H. C. Andersenin Pieni merenneito (Den lille havfrue) julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1837. Minulle se on tähän saakka ollut tutumpi Disneyn animaatioversiona, ja varsin rakas sellaisenaan. Kyse taitaa olla, mikäli oikein muistan, ensimmäisestä koskaan näkemästäni elokuvasta.
Nyt puhutaan kuitenkin alkuperäisestä tarinasta.
Pieni merenneito elää isänsä, meren kuninkaan, linnassa meren pohjassa sisariensa kanssa ja isoäitinsä hellässä huomassa. 15 vuotta täytettyään hän saa lopultakin uida pintaan ja tarkastella meren ulkopuolista maailmaa, joka herättää ihmetystä ja kaipausta. Kun myrsky nousee, merenneidon tarkkailema laiva haaksirikkoutuu ja hän pelastaa suloisen prinssin hukkumasta. Rakkaus - yksipuolinen - syttyy, eikä jätä merenneitoa rauhaan. Meren noidan taikakeinojen ja omien uhraustensa avulla hän saa mahdollisuuden voittaa itselleen sekä prinssin rakkauden että ihmisyyden, jonka merkkinä on kuolematon sielu. Perinteistä happy endiä ei kuitenkaan ole tarjolla, vaan prinssi valitsee puolisokseen naapurivaltakunnan prinsessan, ja pienestä merenneidosta tulee lopulta ihmisen sijaan ilman tytär: luvassa on kolmesataa vuotta hiljaisia hyviä tekoja kuolemattoman sielun ansaitsemisen vuoksi.
En ole pitkiin aikoihin lukenut satuja, ja sen kyllä huomasi. Laji on käynyt hieman vieraaksi, ja sen sijaan, että olisin osannut heittäytyä sadun vietäväksi, sen opetuksellinen ja suorastaan osoituksellinen sanoma alkoi kaihertaa. En ole ihan varma, haluaisinko levittää eteenpäin ajatusta siitä, kuinka kuolemattoman sielun voi hankkia vain elämällä ylhäältä päin annettujen sääntöjen mukaan tai kuinka jokaisen on syytä pysyä lestissään - enemmän tavoitteleminen johtaa kipuun ja tuhoon.
Tässä alkuperäisessä sadussa pienen merenneidon metamorfoosi kuvataan huomattavasti Disneytä raaemmin, joskaan ei tämäkään mitään K18-kamaa ole. Merenneito itsessään on sympaattinen hahmo, mietteliäs ja hiljainen, valmis uhrauksiin - joskin tavoitteenahan hänellä lopulta on oman onnensa (ja sen sielun) saaminen. Ehkä siksi hänelle ei aivan onnellista loppua suodakaan.
Teki hyvää lukea pitkästä aikaa satu. Tajusin, että olen tainnut lukea niitä loppujen lopuksi aika vähän. Olen kyllä käynyt jonkin folkloristiikan ja suomalaisen folkloren kurssin, joten olen joutunut pohtimaan sitä, millaisia sadut ovat - mutta en ole tutustunut niihin itsessään. Hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeitä sadut ovat kirjallisessa perinteessä, ja mitä kaikkea niistä voi saada irti. Ihan ilman mitään opiskeluintressejäkään.