Edward St Aubyn: Loistava menneisyys

Kävin talvella Tampereella ystävien luona. He ovat monin tavoin muutenkin hyviä ihmisiä, mutta lisäksi heillä on paljon kirjoja (aakkosjärjestyksessä!). Lattialla kahden alle metrin mittaisen ihmisen kanssa touhutessani silmäni osuivat Edward St Aubynin kirjaan Loistava menneisyys. Muistin hämärästi, että kirja tuli useamman kerran vastaan kirjablogeissa joskus ilmestyessään viitisen vuotta sitten.

"Ootteko te lukeneet tän?" kysyin ystäviltä. Toinen myönsi lukeneensa. "No, onko se hyvä?" jatkoin. "On, se on loistava!" minulle vakuutettiin.

Löysin kirjan seuraavana päivänä Lukulaarista (Tampereen paras divari, kannattaa käydä!) ja ostin mukaani. Nyt kevään jo kukkiessa luin sen.

Kannatti, sillä loistavahan se on.

Loistava menneisyys: Patrick Melrosen tarina I-III on brittiyläluokkaan itsekin kuuluvan Edward St Aubynin alunperin 1990-luvulla julkaistun romaanisikermän aloitustrilogia. Sarjaan kuuluu vielä kaksi muutakin osaa, jotka on julkaistu suomeksi yhteisniteenä Toivoa sopii.

Ensimmäinen osa Mitäs pienistä kuvaa erästä Patrickin lapsuuden kesää, jota hänen rikas ja hyvin onneton perheensä viettää ranskalaisella huvilalla, kuten aina ennenkin. Patrickin vanhemmat ovat tympeä ihmisvihaaja David ja päihteillä onnetonta oloaan turruttava Eleanor, jotka vihaavat toisiaan syvästi. Patrick joutuu isänsä päähänpiston vuoksi seksuaalisen väkivallan uhriksi, mutta päivä jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Romaanin lyhyt aikajänne vahvistaa hyytävällä tavalla pienten hetkien mittaamatonta painoa ja tunne-elämän kylmyyden totaalista voimaa. St Aubyn kuvaa mestarillisesti ihmisten vastenmielisyyttä itseään ja toisiaan kohtaan.

Toisessa osassa, Ikävässä jutussa, parikymppiseksi tyhjäntoimittajaksi ja huumeaddiktiksi kasvanut Patrick joutuu matkustamaan New Yorkiin hakemaan juuri kuolleen isänsä tuhkia. Patrick ei ole antanut anteeksi isälleen tämän väkivaltaa ja kylmyyttä, vaikka ei välejä tähän katkaissutkaan edes vanhempien avioeron ja isän kaikinpuolisen romahduksen jälkeen. Tuhkat on haettava, ja samalla reissulla voi kätevästi huolehtia myös länsirannikon huumevarantojen kuluttamisesta. Ikävä juttu on nopeatempoinen ja sykettä nostava kuvaus huumeista, rahasta ja toivottomuudesta.

Trilogian kolmas osa Toivon mukaan hyppää jälleen useita vuosia eteenpäin. Patrick on päässyt irti huumeista mutta ei kohtuuttomasta psyykkisestä taakastaan. Hän joutuu jälleen olemaan osa hengetöntä nukketeatteria osallistuessaan seurapiirijuhliin, joissa pyörivät kaikki ne samat ihmiset, joiden myötävaikutuksella hänen oman perheensä elämä muodostui niin onnettomaksi. Juorut liikkuvat, ihmissuhteet alkavat ja päättyvät, mekkoihin tulee tahroja ja shampanjaa kuluu.

Edward St Aubyn on kerta kaikkiaan loistava kirjailija. Loistava menneisyys on tarkkaa, terävää, julmaa ja ihmismieltä tökkivää proosaa. Ihmiset kuvataan taiten ja huolella, heidän myrkyllisyytensä, onnettomuutensa ja pikkumaisuutensa paljastuu sekä puheissa että teoissa. Perhe-elämä on tuomittu epäonnistumaan, sillä romaanin maailma on julma: toisista ihmisistä piitataan vain hyötymistarkoituksessa, lapsen kasvattamisessa luotetaan lähinnä kykyyn kovettaa pinta eikä empatiaa tunneta sanana eikä tunteena.

