Äly vapaax!

No nyt ollaan meikäläiselle epätyypillisillä vesillä: askartelukirjan äärellä. Itsehän en ole millään muotoa kiinnostunut aikuisten värityskirjoista, ja suhtaudun penseästi niiden sijoittumiseen tietokirjojen myyntilukujen ykköskastiin (en siis vastusta värittämistä tai niitä kirjoja sinänsä, sen kun väritätte, jos kiinnostaa, mutta eikö niitä nyt hemmetti voisi luokitella joksikin muuksi kuin tietokirjoiksi?). Tämä kirja kuitenkin herätti kiinnostusta, ja sainkin siitä arvostelukappaleen Karistolta.

Äly vapaax. Kynäile ja kuvita villisti! on alunperin brittiläinen askartelu- ja puuhakirja, joka lienee tarkoitettu nuorille, mutta sopii hyvin varttuneemmallekin väelle. Nykyaikainen somemania pukkaa päälle jo kannessa, jossa kehotetaan jakamaan omia tuotoksia Instagramissa. No, miksipä ei.

Kirjan ovat tehneet David Sinden ja Nikalas Catlow, tehtävät suomentanut Sanna Vartiainen. Sivunumeroita ei ole, mutta montakymmentä erilaista tehtävää kirjassa on, joko yksi per sivu tai aukeama.

Tehtävissä on paikoin valmiita aihioita, joita kehotetaan jatkamaan jollakin vapaavalintaisella tyylillä, osassa taas on vain otsikko, joka ohjaa johonkin suuntaan. Jotkin tehtävistä laajentuvat kaksiulotteisesta kolmanteen, sillä niissä saatetaan esimerkiksi kehottaa liimaamaan sivulle jotain tai pyyhkimään sitä jollain materiaalilla jne. Osassa piirretään tai muuten askarrellaan, osassa on tarkoitus kirjoittaa vaikkapa listoja tai lyhyitä tekstejä.

Otin kirjan taannoin mukaan kolmen hengen valikoituneen testiryhmämme illanviettoon. Varoitin seuralaisiani etukäteen tulevista haasteista, ja he suhtautuivat testitilanteeseen ilahduttavan positiivisesti (vaikka hekään eivät tunnustaudu värityshenkilöiksi).

Kokeilimme noin kymmenkuntaa kirjan tehtävistä vaihtelevalla menestyksellä. Suurimman suosion taisivat kerätä mahdollisimman vapaamuotoiset tehtävät, kun taas sellaiset, joissa vain toistettiin jotakin hieman varioiden kävivät pidemmän päälle tylsiksi. Olimme myös siinä mielessä rajoittuneita, ettemme testanneet kolmiulotteisiksi äityviä tehtävätyyppejä ollenkaan, koska ei huvittanut kaivella sen enempää askarteluvälineitä (teippiä, nitojaa, mitä ikinä) esiin. Kynät saivat riittää.

Lopputulemamme on, että kirjasta riitti paljon iloa ja tehtävät ovat pääsääntöisesti hauskoja ja oivaltaviakin. Osa sopii hyvin ihan vain rentoiluun, osa jopa kutittelee hieman aivoja. Voisin hyvin kuvitella käyttäväni osaa kirjan tehtävistä vaikkapa oppitunnilla välipalatehtävänä, miksei hieman haastavampanakin osiona. Esimerkiksi tehtävä "Hyvä alku – Kirjoita aloituslauseita" sopisi hyvin vaikkapa työhakemuksen kirjoittamisen harjoitteluun tai "Uusi päivä on kuin tyhjä sivu. TÄYTÄ SE ELÄMÄLLÄ!" tulevaisuusorientaatioon.

Sanoisin siis, että oikein mainio puuhakirja monenlaiseen käyttöön. Virkistää ja ilahduttaa vahingossa paatuneempaakin askartelunihkeilijää.


David Sinden & Nikalas Catlow: Äly vapaax. Kynäile ja kuvita villisti!
Suomentaja: Sanna Vartiainen
Karisto 2016
Anti Journal – Create outrageously (2014)

Arvostelukappale.

Otetaan sitten vaikka lukumaraton

Pääsiäisen aika. Hiljaista pitelee. En vietä kristillisiä juhlia, koska en kuulu kirkkoon tai ole kristitty, mutta tervehdin toki ilolla vapaapäiviä (joista tosin olisin valmis luopumaan, jos se olisi edellytys valtion ja kirkon erottamiselle toisistaan). Ulkona on harmaata, joten lenkkeilykään ei kiinnosta juuri nyt. Jospa sitä sitten vaikka lukisi...

Koska mahdollista luettavaa on luonnollisesti kotona pinokaupalla, ajattelin, että miksipä en pitäisi pientä lukumaratonia pitkän viikonlopun, harmaan sään ja kotona oleilun kunniaksi. Niinpä aloitankin lähihetkinä blogihistoriani viidennen lukumaratonin. Olenkohan pysynyt laskuissa mukana?

Ensimmäistä kertaa kokeilin vuorokauden mittaista lukumaratonia kesällä 2012. Sen jälkeen oli luvassa blogistanian yhteismaraton kesällä 2013. Viime vuonna käytin hiihtolomaani lukumaratoniin, ja kesäkuussa kokeilin kestävyyttäni Keltaisessa kesämaratonissa. Onhan tässä siis ollut jo aikaa palautua edellisestä.

Lukumaratonin tarkoituksena on siis käyttää vuorokausi (tai jonkin muun mittainen aika) hyvillä mielin ja puhtaasti vain lukemiseen. Itse olen mennyt sillä linjalla, että valittuun vuorokauteen sisältyvät myös kaikki tauot, syömiset ja nukkumiset. Lukemista ei siis tule kokonaista vuorokautta. Toisinkin voi toimia.

Kaikki eivät pidä lukumaratonin ideasta. Onhan se eräänlaista yltiöpäistä ahmimista, kun pyrkii lukemaan paljon tietyn ajan sisällä. Minä olen kuitenkin nauttinut kaikista lukumaratoneistani, enkä koe halveksivani kirjoja lukemalla niitä maratonilla.

Kuvassa oleva pino on lähtökohta, mutta muitakin kirjoja saattaa joukkoon eksyä. Pyrin lukemaan sekä romaaneja että novelleja. Tämä teksti päivittyy aina, kun on jotain uutta kerrottavaa maratonin etenemisestä.

Kohta mennään!

***

Klo 12.00–14.40

Ensimmäisenä luin eilen aloittamastani Alice Munron uudesta suomennoksesta Nuoruudenystävä (Tammi 2015) novellin Appelsiinit vai omenat (36 s.). Novellissa kuvataan avioliittoa ja sen kokemia murtumakohtia: ihastumista toiseen, tasapainottelua oikein ja väärin tekemisen rajalla. Hieno kokonaisuus, tietenkin, jälleen kerran.

Novellin jälkeen luin Jussi Valtosen Siipien kantamat (Tammi 2015, 1. painos 2007), jonka vastikään ostin e-kirjana. Mittaa sillä on paperikirjana 250 sivua. Siipien kantamat on herkkä muttei sentimentaalinen tarina lukion äidinkielenopettajasta, joka rakastuu älykkääseen oppilaaseensa. Samalla se on tarina luopumisesta ja yksinäisyydestä. Hyvä kirja, johon palaan vielä myöhemmin tarkemmin.

Lukeminen tuntuu kivalta ja aika liitää. Kohta on lounaan aika, onneksi on eilistä kasviswokkia lämmitettäväksi. Seuraavaksi taidan lukea jälleen yhden novellin ja sen jälkeen... kuka tietää?

Aikaa kulunut: 2 h 50 min, josta lukuaikaa 2 h 40 min
Luettuna: 1 kirja ja 1 novelli / 286 sivua

***

Klo 15.15–16.45

Maraton jatkui lounastauon jälkeen Munron kokoelman seuraavalla novellilla Jääkuvia (23 sivua). Novellissa kanadalaisen pikkukaupungin eläköitynyt pappi on lahjoittamassa koko omaisuuttaan seurakunnalle ja muuttamassa Havaijille mennäkseen uudelleen naimisiin. Tilannetta tarkkailee Karin, joka on hoitanut niin papin aiemmin kuollutta vaimoa kuin papin talouttakin, ja jolla on oman elämänsä käänteet myös käsiteltävänään. Novellissa on kevyt pinta, mutta sen alla suuri syvyys.

Novellin perään luin kirjastosta nappaamani Sari Peltoniemen nuortenkirjan Kuulen kutsun metsänpeittoon (Tammi 2011, 153 sivua). Siinä puoliksi kolttasaamelainen ysiluokkalainen Jouni alkaa kokea kummallisia ja uhkaavia asioita kesken tavallista yläkouluarkeaan. Onko taustalla Jounin vuosia sitten metsään kadonneen äidin henki vai jotain paljon pahempaa? Idea kirjassa on kiinnostava, mutta toteutus on jotenkin puolinainen. Erään sivuhenkilönkin nimi vaihtuu kesken kaiken Liisasta Ainoksi. Vähän hätäinen maku tästä jää.

Mitähän sitä seuraavaksi lukisi? Kahvia on ainakin juotu jo tämän päivän tarpeiksi yllin kyllin. Ehkä täytyy vielä lähteä kauppaankin käymään jossain välissä, että tulee edes vähän haukattua ulkoilmaa.

Aikaa kulunut: 4 h 50 min, josta lukuaikaa 4 h 10 min
Luettuna: 2 kirjaa ja 2 novellia / 462 sivua

***

Klo 17.00–19.30

Vuoroon pääsi Pirjo Hassisen Joel (Otava 1991, 217 sivua), jota minulle on suositeltu täällä blogissani Hassisesta kirjoittamieni tekstien yhteydessä. Kirjassa nuori venäjänopettaja Maria joutuu monenlaisten muutosten eteen: keskenjääneet opinnot painavat, alusvaateliikkeen omistava äiti houkuttelee tytärtään jatkamaan yritystään ja yliopiston kirjastosta löytyy turvallinen Jyrki. Kun Maria tapaa kreikkalaista patsasta muistuttavan Joelin, kuviot keikahtavat sijoiltaan.

