin perhe-elämää varoittamatta ja kylän pahoista puheista piittaamatta. Elämä pienessä mökissä on köyhyyttä ja kurjuutta, nälkää ja pelkoa. Äidistä, jota tyttö kutsuu Bettiksi eikä äidiksi, ei ole huoltajaksi ja turvan antajaksi. Tyttö laitetaan raskaisiin töihin ja koulunkäyntikin unohtuu, kunnes kunnan täti tulee kotoa hakemaan. Ensin syntyvää pikkusiskoa imettää Bettin sijaan emakko, ja kun tämä viedään parempaan kotiin turvaan, ei tyttö itse osaa sanoa haluavansa mukaan.

Aika kuluu ja Pahan juoppohulluus pahenee. Tyttö kasvaa sen verran, että voi koulun sijaan lähteä töihin, ja hän pääsee kunnan mielisairaalaan apulaiseksi. Vaikka elämä sairaalahierarkian pohjimmaisena on raskasta, on sentään turvapaikka poissa Pahan vaikutuspiiristä. Mutta ei, lopullista turvaa ja vakautta se ei tuo.

Toinen tarinalinja kuvaa nykyhetkeä, jossa kertoja palaa autioituneeseen kotimökkiinsä ja vähäeleisesti rakentaa itselleen kuvaa siitä, minkä on kokenut.

Haurun kerronta on tiivistä ja voimakasta, lauseet hiottuja ja tarkkoja, tunnelma intensiivinen. Silti jäin tästä etäälle, kaikesta siitä kauheudesta, jonka lukija eteensä saa. Minun on vaikea ymmärtää, mitä näin inhorealistisella tarinalla halutaan minulle kertoa. Että on lapsiin kohdistuvaa julmuutta, jota ei mitenkään voi perustella? Että sota sekoittaa mielen ja tuhoaa loppuelämän? Että joillekin kasautuu kaikki maailman paino harteille, eikä koskaan ole yhtään valoa missään?

Jääkansi ei todellakaan paranna lukijansa mielenlaatua. Se kertoo hirveän tarinan, jossa ei ole pisaraakaan toivoa. Ihminen voi menettää kaiken – silloinkin, kun mitään menetettävää ei enää ole. Hauru kuvaa lapsen mielen yllättävää vahvuutta, ja sitä hetkeä, kun on aika päästää irti.

Romaani on sivumäärältään pieni, mutta tarina on eheä kokonaisuus juuri näin. Sodanjälkeinen kurjuus ja yhteisön ja yhteiskunnan kyvyttömyys auttaa kärsiviä jäseniään on kylmäävää luettavaa niin proosana kuin faktanakin. Jääkannen maailmassa auringonvalo ei yllä kurjuudessa elävän perheen elämään, eikä mitään välineitä ponnistella parempaa kohti ole tarjolla. Mikä vaikutus ihmisen perhetaustalla elämänkulkuun ja sen suuntaan onkaan, miten lamaannuttava se voi pahimmillaan olla.

Kun Jääkansi sulkeutuu, mieli on kuurassa.


Hanna Hauru: Jääkansi
Like 2017
117 s.

Kirjastosta.

__________

Toisaalla: Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Kirjan pauloissa, Kirjasähkökäyrä, Mitä luimme kerran, Sivutiellä, Kirjapolkuni, Täysien sivujen nautinto, Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia, Usva, Kirjakaapin kummitus, Kirjojen keskellä      

Haasteet: Kirja on osa Mielenterveysviikon postaussarjaani. Osallistun sillä myös Suomi(ko) 100 -lukuhaasteeseen teemalla mielenterveyden vaikeudet ja niiden hoito.

19. joulukuuta 2016

Kaksi kokoelmaa novelleja (naisista)



Kepeitä askelia, liian pieniä kenkiä, karvaisia sääriä, korkokenkiä, nuorallatanssin epävarmuutta...

Viikonlopun novellimaratonilla luin hyviä ja erinomaisia novelleja varsin erilaisista aihepiireistä. Hanna Haurun Liian pienet sandaalit ja Zinaida Lindénin Nuorallatanssija solahtivat alusta loppuun viikonlopun aikana. Niitä yhdistää naisnäkökulma, monellakin tapaa.