Romaanisarja on niin mukaansatempaava kuvaus ajastaan kuin ihmisyyden synkkyyttä peilaavaa pohdintaa. Näkökulmat vaihtuvat usein ja nopeasti, dialogi on nopeaa, yksityiskohtainen kerronta kaivaa kohteistaan esiin kaikki ne puolet, joita jokainen kai pyrkii parhaansa mukaan peittämään.

Pikkumaisuus, itsekkyys, tunnekylmyys ja omahyväisyys tulevat vaikuttavalla tavalla liki. Kuinka likaiselta ihmisenä oleminen tuntuukaan, kun sitä katsotaan näin armottoman ja silti niin totuudenmukaisen linssin läpi.

Edward St Aubyn: Loistava menneisyys. Patrick Melrosen tarina I-III
Suomentaja: Markku Päkkilä
Otava 2018
463 s.
Never Mind (1992), Bad News (1992), Some Hope (1994)

Omasta hyllystä

______

Siis mä tein sen! Kirjoitin blogiin viiden kuukauden tauon jälkeen! Luulin, ettei tätä tapahtuisi enää koskaan, olen ollut aivan uuvuksissa ja arkielämä on vienyt voimat monella tapaa. Olen lukenut kyllä, ajoittain enemmän ja ajoittain vähemmän, kuunnellut äänikirjoja ja pohdiskellut lukemaani. 

En ole saanut päivitettyä mitään luettujen kirjojen sivuja, en Goodreadsia enkä muutakaan. Mutta ehkä siihenkin vielä pystyn, jos tästä saa jonkin hanan auki lopultakin.

Kohta on kesä. Kohta se on.

Jarkko Tontti: Haava

 

"Minulle riitti kahdeksan sekuntia. Katsoin ruumista, kuollutta ihmisen kehoa. Kyllä. Siinä makasi tyttäreni Jemina Rantakorpi." (s. 15)


Greta ja Johannes ovat osanneet odottaa uutista parikymppisen tyttärensä Jeminan kuolemasta. Monta vuotta päihdeaddiktina, pitkä tie vieroitusyrityksissä, rahavaikeudet, etääntyminen, katoaminen. Tämän päivän on tiedetty joskus tulevan. Pelätty, mutta tiedetty, ettei muukaan ole mahdollista.

Nyt Jemina on kuollut.

Greta on pätkätöitä tekevä historiantutkija, Johannes alkoholisoitunut IT-konsultti ja yrittäjä. Perhe on hajonnut jo aikaa sitten, ei addiktion kanssa vain voi elää, ei oman, muttei kenenkään muunkaan. Syyllisuus painaa joka tapauksessa: omat valinnat, teot, tekemättä jättämiset, sanomiset ja riidat. Ei kai kukaan vanhempi voi ohittaa olankohautuksella lapsensa kuolemaa?

Jarkko Tontin Haava on kipeää tekevä ja särmikäs romaani, tiivis ja huolellinen. Se kertoo muutaman päivän tapahtumista, mutta sitoo sisäänsä kokonaisen elämän – ja kuoleman. Romaani jakautuu kolmeen osioon, joissa Rantakorven perheen kaikki jäsenet saavat oman puheenvuoronsa.

Gretan tyyni suhtautuminen tyttären kuolemaan alkaa rakoilla pian, kun ymmärrys ja suru pääsevät lopulta ujuttautumaan pinnan alle. Hänen pakkomielteinen suhteensa sosiaaliseen mediaan ja riippuvuus sen tarjoamista reaktioista saa uusia kierroksia, kun suru-uutisen sijaan päivityksen arvoista tuntuu olevan tarkkaan harkittu kahvikuppi ja kirja -asetelma – kunhan saa tarpeeksi tykkäyksiä. Myös Jeminan kaulasta kadonnut kaulakoru kiinnittää äidin huomion, eikä hän voi saada rauhaa ennen kuin on saanut selville, missä koru on ja miksi se ei ollut ruumiin kaulassa.