Pidin kirjan ruumiillisuudesta (joka ei ollut niin räävitöntä kuin kahdessa muussa lukemassani Hassisen kirjassa) ja nuorten aikuisten maailmasta – ja myös 1990-luvun alun ajankuvasta, joka on jollain tapaa hyvin ajankohtainen nyt 25 vuotta myöhemmin: ruumiinkulttuuri, fyysisen olomuodon vahva merkitys, salielämä... Mistään muustahan ei melkein enää puhutakaan. Hyvä lukukokemus!

Nyt on tosiaan pakko lähteä hieman käymään ulkona, mutta sitten jatkan taas, ehkäpä jälleen Munrolla...

Aikaa kulunut: 7 h 35 min, josta lukuaikaa 6 h 40 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 2 novellia / 679 sivua

***

Klo 20.00–20.25

Lyhyt ulkoilutuokio räntäsateessa oli yllättävän virkistävä, ehdin ennen kuin tuli pimeää.

Luin tähän väliin Munron kokoelmasta novellin Hyvyys ja laupeus (29 sivua), jossa tytär matkustaa kuolemaa tekevän äitinsä kanssa rahtilaivalla Kanadasta Isoon-Britanniaan. Novellin alku tuntui hieman tylsältä, mutta sieltähän ne munromaiset kerrokset jälleen alkoivat salakavalasti paljastua, ja viimeisillä riveillä oli pakko vain huokaista syvään. Taas minua vietiin.

Täytyy sanoa, että Nuoruudenystävä on kovaa vauhtia kiilaamassa yhdeksi parhaista Munrolta lukemistani kokoelmista. Vahvoja, puhuttelevia tarinoita, kerta kaikkiaan.

Ehkä seuraavaksi taas e-kirjaa? Ja kiitos muuten kommenteista, olen kyllä nauttinut tästä maratonista – jälleen kerran!

Aikaa kulunut: 8 h 30 min, josta lukuaikaa 7 h 5 min
Luettuna: 3 kirjaa ja 3 novellia / 708 sivua

***

Klo 20.45–22.45

Vuoroon pääsi Elina Hirvosen tuore Kun aika loppuu (WSOY 2015). Ostin e-kirjan tarjouksesta, painetussa kirjassa sivuja on 256. Varsin dramaattinen tarina, joka ei kuitenkaan mene överiksi. Vahva romaani, jonka henkilöihin uskoo, ja joista etenkin Aslakin tietää valitettavasti olevan jossain olemassa. Kun aika loppuu kertoo perheestä, äitiydestä, aatteista ja äärimmäisyyksistä hienosti ja tarkasti. Elämmekö tosiaan tällaisessa maailmassa? Kyllä.

Minun (luku)aikani ei kuitenkaan lopu, vaikka vauhdikkaasti kuluukin. Vielä tekee mieli heittäytyä jonkin uuden tarinan vietäväksi...

Aikaa kulunut: 10 h 50 min, josta lukuaikaa 9 h 5 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 3 novellia / 964 sivua

***

Klo 23.10–23.55

Aloittelin jokin aika sitten divarista ostamaani Johanna Sinisalon novellikokoelmaa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita (Teos 2005). Luin pötköön neljä ensimmäistä novellia, ja pakko se on vain todeta: Sinisalo rulettaa.

Lukko (11 sivua) on kertomus todellisuutta vääristävästä parisuhteen vallankäytöstä. Kylmiä väreitä, puuh. Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt (15 sivua) tarjoilee vaihtoehtohistoriaa, jossa naisvaltainen heimo hallitsee omaa ympäristöään tsirnikan eli immenkalvon voimalla. Huikea tarina, tätä lisää, please? Sorsapuistossa (6 sivua) erään tamperelaisen puiston sorsat alkavat käydä nuoren miehen hermoille – kohtalokkain seurauksin... Varhain aamulla siirtola 11:n portilla (13 sivua) on kuvaus siitä, miten aids-epidemiaan olisi hyvinkin voitu suurimman hysterian aikaan suhtautua.

Siis 45 sivua laadukasta lyhytproosaa vielä ennen nukkumaanmenoa – ja 1000 sivua tällä maratonilla saavutettu! Aamulla jatketaan.

Aikaa kulunut: 12 h, josta lukuaikaa 9 h 50 min
Luettuna: 4 kirjaa ja 7 novellia / 1009 sivua

***

Klo 9–12

Tämän aamun lukusaldoon mahtui vielä yksi kirja ja neljä novellia. Kirja on Jaakko Hämeen-Anttilan suomentama Kuka murhasi Kyttyräselän? Tarinoita Tuhannesta ja yhdestä yöstä (Basam Books 2001, josta luin 171 sivua jättäen pois viimeisen liitteen). En ole tullut koskaan lukeneeksi Tuhannen ja yhden yön tarinoita sinällään, joten tämä keskiaikainen "salapoliisikertomus" oli varsin veikeä tuttavuus. Erikoislaatuiselle Kyttyräselälle tuntuu käyvän aika ikävällä tavalla, ja melkoinen määrä kaupungin väkeä sotkeutuu tapahtumaan. Kukin joutuu vuorollaan selittämään omaa näkökulmaansa ja panemaan lopulta vielä lisää pökköä pesään tyydyttääkseen tuomioita jakavan Kiinan keisarin.

Lisäksi luin siis novelleja. Yhden Alice Munron otsikolla Oi, mitä auttaa (44 sivua), joka kertoo pikkukaupungissa asuvista sisaruksista, jotka vaikuttavat varsin seesteisiltä, mutta joilla on kummallakin jonkinmoinen koira haudattuna tekoihinsa ja vaikuttimiinsa.

Sinisalon kokoelmasta luin kolme novellia. Transit (20 sivua) on kertomus autistisesta tytöstä ja delfiineistä. Se on kuulustelupöytäkirjan muodossa ja herättää kyllä entisen tamperelaisen kiinnostuksen: mitä delfinaarion delfiineille tapahtui ja miksi? Hanna on vain 8 sivua pitkä, mutta tunnelmaltaan tymäkkä. Erikoinen tyttö joutuu kyläkoulun opettajan silmätikuksi, vaan kosto on suloinen... Valkoinen hiiri (17 sivua) tutustuttaa uuteen suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa vihollisen pelko ja maanpuolustus ovat nousseet suurvaltapolitiikan muutoksen myötä arvoon arvaamattomaan. Kaikki täysi-ikäiset ovat asevelvollisia, ja siviilipalveluspaikan saaminen on tehty vaikeaksi. Novellin minäkertoja on onnistunut saamaan paikan koe-eläinlaboratoriosta, jossa tutkitaan hiirien oppimista ja käytöstä. Mutta kuka lopulta on hiiri?

Huh, jälleen on maraton hoideltu ilman sen suurempia vammoja! Lukeminen maistui mukavasti ja sain luettua kiinnostavia kirjoja ja novelleja. Ainoa pettymys oli Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon, joka tuntuu yön yli nukuttuani vieläkin höpsömmältä kuin eilen. Mutta toki jos se jollekulle on mieluisaa luettavaa, kirja on tehtävänsä täyttänyt.

Itse pidin erityisesti Valtosen Siipien kantamista ja Hirvosen Kun aika loppuu -romaanista. Ja Munron ja Sinisalon novellit iskivät myös, joskin eri tavalla, ovathan kirjailijat keskenään aivan erityylisiä.

Ulkona näyttää tismalleen samalta kuin vuorokausi sitten, mutta ehkä uskaltaudun kuitenkin lähtemään hieman hapenhaukkauspuuhiin.

Lukumaraton – kyllä kannattaa!

Aikaa kulunut: 24 h, josta lukuaikaa 12 h 50 min.
Luettuna: 5 kirjaa ja 11 novellia / 1269 sivua.

Kiitos kannustuskommenteista!

Kirjamessusunnuntai ja tonniarvonnan voittaja

Messusaalis koko komeudessaan.

Iloista sunnuntai-iltaa!

Päätin aamulla, että Kirjamessuja ei sittenkään ole tältä vuodelta vielä koettu loppuun, joten hyppäsin ratikkaan ja suunnistin tuttuja reittejä pitkin Pasilaan. Kävin kuuntelemassa eilen vinkkaamiani haastatteluja ja haahuilin ympäriinsä, mihin sai hienosti kulumaan useamman tunnin aikaa.

Kaari Utrion, Tiina Raevaaran ja Tuula-Liina Variksen keskustelussa pohdittiin, mikä erottaa tieto- ja kaunokirjallisuuden kirjoittamisen toisistaan. Keskeisemmäksi aiheeksi nousi lopulta, kuinka paljon tietopohjaa kirjailijalla on oltava kaunoakin kirjoittaessaan. Esimerkiksi historiallisia romaaneja on mahdotonta kirjoittaa – ainakaan kovin uskottavasti – ellei ota selvää ajasta, jota kuvaa. Kaari Utrio tosin korosti, ettei kaikkea ole mahdollista tai järkevää kuvata autenttisesti: esimerkiksi keskiaikaisen ihmisen ajatusmaailma on niin kaukana nykyaikaisesta, että sitä olisi lähes tuskallista yrittää ymmärtää. Niinpä hän on omassa työssään päätynyt siihen, että ympäristö, tavat ja aika ovat vahvasti lähdeaineistoon pohjautuvia, mutta ihmiset fiktiivisiä ja väistämättä moderneja. Keskustelu oli kiinnostava ja polveileva, ja sitä oli mukavaa seurata.