Haurun novelleissa on vinksahtanut meininki. Kerronta on minämuotoista ja naisen elämä tulee tutuksi varsin monesta vinkkelistä. On fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia, ylenpalttisuutta ja olemattomuutta, ihmissuhteita ja niiden puutetta. Novellien järjestykselläkin on väliä, sillä kokoelmassa kuljetaan pääosin kronologisesti nuoruudesta vanhuuteen, mutta mitenkään orjallinen tämä järjestys ei ole.

Pidin erityisen paljon novelleista Nainen liian varhain, Variseva naiseus, Ja ylpeä vartalostaan, Jumalalle kaikkensa antanut sekä Naisen loppu. Niissä Hauru kirjoittaa naiseksi kasvamisesta, sairaudesta, toisen vartalon ihannoinnista, synnyttämisestä ja vanhuudesta. Pidän kokoelman novellien erityisenä vahvuutena tarkkaa rajausta. Ylimääräistä ei ole, lyhyimmillään novellit ovat vain parisivuisia. Näkökulma on kussakin novellissa selkeä: on asia tai teema, josta kerrotaan ja se siitä.

Haurun kieli on tiukkaa, ja vaikka ylenmääräinen kuvailu on hiottu pois, paljon saadaan silti sanottua. Huumoriakin on, vaikka paikoin mustaa, sopivalla tavalla ivallista. Hauru ei kuitenkaan kirjoita pilkatakseen, vaan nimenomaan, jotta lukija katsoisi aiheita hieman uudella tavalla, ehkä saisi niistä jotain tartuttavaa, mutta ainakin katseen, jota ei voi kääntää pois.

Zinaida Lindén on uusi kotimainen suosikkini. Hän on Venäjältä Suomeen muuttanut kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoittaa tuotantonsa ruotsiksi. Nuorallatanssijan kymmenen novellia käsittelevät juuri venäläisiä maahanmuuttajia pääosin Suomessa, pääosin naisia. Keskeinen teema ovat ihmissuhteet: parisuhteen syntyminen ja hiipuminen mutta myös ystävyyssuhteet ulottuvuuksineen.

Parhaita novelleja kokoelmassa ovat Ruusun suudelma, Esperal, Juice ja muita huolia sekä Romeo ja Julia. Niissä kulttuurierot kohtaavat ihmiselämän eri tilanteissa ja novellien henkilöt joutuvat tekemään valintoja ja päätöksiä sekä miettimään omaa suhtautumistaan. Lindénin kynä on myös terävä, joskaan ei aivan yhtä viiltävä kuin Haurun. Huumoria ei hänkään ole unohtanut, joskin se on lämpimämpää ja hienovaraisempaa kuin Liian pienissä sandaaleissa. Lähinnä se tulee vastaan arjen sattumuksissa, väärinkäsityksissä ja virhetulkinnoissa.

Jos novellien lukeminen arveluttaa, mutta esiin nostamani teemat kiinnostavat, suosittelen mielummin Nuorallatanssijaa. Lindén on lukijalle armollisempi, novellit ovat helpommin aukeavia ja selkeämmin tarinallisia kuin Haurun paikoin hyvinkin kapea-alaiset vilahdukset. Yhtä kaikki aion itse tutustua tarkemmin Haurun tuotantoon, johon Liian pienet sandaalit oli ensimmäinen, hyvin positiivinen katsaus.


Zinaida Lindén: Nuorallatanssija
Suomentaja: Jaana Nikula
Ulkoasu: ?
Gummerus 2009
179 s.
Lindanserskan (2009)

Kirjastosta.

Toisaalla: Leena Lumi


Hanna Hauru: Liian pienet sandaalit
Ulkoasu: ?
Like 2010
94 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: KirjanurkkausKirjapolkuniMorren maailmaJärjellä ja tunteella


#novellihaaste saa luonnollisesti näistä 27 novellia lisää, lukemieni yhteismäärä on nyt 65 novellia.
Lindénin kirjalla jatkan Suomi(ko) 100 -haasteen maahanmuuttajateemaa.
Nämä ovat 8. ja 9. kirja 100 kirjaa vuodessa -lukuhaasteeseen.