Johannes puolestaan havahtuu katkolta, taas kerran. Päivät ja viikot ovat puuroutuneet, hän on repsahtanut juomaan jälleen. Johanneksen alkoholismi on avioeronkin aiheuttanut, ainakin ollut sen lopullinen niitti, eikä Johannes voi olla ajattelematta, onko se myös Jeminan huumeidenkäytön ja kuoleman pohjimmainen syy. Hautajaisten järjestäminen pakottaa Johanneksen pysymään jotenkuten kiinni nykyhetkessä, vaikka sitten taskumatti povessa, mutta jokin vaivaa häntä piinaavasti. Mitä Jeminan viimeisinä hetkinä tapahtui?

Lopuksi myös Jemina saa lyhyen puheenvuoron, huumeisen ja sitten laskuisen, mutta puheenvuoronsa kuitenkin.

"Yritän nousta. Olen sohvalla. Sen tajuan. Poski painaa karheaa kangasta vasten, pistelee. Nyt noustaan. Nyt-nyt. Mun jalat painaa tonnin, käsivarret kaksi tonnia. Ja kaikki huojuu, sohva, harmaa lattia, jonkun musta t-paita lattialla, seinät, niiden julisteet, sen vitun hevimiehen reunoista repaleiset julisteet, joissa heviäijät puristavat kyrpämäisiä kitaroitaan, ja valkoiset seinät, nekin huojuu ja tv-ruutu, musta tv-ruutu kirjahyllyssä, se huojuu; kaatuuko toi koko hylly vittu mä pelkään ja nostan kädet kasvoille. - - 

- - Nyt seis tämä, nyt keskityn. Tämä on tämä huone, tämä on tämä räkäinen asunto. Mä olen tässä nyt." (s. 214)

Haava on jäntevää kerrontaa, sisällöltään koskettava ja näkökulmiltaan vaihteleva romaani. Se tavoittaa sekaisin olevan mielen, kuvaa tyhjyyden ja kaaoksen ja laidasta laitaan valuvat tunteet, pelot ja syyllisyyden. Samalla se laajenee yksityisestä kokemuksesta yleiseksi havainnoinniksi haavoittuneiden, syrjään jäävien ja omiin jalkoihinsa sotkeutuneiden asemasta. Miten suhtaudutaan kolhuihin, joita ihmiset itse itselleen tekevät?

Haavaa lukiessa saa kuvauksen siitä, miltä ihmisen, ihmissuhteiden ja yhdessä eletyn ja koetun elämän mureneminen näyttää. Keskiössä on addiktio, sen kieltäminen ja pelkääminen, ja kuinka se valuu lopulta kaiken läpi tehden peruuttamatonta tuhoa. Mihin kaikkeen voi todella vaikuttaa itse ja mihin ei? Mihin asti rajoja, edes niitä vanhemman rakkauden rajoja, voi venyttää?

Ja miten ihmeessä ne pahimmat haavat saisi puhdistettua ja hoidettua, kun ei meistä kukaan voi toista lopulta pelastaa.

Jarkko Tontti: Haava

Ulkoasu: Tuuli Juusela

Otava 2021

238 s.

Kirjastosta.

Toisaalla: Amman lukuhetki, Anun ihmeelliset matkat, Kirja vieköön!, Kirjarouvan elämää, Kirjakaapin kummitus, Kirjataivas

Haasteet: Helmet-haasteen kohta 39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia

Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema

Glasgowlaisten sisarusten Marnien ja Nellyn elämä heittää melkoisen voltin jouluaattona. Heidän isänsä Gene on kuollut sänkyynsä ja äiti Izzy hirttäytynyt ulkovarastoon. Varsinaisen surun sijaan tytöt heräävät toimintaan. Vanhemmat on haudattava, ettei kukaan ulkopuolinen vain sotkeudu heidän elämäänsä. Huurteiseen maahan tehdään monttu ja haudan päälle istutetaan laventelia. Ongelma ratkaistu.