Iltapäivän ensimmäinen kohokohta koitti tämän jälkeen, sillä menin seuraamaan Kirsi Kunnaksen elämäkerran kirjoittaneen Leena Kirstinän haastattelua. Ilokseni huomasin, että kirjailija itse istui eturivissä tyylikäs lierihattu hiuksillaan, ja eipä kulunut kauaakaan, kun hänetkin kutsuttiin lavalle! Kirsi Kunnas on aivan ihastuttava henkilö ja äärimmäisen lahjakas kirjailija, ja oli suuri kunnia päästä kuulemaan häntä. Kunnas puhui viisaita sanoja yhdessä ja ääneen lukemisen tärkeydestä sekä ylipäänsä kauneudesta maailmassa. Runon ja sanojen maistelu tuo kirjallisuuden kokemuksen lähemmäs ihmistä. Kunnas ja Kirstinä sanailivat keskenään yleisöä naurattaen. Syvä kunnioitus vallitsi ja huomasinpa muutamia silmäkulmiakin pyyhittävän.

Kirsi Kunnaksen jälkeen alkoi Helsingin Sanomain esikoiskirjapalkinnon finalistien yhteishaastattelu. Olen lukenut ehdolla olevista kirjoista kaksi (Henni Kitin Elävän näköiset ja Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen), yksi oli juuri jätettävä kesken laina-ajan umpeutuessa (Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia) ja yksi on parhaillaan luettavana (Anni Kytömäen Kultarinta). Haastattelu oli mielestäni jouheva ja hyvin toteutettu: kolme haastattelijaa (Antti Majander, Suvi Ahola ja Juhani Karila) käytti puheenvuoroja vaihdellen ja jokainen kirjailija sai aikaa vastata kysymyksiin.

Joukkohaastattelun jälkeen lähdinkin jo valumaan kohti Takauma-lavaa, jonka edusta, vierusta ja tausta olikin jo tupaten täynnä, sillä Kirsi Kunnas oli aloittelemassa esiintymistään siellä. Hän luki ääneen runojaan, ja voi – pakko sanoa, etten hetkeen ole liikuttunut yhtä suuresti kirjallisuuden äärellä. Kunnas on totta vieköön viisas nainen: ääneen lukeminen ja ääneen lukemisen kuunteleminen on ihanaa. Lämpö levisi kaikkialle kroppaan ja pään sisällä olo oli kepeä ja onnellinen. Ehdottomasti koko Kirjamessujen huipentuma!

Viimeiseksi kipaisin vielä WSOY:n osastolle ostamaan Kirsi Kunnaksen elämäkerran itselleni, ja niin oli vähitellen vuoden 2014 Kirjamessut koettu. Kotiin lähti tyytyväinen ja kirjallisuudella hyvin, monipuolisesti ja ravitsevasti ruokittu lukutoukka.

Messusaaliini on 11 kirjaa, joista suurimman osan hankin antikkaosastolta. Varallisuutta käytin hankintoihin lopulta varsin kohtuullisesti ja kaikki ostamani kirjat todella halusin. Yksi kirjoista menee lahjaksi, muut löytävät paikkansa kotihyllystä. Ehtisipä kaikkea lukea kerralla ja yhtä aikaa!

Tänään päättyi myös tuhannennen postaukseni kunniaksi järjestämäni blogiarvonta. Kiitos mukavista kommenteista! Blogini on tulevaisuudessakin kirjallisuuden, elämän ja työn kohtauspaikka, jossa kirjoitan luetuista kirjoista, koetuista asioista ja heränneistä ajatuksista. Koulumaailmasta riittäisi ammennettavaa juttuun jos toiseenkin, ja yritän hieman ryhdistäytyä aihepiirin ympärillä. Paljon ajatuksia on tämäkin syksy herättänyt, mutta työni luonteen vuoksi täytyy tietenkin tarkkaan miettiä, mistä ja miten voin kirjoittaa. Erityisen iloinen olen siitä, että blogistani on löytynyt hyviä kirjavinkkejä toisille lukijoille – ja osalle myös kollegiaalista vertaistukea.

Lupaamani arvonta suoritettiin hyvin perinteikkäällä muumimukimenetelmällä ja onnettarena toimi puolisoni.

Voittoarvassa luki....

...Ellen!

Onnea Ellen!

Lähetätkö minulle sähköpostia ja kerrot postiosoitteesi, niin laitan Akateemisen Kirjakaupan lahjakortin tulemaan.

Kiitos kaikille kommentoijille ja arvontaan osallistuneille!

Ihana, kirjaisa viikonloppu on vaipumassa mailleen ja huomenna alkaa taas arkinen aherrus. Ei se haittaa, Kirjamessuista on saanut mukavasti energiaa pimenevään syksyyn ja lukupulaa ei ainakaan ole havaittavissa lähiaikoina, se on varmaa.

Helsingin Kirjamessuilla oli mukavaa (ja muistathan tonniarvonnan)

Tänä viikonloppuna Helsingin Messukeskuksessa on tohistu kirjojen ympärillä, sillä Kirjamessut ovat olleet käynnissä torstaista alkaen. Huomenna sunnuntaina on vielä mahdollista osallistua kemuihin, sillä messut ovat auki kello 10–18. Saatanpa itsekin vielä kertaalleen suunnata Pasilaan.

Kävin messuilla torstaina ja perjantaina. Sisäänpääsy tarjottiin Kirjamessujen puolesta, kiitos siitä järjestävälle taholle. Torstaina keskityin ottamaan tarjoomuksia haltuun ja nuohoamaan antikvaarisella osastolla. Tein muutaman mukavan löydön: Alice Munron Kerjäläistyttö ja Viha, ystävyys, rakkaus pomppasivat silmiin kovakantisina painoksina ja koska niiden yhteishinta oli kohtuullinen, en jäänyt turhaan arpomaan, vaan kuljin onnellisena kassan kautta. Nyt minulta puuttuu kovakantisena painoksena enää Hyvän naisen rakkaus – sitten Munro-suomennoskokoelmani on täydellinen. Näiden lisäksi bongasin Savukeitaan kojusta Charlotte Perkins Gilmanin Herlandin vitosella ja Niina Within hauskan Sikin sokin -lorukirjan samoin vitosella Myllylahden ständilta. Ensinmainittu itselle, jälkimmäinen on joululahja sukulaisskidille.

Yläkerran Ruoka, viini ja hyvä elämä -messuilla tuli käytyä maistelemassa juustoja ja kuolaamassa oliiveja. Herkut ja kirjathan kuuluvat kaikki hyvään elämään, joten kombo on erinomainen. Esiintymisiä tai haastatteluja en käynyt torstaina kuuntelemassa.

Perjantaina suuntasin Messukeskukseen töiden jälkeen iltapäivällä. Kävimme seuralaisekseni lähteneen ystäväni kanssa kuuntelemassa Esko Valtaojan haastattelua, jossa käsiteltiin Valtaojan uusinta kirjaa, kolumnikokoelmaa Ensimmäinen koira kuussa. Pidän paljon Valtaojan tavasta popularisoida tiedettä ja ottaa rohkeasti kantaa ajankohtaisiin asioihin. Haastattelussa hän korosti pitävänsä tärkeänä, että ihminen suhtautuu kohtaamiinsa ilmiöihin Onks totta ja? -asenteella: tiedonvälityksen pursutessa joka puolella on olennaista, että osaa epäillä ja asettaa asioita oikeisiin mittasuhteisiin. Olen samaa mieltä.

Kustantamojen pisteissä oli tarjolla paljon kiinnostavaa luettavaa, mutta olosuhteiden pakosta pidin itseni kurissa. Perjantain kirjasaalis rajoittuu vain yhteen kirjaan. Löysin Simone de Beauvoirin Mandariinit I -kirjan härskiin kahden euron hintaan, ja pakkohan se oli itselle ostaa. Kirja oli minulla keväällä lainassa kuukausikaupalla, mutten saanut sitä luettua. Nyt se on sitten omassa hyllyssä odottelemassa vuoroaan.

Kirjamessujen tunnelma on aina ollut hauska: hallillinen kirjanystäviä, lukijoita, kirjailijoita, kirja-alan ihmisiä ja satunnaisia matkailijoita yhtä aikaa kirjojen äärellä. Kymmenittäin keskusteluja, haastatteluja, paneeleja, esiitymisiä ja signeerauksia. Kohtaamisia ja tunnelmahetkiä. Hieno tapahtuma kokonaisuudessaan, en voi muuta sanoa.

Tämän vuoden teemamaa Italia ei korostunut omassa messuilussani, mutta sain kuitenkin kunnian tavata kirjailija Cristina De Stefanon, jolta on juuri julkaistu suomeksi italialaisen toimittajatähti Oriana Fellacin elämäkerta Nainen ristitulessa. Miten kiinnostava nainen ja elämä!

Harkitsen vielä, menenkö messuille huomennakin. Menen tai en, menovinkeiksi nostan ehdottomasti ainakin Kirsi Kunnaksen haastattelun kello 13 (Aleksis Kivi) ja Kunnaksen lukutilaisuuden kello 14.30 (Takauma), Esikoiset lavalla kello 13.30 (Aleksis Kivi), Kun fakta vaihtuu fiktioon – Tiina Raevaaran ja Kaari Utrion haastattelu kauno- ja tietokirjoittamisen eroista kello 12.00 (Takauma) sekä bloggarikollegoiden Aino-Maria Savolaisen ja Katja Jalkasen esiintymisen Linnasta humisevalle harjulle – 50 parasta kirjaa -aiheesta kello 11.00 (Wine Corner).

Kävitkö messuilla? Teitkö löytöjä? Sana on vapaa!

Ps. Vielä ehtii osallistua Tonniarvontaani.

Tuhat turinaa takana!

Jopa on hieno hetki käsillä, kun tätä blogitekstiä naputtelen. Tämä on nimittäin tuhannes blogini kirjoitus. Tuhannes! Tonni! 1000!