Marnie ja Nelly tulevat tosin huomaamaan, että vanhempien – huonojenkin – poissaolo vaikeuttaa alaikäisten lasten elämää huomattavasti. Vaikka Gene ja Izzy olivat umpisurkeita vanhempia, he sentään olivat jonkinlainen suoja yhteiskunnan koneistoa vastaan. Toisaalta he olivat myös pikkurikollisia, huumeaddikteja ja rahattomia luusereita, minkä lapset toki jo tiesivät, mutta jonka kanssa he joutuvat nyt tekemisiin enemmän kuin haluaisivatkaan, sillä vanhemmilta jäi velkoja ja täyttämättömiä lupauksia.

Samalla kun Marnie ja Nelly tempoilevat eteenpäin, naapurin ikääntynyt homomies Lennie tekee tiliä elämästään kuolleelle puolisolleen (joka puolestaan on haudattu aivan asiaankuuluvalla tavalla). Lennie on tuomittu alaikäisen seksuaalisesta ahdistelusta ja saa tuta, ettei mitään anneta anteeksi. Tyynesti hän siivoaa ja maalaa piiloon yhä uudelleen ilmaantuvat solvaukset ja uhkaukset. Lennie kiinnittää kuitenkin huomionsa naapuriperheen tapahtumiin ja ihmettelee, mihin Marnien ja Nellyn vanhemmat ovat joutuneet. Hän ottaa tytöt suojelukseensa.

Lisa O'Donnellin Mehiläisten kuolema on sirpinterävän mustan huumorin värittämä kertomus sisaruudesta ja solidaarisuudesta. Se yllättää tarkkanäköisyydellään ja karuudellaan, ilahduttaa moni-ilmeisellä kerronnallaan ja koskettaa aihepiirillään. Kolmen minäkertojan kautta näkökulma laajenee ja koetut hetket ristivalotetaan tehokkaasti.

Marnie on 15-vuotiaana pakotettu olemaan jo liian kokenut. Hän on kuin raivokas tiikeri suojellessaan jäljellä olevaa perhettään eli itseään ja pikkusiskoaan. Marnie on älykäs ja lahjakas, mutta taitojen ja tunteiden kanavoinnissa on vielä harjoiteltavaa. Kukaan ei ole koskaan kannustanut häntä – ei ole ehkä edes halunnut nähdä piikkien alle. Nelly on muutamaa vuotta nuorempi ja elää toisenlaista todellisuutta, joka on hyvin organisoitu ja tarkkaan määritelty. Nellylla on sangen yksioikoinen näkemys maailmasta, vahva tarve ennustettavuuteen ja järjestelmällisyyteen. Kaaoksessa vuosikaudet ollut perhe-elämä ja nyt vanhempien kuoleman laukaisema kriisi eivät Nellyn olemista ainakaan helpota.

Mehiläisten kuolema on tarina, jonka kierrokset kovenevat vähitellen mutta väistämättä. O'Donnell heittää yhä uusia täkyjä mukaan ja vaikka mahdollisuudet olisivat suuret keittää koko soppa pohjaan, tarina kantaa loppuun asti. Se saa ajattelemaan yhteiskunnan ja yhteisön rakenteita ja oletuksia, huokaamaan syvään viranomaistoiminnan sokeuden edessä ja arvostamaan huolenpitoa, sitä pientäkin, jota joskus hyvin epätavanomaiset tahot voivat tarjota.


Lisa O'Donnell: Mehiläisten kuolema
Suomentaja: Seppo Raudaskoski
Moreeni 2013
304 s.
The Death of Bees (2012)

Omasta hyllystä.

________

Toisaalla: Kirjakaapin kummitus, Oksan hyllyltä, Usva, Kirjakaapin avain, Ihminen välissä, Kartanon kruunaamaton lukija

Haasteet: Seinäjoen kirjastohaasteen kohta 51. Kirjassa on iäkäs päähenkilö.