Ikää blogillani on pian yhdeksän vuotta, joten onhan tässä ollut aikaa tekstejä kirjoitella. Ensimmäisen postauksen kirjoitin tammikuussa 2006 asuessani Porvoossa. Siellä vietin elämästäni yhden vuoden opiskellen ensin ammattiopistossa painoviestintätekniikkaa ja sittemmin valmistautuen Tampereen yliopiston historian oppiaineen pääsykokeisiin. Pääsykokeissa kävi hyvin ja syksyllä 2006 muutin Tampereelle.

Tampereella asuin sitten neljä ja puoli vuotta, välillä yksin ja välillä kämppiksen kanssa. Se vasta oli elämää. Opiskelua, bileitä, uusia ystäviä, vähittäistä hivuttautumista kohti sitä, mitä aikuisuudeksikin kutsutaan. Ihanaa aikaa, vaikka välillä oli surua ja töyssyjä. Töitä tein sairaalassa, kehitysvammaisten kanssa ja museossa. 

Tammikuussa 2011 muutin avovaimoksi Helsinkiin. Täällä onkin sitten jo vierähtänyt kolme ja puoli vuotta, ja pois tuskin enää lähdemme, pysyvästi ainakaan. Helsinki-aikaan on mahtunut graduntekoa, museohommia, valmistuminen ja varsinaiseen työelämään siirtyminen. Peruskoulumaailma. Sitähän tämä nyt sitten on ollut viimeiset kaksi vuotta. Isoja juttuja.

Ja blogi, se on kulkenut mukana näissä vuosissa. Ensin päiväkirjana ja avautumisalustana, ja viimeiset neljä vuotta myös kirjablogina, kaikenlaisella sekametelillä kuorrutettuna. Tämä on rakas harrastus, jonka kautta olen tutustunut mahtaviin ihmisiin ja päässyt monenmoisiin kekkereihin ja tapahtumiin. Ihan hyviä etuja, kieltämättä. Nimimerkillä kirjoitan nyt ja vastakin, kuten olen aiemminkin todennut. Ammatinvalinnasta on seurannnut halu pitää työ ja vapaa-aika erillään toisistaan. Tämä toimii minulle. 

Ja nyt on siis juhlan aika!

Koska ihan tonnin seteliä en voi lukijalahjukseksi luvata, tyydyttäköön tällä kertaa maltillisempaan. Arvon lukijoideni kesken yhden 30 euron lahjakortin suosikkikirjakauppaani Akateemiseen Kirjakauppaan. Lahjakortti on omin pennosin kustantamani, eikä siihen liity minkäänlaista yhteistyö- tai mainossopimusta tai muuta kaupallista virettä. 

Voit osallistua tonniarvontaani kommentoimalla ja kertomalla, mistä aiheista haluaisit minun kirjoittavan seuraavien tuhannen postauksen aikana. Muukin palaute on tervetullutta. Täytyyhän tuhatluvuille siirryttäessä kyetä myös parannuksiin!

Osallistua voit myös nimimerkillä, jos sinulla ei ole omaa blogia ja/tai jonkin blogipalvelun käyttäjätunnusta. Jätä siinä tapauksessa myös sähköpostiosoite.

Arvonnan suoritan juhlallisin menoin Helsingin Kirjamessujen jälkihuumassa sunnuntaina 26.10. iltasella. Siihen asti voi siis osallistua.

Kiitos teille kaikille lukijoilleni ja etenkin niille, jotka ilahduttavat päiviäni kommentoimalla turinoitani. 

Blogi on mahtava juttu!

L niinkuin Limerikki -haaste

Valkoinen Kirahvi Opuscolo-blogista on kehitellyt mainion runohaasteen syksyn alkuun ja tulin haastetuksi. Haasteelle on aikaa syyskuun loppuun.

L niinkuin Limerikki -blogihaaste toimii näin:

1. Kirjoita limerikki, joka käsittelee jotakin Suomen kaupunkia. Runo, joka noudattaa seuraavaa kaavaa: "Limerikki on viisisäkeinen , usein pilaileva riimiruno, jonka ensimmäisellä rivillä on mainittava jonkin paikkakunnan nimi. Runomuoto tunnetaan jo 1300 luvulta asti, mutta Edward Learin A Bonk of Nonsense teki sen tunnetuksi ja antoi sille nimen irlantilaisen Limerickin kaupungin mukaan. Runossa pitää keskenään rimmata ensimmäinen, toinen ja viides säe sekä kolmas ja neljäs säe, eli runokielellä:AABBA
(Anneli Kanto, Älytön äyriäinen ja muita eläinriimejä -kirjan alkulehdeltä)

2. Julkaise runosi blogissa. Kopioi tekstiisi haasteen säännöt.

3. Mainitse tekstissäsi tämä haasteen alkuperä ja lisää tekstiisi linkki, joka tuo lukijansa tähän kirjoitukseen. (Huom! Ilman linkitystä et voi osallistua haasteeseen. Voit käyttää kuvaa lähdeviitteellä.)

4. Kopioi linkki kirjoituksestasi kommenttikenttään, jos haluat runosi myöhemmin tehtävään haasteen koostepostaukseen.

5. Lähetä haaste 3-5 blogikaverillesi.

No niin, täältä siis pesee!

_______

Täyttömaasta tehtiin Jätkäsaari 

jossa esillä on, jos sallit, melkoinen elämänkaari. 

On lätäkköä, venettä, rekkaa ja raidetta 

työmaata, Rööriä, sillankaidetta.

Mut huolta ei: tilava on laari.

 

Haastan limerikki-runoilemaan 

Elinan Luettua elämää -blogista

Katrin Le petite lectrice -blogista

hdcanisin Hyönteisdokumentti -blogista

Juhan Nipvet-blogista

Pitäkää hauskaa!

Jämät jäljellä

Tästä kesästä alkavat olla jäljellä enää viimeiset rippeet.

Töissä alkoi kolmas viikko, enkä ole enää aivan niin pihalla kuin aluksi. Työnkuva on kyllä selvillä, mutta uudessa talossa on paljon opeteltavaa. Oppilaat ovat monella tapaa hyvin erilaisia kuin edellisessä koulussa ja kuitenkin niin samanlaisia. Mikäpä teinin toisesta erottaisi, noin loppupeleissä. Ja kun nyt julkisen sektorin työstä puhutaan, niin tietenkin myös uusi työnantaja tuottaa uuden opettelun pakkoa. Kullakin kunnalla ja kaupungilla on omat kommervenkkinsä, mutta kaipa ne tässä vähitellen tulevat tutuiksi. Yksinäisempi olen kuin edellisessä työpaikassa, jossa sain kunnian työskennellä kenties maailman mahtavimman työparin kanssa. No, aina ei voi voittaa täysosumaa. Opinpahan olemaan omillanikin, kai.

Elokuun päiviin on kuulunut työn ohella hupia. Alkukuusta vietettiin ystäväni polttareita sirkus- ja skumppateemalla, ja viime viikonloppuna juhlittiin sitten häitä. Ja ihanat häät olivatkin, vieläkin hymyilyttää (ja vapisuttaa – ne jatkot, ne jatkot...). Häissä on taikaa, ainakin minulle. Ystäväpiirini on ollut ainakin tähän asti aika hitaasti avioituvaa, joten minkäänlaista yliannostusta häistä ei ole lähimaillakaan. Toki ymmärrän, että vaikkapa kuudennet häät kesässä eivät enää niin hetkauta, mutta minulla ei ole ollut sitä vaaraa. Häät ovat kivoja!

Mitä tulee kirjoihin, jonkin verran jumittaa. Pari kirjaa odottaa tekstiä ja kolme on luvussa. Etenkin Eleanor Cattonin Valontuojat on niin jyhkeää tavaraa, että hetki sen kanssa vielä sujahtanee. Sen lisäksi luen Jennifer Eganin Sydäntornia, Keltaisen kesän viimeistä rutistusta. Kännykässä taas on e-kirjana Ansu Kivekkään Perhosveitsi, jonka ostin Elisa kirjan Taiteiden yö -tarjouksesta. Tehokasta markkinointia ja halpa hinta. Sold. Olen niin helppo kohde... Mutta näistä ja niistä parista muusta lisää sitten aikanaan.

Elokuun sateet eivät juurikaan sureta. Toki toivon vielä useampaa viikkoa hyvää veneily- ja pyöräilysäätä, ehkä se on mahdollista. Syyskuu on suosikkini, ja on mukavaa kaivaa taas esiin kaulaliina ja syystakki. (Talvea en sinänsä odota yhtään, mutta kai sekin on sitten aikanaan kestettävä kuin nainen.) Olen myös aika innoissani, sillä ilmoittauduin Avoimeen yliopistoon opiskelemaan täydennystä ammattitaitooni. Kenties se johtaa vielä johonkin virallisempaankin, aika näyttää. Aloitetaan nyt tästä. Ja ehkä into vähitellen karisee ensimmäisen tentin kolkutellessa nurkan takana...

Kaiken kaikkiaan tulevat viikot ja kuukaudet vaikuttavat aika mainioilta. On uutta ja vanhaa, tuttua ja haastavaa, puuhaa illoiksi ja menoja viikonlopuiksi. Mikäs tässä on ollessa!

Ah, Pariisi!

Sacre Coeur.

Pariisi! Siellä tuli käytyä, totta maar!

Reissusta on kulunut kuukauden verran, eikä Suomen kesä ole hurmannut kovinkaan suuresti sen jälkeen. Pariisissa oli kesäkuun ensimmäisellä viikolla pääosin epävakaista, lähinnä pilvistä. Tennarit kastuivat kertaalleen kaatosateessa läpimäriksi, mutta toisaalta dekoltee sai seuraavana päivänä rusketusraidat. Kivaa oli, yhtä kaikki. Matkaseurana oli J, Jumalat juhlivat öisin sekä kamera, jonka muistikortti päätti omin päin tuhota kahden ensimmäisen päivän kuvat suurimmilta osin. Onneksi jotain jäi talteen ja eniten tietysti suloisiin muistoihin.


Matkat ja majoitus

Pariisin metro on mainio menopeli.

Lensimme kohteeseen Finnairin siivin, lipuilla oli hintaa reilut 200 euroa per nassu. Pariisiin ei mitään superhalpoja tarjouksia taida oikein ollakaan saatavilla (korjatkaa, jos olen väärässä), joten turha pihistellä liikoja. Finski lentää Charles Le Gaullen lentokentälle, josta pääsee näppärästi junalla kaupunkiin ja sen eri rautatieasemille. Hinta yhdensuuntaiselle junamatkalle lentokentältä keskustaan on vajaan kympin. (Kannattaa varata kolikoita mukaan, lentoaseman automaatit eivät tykänneet setelirahasta.)

Olin buukannut meille majoituspaikaksi Hotel Merrylin läheltä Gare du Nordin juna-asemaa. Oletin sen olevan edes jotakuinkin Montmartren kulmilla. Voi kunpa olisin hieman jaksanut miettiä asiaa etukäteen tai edes harrastaa ihan tavanomaista googlaamista... En nimittäin valitettavasti voi suositella kyseistä majoitusliikettä minkään sortin asusteluun, kellekään. Homeinen kokolattiamatto (johon vesi valui suoraan kylpyhuoneen lattialta), täydellinen ilmanvaihdon puute ja sijainti aika levottoman metroaseman vieressä eivät suoranaisesti hurmanneet. Palvelu oli kuitenkin ihan hyvää, joten se sentään pelasti paljon. Ja edullinen hinta. Ensi kerralla sitten fiksumpia valintoja, opin.

Nähtävyydet

Montmartren hautausmaa, uutta ja vanhaa ja paljon kissoja.

Ensimmäisen maailmansodan nuoren veteraanin
hauta Montparnassen hautausmaalla.

Simone ja Jean-Paul.

Emme olleet tehneet kummoisia suunnitelmia etukäteen reissullemme. Aikaa oli käytännössä kolme ja puoli päivää, joten mitään paniikkia ei myöskään ollut. Itse olin käynyt Pariisissa aiemmin kahdesti, mutta niistä reissuista on sen verran aikaa, ja ne olivat molemmat lyhyitä pyrähdyksiä, ettei mikään kaupungissa ollut tuttua tai tylsää. Joten ei muuta kuin opaskirjat käteen ja haahuilemaan.

Omia suosikkejani olivat hautausmaat. Kävimme sekä Monmartren että Montparnassen hautausmailla ihmettelemässä eurooppalaista hautaustyyliä. Jälkimmäiseltä hautausmaalta bongasimme myös muutaman tutun, siis kivipaasista. Kissoja hiipi joka kulmalla ja hautausmaiden tunnelma oli ylipäänsä jotenkin hyvin seesteinen ja rauhallinen varjoisine sivupolkuineen ja penkkeineen.

Montmartre.

Luxemburgin puisto.

Pariisin kaupunginosat ovat viehättävän erilaisia. Monta reissuahan sinne vaadittaisiin, ennen kuin ne varsinaisesti tulevat tutuiksi tai se oma suosikki löytyy. Me luuhasimme aika kattavasti etenkin 10., 18. ja 19. kaupunginosassa, minkä ohella teimme erinäisiä hyökkäyksiä muualle sen mukaan, missä oli kiinnostavia kohteita.

Torni!

Näkymä tornista!

Toinen näkymä, eri suunta!

Tokihan tarkastimme myös Eiffel-tornin. Kapusimme omin jaloin alimmalle tasanteelle, hintaa lipulle tuli muistini mukaan viitisen euroa. (Sen siitä saa, kun jättää matkapäiväkirjan kirjoittamisen puolitiehen, perhana, toim. huom.) Näkymät olivat hienot ja hintansa arvoiset, mutta alin tasanne oli ehdottomasti riittävän korkealla ainakin tälle arkajalalle. Kaksi ylempääkin olisi vielä ollut mahdollista valloittaa, mutta jätimme sen rohkeammille matkailijoille.

Louvre.

Keskiaika Louvressa.

Tiemme vei keskiviikkona myöhään iltapäivällä Louvreen (joka on keskiviikkoisin auki klo 21.45 asti). Pysyvien näyttelyiden pääsylippu maksaa 12 euroa, ja voin todeta, että siinä on kyllä hinta-laatusuhde kohdallaan. Milläänhän ei voi koko museota yhdellä kertaa ottaa haltuun. Me kävimme vilkaisemassa arvaatte varmaan minkä taulun (ynnä ympärillään parveilevat turistimassat), jonka jälkeen suuntana oli keskiaika-osasto ja hieman myös saksalaisia ja hollantilaisia mestareita.

Minulle tulee näissä valtavissa museokomplekseissa lähinnä ahdistus. Ylettömän suuret talot täynnä taideaarteita ja tavaraa, ei ihminen voi millään kyetä keskittymään niihin kaikkiin. Tämä oli toinen kertani Louvressa, enkä edelleenkään osaa sanoa, mitä olen siellä nähnyt (paitsi sen tietyn taulun, kahdesti, sekä kasan antiikin ajan pyttyjä ja patsaita). Pienemmät museot ovat makuuni, niissä voi rauhassa keskittyä itse asiaan, eikä museon kiertäminen edellytä maratoonarin kestävyyttä.

Hillittyä charmia.

Päämäärätön haahuilu on matkustelussa mukavaa, mutta itse taidan olla liian pinko siihen. Haluan olla selvillä siitä, missä olen ja mielellään siitäkin, minne on suunta. Kiertoreittejä voi tietenkin aina valita, mutta aivan täydelliseen vapaaehtoiseen eksymiseen ja sitä kautta seikkailujen etsintään en taida olla ihan sopiva henkilö.

Tällä reissulla kiertelimme katuja lähinnä pisteeltä toiselle: ensin metrolla yhteen kohteeseen, josta kävelyä pisteeseen A, josta otettiin suunta pisteeseen B ja niin edelleen. Matkan varrella ehti sitten kuikuilla sivukujille ja yllättäen vastaan tulleisiin puistoihin, patsaisiin ja kirkkoihin. Sopiva yhdistelmä suunnitelmallisuutta, kartalla pysymistä ja uteliaisuutta.

Ruoka ja juoma

Soul Kitchen.

Olutta ja vegeburgereita.

Something pink, s'il vous plaît.

Ruokaa ja juomaahan sitä matkalainen tarvitsee väistämättä. Me emme olleet varsinaisen Michelin-safkan perässä, ja perinteisempää ranskalaista keittiötä taisivatkin edustaa vain torstain crêpesit, joita otimmekin sitten varmuuden vuoksi kumpikin sekä suolaisena että makeana. Nam!

Suosittelujen arvoisia kuppiloita ynnä muita ovat ainakin HolyBelly, Bob's Juice Bar ja Tuck Shop (kaikki kolme sijaitsevat lähekkäin Rue Lucien Sampaixilla), Le Gabin (Rue Lambert), Soul Kitchen (Rue Lamarck), East Side Burgers (Boulevard Voltaire) sekä Aux Marches du Palais (Palais de Tokyon vierustalla). Sen sijaan erästä epämääräistä yleiskebupaikkaa La Chapellen metroaseman kulmalla en suosittele. Se kalahampurilainen kummittelee mielessäni vieläkin...

Kuljimme ruokapuolen osalta pitkälti nettivinkkien ja Mondon kevätnumeron vihjeiden perässä, ja kyllä kannatti. Vaikka kaupunki on pullollaan kuppilaa ja ruokapaikkaa, pahimman makeannälän, kahvihampaan kolotuksen, viininhimon tai päivällistarpeen yllättäessä on hyvä tietää, minne suunnata, koska juuri silloin ei yleensä ikinä ole mitään kivaa paikkaa kohtsillään saatavilla.

Pariisi jättää jännän fiiliksen. Kaupunki sykkii kovalla tahdilla, ja silti siellä on paljon rauhallisia katuja, puistoja ja penkkejä. Kaupunginosat eroavat toisistaan aika paljonkin, osa on siirtolaisten kansoittamia, osa hillityn porvarillisia, osa ennen kaikkea turistien valloittamia. Rohkeasti vaan tutustumaan. Itse etsisin ensi kerralla majoituksen Montparnassesta tai Maraisista, molemmista alueista jäi todella hyvä vaikutelma.

Hintataso on säädyllinen, muttei mitenkään erityisen halpa. Budjetti oli toki rajallinen, mutta yllättävän vähän tuli käytettyä rahaa siitäkin huolimatta. Aina löytyi tietysti taskun pohjalta penni jos toinenkin lasilliseen viiniä, kupilliseen espressoa tai pain au chocolatiin.

Suuria pettymyksiä ei ainakaan näin jälkikäteen ajatellen ollut hotellia lukuunottamatta. No, ehkä Shakespeare & Company oli jotenkin laimea (ja täyteen ahdettu, meitä turisteja siis, uhhuh), mutta en tiedä, mitä oikein odotin. Suurista kirkoista kurkkasimme Sacre Coeuriin ja Notre Dameen, joihin molempiin on vapaa pääsy. Kirkkoarkkitehtuuri on massiivista ja vaikuttavaa, mutta liian suositut kohteet kalskaavat aina kaupallisuutta ja pakko nähdä vaikkei edes kiinnostaisi -tunnelmaa. Kauniita kirkkoja, yhtä kaikki.