Emma Cline: Tytöt

Emma Clinen esikoisromaani Tytöt on kaksijakoinen kirja. Se on sekä kipeän tuttu kuvaus tyttöyden jatkuvasta epävarmuudesta että hieman jälkiviisas, kokonaisuutena etäinen. Aivan kuin Cline ei olisi osannut päättää, uppoaako tyttöyteen sellaisena kuin se on vai varmisteleeko selustaansa aikuisella selittävällä näkökulmalla. Nähdäkseni Tytöt sortuu jälkimmäiseen.

Eletään kesää 1969 ja 14-vuotias Evie on tylsistynyt. Hän on riitautunut parhaan ystävänsä kanssa, vanhemmat ovat eronneet ja etsivät rakkautta uusista puolisoista, lähtö sisäoppilaitokseen lähestyy. Evie kohtaa sattumalta puistossa kiehtovan hippityttö Suzannen, jonka mukana hän päätyy karismaattisen Russellin johtamalle Ranchille. Siellä on aivan omat sosiaaliset sääntönsä, ja vaikka (tai koska) Eviella on vahvan keskiluokkainen kasvatus ja perhetausta, kiehtova boheemielämä, seksuaalinen ja muukin vapaus, ympäröivän yhteiskunnan kyseenalaistaminen ja oman identiteetin väkivaltainen etsintä kiehtovat häntä vaarallisen paljon. Russellin seuraajat ovat valmiita paljoon, mutta missä kulkee Evien raja?

Toisena tarinalinjana keski-ikäinen Evie majailee ystävänsä talossa ja kohtaa ystävänsä pojan ja muuta nuorisoa. Hän muistelee mennyttä ja koettaa ehkä kolauttaa 2000-luvun nuoret tielle, jota ei tarvitsisi katua yhtä paljon kuin hän katuu omia valintojaan.

Tytöt-romaanin tarina pohjautuu Charles Mansonin kulttiin ja sen tekemisiin, nimet on muutettu ja kaiketi osa tapahtumistakin, mutta paljolti kyse on menneisyyden tositapahtumien fiktiivisestä versioinnista. En ole aihepiirin asiantuntija, eikä kirjan tarina ehkä siksi häirinnyt minua sinänsä – oli helppoa heittäytyä sen vietäväksi, uskoa siihen ja tarkkailla omia reaktioita Evien kohtaamien asioiden äärellä. Ärsyynnyin enemmän etäisyydestä, jonkinlaisesta alleviivaavuudesta ja aikuisen Evien selittelystä.

Cline kirjoittaa hienosti ja Kaijamari Sivillin suomennos on sujuvaa, kaunista suomen kieltä. Jotenkin   Tytöt tuntuu silti ulkokultaiselta, liialta yrittämiseltä. Tarina kantaisi itsensä sellaisenaan, jälkiviisas aikuisuus ei mielestäni tuo siihen mitään syvempää. Tyttöys ja teiniys sinällään, sen mahdoton monimutkaisuus, eräänlainen näköalattomuus, yhtäaikainen lapsuuden viimeinen häivähdys ja aikuisuuden ensimmäinen kynnys, halu miellyttää ja kapinoida... niissä on jo niin paljon, ettei kukaan, joka on joskus ollut nuori – etenkään nuori tyttö – tarvitse aikuisen katsetta alleviivaamaan tunteita, jotka on joskus käynyt läpi: häpeää, kateutta, ihastumista, epävarmuutta, raivoa, pelkoa, riittämättömyyttä.

Voi, kyllä ne muistaa, vielä vuosikausia myöhemmin, kavahduksina, melankoliana, edelleen tulevina puistatuksina. Ilona siitä, ettei tyttö- ja teinivuosia tarvitse koskaan elää uudelleen.  


Emma Cline: Tytöt
Suomentaja: Kaijamari Sivill
Ulkoasu: Suzanne Dean
Otava 2016
298 s.
The Girls (2016)

Kirjastosta.