Kesäkuun alku oli mielestäni hyvää aikaa matkustaa maailman suosituimpaan matkailukohteeseen, sillä emme juurikaan jonottaneet mihinkään ja kaupungissa tuntui muutenkin olevan tilaa olla. Paikallisetkaan eivät olleet vielä paenneet kesänviettoon muualle ja säätila sopi tällaiseen arktiseen kesään tottuneille neitokaisille hyvin.

Kaiken kaikkiaan erinomainen reissu, joka kannatti tehdä. Hotellihuoneen tunkkainen hajukin on vähitellen haihtunut mukana olleista tavaroista.

Paris, c'est magnifique!

Työmiehen vaimo Teatteri Avoimissa Ovissa

© Mikko Mäntyniemi

Minna Canthin klassikko Työmiehen vaimo on tuotu näyttämölle 2010-luvun asussa Teatteri Avoimiin Oviin Helsinkiin. Ensi-ilta oli helmikuussa ja näytökset jatkuvat huhtikuun loppuun.

Kun minulle tarjoutui tilaisuus lähteä katsomaan näytelmää kultturellissa ja ennakkoluulottomassa seurassa, en kauaa epäröinyt. Tänään marssimme kuuden kirjabloggaajan porukalla teatteriin.

Työmiehen vaimo on kertomus eriarvoisuudesta. Päähenkilö Johanna (Hanna Seppä) avioituu hulttiomies Riston (Paavo Kerosuo) kanssa, vaikka jo hääpäivänä häntä epäilyttää tekemänsä valinta. Johannalla on säästöjä, joiden tarkoituksena on turvata avioliiton alkutaival ja perhe-elämä. Risto käyttää kuitenkin aviomiehen oikeuttaan runsaalla kädellä, ja juo rahat loppuun ennen kuin ensimmäinen aviovuosi on kulunut. Johannan on keksittävä keinoja rahoittaa pienellä pojalla kasvaneen perheen elämä, kun Ristoa ei työnteko riittävästi kiinnosta.

Toisaalla on petetty mustalaistyttö Homsantuu (Petriikka Pohjanheimo), Riston entinen kihlattu, jonka ylpeyttä on raskaasti loukattu. Ympäröivä yhteiskunta ei myöskään anna nuorelle naiselle rauhaa, vaan korostaa jatkuvasti tämän toiseutta ja alemmuutta. Konflikti on väistämätön.

Minna Canth kirjoitti Työmiehen vaimon lähes 130 vuotta sitten kommentiksi ja kannanotoksi aikansa yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Naisen asema avioliitossa, köyhän suhde rikkaaseen, työläisen paikka sekä alkoholin ja uskonnon rooli ihmisen elämässä nousevat näytelmässä keskeiseen rooliin. Canth ravistelee rakenteita, eikä anna armoa.

Teatteri Avoimet Ovet on tehnyt raikkaan, ravisuttavan ja koskettavan tulkinnan klassikkoteoksesta. Aiheiltaan näytelmä ei tunnu vanhentuneen valitettavasti pätkääkään: näyttelijöiden pelkistetty puvustus ja yksinkertainen lavastus vain vahvistavat sanomaa. Hanna Sepän taidokkaasti tulkitsemassa Johannassa on nähtävissä joka päivä vastaantuleva, yksinäinen äiti, jolla ei ole juurikaan vaihtoehtoja elämässä, jonka kortteja ei muistettu jakaa tasan.

Näytelmän alku ei heti imaissut tätä katsojaa mukaansa, ja aluksi vierastin kertojaääntä ja selityksiä, jotka Karoliina Kudjoi vetää. Pian kuitenkin pääsin niiden makuun ja Minna Canthin oma ääni pääsi osaksi esitystä, vieläpä keskeisesti.

Hanna Sepän Johannan ohella mieleenpainuva on Petriikka Pohjanheimon työ Homsantuuna. Ylpeä, mutta kiintymystä ja arvostusta kaipaava nainen tulee tulkituksi tunteella ja taidolla. Muissa rooleissa, sivuhenkilöinä, mutta sitäkin tärkeämpinä tarinankerronnan kannalta nähdään Miika Laakso ja Jukka Pitkänen. Kokonaisuutena kiitän eläytymistä, liikettä ja musiikkiesityksiä. Kaikki tukevat toisiaan, tuovat uuden kulman ja koostavat tarinaa yhteen.

Työmiehen vaimo kolahti kovaa. Loppua kohden vauhti kiihtyy, mielet särkyvät ja eriarvoisuus iskee vasten kasvoja. Kun epätoivoinen Johanna huutaa kadulla apua, pyytää ketä tahansa auttamaan, pala nousee kurkkuun. Miksi tänäkin päivänä ihmisen on karjuttava hätäänsä, hierottava sitä vasten vastaantulijan naamaa, ja miksi sitä hätää ei edelleenkään kuulla – tai haluta kuulla.

Työmiehen vaimo jäytää ja jytisee.


"Teidän lakinne ja oikeutenne. Hah! Niitähän minun pitikin ampua!"

Talvilomailijan lukumaraton alkaa

Hip hei, nyt aloitan lukumaratonin vuosimallia 2014. Silmät ja pääkoppa ovat hyvin levänneet, kirjat valittu pääosin oman hyllyn valikoimista, suihkussa käyty ja kahvikupposet nautiskeltu. Urheilujuhlan tuntua, ilman muuta.

Kirjapino näyttää pääasiassa tältä, mutta muitakin vaihtoehtoja vielä on. Taidan aloittaa vuorokaudenaikaan sopivalla Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, joka on ollut lukulistallani jo iät ja ajat. Sitten mennään fiiliksen mukaan.

Päivitän maratonin etenemistä tähän postaukseen. Koettakaa pysyä housuissanne, vaikka tietenkin tiedän, että tämä on aivan mahdottoman jännittävää seurattavaa. Näkeehän sen jo Virallisen Lukumaratonseuralaisenkin olotilasta, josta ei adrenaliinia ja hurjaa menoa puutu:

Nyt mennään!

***

Klo 10.00–12.00

Ensimmäinen kirja oli Truman Capoten novellikokoelma Aamiainen Tiffanylla vuodelta 1958. Niminovelli tai pikemminkin pienoisromaani vaikutti suuresti: tarinan kertoo nimettömäksi jäävä nuori kirjailijamies, joka tutustuu toisen maailmansodan aikana erikoiseen naapuriinsa Holly Golightlyyn. Sodanaikainen New York on kiehtova miljöö, ja vaikka Holly jää ikuiseksi arvoitukseksi, hänen kohtaamansa käänteet tekevät tarinasta huikean. Kokoelman kolme novellia Kukkien talo, Timanttikitara ja Joulumuisto ovat sen sijaan jotakuinkin tympeitä, joskin Joulumuistossa on kyllä vahva ja surumielinen tunnelma.

Jotain ihan muuta sitten seuraavaksi. Katsotaan, mikä kirja valikoituu.

Aikaa kulunut: 2 h 10 min, josta lukuaikaa 2 h.
Luettuna: 1 kirja / 175 sivua

***

Klo 12.15–14.20

Toinen luettu kirja oli vuoden 2008 Nobel-voittajan, ranskalais-mauritiuslaisen J.M.G. Le Clézion Alkusoitto (Ritournelle de lai faim, 2008, suomentanut Annikki Suni 2009). Kirja kertoo 1930-luvun Pariisista, nuoren Ethel-tytön kasvusta naiseksi kuohuvalla vuosikymmenellä ja myös sodasta. Todella hieno kirja, kieleltään ja rytmiltään mukanaan vievä, kaunis ja surullinen. Le Cléziota luen ehdottomasti vielä lisää!

Nyt täytyy hieman lounastaa, jotta jaksaa lukea lisää. Ihan mukavasti sujuu lomapäivän vietto ja kirjojen ahminta. Ei valittamista!

Aikaa kulunut: 4 h 30 min, josta lukuaikaa 4 h 5 min.
Luettuna: 2 kirjaa / 353 sivua

***

Klo 15.00–16.00

Lounaan päälle teki mieli hypätä muumien matkaan, joten kolmanneksi kirjaksi valikoitui Tove Janssonin Muumipapan urotyöt (1950, 133 sivua). Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan opiksi ja ojennukseksi Muumipeikolle ja tämän tuleville jälkeläisille. Ja melkoinen menneisyys papalla onkin! Lapsuus hemulin pitämässä lastenkodissa, karkaaminen sieltä, keksijä-Fredriksonin ja tämän ystävien Juksun ja Hosulin kohtaaminen, tahmatassut, drontti Edvard, laiva Merenhuiske, Itsevaltiaan 100-vuotisjuhlat, siirtokunnan perustaminen ja eräänä myrskyisenä yönä erään suloisen muumitytön kohtaaminen... Siinä on jo aineksia vaikka millaiseen menestyskirjaan.

Edellisestä lukukerrasta on vuosia aikaa, joten oli ihanaa palata Muumipapan nuoruuteen. Tämä on yksi ehdottomia suosikki-muumejani, edelleen.

Nyt on iltapäiväteen ja pienen suklaatankkauksen vuoro. Sitten jokin uusi kirja kehiin, mutten vielä ollenkaan tiedä, mikä se on...

Aikaa kulunut: 6 h 20 min, josta lukuaikaa 5 h 5 min.
Luettuna: 3 kirjaa / 486 sivua

***

Klo 16.35–18.55

Piti vähän asetella pyykkejäkin kuivumaan, mutta lopulta pääsin neljännen kirjan kimppuun. Tähän väliin valitsin Kjell Westön Langin (2002, 254 sivua). Lang on hieman erilaista Westötä, ja se kertoo romaanikirjailija ja tv-juontaja Christian Langista ja tämän tuhoon tuomitusta suhteesta monimutkaiseen Saritaan. Tarinan kertoo Langin nuoruudenystävä, niin ikään kirjailija, joka katsoo tapahtumia jälkikäteisellä viisaudella ja surumielisyydellä.

Kiinnostava muttei aivan timanttinen tuttavuus suosikkikirjailijaltani. Ei tosiaan ihan tavanomaisinta tyyliä, mutta etenkin näin kerralla ahmaistuna lopulta aika koukuttava ja tunnelmaltaan eheä. Jossain määrin petyin muutamiin teemoihin, jotka tuntuivat hieman väkisin mukaan otetuilta ja siten vain pintaraapaisun saavilta. Mutta ehkä lukukokemus kypsyy ajan kanssa.

Huh, nyt on jo vähän humiseva olo päässä. Taidan pitää pienen tauon ja jatkaa vasta kunnolla levähdettyäni. Nytkään en osaa vielä päättää, mitä nappaan luettavakseni seuraavaksi. Ehkä jonkin hieman lyhyemmän teoksen, veikkaan.

Aikaa kulunut: 9 h 5 min, josta lukuaikaa 7 h 25 min.
Luettuna: 4 kirjaa / 740 sivua

***

Klo 19.25–19.55

Tuli selkeä tarve Munrolle, joten luin Liian paljon onnea -kokoelman (2009, suom. Kristiina Rikman) aloitusnovellin Ulottuvuuksia (36 sivua). Tarina on surullinen ja traaginenkin, mutta jälleen kerran Munro saa sanansa, henkilönsä ja aiheensa aseteltua niin, ettei lukijalle jää lohduttomuus vaan pikemminkin pieni toivonkipinä. Ulottuvuuksia kertoo perhetragediasta ja äidin selviytymisestä, pahuuden ja anteeksiannon teemoista. Karmiva, mutta vaikuttava.

Nyt on aika päivällistankkauksen ja aivojen lepuutuksen. Sitten taas lukuhommiin! Jokohan seuraavalla etapilla menee tuhat sivua rikki?

Kivalta tuntuu, on hyviä kirjoja ja lukemisen iloa!

Aikaa kulunut: 10 tuntia, josta lukuaikaa 7 h 55 min.
Luettuna: 4 kirjaa + 1 novelli / 776 sivua

***

Klo 20.50–22.10

Nyt alkaa selvästi jo vauhti ja olotila hiipumaan. Menin sitten kaiken kruunuksi valitsemaan seuraavaksi kirjaksi Markku Pääskysen Vihan päivän (2006, 117 s.), raadollisen kertomuksen masennuksesta ja säpäleiksi menevästä perheestä. Tämä kirja mainittiin Hesarissa, Tiina Raevaaran Laukaisua käsittelevässä kritiikissä, ja pakkohan se oli kirjastosta ottaa mukaan. Onneksi otin. Vaikka teos on kamala, se on hirveän hyvä. Se kuvaa jossain määrin tuttuja mielen aallokoita, hetkiä, jotka voin tunnistaa. Ja kaikki johtaa pahempaan kuin saattoi pelätä.

Haudutan vielä kupin teetä ja pohdin tarkkaan, minkä kirjan valitsen yötä vasten luettavaksi. En mitään yhtä raskasta. Ehkä yksi Munron novelli ensin?

Aikaa kulunut: 12 tuntia 15 minuuttia, josta lukuaikaa 9 h 15 min.
Luettuna: 5 kirjaa + 1 novelli / 893 sivua

***

Klo 22.30–00.15

Illan viimeisenä kirjana aloitin Sahar Delijanin Jakarandapuun lapsia. 1980-luvun kuohuvaan Iraniin sukeltava sukutarina ei ole vetävin mahdollinen, mutta niin vain lukaisin kirjan ensimmäiset 161 sivua vajaassa kahdessa tunnissa. Tarina ei vielä aivan vakuuta, mutta onhan sitä vielä 120 sivua jäljellä. Ne jäävät kyllä suosiolla aamuun, sillä nyt alkaa uni painaa maratoonaajan silmiä. Bis morgen!

Aikaa kulunut: 14 h 15 min, josta lukuaikaa 11 tuntia.

***

Klo 7–10

Huhhuh! Maraton saatu kunnialla maaliviivan yli! Heräsin aikaisin, jotta ehtisin vielä lukea kunnolla ennen maratonajan päättymistä. Ja hyvin ehdinkin. Sain loppuun Jakarandapuun lapset, joka ei valitettavasti ollut kovin kummoinen lukukokemus. Suuria tunteita ja dramaattisia tapahtumia, mutta ei iskenyt ei.

Iranista poistuttuani aikaa oli vielä hyvin jäljellä, joten tartuin ystävältäni joululahjaksi saamaani Hilja Valtosen Nuoren opettajattaren varaventtiiliin (1926, 160 sivua), joka osoittautui erinomaisen hauskaksi ja näpsäkäksi kirjaksi 1920-luvun nuoren naisopettajan ensimmäisestä työvuodesta.

Olo on kaikkensa antanut ja pöhnäinen. Mutta ei se mitään. Kolmanneksi viimeinen lomapäivä meneillään ja kaikenmoista epäkirjallista puuhaa tekeillä, joten jostain varmaankin löytyy energiaa myös maratoninjälkeiseen elämään. Palaan aiheeseen vielä myöhemmin, mutta juuri nyt täytyy ottaa pieni lepotauko. Kiitos kannustusjoukoille!

Aikaa kulunut: 24 tuntia, josta lukuaikaa 14 tuntia.
Luettuna: 7 kirjaa + 1 novelli / 1338 sivua.

Teemamaana Saksa -haaste valmis (ja enää viikko Kirjamessuihin!)

Nanna haastoi alkuvuodesta lukemaan saksalaisen kielialueen kirjallisuutta Helsingin Kirjamessujen tämän vuoden teeman mukaisesti. Itse luin kuusi haasteeseen soveltuvaa kirjaa, ja vaikka haasteaikaa on vielä viikko jäljellä, tiedän jo nyt, että suoritukseni jää tähän. 

Luin seuraavaa:

Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Avain 2011)

John Irving: Vapauttakaa karhut! (Tammi 2012)

Daniel Kehlmann: Maailman mittaajat (Tammi 2011)

Bernhard Schlink: Viikonloppu (WSOY 2010)

Siegfried Lenz: Kiusattu (Gummerus 2001)

Ursula Poznanski: Vii5i (Atena 2013)

Melko uutta kirjallisuutta tuli siis käsiteltyä. Selvästi vanhempaa edustaa vain John Irvingin esikoisteos Vapauttakaa karhut!, joka on vuodelta 1968. Suomennos tosin ilmestyi vasta viime vuonna. Irving ei tietenkään itse edusta sinänsä saksalaisen kielialueen kirjallisuutta, mutta koska teos sijoittuu Itävaltaan, sopii se haasteeseen hyvin. Kirjana Vapauttakaa karhut! ei ole kovin erikoinen, mutta, no, se on irvingiä. (Jos vasta harkitset mestarin tuotantoon tutustumista, älä aloita tästä, bitte.) 

Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina ja Schlinkin Viikonloppu ovat jo haipuneet mielestäni, eikä taida tulla ikävä, kun en niistä mitään erityistä muista. Sen sijaan Daniel Kehlmann on Maailman mittaajillaan (sekä viime vuonna lukemallani Maineella) rynninyt yhdeksi suosikikseni. Olinkin erittäin iloinen, kun joskus männäviikolla huomasin kirjakaupassa herralta ilmestyneen uuden suomennoksen, Minä ja Kaminski. Se on hankittava luettavaksi mahdollisimman pian.

Poznanskin Vii5i on ihan mainio dekkari, joka täytti hetkellisen jännityksenhimoni oivallisesti, vaikka sortuukin muutamiin turhiin kliseisiin. Siegfried Lenzin Kiusattu sen sijaan vaikutti suuresti. Pieni kirja on tunnelmaltaan latautunut ja miljööltään kiehtova. Suosittelen suuresti, ja itse aion tutustua tähän kirjailijaan vielä huomattavasti tarkemminkin. Lenz on vieraana Helsingin Kirjamessuilla lauantaina 26.10.

Kuudella luetulla kirjalla onnistuin saamaan kasaan kaikki kolme raitaa Saksan lippuun. Schön!

***

Tosiaan, Kirjamessut kolkuttavat jo ihan nurkan takana. Itse aion sukeltaa messuhulinoihin lauantaina (kiitos jo etukäteen Atena-kustantamolle lipusta), joten ihmismassakestävyyttä vaaditaan jälleen. Onneksi divaripuolella on yleensä hiljaisempaa. Sitä paitsi on ylipäänsä mukavaa, että kirjallisuus ja kirjat vetävät puoleensa ihmismassoja. Edes kerran vuodessa.

En ole vielä tehnyt erityisen tarkkaa suunnitelmaa, ja luultavasti käykin niin, että vaan haahuilen ympäriinsä sen kummemmin asiaa pohtimatta. Jo mainittu Siegfried Lenzin haastattelu voisi olla yksi etappi (klo 12.30, Aleksis Kivi -lava), samoin Takauma-lavalla klo 10.30 oleva Kirjailijoiden Berliini -keskustelutilaisuus. Puoli kahdeltatoista keskustellaan lukemisen jaetusta lumosta (eli muun muassa kirjabloggaamisesta) Aino-lavalla, jossa paikalla ovat blogikollegani Katja ja Hanna. Sinne menen ainakin! Ja toki aion tavata mahdollisimman monta muutakin bloggaajatoveria.

Onko messusuunnitelmat siellä jo tehtynä? Vai annatko fiiliksen viedä? Vai jätätkö kenties koko karkelot väliin?