________

Toisaalla muun muassa: Lukuisa, Vinttikamarissa, Pieni kirjasto, Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him? 

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Kuvan "kukat" eivät liity tapaukseen.

Ajelehtiminen.

Jos pitäisi yrittää kuvata tätä kirjaa yhdellä sanalla, se olisi ajelehtiminen.

Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on romaani, jonka päähenkilö Miska on monella tapaa hukkateillä oleva nuori mies. Koti on, katto pään päällä, kämppiskin, lapsuudenystävä Ville, vanhemmat jossain taustalla, opinnot ja sen sellaista. Mutta kovasti Miska vain ajelehtii, tilanteesta, ajasta ja paikasta toiseen.

Kaikki alkaa siitä, kun Miskan äiti pyytää Miskaa viemään kukkia hoitokotiin joutuneelle sukulaiselle Birgitalle. Miska ei muista Birgittaa, mutta lupaa toimia tämän kerran kukkakuriirina. Hoitokodissa hän kohtaa jalkansa amputaatiossa menettäneen, äksyn alkoholistin, jolle tulee jotenkin vahingossa antaneeksi marisätkän. Mutta se on vasta alkua, voi pojat...

Kukkia Birgitalle oli minulle ristiriitainen lukukokemus. Nautin Tiuraniemen nokkelasta kielestä, lörpöttelevästä tyylistä ja asioiden kuin huomaamatta saamista absurdeista mittasuhteista. Samalla hieman tuskastelin kirjan pituuden kanssa: se eteni mielestäni paikoin niin hitaasti, että kylmä hiki jo nousi ja mietin, tokkopa saan kirjaa koskaan loppuun asti.

No, sainhan minä. Tarina on onnistunut kokonaisuus, jossa on sekä kepeän humoristisia, traagisen koomisia ja synkkiäkin sävyjä. Päähenkilö ja minäkertoja Miska on erikoislaatuinen tapaus onnettomine sosiaalisine taitoineen. Samalla hän on herkkä ja jotenkin suloinen, vaikkei muistakaan pitää huolta itsestään ja päätyy huomattavan usein tuijottelemaan yhä uuden oluttuopin pohjaa.

Ehkä se onkin yksi romaanin suurimpia vahvuuksia. Se osoittaa, kuinka päälle päin on turha tuomita ketään ja kuinka jokaisella on pintansa alla sellaista, mitä muut eivät huomaa tai osaa edes odottaa. Samalla tarina piikittelee ennakkoluuloille ja hyvää tarkoittavalle holhoukselle. Hoitokoti Aurinkoisessa ei katsota hyvällä lauantaimakkaraa eikä konjakkihömpsyä, ja kaikki holhous ja kontrollointi tehdään tietenkin hyvinvoinnin nimissä – vaan mikä on lopulta hyvinvoinnin määrä ja mitta, sitä sietää pohtia.

Kukkia Birgitalle on monitasoinen ja monikasvoinen romaani. Se on yhtä aikaa hauska ja surullinen, lavea ja napakka. Tarina on veikeä ja kuitenkin aika kriittinen, mistään lässytyksestä ei totisesti ole kyse, vaikka Tiuraniemen kerronta onkin melkoisen polveilevaa. Kirja on sopivasti yllättävä, tuore ja ilkikurinen, vaikka ehkä olisin sitä jonkin verran tiivistänyt (en tosin osaa yhtään sanoa, miltä osin). Kutkuttavaa menoa yhtä kaikki, se todettakoon!


Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle
Ulkoasu: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s.

Omasta hyllystä.

______

Toisaalla: Kirsin kirjanurkka, Kirjasfääri, Kirjapolkuni, Kirjan pauloissa, Leena Lumi, Kujerruksia, Maria Carole, Pihin naisen elämää, Kulttuuri kukoistaa

Jonas T. Bengtsson: Submarino

Olen käynyt Kööpenhaminassa kolme kertaa. Kahdesti täysin turistina, kerran kaupunkiin muuttaneen ystäväni luona enemmän paikallisessa hengessä. Kööpenhamina on mielestäni upea paikka: elävä, ystävällinen, kaunis, luokseen kutsuva.