Prahassa

Uuh, lomamatka on takanapäin ja olo sen mukainen. Onnellinen ja väsynyt siis, tietenkin. Kotiuduin Prahasta päivällä ja oli jotenkin aivan ihastuttavaa palata matkalta mukavasti aamupäivälennolla – ei siis tavanomaiseen tapaani aikaisin aamulla tai myöhään illalla menevällä, mahdollisimman halvalla yhteydellä, vaan erittäin miellyttävästi tavallisten ihmisten aikaan matkustamalla. Luvassa on siis epäilemättä kaikkien ylettömän kiihkeästi odottama matkaraportti Tsekin pääkaupungista, tulvivan Vltava-joen rannalla sijaitsevasta Prahasta.

Lensin siis Finnairin kyydillä, ja liput hankin Stockan Hulluilta Päiviltä noin 175 euron hintaan. En tehnyt tälle matkalle erityisempää hintavertailua: keskeisempää oli, että keltainen kummitus kauppasi ylipäänsä halvahkoja lentolippuja, ja Praha valikoitui kohteeksi lopullisesti vasta ostotapahtumassa. Toinen kova kilpailija oli Budapest, jonka vuoro toki tulee vielä joskus. Halvemmallakin voi ilmeisesti liput Prahaan saada, jos tekee tiukkaa vertailua, eikä ole lentopäivistä niin tarkka.

Lentokentältä kaupunkiin pääsee näppärästi bussilla. Itse hyppäsin numeroon 179, joka kulki sopivasti hostellille vievän ratikkalinjan ohitse, ja paikallisliikenteen lipulle tuli hintaa 42 korunaa (vähän alle 2 euroa). Myös 119 kuljettaa lentokentältä lähemmäs kaupunkia, vihreän metrolinjan pysäkille. Paluumatkan tein Airport Express -bussilla, joka lähtee päärautatieasemalta ja kulkee matkan alle puoleen tuntiin. Se maksoi 60 korunaa (kolmisen euroa). Oikein toimivat yhteydet, kehuisin.

Hostellimme katto näkyy kyllä, kun pinnistää. Taustalla ihastuttava
neukkuhenkinen moottoritiesilta.

Majoittauduimme Prague's Heaven -nimiseen hostelliin, jota pyörittää aivan ihastuttava, arviolta 80-vuotias Anna. Anna piti meistä hyvää huolta ja tarjoili aamiaista ja tulikuumaa kahvia, eikä meinannut päästää meitä kaupungille ilman huolellista tankkausta. Hostelli sijaitsee hieman keskustan ulkopuolella, joskin erinomaisten ratikkayhteyksien varrella. Pääsimme nauttimaan kattohuoneen tunnelmasta, ja hintaa neljän yön majoitukselle kahden hengen huoneessa omalla kylppärillä tuli noin 200 euroa. Voin suositella, joskin yli 190-senttisten kannattaa ehkä pyytää jotain muuta huonetta. Seuralaiseni joutui nimittäin vähän kumartelemaan...

Se kuuluisa kello juuri ennen yhdentoista lyöntejä.

Reissumme tarkoituksena oli rentoutua ja nauttia olemisesta, joten nähtävyyksien kiertely jäi suosiolla vähemmälle. Toki tallustelimme jonkin verran pitkin Vanhaa kaupunkia ja kävimme vilkuilemassa esimerkiksi juutalaisen hautausmaan aidan raoista, mutta jotenkin ei vain tehnyt mieli sen tarkemmin tutustua juuri mihinkään perinteisimmistä kohteista. Toisaalta osa oli kiinni epävakaan tulvatilanteen vuoksi, joten silläkin siitä selvittiin: saatoimme hyvällä omallatunnolla jättää kohteita väliin ja keskittyä hengailuun, jossa olemme yhtään turhia kehumatta aivan tolkuttoman hyviä.

Vltava-joen kuohut.

Kaarlensilta pysyi suljettuna koko matkamme ajan.

Niin, ne tulvat! Odotin oikeasti jotain survival-meininkiä, mutta käytännössä kaupunki oli jo päässyt pahimman yli, kun saavuimme sinne keskiviikkona. Julkisessa liikenteessä oli jonkin verran peruutuksia ja poikkeusreittejä, mutta hyvin pääsimme siitä huolimatta liikkumaan. Vedenpinta oli jo laskenut huimasti tulvahuipusta, ja suojamuureja purettiin jo varsin vauhdikkaasti loppuviikosta. Osa rantabulevardeista pysyi suljettuna autoilta, ja Kaarlensilta oli kokonaan kiinni vielä lauantaina. Käytännössä vaikutus matkailijaan oli erittäin pieni, lähes olematon. Hyvä tietysti, että tilanne rauhoittui, joskin ilmeisesti vesi aiheuttaa nyt ongelmia muissa osissa Keski-Eurooppaa senkin edestä.

Näkymä Prahan linnalta 1.

Näkymä Prahan linnalta 2.

Pyhän Vituksen katedraali.

Sen verran linnabongarin täytyi toki itseään haastaa, että kapusin torstai-iltana korkokengissä Prahan linnaan. Sitä ennen oli tietenkin vedetty asiaankuuluva satsi friteerattua juustoa (kuulemma tsekkiläinen perinneruoka, huh!), joten varsinaisesta – ainakaan erityisen tervehenkisestä – patikoinnista ei ehkä voida puhua. Linna on pikemminkin monien rakennuksien yhteenliittymä, jonka keskellä on kaunis Pyhän Vituksen katedraali. Emme vierailleet missään maksullisissa osissa linnaa, ja katedraalissakin oli meneillään jokin konsertti, joten tyydyimme heittämään roposet toivomuskaivoon ja ihastelemaan kauniita maisemia. 

Pienipuoli.

Minusta Prahan paras puoli olivat pienet kujat ja vilkkaiden kaupunginosien syrjäisemmät kolkat. Joka kulman takaa löytyi jotakin kiinnostavaa, olivat ne sitten kulmakuppiloita tai graffitteja. Ehdottomasti yksi keskeisiä oman matkamme onnistumiseen vaikuttaneita seikkoja oli se, että majoittauduimme ruuhkaisimman keskustan ulkopuolelle. Sitä kautta pääsi tallailemaan niitä katuja, joita ihan tavalliset prahalaisetkin tallailevat ja syömään ja juomaan paikkoihin, joissa ei ollut turistilisää. Toki jokainen matkaa tyylillään ja kieltämättä mekin nappasimme parit tuopit törkeillä turistihinnoilla (50 korunaa eli 2 euroa tuopistahan on aivan järkyttävää kiskontaa!), mutta suosittelen ilman muuta ottamaan selvää myös paikoista, jotka ovat keskustan ulkopuolella.

Ei ollut sponsoreita tahi kustantajia maksamassa bloggarin tuopposia,
aivan itse piti kuvettaan kaivaa!

Ihastuttavat välimerelliset ruokamarkkinat, joihin eksyimme sattumalta
kulman takaa.

Viimeisen illan herkkuateria, kasvispaella, vei kielen.

Ruokaa ja juomaa tuli nautittua runsain määrin. Tsekkiläinen ruoka ei suoranaisesti hurmannut, se on raskasta, rasvaista ja lihaisaa, mutta aina löytyi jotakin puputettavaa myös tällaiselle semi-vegelle. Erityismaininnan saa Hybernia-niminen ravintola, jonka ruokalista hiveli silmää. Voittajaksi selviytyy kuitenkin ehdottomalla ylivoimalla kasvisravintola Maitrea, jonne osa sielustani ja makuaististani taisi lopullisesti jäädä... Nautiskelimme siellä lauantai-iltana kolmen ruokalajin illallisen viinipullolla höystettynä, jolle tuli kokonaisuudessaan hintaa noin 40 euroa. Kyllä kelpaa.

Olutta voisin ylistää erillisen postauksen verran, mutta mainittakoon nyt kuitenkin, että hyväähän se on. Kaikkialla. Ei voi kuin huokailla. Ja nauttia.

Katutaidetta Vysehradin linnoituksessa.

Lohikäärmeitä on kaikkialla. Kaikkialla!

Kuten todettua, perinteisimmistä vierailukohteista en osaa paljoakaan sanoa, kun emme niissä juuri aikaamme viettäneet. Vysehradin linnoitus on tosin paikka, jossa kannattaa Prahassa käydä. Kaipa sitä voi tituleerata "Prahan Suomenlinnaksi" (kuten Mondon matkaopas tekee), eli kyse on suositusta ulkoilu- ja piknikalueesta vanhan linnoituksen alueella korkealla kukkulalla. Yllättäen myös siellä on oma katedraalinsa, jossa sattui itse asiassa olevan parhaillaan häät, kun kävelimme ohi. Muutenkin morsiuspareja näkyi paljon ihan arkenakin – en tiedä, kuinka paljon kyse oli vihkiäisistä itsestään ja kuinka paljon vain kuvattiin hääkuvia.

Kyllä, se on dj-koppi.

Erikoisimpia kohtaamiani klubeja.

Yöelämään lähdimme oikeastaan vain perjantaina, jolloin Prahassa sattui olemaan myös eräs ystävämme omalla sukulomallaan. Päädyimme kunnon baarikierrokselle, sillä ystävämme serkku oli ollut Prahassa vaihdossa, ja hän tunsi kaupungista sen puolen varsin mallikkaasti. Tuskinpa olisimme löytäneet meille esiteltyjä keskustan baareja omin nokkinemme, ja missään nimessä emme olisi päätyneet Cross Clubille, joka on kyllä hämäräin klubi, jossa olen koskaan käynyt. Tunnelma oli suoraan Matrixista. Aivan huikea paikka, suosittelen ehdottomasti! Jopa tällainen opetantta pisti jalalla koreasti sydämessä tykyttävän konemusiikin tahtiin. 

Praha on valloittava ja kiinnostava kaupunki, jossa hintataso on kohdillaan ja näkemistä ja kokemista riittää. Aivan täydellisen onnistunut loma, jonka jälkeen paluu arkeen on tietenkin aina himppasen tylsää. Mutta niinhän se on aina. Ei siis muuta kuin aloittamaan seuraavan matkan haaveilu...

Ahoj!