Submarino kuvaa Kööpenhaminaa, joka on kaikkea muuta.

Se on tarina siitä nurjasta puolesta, elämästä, jolle ei edes anneta kunnon mahdollisuuksia. Se kertoo väkivallasta, rikoksista, huumeista, addiktiosta, virheistä ja peloista. Kirjan päähenkilöinä ovat veljekset, jotka joutuivat kasvamaan alkoholistiäidin kanssa ilman, että kukaan olisi koskaan kyennyt tai halunnut huolehtia heistä. Veljesten lapsuusmuistoja varjostaa pienimmän veljen kuolema, joka ei ollut heidän syytään ja kuitenkin oli.

Nick on veljistä vanhempi ja vasta vapautunut vankilasta väkivaltarikostuomionsa suoritettuaan. Hän asuu asuntolassa, yrittää päästä yli vanhasta suhteestaan, elää kolikosta ja oluttölkistä toiseen. Nickin pikkuveli on huumekoukussa, mutta yrittää olla hyvä isä pienelle pojalleen. Hänen suurin pelkonsa on, että poika viedään pois. Pojan äiti on kuollut huumeisiin, ja isä ja poika ovat aivan kahdestaan. Päiväkodin hoitajille on esitettävä kaiken olevan hyvin ja elämän normaalia. Niinpä Nickin veljen on potkut saatuaan ryhdyttävä johonkin uuteen: diileriksi.

Submarino tarkoittaa kidutusmenetelmää, jossa henkilön päätä pidetään veden alla niin kauan, että hän on vähällä hukkua. Siltä Nickin ja hänen veljensäkin elämä vaikuttaa. Pelkältä kidutukselta, räpiköinniltä päivästä toiseen. Nickin elämää määrittävät viha ja selvittämättömät sotkut. Veli taas on heroiinin kiduttama ja orjuuttama. Bengtsson kirjoittaa huumeaddiktiosta niin elävästi, että se tekee kipeää.

En yleensä oikein syty huumekirjoille tai -elokuville. Olen ehkä pitkään ajatellut kokeneeni niitä tarpeeksi. Onko vielä uutta nähtävää, kun on tarpeeksi monta kertaa käynyt fiktiivisesti läpi piikki käsivarressaan kuolevat, itseään seuraavan annoksen vuoksi myyvät, tärisevät ihmisrauniot? Tai rikolliset kuviot, joissa huumeet liikkuvat isommilta kihoilta pienemmille, velkataakkoja ja väkivaltaa kasvattaen?

Submarinoa ei oikein voi sanoa raikkaaksi kirjaksi, mutta jollain tapaa se kuitenkin on sitä. Bengtsson kirjoittaa henkilöihinsä elämää – ehkei sellaista elämää kuin keskiluokkainen ja keskimääräinen kansalainen haluaisi lukea, mutta elämää yhtä kaikki. Nick ja hänen veljensä ovat miehiä, joita oikeasti on. He elävät siellä, missä pystyvät ja tekevät sen, minkä voivat. He eivät pyytele anteeksi olemassaoloaan, vaikkeivät myöskään pyri "parannukseen" tai muutokseen.

Submarino on yhtä aikaa raskasta ja laadukasta luettavaa. Se vie aiheineen syvälle, eikä se anna armoa tai tuo auringonvaloa lukijalle. Tarina on otettava vastaan sellaisena kuin se on: rumana, kolhuisena, ehdottoman aitona.


Jonas T. Bengtsson: Submarino
Suomentaja: Päivi Kivelä
Ulkoasu: Tommi Tukiainen
Like 2015
447 s.
Submarino (2007)

Omasta hyllystä.

_____

Muualla: Mari A:n kirjablogi, Kirjakaruselli, Kirjasähkökäyrä

Osallistun kirjalla Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteeseen sekä Kirjankansibingoon (Siluetti).